SULO - Yrjö Hirnin estetiikkaa

Palasin pitkästä aikaan lukemaan Yrjö Hirnin (1870-1952) maineikasta teosta ”Esteettinen elämä” (Det estetiska lifvet 1913). Äitini oli muinoin opiskelujensa yhteydessä alleviivannut huolellisesti tärkeitä pitämiään kohtia.

Hirn oli omana aikanaan merkittävä kirjoittaja, joka kauneuden ohella tutki jopa lasten leikkimistä, jota aikoinaan ei juuri arvattu mielenkiintoiseksi kohteeksi psykologian, evoluutioteorian tai sosiologian tutkimukseen (Barnlek 1916). Monien mielestä Hirnin tärkein kansainvälisesti merkittävin teos on The Origins of Art (London 1900), jossa hän sen aikaisen tiedon pohjalla etsi taiteen ja kauneuden juuria.

Nykypäivän kirjoittajat kuittaavat Hirnin kirjoitukset yleensä enemmän tai vähemmän vanhentuneiksi, ylpeilipä muuan professori hankkineensa erään tutkija Beardsleyn teoksen ensi sijassa siksi, että Hirnin nimeä ei näkynyt hakemistossa. 

Tämä tieteellisen vanhentuneisuuden ajatus on mielenkiintoinen. Olemmehan tottuneet siihen, että niinkutsuttujen kovien tieteitten tulokset helposti vanhentuvat. Newtonin fysiikka on enää yksi erikoistapaus maailmankaikkeudessa, ja 1700-luvun kemia ei juurikaan riitä selittämään fullereeneja tai DNA:ta. 

Mutta estetiikan tai yleensäkin filosofian puolella jopa Platon, Aristoteles, Tuomas Akvinolainen, Kant tai Goethe ovat enemmän tai vähemmän valideja tänäänkin. Humanistisilla aloilla ja erityisesti estetiikassa tutkijat ensin valitsevat valtavasta määrästä ilmiöitä, ja luokittelevat, kuvailevat ja järjestävät niitä erityisen käsitteistön avulla. Riippuen tutkijasta tämä terminologia saattaa olla sisällöltään vähän erilainen, se voi painottua vähän siihen tai tähän suuntaan, ja siitähän sitten ankara akateeminen väittely saa sytykkeitä. Joillakin tutkijoilla saattaa olla poliittisia tai henkilökohtaisia viehtymyksiä, ja erilaiset taidesodat vaikuttavat moninaisin sosiaalisin tavoin.

Jotkut auktoriteetit kiistävät jopa itse kauneuden merkityksen taiteen etevyyden tai merkittävyyden osalta. Koko käsite ’kauneus’ onkin sikäli hankala, että sitä voidaan käyttää kovin monella tavalla. Siihen voidaan liittää monenlaisia täsmennyksiä, kuten miellyttävä, symmetrinen, tarkoituksenmukainen, ylevä, tasapainoinen, jopa näppärä.

Luonnon kauneus, kasvit, kukinnot, eliöt ovat usein ilmiselvästi tätä kauneutta. Niissä on matemaattisia ja geometrisia ominaisuuksia, jotka ovat samaa juurta niin pienissä kuin suurissa ilmiöissä. Mutta jos määrittelemme niitä jonkin ominaisuuden kautta, huomaamme että määrittely jää vajaaksi. Voimme ehdottaa, että symmetria on kauneuden perusominaisuus, mutta kohtsillään löydämmekin kauneutta jossa symmetriaa ei esiinny. Kaikki määritelmät ovat vajaita, kaikissa on poikkeuksensa.

Palaan Hirnin teokseen. Hän kirjoitti omat lukunsa mm. käsitteistä ”kaunis”, ”sulo ja arvokkuus”, sekä ”ylevä”. Tämä ”sulo” on nykykorville hiukan hupaisa ilmaus, mutta Hirnin tekstissä on kyllä omaa merkittävää sulokkuutta. Näin hän kuvaa suloa (behag, grace, Anmut, Grazie):

Kaunis, tämän sanan rajoitetussa merkityksessä, ei voi luontonsa mukaisesti milloinkaan olla ylevää eikä traagillista eikä koomillista, mutta se ei ole todellisesti kaunista, ellei siihen samalla liity jonkinlaista vapautta ja kepeyttä […].

[…] Onhan epäämätöntä, että sulokkuus on meitä ja aistimaailmaamme lähempänä kuin ihanne-esteettinen. Ei käy myöskään kieltäminen, että sulon ilmaukset ovat helposti havaittavissamme ja että ne tulevat vastaamme kokonaan toisella tavalla kuin ihanne-esteettiset ilmaukset.

Die Schöne bleibt sich selber selig;

Die Anmuth macht unwiderstehlich.

(”Kaunis pysyy omalle itselleen autuaana; sulo tekee vastustamattomaksi”. Goethe: Faust) 

Hirn siteeraa Herbert Spencerin tutkielmaa On gracefulness:

Liikkeiden sulo merkitsee […] liikkeitä, jotka suoritetaan lihasvoimaa säästellen; muotojen sulo merkitsee muotoja, jotka tekevät sellaisen säästämisen mahdolliseksi; asentojen sulo merkitsee asentoja, joissa voidaan pysyä tätä säästämistä noudattaen; ja esineiden sulo merkitsee esineitä jotka ovat tavalla tai toisella näiden asentojen tai muotojen kaltaisia.

Tämähän muistuttaa hiukan jopa judon tapaisten kamppailumenetelmien kuvausta, joita me ehkä emme välttämättä yhdistä varsinaisen kauneuden kokemuksiin. Mutta selvästi voimme sanoa kauniiksi monien eläimien liikuntaa, jossa sekä tarkoituksenmukaisuus että voimien säästäminen on olennaista. Nämä kokemukset on sitten mahdollista laajentaa ja yleistää monin tavoin, aina erilaisten taiteellisten ilmiöiden alueille asti.

Hirnin ja monien muiden estetiikasta kirjoittaneiden teksteistä löytää, jos ei nyt aivan kauneuden salaista kaavaa, niin ainakin hyviä kuvauksia kauneuden monista ilmenemismuodoista. Jos nämä teksti eivät välttämättä ole ankarinta tiedettä, ne ovat parhaimmillaan hienoa esseistiikkaa.