perjantai 26. joulukuuta 2014

Vanha tuttu


Tapasin tässä toissa iltana vanhan tutun. Hän on minua paljon vanhempi, ehkä siinä 110 vuoden ikäinen. Suunnilleen saman ikäinen isäni ehti pelätä häntä aivan pienenä, silloin kun meillä vielä oli keisari ja suuriruhtinas, ja kadunkulmissa kyltit kolmella kielellä. 

Hänen alkuperäinen äidinkielensä oli kyllä saksa, sillä hän on maahanmuuttaja, omaa sukua Weihnachtsmann, Rübezahlin muinaissuvun Sinterklaas-haaraa. Suomeen ja perheeseeni tultuaan hän sai isoisäni äidin 1890-luvulla paksusta punaisesta villakankaasta tekemän meanderi- tai sakarakoristeisen pitkän viitan. Tarinan mukaan isoisäni oli tuolloin esiintynyt koulunäytelmässä kreikkalaisena.

Hyvinkin sata kertaa, kahdella vuosisadalla, vanha tuttuni on hoitanut virkaansa, silloinkin kun perheessä ei enää ollut lapsia.  Varhaisin oma muistoni hänestä on vilahdus isovanhempieni kodin ikkunasta, ja sen jälkeinen piiloutuminen eteisen paksujen tummanpunaisten samettiverhojen taakse. Tämä on tapahtunut luullakseni ennen sotia. Pikkusisareni pelkäsi häntä vielä aikuisena. Paras ja ainoa paikka piiloutua oli siis hänen sisällään.

Kaksi kertaa tuttuani on jouduttu ehostamaan ja vahvistamaan. Edellisen kerran 60-luvulla Kansallisteatterin lavastamossa, ja viimeksi pari vuotta sitten. Seuraavan kerran hän siis joutunee terveystarkastukseen 2050- tai 2060-luvulla, ehkäpä sellaisen henkilön toimesta joka ei vielä edes ole syntynyt.

En lakkaa ihmettelemästä tuttuni viittaa, joka yhä on täysin ehjä, vailla koinreikiä, vailla ratkenneita saumoja tai muita hapertumia. Jokavuotisessa käytössä ei juuri liene yhtä vanhoja vaatekappaleita.

Saksankieli on jäänyt hänen puheenparrestaan jo pois, mutta ruotsiksi hän yhä alottaa tervehdyksensä. "Jaaa - jaaa, nuuu ä' de' juuul igennn..." Hiipivästä vanhuudestako johtuu, että hän joskus on erehtynyt luulemaan pienintä lasta minuksi tai jopa isäkseni. Kun oikea henkilö sitten on tutulleni näytetty, hän on hämmästyen todennut miten isoksi tämä jo on ehtinyt kasvaa.

Otsikon kuvassa näkyvä madonnanhymyinen nuori nainen on sama joka aikoinaan piirsi tällä sivulla näkyvän muotokuvani. Ja tässä on tutustani kokovartalokuva tältä joululta (kuva Ben Rydman):

Weihnachtsmann, ennen minua syntynyt, myös jälkeheni jää... 

4 kommenttia:

  1. Niin,

    Uniikki ja minulle ennennäkemätön hahmo vaatteineen. Ei mikään pumpuliparta joita olen paljon nähnyt mutta kieltämättä peloittava ilme vaikka varmaan ystävällinen onkin. Mustat kädet, olisiko myös Bantumaan geenejä? Lapsuuteni Latovainiossa pukki tuli usein lammasturkissa ja köydenpätkä uumalla vyönä.

    VastaaPoista
  2. Hieno perinne ja todella harvinainen ja pitkäikinen. Minulla 50-luvulla pukilla oli lammasturkki, vyö ja jonkunnäköisen naamarin kanssa sarvet, ei niin suuret kuin pirulla, mutta sarvet kuitenkin. Ei siinä tainnut muuta punaista olla kuin posket!

    VastaaPoista
  3. Saksalaiset joulupukit olikin tuollaisia, pitkiä ja vielä tuotakin hiukan hoikempia. Amerikan houhoupukki on syrjäyttäny ne...

    Mutta on tuo naamari kyllä aika iso, ei ihme, että lapset pelästyy :)

    VastaaPoista
  4. tIESITKÖ Kari, että Niin kaunis on maa-sävelmääsi on käytetty Mika Kaurismäen kelvololisessa elokuvassa Kolme viisasta miestä? Kuuntelin/katselin Areenasta juuri äsken. Alle tunti esitysaikaa jäljellä..Se on ihan elokuvan lopussa, missä oopperalaulaja laulaa sen jouluisella kattokorokkeella seisten. Lisäksi se sävelmä on soittorasiamuodossa elokuvan lopputekstien aikana.

    Vieno

    VastaaPoista