Gunvor-täti. Varhaislapsuuden muisto osoittautui todeksi.

Isovanhemmat, heidän lapsensa, kaksi lapsenlasta, sekä mystinen Gunvor-täti oikealla. Foto Niilo Rydman 1939

Varhaislapsuuteni kesiä 1937-39 vietettiin isoisän vuokraamalla Sjötorp-nimisellä merenrantahuvilalla jossain kaukana Helsingin itäpuolella, Herttoniemessä tai sen takana kai. Isäni otti tuolloin melkoisen määrän väridioja ja mustavalkokuvia noista auvoisista, lämpimistä ja sukurakkaista ajoista. Niitä olen katsellut lapsesta asti, ja ne ovat vahvistaneet omalta osaltaan varhaislapsuuteni muistikuvia.

Mutta niiden ulkopuolelta minulle jäi joitakin muistikuvia, jotka eivät saaneet seuraavien vuosikymmenten aikana minkäänlaista vahvistusta. Kun nyt kymmenen viime vuoden jälkeen olen perannut valtavaa kuvamäärää noilta ihanilta ja optimistisilta ajoilta, olen kiinnittänyt huomiota erääseen nuorehkoon naiseen, joka vilahtaa silloin tällöin mukana ryhmäkuvissa. Minulle tuli heti mieleen muistikuva tädistä, jonka perässä marssin pyöreän kukkaistutuksen ympäri laulaen Porilaisten marssia. Hänen nimensäkin palasi heti mieleen: Gunvor-täti, Tant Gunvor.

Olin kysellyt isältänikin joskus tästä tädistä, mutta ei hän sellaista muistanut. Äitini varmaan olisi, jos olisin sitä kysynyt hänen eläessään. Mutta muisto tästä täti Gunvorista yhdistyi pian mielessäni siihen tuntemattomaan naiseen joka vilahteli vanhoissa kuvissa. Ja yllättäen sain pari päivää sitten vahvistuksen tälle muistolle, joka siis on syntynyt kauan ennen 3-vuotispäivääni.

Lähetin nimittäin vanhoja perhekuvia serkulleni Beritille, ja mainitsin ryhmäkuvan naisesta ja epämääräisestä varhaislapsuuden muistostani. Ja vastaus tuli heti: nainen oli Gunvor D., serkkuni kummitäti! Sukunimen kautta tuli sitten oivalluksia eräistä vanhemmista kuvista, komeista autoista ja varhaisista autoharrastajista. Mutta niiden lopullinen selvittäminen vie vielä aikaa, jota minulla ei välttämättä enää ole.

Kävipä sitten selville, että reippaasti alle 3-vuotiaskin saattaa muistaa asioita, jotka siis ilman myöhempiä vahvistuksia ovat erillisinä ja autonomisina syöpyneet pysyvästi lapsen mieleen.

Tämä minua kaksi vuotta nuorempi ja minun suuresti ihailemani serkkutyttö oli muuten keskeinen tekijä sille varmalle vakaumukselleni, joka pysyi minulla nelivuotiaaksi asti, että naisten kanssa puhutaan ruotsiksi, ja miesten kanssa suomeksi. Sukupuolilla oli siis niille ominaiset kielet.

Isoäitini ei koskaan oppinut kunnolla suomea, ja nuorin tätini ja serkkutyttöni äiti oli tiukasti ruotsinkielinen. Talvisotaa olimme paossa juuri heidän luonaan, kaukana kaukana Helsingin ulkopuolella Grankullassa eli Kauniaisissa asti. Isä oli rintamalla, ja isoisä kävi perhettä katsomassa silloin kun ehti. Isoisä puhui minulle suomea, ja koko naislauman kanssa ruotsia. Itse olin oppinut molemmat kielet suunnilleen samanaikaisesti, joten asetelma oli siis aivan selvä.

Kun sitten kesken sodan kauheuksia minulle syntyi pikkusisko, minä kertoman mukaan siis puhuin ruotsia hänenkin kanssaan; tosin hänen ruotsinsa oli hiukan vaikeasti ymmärrettävää. Tässä on pari kuvaa, joihin olen lisännyt vähän asiaa selventäviä puhekuplia.

Berit-serkku puhuu ilmiselvästi ruotsia! Foto Niilo Rydman 1939

Foto Niilo Rydman 1940