Barcelona!

Pakkohan minunkin on sanoa jotain jalkapallosta - ja Barcelonan, Antoni Gaudín ja katalaanien kaupungista. Gaudílle ei riittäisi blogitila alkuunkaan, kun mukaan pitäisi ottaa niin hirmuinen määrä kuvia toinen toistaan mielikuvituksellisemmista ja kauniimmista rakennuksista. Joten puhutaan sitten Barcelonan jalkapallojoukkueesta.

Mestarien cupin loppuottelun jälkeisinä päivinä on myös ystäväpiirissäni pohdiskeltu, näimmekö nyt maailman kaikkien aikojen parhaan jalkapallojoukkueen, maajoukkueetkin mukaan lukien. Jokunen vuosikymmen sitten tällainen keskustelu olisi voinut käydä kiivaanakin, esimerkiksi silloin kun Ajax ja Bayern München olivat maailman huipulla yhdessä Hollannin ja Saksan maajoukkueen kanssa. Nyt näyttää kyllä siltä, että Barcelonan omintakeinen pelityyli on niin pitkälle hiottu, ja pelaajien taito niin hirmuinen, että parhaillakin maajoukkueilla olisi tuska ja työ pärjätä sitä vastaan.

Tilastotkin sen kertovat: Barcelona antoi 777 syöttöä, Manchester 357. Onnistumisprosentit monivät Barcelonalle 90 - 80. Rikkeittenkin määrä on saman suuntainen, 5 - 16. Käsittämättömän tehokas syöttely, kaleidoskooppimaisesti vaihtuvat kolmiot veivät loistavan brittijoukkueen aivan sekaisin. Ei ihme, että sen puolustus hajosi, ja aukkoja löytyi Barcelonan maalintekijöille.

Ja sitten ovat nämä nerokkaat keskikentän moottorit Xavi ja Iniesta, sekä tietysti Lionel Messi, jolle nyt innokkaasti sovitellaan maailman parhaan jalkapalloilijan kruunua ja viittaa. Kaikkein innokkaimmat jättävät jo varjoihin myös Maradonan ja Pelén...

Siinä vaiheessa ottelua, kun Manchesterin pelaajat jo olivat turhautuneita ja alistuneita, Barcelonan peli sitä vastaan muistutti Suomen ja Ruotsin välistä jääkiekon loppuottelun kolmatta erää. Kentällä oli vain yksi joukkue. Ja sen peliä oli totta vie nautinto katsoa...

Kuninkaan varpaat. Miten tylsistä kuvista saa parempia graafisella käsittelyllä

Ajattelin lisätä tänne vielä pari kuvaa osoittamaan, miten eri tavoin tylsistä kuvista voi saada siedettävämpiä fotoshoppaamalla niistä graafisempia. Find edges toimii tietynlaisissa kuvissa kelvollisesti, etenkin jos niissä on terävähköjä sävyeroja. Tässä sellaisia.

Kuvat ovat Helsingin Yhtenäiskoulun laulunäytelmästä vuodelta 1971. Se nimi oli Kuninkaan varpaat; siinä "Tämän ja muiden valtakuntiensa Kuningas" kärsi vaikeasta vaivasta, kun varpaat aina yöllä pilkistivät esiin peiton alta, ja niitä paleli. Farssimaisen näytelmän kohokohtia oli puuseppien yritys parantaa tuo vaikea vaiva rakentamalla venyvä sänky ja peitto. Lopulta sänky ulottui näyttämön reunasta toiseen - ja yhä varpaat tulivat esiin peiton alta...

Lopulta hovinarrikin sai yrittää. En paljasta hänen ratkaisuaan, mutta hovinarri sai kuin saikin palkinnoksi luvatun prinsessan (jota oli aina rakastanut) ja puolikkaan valtakuntaa. Lisäksi ilmeni että narri ei ollutkaan narri, vaan valepukuinen kaukaisen maan prinssi (jota prinsessa tietysti oli aina rakastanut).

Tämä kuva on tilanteesta, jossa kuningas jo nukkui autuaallisen hyvin, ja pieni ballerina tanssi hyvän unen valssin. Alkuperäinen kuva on tylsä, ja melkein epäonnistunutkin, mutta graafinen pelkistys tuo siitä olennaisen esiin:

Toinen kuva on samasta näytelmästä, ja siinä ovat kuninkaan oikeusoppineet avustajat, joiden antamat neuvot ovat aina monimutkaisia ja mitä suurimmassa määrin tulkinnanvaraisia. Alkuperäinenkin kuva on ihan kelvollinen, mutta graafisuus tuo siitäkin esiin jotain hauskaa, esimerkiksi herrojen ilmeitä korostamalla:

Mätäjoki ja Turun tie

Suuren Vanajan latvoilta, vedenjakajalta, lähtee kohti eteläistä suolamerta muinoin tärkeä liikenneväylä, Vanaantaan eli lyhemmin Vantaan joki. Ensi alkuun se ei purkautunut mereen Helsingin koskien kautta, vaan suoremmin Huopalahteen. Kun vesi mursi itselleen nykyisen uoman, vanha uoma mätäni Mätäjoeksi, nykyisin Mätäojaksi. Helsingin pohjoisrajan tuntumassa on vielä jäljellä komeita maisemanpalasia muistona vanhasta lasku-uomasta.

Ruskeasuon ja Haagan välisessä liikenteen puristamassa puistonpahasessa Mätäoja risteää toisen muinaismuiston kanssa. Muinainen Turun tie kääntyi juuri tässä kohdassa päin etelää, kohti niemelle rakentumassa olevaa tulevaa pääkaupunkia. Puistokäytävä Mätäojan ylittävine siltoineen on ainoa Stadissa säilynyt jäännös tästä maineikkaasta tiestä, jota pitkin Turusta Viipuriin matkustaneet saattoivat pistäytyä pienessä Helsinginkosken kaupungissa ja sen saarille rakennetussa Ruotsinlinnan merilinnoituksessa.

1960-luvulla etsin ja kuvasin näitä Helsingin vanhoja historiallisia sirpaleita. Kuvat Mätäjoen sillasta ovat vähän sävyttömiä ja tylsiä. Mutta sitten keksin fotoshoppailla niitä vähän graafisemmiksi - ja kas, nyt ne kelpaisivat vaikka johonkin historiateokseenkin! Tässä on juuri grafiikan hienous. Se jättää pois joutavia yksityiskohtia, ja keskittyy olennaiseen. Kuvani ovat tässä:



Jotta helpommin paikannatte tuon tien, sillan ja joen, Google Earth näyttää saman kohdan ilmasta käsin:

Pyknikko mikä pyknikko? Demari mikä demari!

Jukka Gustafsson, demarien hallitusneuvottelija uhoaa Uudessa Suomessa persuja vastaan, ja ampuu Soinia päin lopuksi tappavan laukauksen: "Pyknikko mikä pyknikko"!

Vihreä moralismi on saanut aisaparikseen punertavan moralismin. Kun moraalittomalle pyöreähkölle väelle selviää, että valtionhoitaja-eliittiin kelpaa vain hölkkäväki, se nostaa persujen kannatuksen yli 50 prosentin. Tuota toveri Gustafsson ei varmaan käsitä. Demari mikä demari.

Hakasalmen ja Hesperian puistot: järjettömiä virheitä virheiden päällä

Kuten netin avulla työskennellessä aina tapahtuu, yksi asia johti minut toiseen, se kolmanteen, ja neljäs kysymys pani minut katsomaan Helsingin kaupungin rakennusviraston Katu- ja puisto-osaston julkaisun 2010:10 "Hakasalmen ja Hesperian puistot" nettiversion.

Kirjanen on aivan erinomainen, runsas ja mainiosti kuvitettu teos; netin pdf-versiossa kuvat tosin ovat sen verran huonolaatuisia, etten yrittänytkään lähteä niitä varastelemaan. Toimittajat eivät säästele kritiikkiä, joka kohdistuu nykypäättäjien lisäksi menneisyyden ratkaisuihin. Ja totta vieköön, Helsinki on menettänyt suurenmoisia kauneusarvoja ja mahdollisuuksia Töölönlahden länsirannan holtittoman rakentamisen takia.

Lähdetäänpä liikkeelle Hakasalmen puistosta ja salaneuvos Walleenin rakentamasta huvilasta komeine englantilaisine puistoineen. Pakko panna tähän epätarkka karttakuva mainitusta julkaisusta:

Kun Hakasalmen huvila (siis se joka sittemmin tunnettiin Walleenin tytärpuolen Aurora Karamzinin huvilana ja lopulta Helsingin kaupunginmuseona) rakennettiin, Töölönlahti ulottui vielä sen eteen, ja ohitsekin. Sitten tuli rautatie, ja se piti tietysti rakentaa lahden itäosan yli, ja ratapiha vielä täyttömaalle, melkein kiinni huvilan puistoon. Jälkiviisauden mukaan tämä oli ensimmäinen virhe.

Toinen virhe oli, että Turkuun johtavaa Läntistä viertotietä siirrettiin puiston tieltä, mutta liian vähän länteen. Mannerheimintien jatkuvan leventämisen vuoksi tuo pienikin etu on menetetty. Kolmas suuri virhe oli Finlandia-talon tunkeminen liian lähelle huvilaa. Uusi kongressisiipi leikkaa jo palan huvilan pihapiiristä. Neljäs virhe on Töölönlahdenkadun kallioleikkauksen ulottaminen yhä lähemmäs huvilaa. Näiden kaikkien seurauksena Hakasalmen huvila sijaitsee nyt ahtaalla kallionopalla, eikä sen ympärillä ole juurikaan puistoa.

Töölönlahtea ei entiseen aikaan olisi voinut kunnolla ruopata, mutta nyt sitä jo voisi jopa laajentaa takaisin. Samalla voisi rantaa maisemoida uudestaan. Se vain on mahdotonta, sillä Finlandia-talon valtava parkkipaikka on tiellä. Vanha ajatus lahden pohjaan rakennettavasta betonikannesta alkaa tuntua yhä houkuttelevammalta. Sen päällä puhdistettu murtovesi läikkyisi kauniina, ja sen alla konserttitalojen autopaikat voisivat laajeta vaikka koko lahden laajuisiksi.

Hesperian puiston kohdalla Turuntie on edelleen liian lähellä rantaa. Sokeritehdas olisi pitänyt purkaa ajoissa ja jättää sen pääkonttori rakentamatta. Maineikasta ravintolaa (jossa minäkin ehdin käydä) ei olisi pitänyt purkaa, vaan korkeintaan korvata palamattomasta aineesta tehdyllä kopiolla tai tyylinmukaisesti laajennetulla versiolla. Rakentamatta olisivat voineet jäädä vaikkapa Kekkosen "monumentti" tai karkeasti toteutettu kävely- ja pyörätie.

Puistokäytävät olisi pitänyt jättää englantilaisen puiston mukaisesti kaareviksi ja polveileviksi, ja välttämättömät saniteetti- ja kioskitilat olisi pitänyt rakentaa kallionyppylöille vanhojen paviljonkien kaltaisiksi.

Saman kaltaisia virheitä on tehty Töölönlahden ympärillä enemmänkin. Linnunlaulun raa'at kallioleikkaukset, tai Kaisaniemen "joutsenlammen" hävittäminen olisivat saaneet jäädä tekemättä. Jospa ajoissa olisi tajuttu, miten upean keskuksen Töölönlahti ympäröivine puistoineen ja arvorakennuksineen olisi voinut antaa Helsingille! Nyt toivo on jo kokonaan hiipunut. Poistuva ratapiha tarjoaa rutkasti mittaamattoman arvokasta rakennusmaata yhä uusille betoni- ja lasihirvityksille, ja sehän käytetään juuri siihen tarkoitukseen. Näkymät umpeen! Raha ratkaisee!

Lopuksi kerron miten tähän aiheeseen päädyin. Omien muistelmieni takia etsin tietoja Toivo Niskasesta, jonka tanssikoulua sekä vanhempani 20-luvulla että minä 50-luvulla kävimme. Niskasesta sain tietoja, mutta törmäsin kertomukseen 1800-luvun puolivälissä helsinkiläisherroja hurmanneesta tanssityttö Alina Frasasta. Salaneuvos Walleen oli Finska Konstföreningenin puheenjohtaja, ja sen vuosinäyttelyssä 1849 arvottiin mm. Alina Frasasta 14-vuotiaana maalattu teos (Helsingfors Tidningar 14.3.1849). Ja sama prokuraattori Walleen siis rakensi Hakasalmen huvilan. Alina oli kaiken lisäksi kauppaneuvos Tallbergin anoppi, ja Tallbergilla oli paljon puuhaa Lauttasaaren kanssa, jossa sattumalta sijaitsivat aikoinaan myös molempien isovanhempieni vanhempien kesähuvilat...

Kaikista näistä saisi irti mieltä innostavia kertomuksia.

Maria ruusutarhassa (kiiltokuva)

Minusta on hauska tehdä tällaista "lällärikamaa", joka putoaa kaikkien genrejen ulkopuolelle. Ultramodernia, justiinsa tehtyä musiikkia, jonka joku olisi ehkä voinut tehdä sata vuotta sitten. Mutta ei vain sattunut tekemään.

Kappale harpulle, englannintorvelle, klarinetille ja alttoviululle kuuluu sarjaan Kiiltokuvia. Maria ruusutarhassa on oikein tyypillinen katolinen kiiltokuva, jonka löytää kaikkialta katolisesta maailmasta. Mielellään sellaisesta aiheesta muutenkin kirjoittaa, ainakin tällainen Neitsyt Maarian harras palvoja. Musiikki on valitettavasti Sibelius-ohjelman syntetisaattorin soittama, kovin mekaaninen siis soinniltaan, eikä kunnolla osaa esimerkiksi crescendoja eikä diminuendoja. Mutta harppu soi kohdittain aika hyvin. Sitten kun jotkut ehkä suostuvat soittamaan tämän, teen uuden videon ja vähän paremman...

Irtisanoutumisia

Luin vahingokseni taas iltapäivälehtiä ja niiden tekopyhän voivottelevia valituksia. Tekee mieleni sanoutua irti melkein kaikesta.

Pidän kirjapainotaidon keksimistä suurenmoisena, mutta en kannata sen mahdollistamia tuotteita kiellettäviksi silläkään uhalla että se mahdollistaa myös vahingollisten ja ala-arvoisten tekstien julkaisemista. Esimerkkejä: Iltalehdet.

Olen itse puolihurri, mutta sanoudun irti Hufvudstadsbladetin vikinöistä, kun muuan kehnohko koomikko pani Leijonat laatikkoon antamaan hurreille turpiin. Jokainen tietää ettei turpiin annettu suomenruotsalaisille, vaan Ruotsin maajoukkueelle. Sitä varten ne joukkueet siellä olivat, että antaisivat toisilleen turpiin. Usein kirjaimellisestikin, vaikka jäähyjä pitäisikin varoa.

Olen itse kuta kuinkin täysin alkoholiton, mutta en jaksa paheksua alkoholia nauttineita pelaajia, jotka nollasivat sillä hirmuisia ja pitkään kestäneitä paineitaan. Alkoholi vaikutti heissä pelkästään positiivisesti, toi esiin ilon, kaveruuden ja yhteisöllisen tunteen.

Olen mieleltäni vahvasti eurooppalainen (ja yhdyn Matti Klingen ylvääseen lauseeseen "Romanus sum"), mutta en ymmärrä miten kansallinen tai maakunnallinen innostus heikentäisi Eurooppaa. Täysin yhdentyneessä Euroopassa järjestettäisiin vuoren varmasti maa- tai maakuntaotteluja, heilutettaisiin lippuja, ja kertoiltaisiin puujalkavitsejä toismaalaisista. Ja se olisi hauskaa!

Olen kaikilla mittareilla yläluokkainen, mutta sanoudun jyrkästi irti sellaisesta ajatuskannasta, että jääkiekko tai muukin urheilu olisi raa'an rahvaan arveluttavaa ja kaihdettavaa huvia. Poliittiseen höpökielenkäyttöön siirtyäkseni sanoudun irti väitteestä että Kauppatorilla oli 100000 persua. Tulee joskus mieleen, mitä kampaajaoppilas sanoi toiselle nähdessään vappumarssin: "Kato, työläiset marssii"...

Vaikken kuulukaan jääkiekkoliittoon, sanoudun jyrkästi irti sen maireasta rasisminvastaisesta kannanotosta. Kiroilua välttelevänäkin kysyn, mitä helvettiä tuo jääkiekkoliitolle kuuluu? Sitä paitsi olen sitä mieltä, että ne jotka ovat näkevinään rasismia kaikkialla, ovat itse varsinaisia täyspäivätoimisia rasisteja, monet heistä vielä hyvin toimessaan palkattujakin.

Muuan edistysmielinen bloggeri pilkkasi ensin synnyinmaataan Slovakiaa, ja kauhisteli sitten torilla näkemäänsä lippumerta. Hän ei nähnyt siinä sinisiä ristejä, vaan mustia hakaristejä... Kirjoittajatar joutuu vielä yksinäisessä norsunluutornissaan monesti järkyttymään, kun näkee hyvin keskenään toimeen tulevia ihmisiä ilakoimassa ja kokemassa yhteisyyden tunteita.

Vaikka kannatankin sivistyneitä käytöstapoja, sanoudun irti siitä massiivisesta tekopaheksumisesta jota media harrasti (kuvien kanssa tietysti) nähdessään innokkaitten nuorten paljastelevan tissejään ja kelleksiään. Karnevaaleihin kuuluu nimenomaisesti sopimattomuus. Ne ovat ehdottoman välttämätön ja mainio keino päästää ulos liiallisia paineita. Sitä paitsi mikään tekosyy ei mielestäni ole liian mitätön tissien näyttämiselle, pelkkää molemminpuolista iloahan siitä syntyy...

Lopuksi miellyttävä huomautus: Yhdyn täydellisesti Tasavallan presidenttiin, joka ilmoitti ymmärtävänsä hyvin leijonapelaajia, eikä suostunut paheksumaan heidän käytöstään. Tällä lausunnollaan presidentti osoitti ymmärtäneensä hyvin missä mentiin, miten mentiin, ja miksi näin mentiin.

Lisäksi yhdyn täysin valmentaja Summasen mielipiteeseen Ilta-Sanomissa. Ohoh, ihan vahingossa tuota luin...

Huonot häviäjät ja ylimieliset hienopierut

Herranjestas mitä sieltä tulee... Sieltä tulee 1 - 6 ja maailmanmestaruus! Pekka Tiilikaisen jälkeen suurimman suomalaisen urheilun tulkitsijan Mertsin sanoja muunnellen Leijonien maailmanmestaruus oli ihanaa.

Suomen joukkue osoitti monissa peleissä aivan uudenlaista itseluottamuksen ja kylmäpäisyyden tasoa. Tappion takaa tultiin monta kertaa tasoihin ja ohi. Tällainen henkinen vahvuus on perinteisesti ollut - ruotsalaisilla. Moni on puhunut "kuuluisasta ruotsalaisesta sisusta" aivan tosissaan ja aiheesta. Nyt näytti käyvän päin vastoin. Urheilupsykologia on mielenkiintoinen tutkimisen kohde, olipa sitten kyse yksilö- tai joukkueurheilusta...

Seurailin jo ennen viimeistä peliä Ruotsin lehdistöä, ja tunnustan että ruotsalaisena olisin ollut perin huolestunut ylimielisestä ja suomalaisia halveksuvasta ennakkohehkutuksesta. Sehän viittasi aivan suoraan alitajunnassa kyteneeseen pelkoon ja itseluottamuksen puutteeseen. Pelin päätyttyä varsinkin Aftonbladet ylitti jopa karmaisevan itsensä. Samaan katkeraan voivotteluun syyllistyivät jopa jotkut pelaajatkin; Mikko Koivu pilkkasi koko Ruotsin kansaa pelehtimällä pytyn kanssa, parahti eräs.

Mitä tekivät ruotsalaiset jäällä Suomen tasoituksen jälkeen? Hyökkääjiä ei näkynyt puolustuspäässä, ja puolustajat pysähtyivät katselemaan miten suomalaiset ohittivat heidät. Ei pienintäkään apua maalivahdille, jonka annettiin kaikessa rauhassa masentua ja päästää nöyryyttäviä maaleja. Koko ylistetty joukkue käyttäytyi niinkuin lauma hemmoteltuja mammanpoikia. Ja samaan voihkeeseen yhtyi sitten mediakin Aftonbladetin johdolla. Kommentaattorit kilpailivat halveksuvien luonnehdintojen kirjoittamisessa. "Noita neandertalilaisia ei olisi ikinä pitänyt päästää maahan..."

Heikkoa. Ylen heikkoa. Isoilta lapsilta vietiin tutti...

Mutta ylen suuresti ihmettelen joitakin suomalaisia, varsinkin niitä jotka innokkaasti ja julkisesti halusivat näyttää omaa ylemmyyttään ja henkistä ylivoimaansa. Ei tulisi mieleenkään katsella moista raa'an rahvaan mittelöä! Satatuhatta persua Kauppatorilla! Mistä saisi peilin itsetutkiskelua varten? Yltiöpäiseen hienosteluunsa kompastuvien nousukkaiden toilailujen kuvaileminen on tässä maassa jo perinteinen kansanhuvi.

Toinen ällöttävä tapaus ovat yltiösuvaitsevaiset, jotka näkevät kaikessa mahdollisessa rasismia. Ja totta kai edistyksellinen media kuuntelee heitä innokkaasti. Kolmas, ehkäpä edellisten alalaji ovat ne joiden mielestä lippujen heiluttelu ja Suomi-uho on vastenmielistä. Fasismia suorastaan. Tätä mieltä oli myös eräs Kemppisen blogin kommentaattori, joka osoitti hienoa sivistyneisyyttä loppulauseella "Voi vittu että Suomi on perseestä"...

Soma-pillereitä tarvittaisiin paljon tässäkin maassa, ei vain naapurissa...

Riittääkö älysi Amerikan armeijaan?

Tiedelehti VALO julkaisi vuoden 1927 numerossa 18 joukon tehtäviä, joita Yhdysvaltain armeija kuulemma oli käyttänyt arvioidessaan rekrytoitavien älykkyyttä. Kunkin kuvasarjan kuvat oli järjestettävä tapahtumajärjestykseen:



Arvoisa lukija on ehkä selviytynyt näistä koettelemuksista tyydyttävästi. Mutta entäs sitten seuraavista?

Minun täytyy valitettavasti todeta ylitse käymättömät vaikeudet riveillä 3 ja 6. Ei olisi syntynyt sotilaallista karriääriä Amerikan armeijassa muinoin, kuten ei syntynyt todellisessakaan elämässäni.

Tiedelehti VALO 1925-29

Vuonna 1925 alkoi Werner Söderström julkaista yleistajuista tiedelehteä nimeltä Valo. Sitä toimitettiin tanskalaisen esikuvan mukaan, kuten tänäänkin monia vastaavia, ja kuten sellaisiin tänäänkin Valoon kirjoittivat artikkeleita myös Suomen tieteen ja kulttuurin valovoimaiset edustajat.

Valo ilmestyi joka toinen viikko lauantaina, ja jakautui sisällöltään kahteen sarjaan. Sarja A käsitteli pääpiirteissään seuraavia asioita:
I. Menestyminen
II. Ihmiselämä
III. Luonto
IV. Menneet ajat, sekä
V. Kielet.
Sarja B (jonka vihkoset siis ilmestyivät vuorotellen A-sarjan kanssa) sisälsi seuraavia aiheita:
I. Liike-elämä
II. Eläinten maailma
III. Sielunelämä
IV. Terveys ja sairaus, sekä
V. Virkistys ja urheilu.

Kun teos oli neljän vuoden kuluttua valmistunut, sen vihkot voitiin sitoa korukansiin. Minulla vihkot ovat sitomattomat, ja avoimia korukansiakin jäljellä vain kahdet. Mutta suurin osa Valosta on tallella, ja sen lukeminen on varsin kiintoisaa. Eräin osin sen tekstit ja kannanotot ovat auttamattomasti vanhentuneet, mutta on myös sellaista viisautta joka ei vuosisadoista kulu. Toimituskunta kuvailee lehteään näin:

"Tämä julkaisu tuo maamme kirjallisuuteen täysin uudenlaisen, aivan erikoisen kokoomuksen hyödyllistä ja huvittavaa. Sitä voi lukea yhtä helposti kuin sanomalehteä tai romaania, mutta siitä viisastuu paljon enemmän kuin näistä molemmista. Se on kuin mahtava seikkailu, joka vie meidät suuren Maailman suuriin valtakuntiin, outojen maitten kautta, satuseikkailu, joka vie meidät Elämän läpi kokonaan uudella tavalla, niin että näemme sen niin, kuin sadun hohde valistaisi jokapäiväistä vaellustamme".

Toisessa kohdassa huudahdetaan vielä: "Eteenpäin kohti VALOA! Se on tämän lehden ohjelma. Aina eteenpäin! Lukekaa VALOA, ja kuka hyvänsä lienettekin, missä hyvänsä asuttekin - te huomaatte, että pimeys haihtuu ympäriltänne, te näette suureen maailmaan, te elätte mukana suuressa, avarassa maailmassa!"

Ei muuten ole ihme lainkaan, että eräässä numerossa käydään ansiokkaasti läpi uudenaikaisen Reklaamin syntyä ja nykyisyyttä...

Ensimmäisen numeron sisältö on seuraava: Edistymisestä (nimetön) - Kauneuskäsitteitä (nimetön) - Metsän jättiläinen (Amerikan sequoia-puut, nimetön) - Päivä Babylonissa (nimetön) - Sanojen eri merkitykset (nimetön, mutta suomalainen, kun jutussa pääasiassa käsitellään suomea ja viroa). Kopioin tähän muutaman kuvan lehdestä. Silloin tällöin tulen myöhemminkin palaamaan Valon anteihin.

Kauheita skandaaleja

Englannin hovissa (ja lounasruokalani miesten pöydässä) käytiin tämän tapainen kiihkeä keskustelu:

"Katsokaas hei tätä..."
"Ei sunkaan siinä vain näy..."
"Ei kai sentään..."
"On se! On se!"
"Joo, on se ihan selvästi..."
"TISSI!"

Kuvassa on legendaarinen ja karismaattinen PIPPA, joka herätti maailman miespiireissä paljon enemmän mielenkiintoa kuin naimisiin mennyt sisarensa Kate. Kuva on otettu viisi vuotta sitten, jolloin PIPPA oli vielä tietämätön tulevaisuudestaan, ja käyttäytyi huvijahdilla ja rannassa kuin kuka tahansa nuori nainen tässä maailmassa.

Mutta Englannin hovilla on sama ajatuskanta kuin muinoisella Espanjan hovimarsalkalla, joka järkyttyi majatalon isännän lauseesta: "Mikä kunnia minulle, että itse Espanjan kuningatar suvaitsee astua jalkansa minun kynnykseni yli!"...

Hovimarsalkka kauhistui ja tiuskaisi: "Espanjan kuningattarella EI OLE JALKOJA!"

Myöskään Englannin kuningattarilla, tulevillakaan, puhumattakaan heidän sisaristaan ei missään tapauksessa ole tissejä! Ja vaikka olisi, ne ovat valtiosalaisuus! Ja nyt hovi on järkyttynyt, ja Middletonin perhe yrittää kaapia kokoon kunniansa sirpaleet.

Sic transit gloria mundi - paitsi PIPPALTA. Oooh....

✄ ✄ ✄ ✄ ✄

Hoideltuaan pari tšekkipelaajaa sairaalakuntoon Neuvostoliiton jääkiekkoilijakansansankari Artjuhin julisti, että peli Suomea vastaan käydään Suuren Isänmaallisen Sodan Voitonpäivänä, ja silloin venäläiset eivät koskaan häviä. Kun fasistiset suomalaiset taltuttivat hänet tavallisen kuolevaisen tasolle, ja kehtasivat vielä voittaa ottelun, valmentaja ilmoitti menevänsä hotelliin katsomaan elokuvaa Suuresta Isänmaallisesta Sodasta.

Venäläisten mielestä jääkiekko on siis sotaa. Kun näin on, Suomi voitti vissiin takaisin ainakin osan Karjalaa. Ja jos Kanada voittaa ottelunsa heitä vastaan, venäläiset katoavat tämän vuoden jääkiekkokartalta aivan samoin kuin Neuvostoliitto pari kymmentä vuotta sitten.

Honduras ja Salvador hoitelivat erään taannoisen jalkapallo-ottelunsa loppuun tankein. Mitä tekevät tässä tilanteessa venäläiset?

Neekeri Eestissä

Neekerityttö Sierra Leonesta. Julkaistu Valo-lehdessä 20-luvun alussa.
Minun sanavarastooni kuuluu yhä sana 'neekeri', ja käytän sitä milloin tahdon, koska minulle sillä sanalla ei ole minkäänlaista kielteistä sävyä. Seuraavaan vitsiin tämä sana suorastaan kuuluu. Se on peräisin Amerikasta joskus 70-luvulta, rotukahakoiden jälkeiseltä ajalta.

Valkoinen mies nousi bussiin, ja huomasi että ainoa vapaa paikka oli neekerin vieressä. "Eihän siihen voi istua", mies ajatteli ensin vanhasta tottumuksesta, mutta ajatteli sitten että "Jos minä en nyt mene istumaan sen neekerin viereen, kaikki pitävät minua jonain bladi rasistina". Meni istumaan neekerin viereen. Mutta sitten tuli toinen ajatus: "Jos en nyt spontaanisti ala jutella sen neekerin kanssa, minua kumminkin pidetään jonain bladi rasistina". Alkoi kuumeisesti miettiä, mitä neekerille voisi sanoa. Sitten keksi, kääntyi ystävällisesti neekerin puoleen ja sanoi: "Jaaha, ja sitä ollaan sitten neekeri vai?"

Kerroin tämän joskus väärässä seurassa, ja muutama nk. suvaitsevaistoon lukeutuva nuori nainen yritti repiä silmät päästäni. Ei auttanut huomautus, että "tajuatteko nyt, tämähän oli itseironinen valkoinen vitsi!". Ei auttanut, kun olin sanonut tuon n-sanan...

Samalla kuin kieltä on köyhdytetty, on myös havaintokyky sumentunut. Yhäkin tohotetaan, että Obama muka olisi USA:n ensimmäinen musta presidentti. Ei Obama ole musta eli neekeri, hän on mulatti eli sekarotuinen.

Amerikkalaiset muusikkotuttavani kertoivat, että "negro spiritual" -lauluilla ei mene hyvin. Vaikka termi on vanha ja vakiintunut, siinä on tuo 'negro'... Asiallisesti ottaen noita upeita lauluja ei voi kutsua myöskään "african-american" -lauluiksi, kun niitten musiikki on vahvasti eurooppalaisen kansanmusiikin värittämää. Niinpä nuo laulut sitten jätetään esittämättä.

Minulla oli kerran musta miniä, joka toi oikein mukavan mustan äitinsäkin Suomessa käymään. Vein heidät kauniina sunnuntaipäivänä Rapolan linnaharjulle maisemia katsomaan. Siellä sitten kuljin käsikynkässä nuoremman ja vanhemman neekerinaisen kanssa. Vastaantulijat joutuivat keräilemään pudonneita leukaluitaan polulta, ja kuulin jonkun sähähtävän selän takana että "se on taas se Ryytmanni..." Nii-in, se kulkee mielellään mukavien neekerinaisten kanssa käsikynkkää!

* * *

Toinen sanavarastooni kuuluva sana on "Eesti" ja sen johdos "eestiläinen". Käytän niitä aina silloin kun tarvitaan tarkkuutta ilmaisussa. Sana "eesti" liittyy minulla etnisyyteen, kulttuuriin ja varsinkin kieleen. "Virolainen" ja "eestiläinen" eivät peitä täsmälleen samaa merkityskenttää. "Viro" on valtio, jonka kansalaiset tietysti ovat "virolaisia". "Eesti" on kansallinen ja historiallinen käsite. Vironvenäläistä en kutsu eestiläiseksi. Viron kieliä on (vähintään) kaksi, ja alkuperäisin ja suurin niistä on eestinkieli.

Ne jotka saavat verensyöksyn kuullessaan sanan "eesti" ovat kielikorvaltaan typistyneitä, tai poliittisesti niin kiihkeitä etteivät voi sietää venäläismiehityksen aikana maasta käytettyä sanaa. Minä en ole kumpaakaan, ja haluan käyttää sanoja tarkoin määriteltyinä.

Tämä kirjoitus on ilmoitusluonteinen. Ne, jotka eivät voi sietää tämän kirjoituksen kielenkäyttöä, voivat oikein mielellään tehdä poliisille ilmoituksen. Mutta heidän oksennuksiaan en julkaise täällä - ilmoitan vain, kun olen saanut haasteen käräjille. Sitä odotellessa syön neekerinpusuja ja laulan hottentottilaulua...

Zeppelin - ilmojen ylittämätön ihme

FST5 lähetti maanantaina viehättävän hollantilaisen semidokumentin "Hyvästi rakkaani" (Farewell), joka kuvaa Graf Zeppelin -ilmalaivan ensimmäistä maailmanympärilentoa vuonna 1929. Elokuva on tehty matkan ainoan naismatkustajan, Lady Gracie Hay Drummond-Hayn näkökulmasta, käyttäen mm. alkuperäistä filmimateriaalia, sekä hänen kirjoittamiaan matka-artikkeleita ja päiväkirjaa. Lady Gracie oli ensimmäinen maailman ympäri matkannut nainen. Hän oli itseään 50 vuotta vanhemman miehen leski, 34-vuotias, ja rakastunut matkalla mukana olleeseen vanhempaan kollegaansa. Matkan ansiosta Lady Graciesta tuli kuuluisuus, ja hän toimi myöhemmin sotakirjeenvaihtajana, olipa rakastamansa miehen kanssa myös japanilaisten sotavankina.

Elokuvaa voi katsella monin tavoin, ihmissuhdetarinana tai matkakertomuksena, mutta minulle sen suurin anti oli Zeppelin itse, sen majesteettisuus, ja sen monimutkainen satoja ihmisiä vaatinut käsittely lentokentillä. Perheeni historiaa tutkivana, ja perheen tuhansia vanhoja valokuvia skannanneena minun oli helppo eläytyä tuohonkin vuoteen 1929. En ihmettele lainkaan ilmalaivan herättämää valtavaa huomiota omana aikanaan, kun se kaikessa valtavassa, melkein yliluonnollisessa majesteettisuudessaan herättää vielä minussakin väristyksiä.

Valtavan pitkien reittilentojensa ohella Graf Zeppelin ehti vuonna 1930 käydä Suomessakin, kuten jokainen meikäläinen filatelistikin hyvin tietää. Kun ilmalaiva lipui Helsingin yllä, isoisäni oli valmiina kotitalonsa Wulffin kulman eli Argoksen talon katolla, ja kuvasi tuon ilmestyksen. Kuvasta näkyy myös hänen työpaikkansa, uuden, kohta valmistuvan Stockmannin tavaratalon jyhkeä katto.

Nuorin poikani koki oman ilmalaivaelämyksensä 4-vuotiaana. Kysymyksessä ei tosin ollut zeppelin-luokan ihme, pelkkä pieni Goodyearin ilmapallo, mutta sen hän näki alkukesällä mökkirannalta Vesilahden yllä matkalla Tampereelle. Myöhemmin samana kesänä hän pääsi ensimmäisen kerran jo silloin rakastamaansa Roomaan. Ja mitä tapahtuikaan juuri kun olimme saapuneet Forumille? Ilmasta kuului syvää hurinaa, ja Colosseumin suunnalta lipui ylitsemme samainen Goodyearin ilmalaiva.

Poika oli pitkään aivan sanaton. Ihmeellinen ilmalaiva oli tullut häntä tervehtimään uudelleen, vieläpä paikkaan johon hän sitten itse leimautui loppuiäkseen. Minulla on jossain tapahtumasta väridiakin. Kunhan löydän sen, liitän sen tähän jatkoksi.

Sydäntä särkevä mutta ongelmallinen Madama Butterfly

Sain vihdoin tutkituksi loppuun Puccinin oopperan Madama Butterfly. Kuten Bohèmessa, minua kiinnosti tässäkin Puccinin tapa käsitellä orkesteria, ja myös hänen tapansa rakentaa motiiveista teemoja ja teemoista kokonaisia kohtauksia.

Kaikki se minua Bohèmessa ihastuttanut intiimi kamarimusiikinomaisuus on Butterflyssa kyllä tallella, ja lisäksi tulee vielä japanilaisen sävelmistön osuus. Erityinen merkityksensä on vielä kulttuurien vastakkainasettelua alleviivaavalla Kimi ga yo'n ja Star-spangled Bannerin, nykyisten kansallislaulujen käytöllä.

Mutta jokin mättää tässä oopperassa. Puccinilla oli suuria vaikeuksia saada aikaan toimiva versio, eikä nykyinen 2½-näytöksinen oikein tunnu toimivan sekään. Kun 1. näytös on kiinteä ja hyvin toimiva, 2. hajoaa kahtia, tematiikka ja sävelaihelmat ovat jotenkin hajalla, uusia syntyy ja katoaa, ja koheesio tuntuu puuttuvan. Bohèmen finaalissa aikaisemmat tärkeät ja vähemmänkin tärkeät aihelmat toimivat katkelminakin, tuovat menneestä vaihtelevia muistumia, mutta Butterflyssä juuri selkeiden ja karakterististen Leitmotivien vähäinen osuus vähentää myös sielullisten tapahtumien musiikillisen kuvauksen tehoa.

Vika on tietysti itse tarinassa. Ensinnäkin koko näytelmällä on vain yksi juoni, kahden kohtauksen venyttäminen kolmituntiseksi oopperaksi. Asetelma on liian itsestäänselvä. Ainoa roolihenkilö joka ei tiedä mitä tulee tapahtumaan on 15-vuotias geishatyttö Tšo-tšo-san (italialaisen ortografian mukaan Cio-cio-san). Hänen kohtalonsa seuraaminen on tietysti järkyttävää ja murheellista. Mutta kaikki muut, alkaen edesvastuuttomasta ja imperialistisen ylimielisestä donjuanista, laivastoluutnantti B(enjamin) F(ranklin) Pinkertonista, tietävät ihan tarkkaan, että tyttöparka on vain huvittelun ja hyväksikäytön uhri.

USA:n Nagasakin-konsuli Sharpless (kuvaava nimi) on kovin pahoillaan asioista mutta ei uskalla vaikuttaa mihinkään. Palvelijatar Suzuki ei asemansa vuoksi voi tehdä mitään. Tytön välittäjä "tekee vain työtään". Eikä perheestäkään ole apua. Se väistyy tyttöparan takaa, josta näin tulee suvun ja yhteiskunnan silmissä hylkiö. Ainoa hiukan sympaattinen miestyyppi on Butterflyta kosiva ylimys Yamadori, joka kuitenkin jää sivuosaan rakkauttaan jauhamaan.

Todellisuudessa meille jää käsiin vain onnettoman tytön suuret unelmat ja niiden vähittäinen luhistuminen. Hän käy salaa lähetysasemalla kääntymässä kristinuskoon, ja kuvittelee avioliiton merkitsevän nyt samaa kuin Yhdysvalloissa. Irti omasta perinteestään, suvustaan ja uskonnostaan hän pitää itseään laillisesti amerikkalaisena. Japanin jumalat ovat lihavia ja hitaita, mutta amerikkalaisten jumala kykenee suojelemaan omiaan. Japanin perinteen mukaan vaimon voi hyljätä, mutta hänhän on nyt amerikkalainen, ja sellainen ei käy hänen maassaan! Hän ei ole "Madam Butterfly" vaan "Madam B.F.Pinkerton"! Kaikki muut tietävät asiain todellisen laidan, mutta kukaan ei kykene auttamaan.

Ja sitten käy niinkuin käy. Pinkertonon tuotava hetkeksi paikalle päästelemään aarian tapaista, mutta muuten hän pakenee ja näyttäytyy sitten vasta loppukohtauksessa Butterflyn kuoltua. Kun Pinkertonista ei ole lopun miespuoliseksi kannattajaksi, eikä kukaan muukaan sellaiseen kykene, näytelmän tasapaino järkkyy, ja fokus on liian tiukkaan onnettomassa tyttöparassa. (Saksassa Pinkertonia muuten kutsutaan Linkertoniksi - saksalaisessa korvassa Pinkerton kuulostaa samalta kuin suomalaisessa korvassa Kusilainen...) Alla on Cary Grant 30-luvun elokuvan Pinkertonina.
En tiedä miten amerikkalaiset asian ymmärtävät, mutta pari kertaa Puccini rinnastaa Tähtilipun varsin "rumasti" luutnantti Kusilaisen asenteisiin, vastakohtana vanhalle japanilaiselle kulttuurille. Olisiko siinä jonkinlainen itsepohdiskelun aihe yhä vieläkin varsin imperialistiselle ja ylimieliselle kansalle? Alla ironinen loppukohtaus 1900-luvun alusta. Butterfly on jo kuolemassa, mutta on mielenosoituksellisesti sijoittanut tähtilipun lapsensa käteen.
Kaiken kaikkiaan 1. näytöksen loppu on oopperan musiikillinen huippukohta. Kun katsoja jo tietää miten tyttöparan käy, Pinkertonin upea lemmenlaulu kyllä muuttuu ontoksi donjuanismiksi. Mutta Butterflyn sokea ja totaalinen antaumus pitää musiikin hengissä. Ensimmäisen näytöksen finaali on tässä.

Eskokreeta vai Kreetaesko? Lisää epäonnistuneita kuvia.

Kaksoisvalotus on tehokas effekti jos sitä osataan käyttää. Vahingossakin voi onnistua, kuten tulevat vanhempani 30-luvun alussa. Voisiko olla kauniimpaa vertauskuvaa nuoresta rakkaudesta kuin tämä "Eskokreeta tai Kreetaesko", jossa isälleni on kasvanut hienojen pellavasukkien (?) peittämät säihkysääret?

30-luvun kauhuelokuvista muistuttaa tämä mahdollisesti tätini 20-luvulla ottama omakuva. Rujoon kuvaan tunkevalla miehellä on epäilemättä vähintään tikari kädessä, ja kaamea ylävalo lisää kohtalokasta tunnelmaa:

Seuraavan kuvan olen skannannut ryppyisestä, paperiltaan varsin ohuesta kopiosta. Metsätietä n. 1910-luvulla kulkeva nainen ja pikkutyttö kohtaavat yllättävän ektoplasman. Sitä ei ole piirretty kuvaan, vaan sen täytyy olla mystisesti materialisoitunut jo negatiiviin, jota en ole löytänyt.

Viime vuoden tammikuussa kerroin Willys-autokaksikon etelänmatkasta. Tässä se on pysähtynyt Saksan rajalle paikallisen Zollamtin tarkastettavaksi. Mutta missä? Saksan ja (arvatenkin) Ranskan rajalta löytynee useitakin vuoristoisia maisemia, joista tämä on ystävällisesti kaksoisvalotettu samaan negatiiviin.

Isoisäni osallistui 1927 kauppavaltuuskunnan matkalle Unkariin. Valitettavasti hänen kameransa suljin oli jo kotimaassa krenannut, ja aikaansaanut kymmeniä negavirheitä, joista toki hyvässä lykyssä selviää rajaamalla. Tässä olisi kumminkin toivonut sen pelaavan kunnolla. Mielenkiintoinen vuoristomaisema! Mutta huomatkaa miten dramaattisen sävyn kuva saa oikean reunan lukuisista sormenjäljistä, jotka ilmeisesti jo kehityksen jälkeen ovat syöpyneet kiinni filmiin! Ne erottaa parhaiten, kun klikkaa kuvan suuremmaksi. Kaikki tämän blogin kuvat suurenevat klikkaamalla, ja se kannattaakin aina tehdä!

Joidenkin negatiivien kohdalla huolimaton kehitys on aikaansaanut ikäänkuin tiheän sienikerrostuman, joka läikittää koko kuvan. Eräissä tapauksissa näistäkin voi saada käyttökelpoisia fotografiikan keinoin. Tässä kuva on yksinkertaisesti suodatettu find edges-filtterillä, ja siitä voi sitten lähteä eteenpäin. Kuvassa on isoisäni kesähuvila Villingissä 1920-luvun alkupuolella.

Viimeinen kuva on nätti, eikä siinä oikeastaan ole muuta vikaa kuin lievä epäterävyys. Kolme nuorta naista veneessä 20-luvun lopulla, keskimmäisenä luultavasti tuleva äitini. Huomatkaa veneen komeat järvihankaimet! Kuva on tässä sen vuoksi, että sen taakse on sievällä naisen käsialalla kirjoitettu "Muistatko mitä näimme kun sousimme kallion toiselle puolelle?" Johan mielikuvitus alkaa laukata! Mikäköhän näkymä nuoria naisia niin kovasti innostaisi, että heidän pitäisi sitä vielä verhotuin sanakääntein muistella?