Tri Charles Burney 1700-luvulta ryhtyy verkostoitumaan

Huh. Käytännössä yksi kokonainen työpäivä kului siihen, että siivosin vanhan, aikoja sitten kuolleen ja kadonneen käyttöjärjestelmän ja sen kirjoitusohjelman avulla tehdyn tiedoston merkkisekasotkun, lisäsin siihen html-koodit, ja lähetin vanhoille kotisivuilleni. Käyttöjärjestelmä oli 1980-luvun GEM, sinänsä hyvin edistyksellinen OS, joka kuitenkin oli sen verran tarkkaan "saanut vaikutteita" Applen ikkunoinnista ja grafiikasta, että tämä haastoi GEMin oikeuteen. En mene sinänsä mielenkiintoisiin vaiheisiin ja teknisiin ratkaisuihin tässä työssä, vaan kerron mistä on kysymys.

Tein 1980- ja 1990-luvuilla joukon pitkiä radiosarjoja musiikista ja kulttuurihistoriasta. Vanhin niistä oli 16-osainen sarja länsimaisen musiikin historiasta, yhteensä 8 tuntia. Sen kirjoitin vielä vanhalla Erika-kirjoituskoneella, ja siitä on jäljellä pinkka käsikirjoituksia ja joukko äänitteitä. Minun mielestäni tämän hiukkasen epäsovinnaisen sarjan resonemangit olivat ihan hyviä, mutta aikani ei todennäköisesti riitä sen pelastamiseen verkkoa käyttävälle yleisölle.

Seuraava oli pitkään valmistelemani kertomus lontoolaisen tri Charles Burneyn (kuva yllä) suuresta matkasta Ranskaan ja Italiaan vuonna 1770. Vanhalla Amstradilla (ja GEMin käyttöjärjestelmällä) sen jo onneksi ehdin tehdä, siirtää lerpuilla Windows-koneeseen, ja sieltä korpuilla seuraavaan. Se, reippaasti 10 vuotta vanha kone onkin edelleen hyvässä kunnossa, ja tunnistaa jopa 16-gigaiset muistitikut. Niinpä ikivanhat tiedostot ovat yhä tallessa monina kopioina; eräät niistä odottavat vielä aikaa jolloin nekin on pelastettu nykyaikaisiin formaatteihin.

1990-91 tein sitten 57-osaisen sarjan Mozartin viimeisestä elinvuodesta. Sen tiedostot ovat yhä näitä vanhoja, mutta osan olen jo aikaisemmin ehtinyt siivota ja siirtää verkkoon. Sitten seurasivat sarjat Leopold Mozartista ja Joseph Martin Krausista. Niistä melkein kaikki on jo siirretty verkkoon. Tarkemmin näiden sarjojen verkkoonsiirtämisen tilannetta voi seurata tästä.

Itse pidän eniten Burney-sarjasta, joka perustuu sekä hänen matkapäiväkirjaansa että myöhemmin kirjoitettuun dokumenttiin ja musiikinhistoriateokseen, sekä hirmuiseen määrään muuta materiaalia joka oli kerättävä kirjastojen kautta tai paikan päältä. Olin perheen kanssa mm. Italiassa, istuin Bolognan yliopiston kirjastossa tekstikokoelmia tutkimassa, poika juoksi kirjoittamassa muistiin mitä S. Petronion meridiaanin päässä luki jne. Olisipa netti silloin ollut olemassa...

Burneyn matkakertomuksessa sukelletaan syvälle 1700-luvun lopun ja edeltävienkin aikojen kulttuurihistoriaan. Senkin vuoksi tuon sarjan julkaiseminen myös audiona olisi kovin tärkeää. Se vain ei ole mahdollista tekijänoikeuksien vuoksi. En tiedä pystyisikö Yleisradion kanssa pääsemään jonkinlaiseen sopimukseen.

Nyt sain siis valmiiksi ja verkkoon Burney-sarjan 8. jakson. Pelkän tekstin - kuvittamiseen menee muutama työpäivä lisää. Siinä tri Burney saapuu Roomaan, ja käy 10 päivän aikana tutustumassa Ikuisen kaupungin nähtävyyksiin. Juttu löytyy tästä. Siihen sisältyy myös kertomus Rooman kahviloista, ynnä muitakin pikku ekskursioita eri aiheista.

Tunnen itse Rooman varsin hyvin, mutta silti haluan kiinnittää mahdollisten Rooma-intoilijoiden huomiota erääseen lähdeteokseen josta minulla on ollut paljon sekä hupia että hyötyä. Satuin näet joskus 80-luvulla käymään Pentti Holapan antikvariaatissa Fredrikinkadulla, ja silmäni osuivat nopeasti kolmen nahkaselkäisen paksun teoksen sarjaan. Kirjoittaja oli puolalainen historiantutkija ja aatelismies Casimir (Kasimierz) von Chłȩdowski (1843-1920), ja nuo ruotsinnetut kirjat olivat

Renässansmänniskorna i Rom, Tukholma 1915,
Barocktidsmänniskorna i Rom, Tukholma 1916, sekä
Rokokomänniskorna i Rom och Italien, Tukholma 1917.

Kussakin teoksessa on puolisen tuhatta sivua mielenkiintoista ja myös erikoista tietoa, ja kävi niin että lontoolaisen tohtorin kertomukset saivat aivan olennaisesti lisää lihaa luitten ympärille. Nuo kirjat on myös saksannettu 1900-luvun alussa; englanninnoksista en ole varma. Ruotsiksi niitä saa nettihuutokaupasta.

Angelo Soliman - Rikkaan wieniläisneekerin vavahduttava tarina

1700-luvun lopun Eurooppa oli monella tavalla jo moderni kulttuuriltaan. Se tunsi suurimman osan maailmasta, ja oli romanttisen kiinnostunut muista kulttuureista. Ujostelemattomat luonnonkansat kiihottivat mielikuvitusta vallankin, mutta näissä yhteyksissä kävi ilmi myös kaksijakoinen, sanoisiko lapsenomainen moraalinen dilemma. Olivatko eriväriset ja eritapaiset alkuasukkaat oikeastaan varsinaisia ihmisiä, vai olivatko he ennemminkin hupaisia ihmisennäköisiä leikkikaluja ja uteliaan töllöttämisen kohteita?

Mozart ja Schikaneder kirjoittivat Taikahuiluun problemaattisen roolin: musta Monostatos on selvästi paha olento, ja hän on yhtä selvästi myös väkivaltaisten viettiensä johdateltavissa. Moni tutkija on tätä ihmetellyt. Neekeri ei nimittäin Mozartille ollut mitenkään outo asia. Itse asiassa hän tunsi erinomaisen hyvin erään afrikkalaisen wieniläisen, ja tapasi tätä muurariveljeään varsin usein Zum wahren Eintracht -loosin istunnoissa.

Koska Angelo Solimanin tarina on eräs tuon ajan vähän tunnettuja merkillisyyksiä, voisi olla hyvä katsoa, minkälainen saattoi tuolloin olla toiseen kulttuuriin ryöstetyn lahjakkaan ihmisen kohtalo.

Angelo Soliman syntyi vuoden 1726 tienoilla, ja oli vuonna -91 siis jo noin 66 ikäinen. Hänen alkuperäinen nimensä oli Mmadi Make, hänen äitinsä oli Fatuma, ja hän kuului ruhtinaalliseen Magui Famorin sukuun Pangusitlongissa Koillis-Nigeriassa. Seitsenvuotiaana hänet ryösti vihollisheimo ja myi kristityille. Mmadi Make joutui Messinaan erään paronin hoiviin, ja sai siellä perusopetuksen, kastettiin kristityksi ja nimettiin uudelleen. Itävaltalainen kenraali, ruhtinas Lobkowitz näki sitten tämän 16-vuotiaan Angelo Solimanin, ihastui poikaan, ja saikin tämän lahjaksi paronilta.

Ruhtinas Lobkowitzin omistuksessa Soliman oli 20 vuotta, ja hän seurasi ruhtinastaan moniin taisteluihin, muun muassa turkkilaisia vastaan, pelasti herransa kuolemaltakin, mutta kieltäytyi hänelle tarjotusta sotilaallisesta urasta. Ruhtinaan kuoltua Solimanin peri vuonna 1753 ruhtinas Joseph Wenzel von Liechtenstein, jonka taloudessa hänestä tuli ensin kamaripalvelija ja lopulta hovimestari.

Ruhtinas Liechtensteinin palveluksessa Solimanista tuli yhteiskunnallisesti merkittävä henkilö. Koska hänellä ei ollut muutakaan mahdollisuutta, hän assimiloitui herrakulttuuriin, ja tekikin sen perusteellisesti. Hän liikkui virallisissa tilaisuuksissa kullalla kirjaillussa valkoisessa takissa, hän oli mestarillinen shakinpelaaja, ja hänestä tuli ruhtinaansa yllytyksestä yhtä mestarillinen uhkapeluri. Sanotaan hänen eräänäkin iltana voittaneen uskomattoman 20000 guldenin summan, joka vastaisi Mozartin noin kuuden ta i seitsemän vuoden tuloja.

Angelo Solimanin asema Wienissä muistutti nyt aika lailla muinaisen Rooman vapautettujen orjien asemaa, nämä kun saattoivat olla vallan upporikkaita. Soliman osti itselleen Wienistä talon, hän nai hollantilaisen kenraalin lesken, johon hänet vihki itse Wienin arkkipiispa, ja hänestä tuli myös arvostettu ja innokas vapaamuurari. Hän hallitsi eurooppalaisen sivistyksen hyvin, seurusteli ajan johtavien tiedemiesten ja oppineitten kuten Ignaz von Bornin kanssa, hallitsi saksan, ranskan ja italian kielen täydellisesti, ja osasi hyvin myös englantia, tshekkiä ja latinaa.

Ruhtinas tosin suuttui vimmatusti palvelijansa itsenäisyydestä ja naimisiin menosta, erotti hänet palveluksestaan, ja pyyhki hänen nimensä testamentistaan, jonka täytäntöönpano olisi tehnyt neekeristä yhä rikkaamman.

Soliman eli talossaan tyytyväisenä ja sai vaimonsa kanssa tyttärenkin. Eräänä päivänä ruhtinasvainaan pojanpoika, Vaduzin sukuhaaran perustaja Franz Joseph von Liechtenstein tapasi Solimanin Wienin kadulla, teki tämän kanssa sovinnon, ja pestasi afrikkalaisen hyvällä vuosipalkalla poikansa kasvattajaksi.

Näin idyllisesti voisi päättyä Mmadi Maken, afrikkalaisen ruhtinassuvun jäsenen eurooppalainen odysseia. Mutta sama Eurooppa, sama Wien, joka oli antanut lahjakkaalle neekerille tilaa menestyä hallitsevan ja monin tavoin edistyneen kulttuurinsa puitteissa, osoitti pian että valistus oli sittenkin vielä ohutta, ja särkyi helposti.

Kun Mmadi Make, alias Angelo Soliman, muutamia vuosia Mozartin ajan jälkeen kuoli, Itävaltaa hallitsi keisari Leopoldin jos mahdollista vielä taantumuksellisempi poika Franz. Hänen käskystään neekerin ruumis ryöstettiin perheeltä. Huolimatta perheen ja muunmuassa Wienin arkkipiispan vimmatuista vastalauseista ruumis nyljettiin, preparoitiin, täytettiin, ja asetettiin näytteille keisarillisiin kokoelmiin, käsnäsian ja muitten suoeläinten seuraan.

Hyvin mahdollista olisi, että Angelo Soliman olisi vielä 1900-luvunkin puolella ollut raadollisen rahvaan tirkisteltävänä, aivan samoin kuin Joseph Haydnin pääkallo, joka vasta 1960-luvulla kuljetettiin muun ruumiin yhteyteen wieniläiselle hautausmaalle. Mutta valkoisen miehen häpeällinen teko Mmadi Makea kohtaan hävisi näkyvistä jo vajaan puolen vuosisadan kuluttua. Vuoden 1848 levottomuuksien yhteydessä neekerin häväisty ruumis paloi poroksi ja katosi savuna taivaalle.

Tämä juttu kuului osana 1991 tekemääni 57-osaiseen radiosarjaan Mozartin viimeinen vuosi. Ajattelin, että tämä kertomus vähän uudistettuna kiinnostaisi tämän bloginkin lukijoita.

Syntyikö Suomelle tuleva kruununprinsessa?

Ruotsi on saanut prinsessan. Onnittelen Ruotsia. Samalla tekee mieli toivottaa pienelle prinsessalle parempaa onnea kuin lukuisille kohtalotovereilleen tänään ja kautta historian. Eläminen vailla pienintäkään yksityisyyttä on ollut monille täyttä helvettiä, ja vaikuttanut heidän mielenterveyteensä kohtalokkaasti.

Onneksi kruununprinsessa Victoria ja hänen miehensä näyttävät olevan tolkullisia ja vastuuntuntoisia ihmisiä. Pikkuprinsessan prognoosit vaikuttavat sen vuoksi hyviltä.

Toista kymmentä vuotta sitten kolme eläkkeellä olevaa suurlähettilästä julkisti ehdotuksen, että Suomi ja Ruotsi tekisivät löyhän valtioliiton, eräänlaisen mini-"Kalmarin unionin", ja että Victoria julistettaisiin Suomen kuningattareksi. Olen kannattanut tätä ehdotusta alusta asti. Tämän vuoksi tänään syntyneen tulevan Suomen kruununprinsessan olisi saatava nimiensä joukkoon myös suomenkielinen nimi jolla häntä täällä voitaisiin kutsua.

Mitä sanoisitte tästä: prinsessa MAIJA? Tai ehkäpä KAISA? Ja jos alkuperäisempää ugrilaisuutta halutaan, olkoon Suomen tuleva kuningatar nimeltään AINO. Hänen kunniakseen voitaisiin aina sopivissa tilanteissa esittää juhlaruno, joka on peräisin Nobel-kirjailija Harry Martinsonin suurenmoisen Aniara-runoelman 72. laulusta Sång om Karelen, ja kirjoitettu Kalevalan mittaan:

Skönast ibland sköna glimtar syns dock skymten av Karelen,
som ett vattenglim bland träden, som ett ljusnat sommarvatten
i den juniljusa tiden då en kväll knappt hinner skymmas
förrn den träflöjtsklara göken ropar åt den ljuva Aino
att ta dimmans slöja med sig, stiga upp ur junivattnen
gå emot den stigna röken, komma till den glada göken,
i det susande Karelen.

Cagliostron show - ja leikin loppu

Tätä ennen on tapahtunut: "Kreivi" de Cagliostro on seikkaillut vaihtelevalla menestyksellä Euroopassa ja sen ylhäisön piirissä. Hän on ehtinyt luoda itselleen mystisen maineen ja suurella mielikuvituksella kehitellyn omaelämäkerran. Hän on päässyt Bastiljin vankeudesta, ja lähtee takaisin Italiaan.

Ja sitten Cagliostro oli taas Roomassa. Hän matkusti tosin ensin suosijansa Trenton piispan hoiviin, mutta kun Itävallan ihan oikeasti valistunut keisari Joseph sai tästä kuulla, Cagliostro jätti oitis keisarikunnan ja lähti Vatikaanivaltioon, mukanaan tukku suosituskirjeitä mahtaville kardinaaleille.

Cagliostrolla oli suuria suunnitelmia. Kun ihmeparantajan ura ei ottanut menestyäkseen, hän päätti päteä mystiikan ja taikurintaitojensa alalla. Hän aikoi perustaa salaperäisen vapaamuurarityyppisen loosin itse keksimänsä egyptiläissävyisen rituaalin mukaan, ja kutsui mukaan Rooman korkeinta noblessia, varsinkin naisia.

Cagliostron ensimmäisestä kokouksesta on olemassa silminnäkijän raportti. Abate Lucantonio Benedetti istui salissa ilmeisesti sen verran kaukana ettei huijarimestarin suggestio tarttunut häneen, ja näin hän kykeni säilyttämään selväjärkisen tarkkailijan roolinsa.

Abaten kertoman mukaan Cagliostro oli lyhyt, vanttera, leveäharteinen ja rintava isopäinen mies, jonka musta tukka oli lyhyt ja kihara, otsalta taakse kammattu. Hänen katseensa oli läpitunkeva, ja monet pelkäsivät sitä.

Kutsuvieraat saapuivat naisineen Cagliostron villaan lähellä Porta Pincianaa Rooman pohjoisosassa. Sali oli suuri ja hyvin valaistu. Sen seinille oli maalattu kolmioita, vaakoja ja muita symboleja, sekä egyptiläisiä, assyrialaisia ja kiinalaisia jumalkuvia. Eräällä seinällä luki latinaksi: "SUM QUIDQUID FUIT EST ET ERIT NEMOQUE MORTALIUM MIHI ADHUC VELUM DETRAXIT", eli suomeksi: "Olen se joka oli, on ja tulee olemaan, eikä kukaan kuolevainen ole vetänyt verhoa edestäni".

Edessä oli mustan kankaan peittämä alttarimainen pöytä, jolla oli pääkalloja, balsamoituja apinoita, eläviä käärmeitä lasipulloissa, pöllöjä, vanhannäköisiä pergamentteja, alkemistien upokkaita, saviruukkuja, amuletteja, pulveriastioita ja muuta 'taikatavaraa'.

Kun sali oli täynnä, ilmestyi Cagliostro, lyhyt, tukeva mies, jonka katse oli "ilkeän vaaniva". Häntä seurasi hänen 'kreivittärensä', kaunis, miellyttävä, lempeäkatseinen nainen. Cagliostro seisoi kolmijalan ääressä, ja puhui. Hän puhui 'muinaisista muistoistaan' Memfiissä Egyptissä kuningas Thotmesin aikana, kertoi tavanneensa Kristuksen kun tämä muutti viinin vedeksi, sanoi olevansa kuolematon, ja tekevänsä ihmeitä tässäkin kokouksessa. Hän muutti kulhon vettä Orvieton viiniksi, maistatti herroilla ihme-eliksiirejään (jotka todella muuttivat herrojen kasvot punakoiksi), ja 'suurensi' Ranskan lähettilään kardinaali de Bernis'n sormuksenkiven. Kardinaali oli vakuuttunut ihmeestä, mutta muuttui pian tämän jälkeen Cagliostron veriviholliseksi. Selvittyään näet suggestiosta (jota tuolloin ei vielä osattu tunnistaa), hän huomasi pettymyksekseen jalokivensä taas pienentyneen ennalleen.

Temppuja ja mystiikkaa sai kyllä tuolloinkin kohtuullisesti esittää; mutta sitten Gagliostro teki virheen. Hänen nuori 'meediottarensa' kertoi Ranskan tulevasta vallankumouksesta aivan järjettömän hurjia asioita, kuten että Bastilji muka hävitettäisiin ja että kuningas muka teloitettaisiin... Istunnon jälkeen Cagliostro tiettävästi vielä viikkokausia jatkoi Ranskan vallankumouksen propagoimista - vallankumouksen kannattajien suureksi riemuksi niin Roomassa kuin Ranskassa.

Ja silloin iski inkvisitio.

Sekä 'kreiviä' että 'kreivitärtä' kidutettiin hirmuisesti, ja he tunnustivat kaikki mahdolliset rikokset, joita inkvisitio vain osasi keksiä. Kreivitär kuoli tämän jälkeen pian luostarissa Rooman Trasteveressä, kreivi kesti San Leon mielipuolisessa maanalaisessa loukossa viisi vuotta, kunnes hänet ilmeisesti kuristettiin kuoliaaksi vuonna 1795, 52-vuotiaana.

Vanha valta oli yksimielinen taikurimestarin tuhoamisesta. Mutta kun vallankumoukselliset ranskalaiset joukot pian sen jälkeen saapuivat Urbinoon asti, ne etsivät San Leossa innokkaina sankariaan Cagliostroa. Kun tämä oli jo kuollut, muut vangit komennettiin ulos, ja San Leon linnoitus räjäytettiin hajalle. Ja hajalla se on tänäänkin.

Oppikoon tästä kukin halullinen sielu mitä ikinä haluaakin.

Suuren Cagliostron hirmuinen elämä ja kuolema I

Maaliskuun 27. päivänä vuonna 1791 kokoontui Roomassa joukko inkvisition kardinaaleja pohtimaan, mitä pitäisi tehdä Castel St.Angelossa jo yli vuoden viruneelle kreivi Cagliostrolle. Asia kiinnosti ihmisiä suuresti kaikkialla Euroopassa, sillä Cagliostron maine oli huima, hirmuinen, kiihottava ja jopa taianomainen. Wiener Zeitungin ilmoituksissa hänen nimensä vilahti tuon tuostakin, kun yrittäjät asettivat näytteille taikapeilejä ja muuta maagisen tuntuista tavaraa; ja odotettavissa oleva tuomio innosti myös suuresti lehden Italian-kirjeenvaihtajaa. Huhtikuun 9. päivän lehdessä, kaksi viikkoa myöhemmin, hän kertoo kardinaalien kokouksesta, etteivät inkvisitiomiehet päässeet yksimielisyyteen tuomiosta, vaan siirsivät asian paaville.

Kaksi päivää ennen jutun ilmestymistä oli tuomio jo luettu. Paavin, inkvisitiotuomareitten ja kardinaalien eteen musta huppu päässään polvistunut Cagliostro sai yksimielisen kuolemantuomion, syynä kerettiläisyys, magia ja vapaamuurariloosin perustaminen. Paavi muutti tuomion kuitenkin elinkautiseksi, ja vanki siirrettiin San Leon linnoitukseen lähelle pittoreskia Urbinon kaupunkia.

Wieniläislehden uutinen Cagliostron tuomiosta ilmestyi jälleen kahden viikon viiveellä, ja siinä kerrottiin lisäksi, että "kapusiinimunkki, joka oli toiminut tämän sihteerinä, tuomittiin kymmenen vuoden vankeuteen. Vielä ei kuitenkaan tiedetä, mistä rikoksesta hänet oli tuomittu." Huhtikuun viimeisen päivän lehdessä kirjeenvaihtaja tarkensi asiaa, ja totesi diplomaattisesti, että:

"Kaikki mitä täällä kuulee niistä rikoksista, joiden vuoksi Kagliostro tuomittiin, osoittaa, ettei häntä todettu syylliseksi minkäänlaiseen valtionpetoksellisuuteen tai mihinkään suurisuuntaisiin vehkeilyihin, jollaisista hänen kohdallaan niin usein on höpisty, vaan että hänen - jos mahdollista vielä suuremmat - rikkomuksensa ovat oikeastaan olleet salaliitto tervettä ihmisjärkeä kohtaan, ja koostuneet teoista joiden yhteydessä hän salaisten taitojen ja yliluonnollisten kykyjen varjolla houkutteli uskomattoman määrän ihmisiä mitä järjettömimmän taikauskon valtaan, ja herätti heissä ansaitsemismielessä yhä suurempaa toivoa mahdottomien asioitten edessä. Sen vuoksi tuntuu suorastaan laupeudenteolta, palvelukselta aidon uskonnon ja valistuksen hyväksi, että roomalainen oikeuslaitos on ottanut tehtäväkseen lakeihin nojaten tutkia tämän hirviön tekoja, ja estää ainakin Kagliostron osalta tällaisten jatkumisen tulevaisuudessa."

Wienissä varmaan puhuttiin tapaus Cagliostrosta näinä päivinä paljon; tapahtuihan noina päivinä muutenkin paljon uutta ja ihmeellistä. Sähköopin avulla pystyttiin tekemään ällistyttäviä ja taianomaiselta tuntuvia temppuja, ja ihminen oli jo menestyksellä toteuttamassa ikuista unelmaansa nousta lintujen seuraksi korkeuksiin. Kaikesta edistyksestä huolimatta ei monien ilmiöitten syitä vielä oikein ymmärretty, eikä valistus tuolloin itse asiassa ollut edes imeytynyt kovin syvälle kansaan - eikä edes osittain varsin sivistymättömään aatelistoonkaan. Niinpä ihmeellisten silmänkääntö- tai hypnoositemppujen takana mieluusti nähtiin yliluonnollisia voimia, jotka - ah - niin ihanasti värisyttivät selkäpiitä.

"Kreivi" Cagliostro (eli Giuseppe Balsamo) oli tällainen mestaritaikuri, tai mieluumminkin mestarihuijari. Aivan nuorena kunniallisen sisilialaisen juutalaisperheen mustana lampaana hän jo seikkaili itämailla ja Egyptissä, ja pääsi sitten maagisiin itämaisiin rituaaleihin ja mystiikkaan inostuneen Maltan ritarikunnan suurmestari Pinton suosikiksi.

Pinton suosituskirjeet aukaisivat Cagliostrolle tien Italian ja jopa Vatikaanin ylhäisöpiireihin. Hän tuli Roomaan, nai siellä vuonna -70, 27:n ikäisenä, kuvankauniin kansannaisen; mutta tuli sitten vähän väärentäneeksi vekseleitä, ja joutui taas liikekannalle, ensin Etelä-Ranskaan ja Espanjaan, ja lopuksi vuonna -77 Lontooseen.

Tästä oikeastaan alkoi Cagliostron show-bisnes. Hän oli aluksi (ja hyvästä syystä) vaiennut menneisyydestään, mutta nyt hän rakensi itselleen 'myyvämmän' sellaisen. Hänestä tuli 'maagisten voimien mestari', jonka liikkeitä yhä laajeneva osa Euroopan pintaporukasta alkoi seurata.

Vuonna -79 Cagliostro liikkui Kuurinmaalla Baltiassa, ja tähtäsi Venäjän keisarinnan Katariinan suosikiksi. Cagliostrosta ei ollut Rasputiniksi, hänen huijausyrityksensä olivat karkeita, ja niinpä hänen oli vuonna -80 paettava Pietarista. Kerrotaan että Katariina Suuri heti kirjoit(ut)ti kolme huijarimaagikosta varoittavaa komediaa. Pian tämän jälkeen muuan varsovalainen (oikea) kreivi tutki hänen temppunsa ja kirjoitti niistä pilkallisen satiirin.

Kuutta vuotta myöhemmin Cagliostro oli Pariisissa, saavutti riemuvoittoja spiritististen voimien ja ihmeparannusten mestarina, ja myi pitkästyneelle aatelistolle hyvällä voitolla ihmeitätekeviä eliksiirejä. Varomattomuuttaan hän sotkeutui kuningatar Marie Antoinetten mainetta pahasti lianneeseen 'kaulakoruskandaaliin', ja tutustui siksi muutaman kuukauden ajan Bastiljin vankilan maineikkaisiin olosuhteisiin. Siellä Cagliostro kirjoitti lennokkaan ja varsin mielikuvitusrikkaan puolustuskirjasensa, joka teki hänestä rahvaan, lehdistön ja lauluntekijäin lemmikin.

Tämä kirjoitus on peräisin radiosarjastani Mozartin viimeinen vuosi -91 (vuodelta 1991, sen 18. osasta), ja julkaisen huomenna tarinan kammottavan lopun. Siinä kerrotaan myös läsnäolleen selostus Cagliostron "maagisesta" istunnosta Roomassa.

David Fray, Bachia pianolla - nyansseja ja vereslihaa

Ylen Teemalla tuli tänään lauantaina dokumentti ranskalaisesta pianistista David Fraysta harjoittamassa orkesterin kanssa Bachin klaverikonserttoa g-molli. Nuorella miehellä näyttää olevan syvällinen näkemys Bachin musiikin olemuksesta - tai oikeastaan musiikin yleisestä kieliopista. Hän näyttää antavan tilaa hengitykselle, koristeille, jännitteille ja laukeamisille, ja kun tulee virtuosisten juoksutusten vuoro konserton finaalissa, hän huomauttaa, että "jokaisen lyhyenkin sävelen tulee laulaa ja olla merkityksekäs".

Hämmästyttävää. Aikana jolloin taituruutta korostetaan, tempoja viritellään yhä kireämmiksi, ja musiikin sisältö ja detaljit uhrataan näyttävyyden alttarille, tuleekin tällainen kaveri joka huomauttaa, ettei Bach pelaa virtuosisuudella sen itsensä vuoksi. Niin kummallista ja oikeaoppisen maun kannalta kuohuttavaa kuin onkin, Fray osoittaa samalla miten uljaasti nykyaikaisen konserttiflyygelin avulla voidaan kaivaa Bachin nuottien takaa elävä, vivahteikas ja sykkivä musiikki. Häikäilemättömästi hän ottaa käyttöön koko soittimen dynaamisen repertuaarin, aivan kuten Glenn Gould aikoinaan, ja kuitenkin Bach pysyy Bachina, eikä muutu joksikin romanttiseksi kesäkeitoksi.

Tämä Frayn ohjelma on nähtävissä netissä vielä 30 päivän ajan, ja se tulee huomenna sunnuntaina uusintana Teemalla kello 12.40. Suosittelen. Kaiken nykyaikaisen mekastuksen ja hypetyksen jälkeen voi sittenkin ilmaantua jotain joka todella saattaa innostuttaa - ja palauttaa uskon siihen ettei musikaalisuus ole vielä maailmasta kadonnut. Ohjelma löytyy tästä.

Hulda Jung, runoileva opettajatar

Vähitellen olen pääsemässä tarkastelemaan haltuuni tullutta runsasta sukuaineistoa myös äitini puolelta. Äidinäitini Nellyn vanhin sisarpuoli Hulda Jung (1856 Kokkola - 1914 Helsinki) on tullut jo ennestään tutuksi monien omistamiensa kirjojen vuoksi, jotka nykyisin sijaitsevat minun kirjahyllyissäni.
Hulda Jung 1883

Huldasta tuli opettajatar, mikä tuolloin automaattisesti merkitsi naimattomuutta. Hän oli yksi niistä lukemattomista urheista ja velvollisuudentuntoisista naisista, jotka ottivat kansan sivistämisen elämäntehtäväkseen, vaikka se maksoikin heille perhe-elämästä luopumisen. Hulda Sofia J. oli kokkolalaisen kauppias Karl Magnus Jungin tytär. Hänen äitinsä Maria Sofia Nordstedt kuoli tytön ollessa viiden ikäinen, ja isä meni parin vuoden kuluttua uusiin naimisiin. Huldan lapsuudesta en tiedä vielä mitään, enkä myöskään hänen opinnoistaan.

Huldalla oli kuitenkin nuoria serkkuja, jotka kohosivat kansalliseen maineeseen. Veljekset Bertel ja Walter Jung olivat merkittäviä arkkitehteja, edellinen varsinkin asemakaavojen laatijana. Heidän tunnetuin yhteinen työnsä on Hotelli Torni Helsingissä. Bertelin tyttärillä oli hupaisa nimistö. Kun heidän äitinsä oli Gundborg (Hausen), kolme ensimmäistä tytärtä sai samanalkuiset nimet Gunilla, Gunlög ja Gunvor. Kolmelle seuraavalle tuli myös 'tautologiset' nimet Ingeborg, Ingegerd ja Ingerid. Gunlög Jungista (Johnsson) tuli pianonsoiton opettaja, ja Gunillasta graafikko. Walterin tytär ja äitini pikkuserkku oli Dora Jung, eräs kuuluisimmista tekstiilitaiteilijoistamme.

Ehkäpä näissä Jungien österbottenilaisissa kauppiasperheissä taiteella oli jonkinmoinen asemakin. Huldasta tuli nimittäin runouden intohimoinen harrastaja ja kirjoittaja. Minulla on koko joukko kirjoja ja mustakantisia vihkoja 1870-luvulta alkaen, täynnä Huldan omia ja muitten runoja. Sivujen väleissä on suuri määrä lehtileikkeitä ja omien runojen luonnoksia sisältäviä lappusia. Joululahjaksi 1880 saatu kirja on tämän näköinen:ja sen ensimmäinen täytetty sivu on näin hartaasti somistettu:Kirjan välistä löytyi myös pieni kirjekuori, jossa on itse piirretty postimerkki ja leimakin:Kuoren takana lukee säepari: O, farväl nu, Pohjan tyttö! / Yksin seison här och lipar!!. Kuoren sisällä on nelisivuinen huolellisesti kirjoitettu "Murhe-Wirsi", jonka ensimmäinen sivu on kertovasti kuvitettu:
Kirje on selvästi miehen kirjoittama. Hulda Jung on lähtenyt kesällä 1887 Vallaan ja Tukholmaan, mutta mistä? Bie on paikkakunnan tai kartanon/talon nimi, mutta en löytänyt sellaista muualta kuin Katrineholmin läheltä Ruotsista. Aivan ilmeisesti vähän vitsikkäästi mutta hehkuvan lemmekkäästi kirjoittanut ja piirtänyt mies on luontevasti osannut myös suomea.

Ja kuka on runon otsikossa mainittu J.Bure?

Oletan, että Huldan mahdolliset miessuhteet ovat olleet melkoisen platonisia. Monet seikat viittaavat myös opettajattaren syvään kristilliseen vakaumukseen. Hänen tekstiensä kanssa minulla tulee menemään varsin paljon aikaa, mutta palaan aiheeseen jos syytä ilmenee.

Kuntaliitosten imperialismia

Puhuin viimeksi kuntaliitoksista ja niiden paljastamista vallanhimon ja egonkorostuksen purskahduksista. Mainitsin Tampereen, jolle näyttää olevan ominaista suunnaton itsekeskeisyys. Sille on historiallinen syykin. Aikansa se vaati Hämeen läänin pääkaupungin asemaa, koska se oli isompi kuin Hämeenlinna. Sitä se ei saanut. Niinpä se päätti hyljätä koko Hämeen, ja perustaa ympärilleen oman maakunnan. Sen nimeksi tuli aluksi Tammermaa, mutta se paljasti liian selvästi mistä oli kysymys. Niinpä nimeä häveliäästi muutettiin, ja maakunnasta tuli Pirkanmaa.

Menneinä vuosina on tehty paljon suunnitelmia Pirkanmaan kehittämiseksi. Niinpä haluttiin tehdä luettelo kulttuuripalveluista Pirkanmaalla. Aivan merkillistä oli, että mm. käsi- ja taideteollisuus puuttuivat, "koska Tampereella ei sellaista opetusta ole". Mutta Ikaalisissa on arvostettu ja kuuluisa tällainen koulu! Mikä Ikaalinen? Jossain landen perukoilla? Listassa ei yleensäkään mainittu muita kuin tamperelaisia kouluttajia ja taiteilijoita. Vaikka ympäristön kunnissa ja kaupungeissa on omasta takaa runsaasti tekijöitä, tarkoitus olikin parantaa tamperelaisten työllisyyttä ja johtavaa asemaa heidän "maakunnassaan".

Enää ei tamperelaisille riitä edes Pirkanmaa. Koko maakunta on liitettävä Tampereeseen, ja tästä trendistä mainio ja kuvaava esimerkki on viranomaisten terminologian muutos. Enää ei papereissa lue edes "Etelä-Pirkanmaa" (johon kuuluvat Valkeakosken lisäksi varsin monet naapurikunnat), vaan nyt tämän seudun nimi on "Tampere E"! Kiitos vain kovasti...

Pienemmässä mittakaavassa samaa nähtiin täällä, kun valta keikahti ja Sääksmäki liitettiin siitä irronneeseen Valkeakoskeen. Tulin paikkakunnalle vähän liitoksen jälkeen, ja totesin ettei kaupungin johto lainkaan pitänyt sanan "Sääksmäki" käyttämisestä. Siitä - ihan totta - erityisesti huomauteltiin. Ja, kuten kerroin, kaupungin johtohenkilöt julistivat Sääksmäen nimen katoavan kartalta.

Olin 70-80-lukujen vaihteessa kutsuttuna kaupunginjohtajan virka-asuntoon, jossa läsnä olivat uusi ja vanha kaupunginjohtaja, sekä korkea puoluejohtaja, kaupungin historian kirjoittaja. Keskusteltiin kaupungin tunnettavuuden ja matkailun parantamisesta. Herrat esittivät yhä Sääksmäen nimen välttämistä, koska Valkeakosken nimen esiintymistä tiedotusvälineissä seurattiin suurella huolella. Maininta Sääksmäestä olisi silloin tilastoista pois. Sääksmäen silta tai Sääksmäen kirkko olivat todellisia kiviä kengässä.

Sitten tuli illan tähtihetki. Esitettiin, että alueen ja koko Hämeen kuuluisin kansanperinne ja -juhla Ritvalan helka pitäisi siirtää kaupungin keskustaan torille. Kaupunki saisi siitä näkyvyyttä, ja juhlaa päästäisiin nykyaikaistamaan. Minä siihen, että eivät ritvalaiset anna helkaa pois. Poliitikot: "Määrärahapoliittisilla toimenpiteillä siitä kyllä selvitään". Minä: "Mutta kun ne tekevät sen ilmaiseksi!". Asiasta ei päästy yksimielisyyteen, ja kesti muuten kauan ennenkuin edes liikennettä Ritvalan raitilla saatiin ohjailla sen verran, ettei neitojen kulkueen tarvinnut väistää ohi kiitäviä kuorma-autoja ojaan saakka.

Ritvalassa asia kostettiin. Helkajuhlaesitteeseen liitetyssä kartassa päämaantie vei nuolin Helsinkiin ja Tampereelle. Sääksmäki oli keskellä isoin kirjaimin. Valkeakoskesta ei näkynyt häivähdystäkään...

Tuon kokouksen osanottajista on hengissä kaksi. Toinen ei muista sellaista kokousta olleenkaan. Toinen muistaa.
Hannu Antilan kuvassa helkaneidot yhä kulkevat Sääksmäen Ritvalan kyläteillä. Aikoinaan helkajuhla haluttiin siirtää Valkeakosken torille. Ehkä vielä tulee päivä jolloin tamperelaiset pomot päättävät kaapata koko höskän Pyynikille?

Kuntaliitokset, sekasotku vallanhimoa ja ylimielisyyttä?

Kun Toijala, Viiala ja Kylmäkoski liittyivät Akaan kunnaksi, syntyi suurta sekaannusta. Onko Toijalaa nyt enää olemassa? Onko sanottava Akaan Toijala? Onko Toijalassa asuva akaalainen vai toijalalainen? Monille nämä kysymykset ovat käyneet ahdistaviksi. Keitä me olemme ja ketkä meitä määräävät?

Vastaus on toki aivan yksinkertainen. Akaa on hallinnollinen alue. Jos kysymys ei ole hallinnollisista asioista, on samantekevää käyttääkö sen nimeä ollenkaan. Toijala on Toijala yhäkin, Viiala on Viiala. Molemmat ovat vanhan Akaan kyliä. Käytännön asiat ratkaisevat nimenkäytön. Jos asuu Toijalan kaupunginosassa nimeltä Ketunpesät, lienee parempi sanoa olevansa Toijalasta, sillä Ketunpesien sijaintia ei kauempana asuva tiedä. Samoin Kurisjärveltä kotoisin oleva ehkä mieluummin sanoo olevansa Kylmäkoskelta.

Kuntaliitoksissa vallankäyttö tietysti muuttuu. Kylmäkosken edustajia Akaan valtuustossa on pieni vähemmistö, joka tietysti voi tuntea olevansa voimaton isompiensa puristuksessa. Esimerkiksi pienten koulujen sulkeminen voi kurittaa pientä kunnanosaa pahemmin kuin keskusaluetta. Kuntaliitosten vaikein kysymys saattaa liittyä juuri vallankäyttöön, ja koska poliitikoiksi usein hakeutuu määräilynhaluisia pomoluonteita, vallankäytöstä saattaa tulla ongelma. Sen sijaan isommissa, yhden kunnan voimavarat ylittävissä asioissa ei muutoksia välttämättä tule ollenkaan nykyisten kuntainliittojen ja muiden yhteistyösopimusten toimintaan nähden.

Jos asukasluvultaan täysin ylivoimaiseen kuntaan liitetään vähäväkinen alue, vallankäytön ongelmat saattavat käydä hankaliksi. Uudet pomot saattavat olla omahyväisiä ja itsetyytyväisiä. Tampere on juuri sellainen taajama, johon liittymistä hiukan pelätään. Aamulehti on ilakoinut koko Pirkanmaan liittämisellä Tampereeseen: paikannimet muuttuvat "tietysti" sen mukana. Vaikka joku voisikin edelleen hyvin sanoa olevansa Lempäälästä tai Virroilta, hänet luetaan kumminkin "tamperelaiseksi" - jos nyt oikeiden manselaisten joukkoon huolitaan. Tampereen käyttäytyminen on jo vuosikymmenet ollut melkoisen neuvostoliittolaista taikka isovenäläistä, jos tällainen vertaus sallitaan.

Yleisessä tietoisuudessa joku käenpoikanen saattaa viedä alkuasukkailta jopa nimenkin. Kalvolan Iittalankylään kohosi tehtaita, Nurmijärven Hyvinkäänkylään tuli rautatie, Sääksmäen Valkeakosken kylään tehtaita. Sääksmäen historia onkin tässä suhteessa varsin kuvaava.

Sääksmäkeen valtavaan pitäjään kuuluivat kappeliseurakuntina mm. Urjala, Pälkäne ja Akaa. Kukin niistä itsenäistyi aikanaan. 1920-luvulla Valkeakosken teollisuuskylä itsenäistyi ja vei muitakin lähikyliä mukaansa. 1970-luvulla loputkin Sääksmäestä liitettiin Valkeakoskeen. Tuolloin kaupungin johtohenkilöt innostuivat. Kaupungin historiankin kirjoittanut henkilö ilmoitti, että "Sääksmäen nimi poistui nyt maailmankartalta". Ei poistunut. Sääksmäen silta on edelleen saman niminen kuin valmistuessaan, seurakunnat yhdistyivät Sääksmäen seurakunnaksi. Kaiken kukkuraksi nyt hahmotellaan ainakin Akaan ja Valkeakosken yhteenliittymistä, ja työnimenä on johdonmukaisen historiallisesti Sääksmäki.

Harva vastustanee Sääksmäen nimeä, jos tietää historiasta jotain. Akaalaiset eivät suin surminkaan alistu "koskilaisiksi", koskilaiset vielä vähemmin akaalaisiksi. Vaikka "koskilaiset" kivikaupunkilaiset vähän vielä vierastavatkin maaseutuista "liitosaluettaan", he joutuvat seurakunnan tavoin nielemään Sääksmäen nimen, jos historiatietoiset ja kompromissihaluiset naapurit näin haluavat.

Sääksmäen keskeinen asema paljastuu historiasta. Sääksmäen kihlakunnat, ylinen ja alinen, kattoivat 1800-luvun lopulle asti koko läntisen Hämeen, etelän Somerolta ja Tammelasta aina kauas Keski-Suomen eräalueille. Ehkä joskus elämme Sääksmäen kaupungissa, jonka asukkaat silti ovat kuka Toijalasta, kuka Viialasta, kuka Kylmäkoskelta, kuka Valkeakoskelta, kuka jopa itse Sääksmäestä - kuten minä?

Vielä lisää postimerkkeilyä

Jatkan vielä siinä toivossa että joku innostuisi uudestaan klassiseen filateliaan. Suomi liittyi Maailman postiliittoon 1875. Vuodesta 1885 alkaen merkkien värit määräytyivät niin, että ulkomaille menevän ristisiteen merkin väri oli vihreä, kortin punainen ja kirjeen sininen. Tätä väriskaalaa on käytetty hyvin pitkälle meidän aikoihimme asti.

Vieressä on mallin 1930 leijonamerkkejä. Sininen ilmestyi 1948, violetti 1950 (kun kirjemaksu oli jo noussut 20 markkaan)




- ja punainen 1952. Mutta vihreää ei koskaan tullut, sillä parin vuoden päästä siirryttiin aivan uuteen merkkikuvaan. Kuvat olen karkeasti fotoshopannut punaisesta merkistä. Kun inflaatio kaiken aikaa laukkasi eri maissa, filatelian hauskuus senkun parani. Samoista merkeistä ilmestyi monen värisiä versioita, ja välillä jouduttiin käyttämään päällepainatustakin, jossa vanha arvo korotettiin uuteen.


Edellisten juttujen kuvista näkee, että Venäjän keisarikunnassa inflaatio ei ollut kummoinenkaan. Postikortit liikkuivat meillä kymmenen pennin hintaan melkein neljännesvuosisadan. Mutta maailmansota ja valtiolliset mullistukset muuttivat koko kuvan. Postimaksuja korotettiin pahimmillaan vuosittain, ja näin syntyi monia hupaisiakin ilmiöitä. Jo vuonna -18 postikortin maksu nousi 20 penniin, ja seuraavana vuonna jo 40 penniin. Eipä aikaakaan, niin hinta jo oli 90 penniä, ja 1936 peräti 3 markkaa...


Alkoi ilmestyä kummallisia kaksoispainatettuja ehiökortteja, joissa merkki esiintyi kahteen kertaan. Ja jottei myymättömiä kortteja joutuisi haaskuuseen, niihin lisättiin samanlaiset ylipainamat kuin merkkeihinkin.


Ylemmässä kortissa syyskuulta -19 isoäitini saa anopiltaan Tyrvään Jaatsista terveisiä, että ovat lähettäneet soseeksi sopivia omenoita Helsinkiin, ja että kovia omenoita tulee perässä. Anoppi tietysti muistaa tapansa mukaan happamasti huomauttaa, että hän ja muut ovat raataneet helsinkiläisten eteen ankarasti, ja vieläpä nukkuneet huonosti. Nyt kun vielä hänen poikansa (isoisäni) on Saksassa, niin kylläpä mahtaa olla vaikeaa... Alemmassa kortissa helmikuulta -21 taas ilmoitetaan Suomen Tukkukauppiaitten Liiton johtokunnan kokouksesta Vuorikatu 8:ssa.

Lopuksi vielä yksi loistoehiö. Ruotsin kuningas Kustaa V täytti 1938 80 vuotta, ja sen kunniaksi julkaistiin upea juhlaehiö kultaisin koristein. Muuan isäni liiketuttavista lähti Tukholmasta risteilylle Tallinnaan. Gripsholmin linnassa 11.6.38 päivätyn kortin hän aikoi leimauttaa vasta Tallinnassa. Niin tapahtui, ja näin meillä yhtäkkiä onkin ruotsalainen ehiö eestiläisellä leimalla!

Lisää ehiöitä

Jatkan vielä näiden ehiöiden esittelyä. Yllä on isoisäni äidiltään saama kortti vuodelta 1917. Sen merkkikuvaa ei löydy enempää Suomen kuin Venäjänkään postimerkkien joukosta. Koska en tunne Venäjän ehiöitä, en osaa sanoa esiintyikö niiden joukossa tuota merkin muotoilua. Koska ehiön teksti on kokonaan venäjäksi, se on voitu myös painaa siellä. Toisaalta Venäjän malliset käyttömerkit joissa esiintyy penni/markka-arvo painettiin koko ajan (vuodesta 1901) Suomessa. Joku lukijoista saattaa tietää tämän filatelian osan asioista enemmän.

Mielenkiintoista Suomen ja Venäjän välien historiassa on se, että Suomen postimerkeissä oli alusta alkaen teksti ainoastaan suomeksi ja ruotsiksi, ja ne myös suunniteltiin Suomessa. Vuonna 1889 merkkikuvaa muutettiin hiukan, niin että siihen saatiin myös venäläinen teksti. Edellisessä postauksessa on kuva juuri tämän vuoden mallista. Mutta 1901 tuotiin Venäjän merkkien malli Suomeenkin, ja maan nimi ja ruotsinkieli katosivat kokonaan. Vain lyhenne PEN. jäi roomalaisesta kirjaimistosta jäljelle. Markka-arvoissa toki luki komeasti myös "1 MARKKA" ja "10 MARKKAA".

Seuraava kortti ei tosin ole ehiö, mutta murrosajan erikoisuutena muuten kiintoisa:
Tämä joulukortti on lähetetty jouluaatonaattona 1917, ja siinä ovat rinnakkain suuriruhtinaskunnan ja uuden valtion merkit. Hupaisa juttu. Venäjänvallan aikaiset merkit olivat voimassa aina toukokuun loppuun 1920 saakka, ja toisaalta Suomen uudet Eliel Saarisen suunnittelemat merkit julkaistiin jo ennen itsenäisyysjulistusta!

Sisällissodan ollessa käynnissä julkaisi valkoinen osapuoli maaliskuussa -18 niinsanotut Vaasan merkit, jotka löysivät tiensä myös ehiöihin. Tämä ehiö on lähetetty Harjun aseman postikonttorista Valkealassa Savon radan varrella:


Vaasalaiset merkit ovat hyvin lähellä Saarisen muotoilemia, ja ne piirsi Matti Visanti, kuvataiteilija ja arkkitehti. Seuraavassa kuvassa on monta erikoista asiaa yhdistettynä:
Kortti on ensinnäkin lähetetty 11.5.18 Hartolasta, sisällissodan vielä riehuessa idässä. Siinä on vaasalaiseen ehiöön liitetty Saarisen mallin postimerkki. Joku voisi nähdä asetelmassa jotain symbolistakin. Mutta huomatkaa molemmat postileimat! Niitäpä ei kaiken kiireen keskellä vielä ehditty muuttaa suomalaisiksi, vaan paikkakuntien nimet olivat yhä myös kyrillisillä kirjaimilla. Voisiko murrosaika tulla sen selvemmin kuvatuksi?

Matti Visannin arkkitehtipoika Markus peri isänsä toimiston, ja nai isäni pikkuserkun Irmeli Lindholmin, joka myös oli arkkitehti. Markus Visanti oli koko 1960-luvun myös Taideteollisen rehtori, ja sainpa kymmenen vuoden ajan toimia siellä hänen alaisenaan.

Ehiöitä

Ehiö (helsak, Ganzsache, Postal Stationery) on kortti tai kuori johon on valmiiksi painettu "postimerkki" eli todiste maksuluokasta. Ehiöt olivat itse asiassa postimerkkiä vanhempi keksintö, Englannissa 1840 ja Suomessakin jo 1845. Suomen ensimmäiset varsinaiset postimerkit saivat aiheensa pari kymmentä vuotta käytetyistä ehiöistä.

Ehiöt ovat kohteina itse asiassa paljon kiintoisampia kuin postimerkit, sillä niihin sisältyy tekstien ja leimojen kautta paljon informaatiota. Minulle sellaisia on suvun arkistoista kertynyt melkoinen määrä "tavallisten" postikorttien oheen. Julkaisen niitä täällä blogissa silloin tällöin.

Tässä on kortti vastauskortteineen, jonka lähetti tunnettu raittius-, naisasia- ja settlementtiliikkeen uranuurtaja Alli Trygg-Helenius isoisäni isälle kauppias ja myöhemmin valtiopäivämies Victor Rydmanille 31.10.1897. Kysymys oli Albion Lamppumakasiinin tuki-ilmoituksesta Allin joululehteen. Kuvan yläreunassa näkyy taitekohta josta vastaus irrotetaan. Allin teksti on kirjoitettu osoitesivun taakse. Victor ei ollut irrottanut vastauskorttia, eikä siis vastannut valmiiksi maksetulla kortilla. En ole tarkistanut asiaa Allin joululehteä katsomalla, mutta oletan että he ovat tavanneet toisensa Helsingissä, jossa Albionin haara- ja sittemmin pääliike sijaitsi. Uskoisin että Alli sai tavanomaisen reklaaminsa. Tässä on Allin kirjoitus ja vastauskortin osoitesivu:

Postimerkin kuva on täsmälleen tuolloin käytetyn 10 pennin merkin (malli 1889) mukainen. Kiintoisaa on, että Alli kirjoitti ruotsiksi, vaikka molemmat osasivat suomeakin. Ruotsiksi oli monista asioista tuolloin vielä hiukan helpompi kirjoittaa.

Toinen esimerkkini on sekin alunperin ehiö, mutta nyt 10 pennin punaisen kuvakkeen päälle on liimattu 7 kopeekan arvoinen ns. rengasmerkki, jota oli käytettävä kaikissa ulkomaille, siis myös Venäjälle lähetettävissä postituksissa. Mielenkiintoista on, että keisarillisen emämaan postihallitus kuitenkin lisäsi normaaleihin merkkeihinsä nuo renkaat, josta käy ilmi lähetysmaa eli Suomen suuriruhtinaskunta. Poikana nuo merkit olivat haaveilun kohteita, sillä niiden hinta oli moninkertainen tavallisiin verrattuna. Onneksi kukaan ei ole hajottanut tätä postilähetystä.

Isoisäni oli tuolloin heinäkuussa 1899 suorittamassa vapaaehtoista sotapalvelustaan Krasnoje Selossa lähellä Pietaria, ja kortin lähetti hänen äitinsä Zaida (os. Savonius), joka vietti kesäänsä sukulaisissa Tyrväässä.

PS.: Tervetuloa uudet lukijat roma romanov ja Liisu!

Siis palaamme klassiseen kirjallisuuteen

Kiitän kommentaattoreita vastauksista. Melkein kaikki faktat tulivatkin kirjatuiksi, kolmea lukuunottamatta. Kuvassa on siis Jänis Vemmelsääri takertuneena Tervapöpöön. Nämä nimet löytyvät Anni Swanin vuonna 1911 julkaisemasta kirjasta Jänis Vemmelsäären seikkailuja. Ja, kuten Yli-Balthasar kertoi, sadut ovat alunperin afroamerikkalaisia kansantarinoita, joita Joel Chandler Harris (1845-1908) 1860- ja -70-luvuilla keräsi etelän neekeriorjien kortteleista. Harris oli pitkän linjan lehtimies ja kirjailija, ja viihtyi ensimmäisessä työpaikassaan paljon mustien parissa. Hän omaksui myös alaluokan murteen, eikä kaihtanut sen käyttämistä Uncle Remus -tarinoissaan.

Tervapöpö (Tervapeikko, alunperin Tar Baby) näyttää tarinoista suosituimmalta. Yllä olevan kuvan on piirtänyt irlantilainen taiteilija Brinsley Le Fanu (1855-1935). Hänen isänsä Sheridan Le Fanu oli merkittävä kauhukirjailija. Le Fanun aatelinen suku pakeni Normandiasta hugenottivainoja Irlantiin, ja siihen kuului monia merkkihenkilöitä piispaa myöten. Tässä on amerikkalaisen A.B.Frostin vastaava kuva vuodelta 1895:

Eurooppalainen Le Fanu jätti tietysti vaatteet piirtämättä, ja näyttää muutenkin realistisemmalta ja luontoherkemmältä kuin Frost. Tässä on kaunis ja herkkä luontokuva, henkilöinä Kettu Repolainen (Brer Fox) ja Jaakko Varpunen (en tiedä tuon kielevän ja kantelevan linnun amerikkalaista nimeä) - juuri ennen kuin kettu syö linnun...

Harrisin vaikutus moniin kirjailijoihin on ollut suuri, ei vähiten Mark Twainiin, joka ottikin muutaman tarinan kokoelmiinsa - niin ja tarvittiinhan tuota leveää neekerimurretta myös Huckleberry Finnin seikkailuissa. Englanninkielisen Wikipedian ansiokkaassa artikkelissa muistetaan myös mainita tiedostavien mustien kriitikoiden sapekkaat tölväisyt, kun valkoinen mies kehtasi varastaa mustaa kansallisperintöä. Sama kohtalo on tietysti ollut myös Setä Tuomon tuvalla, vaikka molemmat kirjat ovatkin merkinneet suurta tasottavaa tekijää mustien ja valkoisten välien parantamisessa. Yksisilmäisessä maailmassa väärin sammuttaminen on jatkuva narinan aihe.

Kysymyksiä klassisesta kirjallisuudesta

Nyt on aika palata klassisen kirjallisuuden pariin. Vierellä on kuvia, ja ensimmäinen tehtävä on selvittää keitä kuvissa on, ja mitä niissä tapahtuu.

Jatkokysymys kuuluu:

Kuka sanoi kenelle: Nylje minut, revi silmät päästä, kisko korvat, katko jalat kaikki, mutta rukoilen sinua, [...], älä heitä minua tuonne orjantappurapensaikkoon".

Ja vielä lisäkysymys. Sama henkilö katselee kuolleen näköistä - no, jotakuta - ja sanoo kovalla äänellä:

[Piip] on aivan kuolleen näköinen, mutta ei hän sittenkään ole kuollut. Kuolleet aina...

Niin, mitä kuolleet aina tekevät?