Luita kaivannon reunalla

 

Näin runoili Arvo Turtiainen vuonna 1962 kokoelmassaan Minä paljasjalkainen. Tämä on mielestäni yksi hienoimmista Helsinki-aiheisista kirjoista, ja varsinkin sen muistumat 1900-luvun alun kaupungista ja sen tuskallinenkin muuttuminen "nykyaikaisemmaksi" elinpaikaksi koskettavat myös minua henkilökohtaisesti. Muistanhan itsekin sen, näkymät kadonneesta kotikaupungista ovat silmien edessä alati.

Kirjoitin tämän pikkurunon wanhoin aakkosin, koska Turtiaisen kuvitelmassa ollaan 1800-luvun lopulla. Vielä minun aapisissani nämä kirjasintyylit olivat hengissä, ja luen niitä yhtä itsestäänselvän sujuvasti kuin uudempiakin. 

Mutta itse asiassa Turtiaisen kuvitelma ei ole ihan oikean lainen. Vanhan kirkon hautausmaalle ei vuoden 1829 jälkeen haudattu ketään, ellei kahta hautaa vuodelta 1918 lasketa mukaan. Siis tämä muinainen henkilö oli luultavasti syntynyt jo 1700-luvun puolella, ehkä jo sitä ennenkin.

Mutta ne muutamat luunsiruset olivat näkyvillä alkukeväänä 1957. Näin ne nimittäin itsekin. Kaukolämpökaivaus oli silloin menossa Yrjönkadun ja Lönnrotinkadun kulmassa, ja ne luut olivat Johan Sederholmin hautamausoleumin kivillä.

Olin nimittäin 20-vuotiaana tullut ensimmäiseen työpaikkaani opettajaksi Helsingin Yhtenäiskouluun, joka vielä sen kevään toimi purkutalossa Lönnrotinkadun kulmassa. Työmatkani kulki Uudenmaankadulta Yrjönkadun kautta Lönkan alkuun. Tässä kuvassani purkujätteitä on jo näkyvillä:

Kuljin jo silloin yleensä kamera olalla, mutta en tajunnut ottaa kuvaa vanhoista luista. Harmi. Jos tuonpuoleisessa tapaan Turtiaisen, saamme kuitenkin muistella yhteistä kokemustamme.

Tuossa vanhassa koulutalossa ehti keväällä -57 syntyä sittemmin useasti esitetty laulunäytelmä Kuninkaan varpaat, jonka pieni loistavan lahjakas työryhmä toteutti keksien, juustojen, punaviinin ja piipputupakan voimalla. Mutta siitä ehkä joskus toiste.