Nyt unet alkavat vihdoin aueta minulle!

Ennen kuin ryhdytte hankkimaan minulle loppusijoituspaikkaa, antakaas kun selitän. Olenhan monta kertaa maininnut suhtautuvani uniin sekä kunnioituksella että uteliaisuudella. Ne kertovat joskus asioita joita valvetilassa voi hyödyntää monin tavoin. Joskus ne unet ovat varsin ironisia, kuten tuorein.

Näin unessa painotuotearkin, jossa oli kolumneja, muuta kirjoitusta, sekä tämä kuva:

Artikkelissa kerrottiin, että minä olin "mumifioinut" itseni, teettämällä pääni sisällöstä Googlelle valtavan kokoisen tiedoston. Tarkkaan ottaen tiedostoja oli kaksi, ja niissä oli pienen pieniä eroja. Niinpä painotuote esitti yllä olevan kuvan esimerkkinä näiden erojen tuottamista ristiriidoista.

Tarkkaan ottaen tiedostot sisälsivät Felix Ackermann -nimisen henkilön päänsisällyksen, mutta heti tiesin ketä tarkoitettiin. Onhan latinan Felix merkitykseltään sama kuin kreikan Makarios, Karin alkumuoto. Ja Ryd tarkoittaa esimerkiksi uudisraiviota. Siitä Acker.

Teksti kertoi myös, että Google oli pitkään epäröinyt näiden tiedostojen ottamista talteen, mutta myöntynyt sitten, kun asiantuntijat olivat vakuuttaneet firman siitä että juuri minun muistini olisi riittävän merkityksellinen säilytettäväksi. Eräänä yksityiskohtana mainittiin, että olin nähnyt Mannerheimin läheltä. Google intti että niin oli kenraali Ehrnroothkin nähnyt, ja vieläpä puhunutkin tämän kanssa. Siihen asiantuntijat: "Niin, mutta kenraalin aivoja ei tallennettu koskaan".

Arkissa oli myös kolumni, jossa pohdittiin sitä, voiko menneisyyttä tai edes nykyisyyttä ylimalkaan tuntea. Kaikilla on oma näkökulmansa asioihin, ja se on rajoittunut ja tulkinnanvarainen. Kolumnissa mainittiin vanha intialainen kertomus sokeista miehistä, jotka kopelotuntumalla tutkivat elefanttia. Alla olevassa amerikkalaisessa filmiteollisuuden mainoksessa jutun pääkohdat kerrotaan:

Kolumnissa otetaan siis hyvin relativistinen ja mitätöivä kanta muistin ja havaintojen olemukseen, joka kirjoittajan mukaan on lähinnä joukko illuusioita. Itse asiassa en pitänyt tekstistä lainkaan, sillä omien suorien muistijälkieni lisäksi minulla on hallussani valtavat määrät muuta aineistoa, dokumentteja, kuvia ja tietoa menneisyydestä, mikä eittämätön tosiseikka vahvistaa tietojeni yleispätevyyttä ja jopa objektiivisuutta. Minun pääni sisällön menettäminen olisi maailmalle suuri, korvaamaton vahinko. Siitä olen vakuuttunut.

Kun menneisyys nyt alkaa yhä laajemmin aueta minulle unien ja alitajunnan myötä, odotan kiihkeästi sitä hetkeä, kun astun alla olevaan kuvaan, seison Ylioppilastalon kohdalla olevalla pysäkillä, ja nousen viitosen raitiovaunuun, joka parhaillaan seisoo paikallaan ja ottaa matkustajia sisään. Sitten istun ikkunapaikalla ja katselen ohi lipuvaa vuoden 1941 Aleksanterinkatua, joka ei juurikaan ole erilainen kuin tänään. Sitten vaunu ylittää Katajanokan sillan, ja pysähtyy Kauppiaskadun pysäkillä. Nousen vaunusta, astun talon numero 2 ulko-ovesta, ja soitan ensimmäisessä puolikerroksessa ovikelloa. Toivon, että isoäitini tai isoisäni ovat kotona, ja aloitan jälkimmäisen kanssa vihdoinkin yksityiskohtiin menevän ja syvällisen keskustelun. Kerron siitä, kunhan tapaaminen on onnistunut.