Olen nyt kolmesti nähnyt Woody Allenin leffan Midnight in Paris (2011). Se hurmaava komedia, mutta keveydessään myös paljon ajatuksia herättävä.
Gertrude Stein (Kathy Bates) suostuu arvioimaan Gil Penderin (Owen Wilson) käsikirjoitusta.
(Roger Arpajou / Sony Pictures Classics)
Päähenkilö, aloitteleva kirjailija Gil Pender tupsahtaa nykyajasta 1920-luvulle, ja tapaa ajan taiteilijoita. Hän joutuu sitten (fiktiivisen) "Picasson heilan" pauloihin, joka inhosi omaa nykyaikaansa, ja - kas kummaa - pääsi Gilin kanssa tupsahtamaan Belle Époquen aikaan 1890-luvulle. Siellä taas oltiin sitä mieltä että 'nykyaika' oli typerä verrattuna vaikkapa renessanssiin. Kirjailijaa vakoili etsivä, joka otti aikasiirtymäsysteemistä kaiken irti, ja kohtasi ilmeisesti loppunsa Versaillesissa vallankumouksen aattona.
Pientä aikasiirtymävitsiä elokuva heittelee herkeämättä. Päähenkilö antaa Buñuelille leffavinkin, jota tuleva ohjaaja pitää typerimpänä mitä ikinä on kuullut.
Pieni mutta merkittävä kumarrus Jacques Demylle: kun Guy oli palannut Cherbourgiin, sateenvarjokaupassa oli pesukoneita. Kun Allenin kirjailija Gil palasi Pariisissa nykyaikaan, muinaisen taiteilijakahvilan sijalla oli - pesukoneita.
Keskustelut Allenin elokuvassa ovat ihan hauskoja ja fiksuja. Ne heijastelevat aikansa oikeita henkilöitä, ja ilmeisesti Hemingwayn muistelmat A Moveable Feast (Nuoruuteni Pariisi) ovat käsikirjoittajalle olleet merkityksellisiä.
Se tietysti houkuttaa miettimään omaa nostalgisointiaan. Kukapa ei olisi joskus kuvitellut onnelaa, ihannemaailmaa. Mutta sehän ei ikinä ole mahdollista kenenkään omana aikana. Sen vuoksihan jotain menneisyydessä ihannoidaan, että omassa maailmassa on niin paljon epätyydyttävää.
Ajattelen nyt vaikka Helsinkiä vuonna 1915! Klassiset rakennukset, uusrenessanssi- ja jugendtalot ovat jo paikoillaan, nekin joita oma aikani niin surutta repi.
Kolmikulma- eli Diana-puisto aivan 1900-luvun alussa. Vasemmalla puutalossa isäni äidinisän Gust. Arvidssonin litografialaitos. Entä jos tupsahtaisin tuonne häntä tapaamaan? Voisin sitten mennä Viiskulmaan stalkkeeraamaan isoisääni ja tulevaa isoäitiäni... Ja jos saisin lippurahaa, voisin katsoa Svenska teaternin esitystä, sen katto näkyy oikealla.
Mutta vuonna 1915 ei olisi hyvä elää, maailmansota oli alkanut, ruokahuolto kangerrellut, ja hirmuinen pandemia alkoi levitä. Yhteiskuntaa riivasi köyhyys ja kapinahenki.
Ehkä vähän myöhemmin, vaikkapa 1938? Elintaso oli kohentunut, oli kodinkoneita ja ruokaa. Vuotta myöhemmin olisin muuttanut Eiraan, taloon jota pidän lapsuuskotinani. Unissakaan en ole sinne päässyt takaisin, kuten sentään isovanhempieni luo Katajanokalla. Maailma olisi jo sellainen jonka tunsin. Mutta epäilemättä sinne tupsahtamiseen sisältyisi hirvittävä suru: kaikki toivorikkaus romahtaisi kauhealla tavalla, hyvin pian.
Nostalgia-käsite syntyi Sveitsissä 1600-luvulla, ja sitä pidettiin jopa 1900-luvulle asti sairautena. Sana merkitsee koti-ikävää, kreikan sanojen pohjalta, ja siihen yhdistetään usein myös ajallisesti kauempaa kaukokaipuuta.
Tottahan on, että ihminen tottuu nuorena aikansa todellisuuteen, ja saattaa vanhempana tuntea uuden ajan epävarmempana kuin lähimenneisyyden. Merkitykset muuttuvat, sanat niiden symboleina samaten.
Miksi Viipuri oli niin iloinen paikka, vaikka siellä oli yhtä lailla ongelmia kuin muualla Suomessa? Sen vuoksi, että siitä kertoivat entisen Viipurin nuoret, tai ainakin osa heistä.
Sekä nykyisestä että menneestä maailmasta meille syntyy erilaisia, mutta aina valikoituja mielteitä. Valikoidut muistot ovat usein niitä mukavia, valikoidut nykyisyydet ovat usein niitä harmillisia. Ne liittyvät myös muistelijan sosiaaliseen ympäristöön. Jos hänen nuoruutensa ympäristö oli hyvin voiva, oli helppo unohtaa ne joilla meni huonosti.
Jos yrittää olla objektiivinen, on pakko myöntää että nykyisestä väestöstä ylivoimaisesti suurempi osa voi suhteellisen hyvin, kuin ennen. Nykyiset pulmat ovat pulmia nekin, mutta toisenlaisia kuin ennen. Ja niitä pulmia täytyy yrittää selvittää, tavalla tai toisella. Aivan kuin ennenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti