Kun kesäpäivän seisauksen aika saapui, astui mies ulos ovestaan, ja lähti vaellukselle. Eteläinen taivas hehkui samettisena ja hillittynä, mutta luoteessa hehkui kiihkeänä kylmä valo. Puut seisoivat hiiskumatta, ne katsoivat pohjoista kajoa joka paljasti heidän kauneutensa. Merkillistä, oli valoisaa, mutta varjoja ei nähnyt.
Mies tunsi jäsenensä yllättävän virkeiksi - milloinka hän olikaan viimeksi lähtenyt liikkeelle vailla päämäärää? Nyt hän istui kirkkomaan penkillä. Ihmistä ei näkynyt, liikenteen ääniä kuului silloin tällöin kaukaisuudesta. Yhdestäkään ikkunasta ei hohtanut valoa. Yksinäinen hyttynen oli toki hereillä, ja palautti miehen hetkeksi todellisuuteen.
Mies palasi vaellukseltaan, istui komppuutterinsa ääreen, ja tiesi kirjoittaessaan mitä tulevaisuudessa tulisi tapahtumaan, vaikka siitä kesäyön kirkkaudessa ei mitään havainnutkaan. Pimeys lähenisi päivä päivältä, tämä kesä olisi tuota pikaa ohi - seuraavaa kesää olisi nyt vaikea kuvitella. Ehkä joku joskus lähtee omalle vaellukselleen, mitä mahtanee ajatella?
