Omituisia merkkejä, ja kuka tulkitsisi niitä?

Lapsenlapseni aloittelee opiskelua Yhdysvalloissa, ja tekee parhaillaan harjoitustyönään haastattelua minusta. Hän esitti monia oivaltavia kysymyksiä aiheen eri puolilta, ja vastasin niihin sekä asiallisesti että pikku tarinoiden avulla.

Kaksi aihetta tuli itseäni kiinnostamaan, ja suurin piirtein tällä tavalla vastasin.

Mitä usein ei ymmärretä musiikissa?

Sekä säveltäminen sinänsä että nuottikirjoitus on monelle perinpohjin käsittämätöntä. Joku istuu pöydän ääressä ja kirjoittaa (sulkakynällä?) omituisia merkkejä, kuin salakirjoitusta. Sitten tulee soittaja, ja tulkitsee sitä sekamelskaa. Aivan vakavat tutkijat esittävät tosissaan, että musiikkia ei ole ennenkuin joku sen esittää. Vasta sitten muka voidaan tietää onko se hyvää.  Miten siis kapellimestari tietää partituurista onko se esittämisen arvoinen, vai pitäisikö siihen tehdä joitakin muutoksia? "Anna tuo kohta kokonaan käyrätorville, se soi ehkä paremmin niin. Ja kaksinna englannintorvea piccololla, voisi olla hupaisaa!"

Olen nähnyt elokuvissa miten säveltäjää työssään esitetään. Maestro istuu flyygelin ääressä, tyhjä nuottiarkki edessään. Sitten hän kokeilee yhtä kosketinta... plim... eei... plom... mmm, ei... plam... tämä on hyvä! ...ja kirjoittaa yhden nuotin. Sitten hän jatkaa... plym... eei... plöm... eeei!... plum... hienoa... ja kirjoittaa sen muistiin.

Tutkijat ja elokuvaajat siis ehkä samalla tavalla uskovat, että kirjasta ei voi sanoa mitään, ennenkuin joku lukee sen heille ääneen. Ja kirjailija siis istuu pöydän ääressä, ja käy läpi aakkosia... aa... eeei... pee... eeei... see... tämä on hyvä! ja kirjoittaa sen muistiin. Sitten hän jatkaa... ärrä... eeei... kuu... no tämä!... ja kirjoittaa sen muistiin. Tietysti jos se kirja on kirjoitettu kiinalaisin merkein, se tuntuu kummalliselta ellei niitä merkkejä osata. Pari miljardia ihmistä osaa.

Kauan sitten lähdin perheen luo maalle. Istuin bussissa ja otin esille pienoispartituurin, se oli Stravinskyn "Persephone". Vierelle tuli toinen mies, ja otti myös kirjan, dekkarin. Sitten hän vilkaisi mitä minä luin, ja järkyttyi. Hän vetäytyi vähän kauemmaksi, ja vilkuili minua kuin olisin jotenkin vaarallinen tai hullu.

Kirja tai nuottikirja ovat samanlaisia esineitä. Niitä luetaan hiljaa, ja usein ymmärretäänkin. Jos osataan lukea.

Mitä pitää tietää, kun kuuntelee klassista musiikkia?

No, oikeastaan riittää, että jaksaa olla paikallaan ja hiljaa, jos on salissa. Ja että jos malttaa jonkun aikaa kuunnella, saattaa saada elämyksen.

Monista säveltäjistä kerrotaan tarinaa, että hän oli soittanut pianolla uuden kappaleensa. Joku kysyi: "Oikein hieno! Mutta mitä tarkoitit tällä kappaleella?". "Tätä", sanoi säveltäjä ja soitti kappaleen uudelleen. Monet totiset tutkijat ovat "paljastaneet" mitä Hellaakoski tarkoitti "oikeasti" Hauen laululla, että miksi nyt hauki, ja vielä kuusen latvukseen ja miksi puraisi punaista käpyä. Runoilija itsekin joutui toppuuttelemaan innokkaita, ja sanomaan että se nyt vain oli tuollainen kuvitelma.

Ammattimuusikko tietysti pystyy kuulemaan tai näkemään detaljoidusti miten musiikki on tehty. Silloin myös monesti ihailee kuinka taitavasti se on tehty, ja haluaa ehkä tehdä jotain saman laista. Mutta ei se ole musiikin kuuntelemiselle mikään välttämätön edellytys. Pohjaksi riittää, että musiikki menee yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. Mitään erityisiä "salaisuuksia" musiikissa ei ole, ei mitään daVinci-koodia.

Tietysti on esimerkiksi Smetanan "Moldau", jossa kuvataan Vltava-jokea pikku purosta suureksi kaukaisuuteen katoavaksi virraksi. Mutta ei sekään ole mikään kartta siitä joesta. Puron lirinän kuulee, ja putouksen pauhun. Saman tekevää, mikä putouksen nimi on, tai minkä linnan ohi Vltava jatkaa matkaansa.

On tarpeellista tietoa, kuten mitä merkitsee "kvartetto" tai "Sanctus", tai mikä ero on "kvartetolla" ja "kvartetilla".. Ja on esimerkiksi sinänsä tarpeetonta lisätietoa että säveltäjä tuota teosta kirjoittaessaan koki tuskallisia päiviä, sillä joskus siitä saattaa saada hyvällä mielikuvituksella vastaavan kuvan, mutta hyvin usein ei. Nykyään on muotia korostaa tekijän muita ominaisuuksia, sukupuolta, ihonväriä tai seksuaalista suuntausta, mutta tällaisilla huomioilla on täysin musiikin ulkopuolisia tarkoituksia, esimerkiksi korostamaan luonnehtijan omaa merkitystä.

Otetaanpa esimerkki toiselta taiteen alalta. Kun ihaillaan jonkun Michelangelon tai Berninin tai Canovan veistoksia, ja taivastellaan niiden häikäiseviä yksityiskohtia, kuka tässä yhteydessä vaatisi saada tietoja niistä työstövälineistä ja välivaiheista joilla kivi muuttuu veistokseksi? No, ehkä sellainen joka itse harrastaa tai haluaa harrastaa alaa. Mutta olennaista on itse työn tulos.

Eli kaikenlaisissa kirjoituksissa laveasti selostetuista "analyyseistä" on yleensä turhaa piitata paljonkaan. Useimmiten niissä tosiasiallisesti selostetaan kirjoittajien omia mielenjuolahtumisia. Ei se sen ihmeellisempää ole.

 

Työmiehen ylistys sähkökatkon jälkeen

Kotikaupunkini sähköt menivät (taas) poikki, pahimmilla alueilla kolmatta tuntia. Paitsi tavanomaista harmia, se tuotti taloudellista tappiota. Uunit kylmenivät, ruoat pilaantuivat. Eräs keskustelija kertoi miten jokin aikaisempi katkos tuhosi 5000 litraa mehua ja keittoa. Lounasruokalassa monet alkoivat puhua hybridi-iskuista, ja kaikki tiesivät sanomattakin keitä tarkoitettiin.

No, tiedotteen mukaan hiiri oli päättänyt päivänsä eräällä muuntaja-asemalla.

Tietokoneeni suojana on akku, ja ilahduin kun havaitsin että se oli kestänyt lähes kahden tunnin ajan. Maalaisena tiesin että vara-akku on välttämätön. Tiesin näet jo neljännesvuosisataa sitten, että jos koivunlehti putoaa voimalinjalle Äkäslompolossa, Hämeen sydämessä Sääksmäen sähköt menevät ensimmäisinä.

Sähkö on niin kriittinen hyödyke, että sen suojaksi on tehtävä kaikki mahdollinen ja jotain mahdotontakin. Energialaitokselle on pestattava hiirivastaava, joka tarkastaa kaikki mahdollisesti tulevatkin hiirenkolot.

Siitä tuleekin mieleen vanha kunnon Peterin periaate, jonka mukaan työntekijöillä on organisaatiossa tavallista kohota pätemättömyytensä tasolle. No, meillä on loistava sähköasentaja, ja hänestä tulee työnjohtaja. Mutta siinä hommassa hän ei ehkä ole yhtä hyvä kuin edellisessä työssä. Jos on, hän kohoaa seuraavalle asteelle, ja niin edespäin.

Olennaista kuitenkin on, että tämä loistava sähköasentaja saa pienempää palkkaa kuin työnjohtaja. Työnjohtajaa siis palkitaan siitä, ettei hänen tarvitse enää mennä tuiskussa ja tuulessa ja pakkasessa ja sydänyönä tarpomaan linjoille, vaan voi istua työmaakopin lämpimässä ja soitella puhelimella.

Organisaatio menettää loistavan työntekijän, ja saa ehkä tilalle keskinkertaisen työnjohtajan. Ja jos suorittava porras tekee mahtavaa työtä, isopalkkaiset johtajat ehkä saavat vielä bonuspalkkion, joka on sen työntekijän vuositulon suuruinen.

Tämähän on täysin järjetöntä. Sen varsinaisen työn tekee yleensä organisaation alin porras. Heidänhän pitäisi saada parasta palkkaa. Ja päälle vielä reilusti hyvänmiehen lisää, jos aihetta löytyy.

Tyhjät hyllyt, aivan kuin sota-aikana!

Menen kahvilaan. 

Siellä on kylttejä: "EI GLUTEENIA". "EI LAKTOOSIA". Ja juuri sellaista olisin tietysti nyt halunnut.

Menen ruokakauppaan.

Siellä on kylttejä: "EI JAUHELIHAA". No kysyn sitten olisiko munuaista. Ei ole. Olisiko sydäntä. Ei ole. Olisiko muita sisälmyksiä? Ei ole, kuka sellaista nyt söisi.

Miten kummassa muistuukin mieleen aika lapsuudessani, sodan aikana ja sen jälkeenkin. Kaupan hyllyt olivat tyhjiä. Voi: loppu. Nauta: loppu. Kahvi: mene kaivamaan voikukanjuuria!

Pakinoitsija Olli kertoi tyhjistä hyllyistä silloin tuoreeltaan. Sitten hän meni kauppaan jossa ei ollut hyllyjäkään.

Se oli hyllykauppa.

 

Hei, täällä on hyvä kuvauspaikka!

 

Haitin maanjäristyksestä 2010 otettu kuva, joka palkittiin vuoden kuvana, ja julkaistiin maailman lehdissä. Nuori tyttö on kuollut, pää murskana. Journalismin juhlapäivää, ihmiset saivat päivän tunnepurskahduksen.

Herkullinen tilaisuus valokuvaajalle. Kokemus oli varmaan mieleen jäävä ja järkyttävä.

Tässä on kuva kuvaustilanteesta. Siinä onkin iso joukko kuvanmetsästäjiä kilpailemassa keskenään, kovia ammattilaisia jotka sanailevat keskenään. Näin tehdään historiaa!

Nämä kuvat ovat ruotsalaisesta dokumenttifilmistä, joka esitettiin torstaina Ylellä 20.11.25, ja on katsottavissa vielä jonkun päivän, kuten tässä todetaan:

Filmissä käydään läpi valokuvauksen historiaa, ja varsinkin sitä miten kuvalla on myös kääntöpuolensa. Se valikoi, vaikuttaa, valehtelee ja vääristää. Dokumenttikuva onkin usein lavastettu, sitä on sensuroitu, rajattu, muokattu ja viilailtu. Ja, kuten tässä maailmassa aina, se tuottaa rahaa, mainetta ja vaikutusvaltaa.

"Hei, täällä olisi mainio kuvauskohde! Kyllä se tyttö siinä pysyy, vielä ehditte käydä katsomassa!"

Ita est, ita, dixit Ior (Milne)

 

Venäjä toimii aina laillisesti

Kun yleisesti on sanottu, että Venäjä ei ole koskaan hyökännyt toisen maan kimppuun, pyysin ChatGP:ltä neuvoa. Se sanoi:

Yksi tunnetuimmista henkilöistä, joka on esittänyt tällaisia lausuntoja, on Venäjän presidentti Vladimir Putin. Hän on useissa yhteyksissä sanonut, että Venäjä on aina puolustanut itseään tai ollut mukana vain vapaus- tai puolustussodissa, väittäen, että Venäjä ei ole syyllistynyt aggressiivisiin hyökkäyksiin.

Kun kysyin muita nimiä, tekoäly mainitsi mm. Lavrovin ja Peskovin. Sitten tekoäly kehotti etsimään netistä lisää. Sen tein.

Yleisen käsityksen mukaan Venäjä on aina vain puolustanut itseään, sillä sitä on uhattu koko historiansa ajan. Vuonna 1832 Sergei Uvarov laati keisari Nikolai I:lle virallisen tavoitteen "Ortodoksia, itsevaltius ja kansallisuus", johon nimenomaisesti liittyi myös suojautuminen Länsi-Euroopan turmelevalta vaikutukselta. Tämä näkemys vallitsee tänäänkin.

Täytyy ihailla miten uskaliaasti ja rohkeasti venäläiset ovat lähettäneet nuorisoaan tutustumaan Länsi-Euroopan turmelukseen. Etuoikeutettujen ja oligarkkien lapset opiskelivat Ranskassa, Saksassa, Englannissa ja Yhdysvalloissa, ja heidän vanhempansa hankkivat hulppeita tiluksia ja palatseja Lännestä. Kun Länsi sitten alkoi uhitella, ja Vuittonin laukkujen tai loistoautojen tuonti Venäjälle tyrehtyi, varakkaat tuohtuivat pahanpäiväisesti. 

Olihan jo satoja vuosia totuttu siihen, että muualta hankittiin tavaraa, jos sitä itse ei kyetty valmistaa. Sana 'tavara' on venäjää, ja tarkoittaa sekä kauppatavaraa että omaisuutta. 'Tavara' on 'omaisuutta', mikäli venäläinen sellaista havittelee. Maaomaisuuden kohdalla ajatus on myös looginen. Jos jokin kansa on maksanut veroa Venäjälle, se ja sen asuma maa on venäläistä. Tällä hetkellä lukemattomat kansat hallitsevat omia alueitaan, joten Venäjä on menettänyt ne. On täysin loogista, että Venäjä kokee nämä menetetyiksi alueiksi, joten se on ollut laittoman uhan ja riiston kohteena.

Venäjä tosiaan puhuu mielellään laista. Laittomia ovat kaikki ne päätökset, joissa Venäjä on menettänyt hallintaansa. Suomi hyökkäsi ja taisteli Venäjää vastaan laittomasti, samoin Baltia, Ukraina tai Georgia. Monet kansat syyllistyivät laittomuuksiin. Laki ja järjestys on siis pakko palauttaa.

Sehän menee laillisesti niin, että Venäjä laatii lain jonka mukaan Donetsk, Luhansk ja Krim (tehty jo) ja muu Ukraina (kohta), ja sitten Belarus ja Baltia ja Suomi jne. kuuluvat Venäjälle, ja Venäjä ei tietenkään hyökkää niiden ulkopuolelle. Näin pitää siis paikkansa se, että Venäjä ei hyökkää muita maita vastaan.

Mutta Venäjän sisällä tietysti voidaan tehdä sisäisiä turvallisuuspäätöksiä, sehän on ihan niiden oma asia. Voimme siis todeta, että on hienoa ja aitovenäläistä että kaikki tehdään tiukasti lain mukaan!

 

Uusi Caesar-kirja yllätti minut parissa asiassa

Gaius Julius Caesar - Rooman diktaattorin monet kasvot. Toimittajat Maria Jokela ja Joonas Vanhala. Gaudeamus 2025.

Olin tietysti jo poikana lukenut Rooman historiaa, tenttinyt De bello Gallicon latinaksi, ja imenyt itseeni kaikkina vuosinani herkeämättä roomalaisuutta. Silti yllätyin, kun huomasin oppineeni muutamia merkittäviä asioita lisää tästä roomalaisuuden ikonista.

Tuore kirja koostuu erikoisesti: puolet siitä käytetään itse Caesarin elämän kuvauksiin, ja toinen puoli käsittelee hänen jälkimainettaan, kirjallisuutta, historiallisia ja poliittisia asenteita, ja (vähän hupaisesti) jopa elokuvia ja Asterixia. Minulle merkitsivät eniten kolme aihealuetta: latinan kielen normitus, meritaistelut maalla, sekä kirjallisuuden caesar-aiheet ennen Shakespearea. 

Tajusin yhtäkkiä, että Caesarin ajalla ja Suomen 1800-luvun lopulla on hämmästyttävän samanlainen asetelma keskenään nimenomaan kielen kehityksen asioista.

Suomessa kehitettiin kirjakieltä ja luotiin sanastoa, jotta voitaisiin omalla kielellä kirjoittaa sivistynyttä tekstiä ja ohjata kielenkäyttöä täsmälliseksi. Tuon ajan säätyläistö ja sivistyneistö käytti monissa yhteyksissä helpommin ruotsia ja muita kieliä. Moderni suomalainen kirjakieli syntyi tuolloin sekä kirjailijoiden että kielentutkijoiden toimesta. Siinä työssä ahersivat niin E.N.Setälä kuin Juhani Aho tai Otto Manninen, sekä esimerkiksi ensimmäisen Tietosanakirjan toimittajat, joiden kieli on hämmästyttävän nykyaikaista.

Caesarin aikana sivistyksen kieli oli kreikka. Sivistysasioissa tai vaikkapa runomitoissa tai arkkitehtuurissa ajateltiin kreikkalaisittain. Caesarin, Ciceron ja muiden puheessa kreikkalaiset ilmaisut olivat normaaleja, ja molemmat heistä katsoivat välttämättömäksi luoda eksaktia ja yhtenäistä latinan kieltä uusiin tarpeisiin. Oliko Caesar oikeasti kaksikielinen, kuten monet sivistyneet isoisien aikoina Suomessa, se ei minulle ole selvinnyt.

Samalla tavalla kuin suomi muuttui nopeasti moderniksi nykykieleksi, latinasta tuli Caesarin aikana se kieli jota jälkeenpäin pidettiin esikuvallisena normina. Tämän tajusin vasta nyt.

Toinen minua hämmästyttänyt seikka oli, että meritaistelunäytöksiä pidettiin umpimaalla useita, siis ei ainoastaan Colosseumissa vaan muuallakin. Oliko siis todellakin kaivettu valtavia altaita niitä varten, jotta oikeat laivantapaiset voivat siellä kellua? Olisiko niistä enemmänkin tietoa?

Ja kolmas yllätys, jonka minun kylläkin olisi pitänyt jo tietääkin, oli se määrä Caesar-näytelmiä jotka edelsivät ja seurasivat Shakespearen näytelmää, ja siinä yhteydessä myös niiden poliittiset kytkennät ja monentapaiset asetelmat.

Muun muassa nämä kohdat uudessa Caesar-kirjassa herättivät uteliaisuuttani, ja niistä ehkä joskus vielä ehdin kaivaa esille uusiakin tietoja.

En ole ehtinyt lukea kirjan arvosteluja. Oletan että monilla voisi niistä olla kaikenlaista sanottavaakin, sekä sisällön että koostumuksen osalta. Toivottavasti lähi-ihmisilläni on tähän omaa sanottavaa - ja korjattavaa.

Kummituksiin ei tarvitse uskoa - mutta havainnoista voi silti olla kiinnostunut

[Taannoisen Sääksmäen Voipaalassa käydyn keskustelun vuoksi julkaisen 20.10.2010 kirjoittamani blogijutun uudelleen] 

"Uskovat varmaan myös joulupukkiin ja kummituksiin"... Tähän tapaan kulkevat useat uskontoa vähättelevät ja uskovaisten suunnatonta tyhmyyttä pilkkaavat nettikommentit. Tokihan tästä lauseesta voi aistia 7-vuotiaan katkeran raivon ("Ei ole mitään joulupukkia!"), mutta myös isojen ihmisten puheisiin kohdistetun toivorikkaan luottamuksen ("Eihän kummituksia ole olemassakaan!"). Argumenttina tällainen ei välttämättä osoita kovin syvällistä ajattelukykyä - se 7-vuotias on katkerasti näkyvillä, haluttiin tai ei.

Ajatusta voi kehitellä kyllä pitemmällekin. "Mitään yliluonnollista ei ole olemassakaan!", sanovat - mutta entä jos jokin kummallinen tapahtuma onkin sitten luonnollinen? Muuttaako se jonkin merkillisen tapauksen tuiki arkipäiväiseksi mitättömyydeksi, jossa ei ole mitään kummastelun aihetta? Yhdellä tapaa katkera ja pettynyt 7-vuotias on kyllä oikeassa: hänen oma kuvitelmansa pukista oli ollut selvästi väärä. Mutta toisella tapaa joulupukki on hyvinkin olemassa, ja ellei olisi (ajattelee 7-vuotiaan isä), hänet olisi pikaisesti keksittävä.

Jumalan tai jumalien olemassaolon kohdalla tämä 7-vuotiaan ongelma käy yhäkin selvemmäksi. Itse asiassa Jumalan määritelmään jo kuuluu, että hän tai se on ymmärryksen tuolla puolen, eikä antaudu määriteltäväksi. Henkilö joka väittää, ettei Jumalaa ole, on sikäli ehdottomasti oikeassa, että hänen kuvittelemaansa olentoa todella ei liene olemassa. Tuskin myös sellaistakaan Jumalaa, jonkalaista hän kuvittelee toisten kuvittelevan. Mutta näin pitkälle tultaessa huomataan äkkiä, että tämä jumalankieltäjä ei ole vielä sanonut itse aiheesta oikeastaan mitään, ei siinäkään tapauksessa että hän äkkäisi virheensä ja määrittelisi "Jumalan" miksi tahansa kuviteltavissa olevaksi olioksi. Jo muinoin ymmärrettiin, että ihmisen jumala on ihmisen näköinen, härän jumala härän näköinen...

Kummitusten osalta asia ei olekaan yhtä yksinkertainen. Meidän ei oikeastaan tarvitse edes tuhlata aikaa "yliluonnollisen" määrittelemiseen. Voimme aivan yhtä hyvin lähteä siitä, että kummittelulle on luonnolliset syyt, joko fyysisen ympäristön ilmiöt, harha-aistimukset - tai että kummitukset ovatkin jotenkin luonnollisia olioita. Kummitushavaintoja on ollut niin runsaasti joka puolella ja kaikkina aikoina, ja näitä kokemuksia on hyvin monesti myös ollut jakamassa useita toisistaan riippumattomia henkilöitä, että ajatus kummituksista on syytä ottaa hiukan vakavammin kuin on ollut tapana.

Voipaalan kartano Sääksmäen keskiaikaisen kirkon ja Rapolan suuren muinaislinnan välimailla on ollut eräs kummitteluhavaintojen keskuksista Hämeen sydämessä. Voipaalassa on esiintynyt kahdenlaista kummittelua. Harmaa- tai ruskeapukuisesta naisesta on ollut havaintoja ainakin 1900-luvun ensi vuosista lähtien, mutta paljon yleisempiä ja laajempien havaitsijajoukkojen koettavissa ovat olleet jonkinlaiset riitelevien ja kolistavien ihmisjoukkojen äänet suuren puurakennuksen sisällä. Näistä asioistahan ei luonnollisesti paljon puhuta; kukapa haluaisi itselleen hörhön ja höynäytettävän maineen? Mutta tiedän, että lukemattomat talossa työskennelleet ihmiset ovat kokeneet merkillisiä tuntemuksia niin menneinä aikoina kuin nykyäänkin, ja ainakin kahdessa eri tapauksessa osallisena on ollut koira, jonka käyttäytyminen molemmilla kerroilla oli kertomuksen mukaan vähintään erikoinen.

Kartanon suuri puinen päärakennus kätkee alleen ainakin kahden aikaisemman päärakennuksen jäänteitä, ja sen seinäpanelien alla kulkee ilmavirta läpi talon. Laaja eteläfasadi kuumenee auringonpaisteessa, pohjoisfasadi pysyy varjossa ja viileänä. Rakennuksessa on näinollen erinomaisia mahdollisuuksia äänien ja kolinan syntyyn. Mielenkiintoinen ja paikalla tutkimaton on infraäänien, alle 20 hertzin matalien taajuuksien mahdollinen osuus. Netissä kerrotaan monista kokeista 18 ja 17 hertzin taajuuksilla, jotka kuulemma ovat tuottaneet sekä harhanäkyjä että yleistä ankeuden tunnetta.

Minusta olisi varsin outoa kuitata näin runsaasti "kummittelu"materiaalia synnyttänyt historia ylimielisellä tuhahduksella. Jotakin kartanossa tapahtuu, olipa se sitten "luonnollisesti" ja fysikaalisesti selitettävissä, tai jättääpä vaikka pienen pienen mahdollisuuden tulkita itse kummittelukin jotenkin "luonnolliseksi". Ihminen on kautta historian pruukannut olla hiukan enemmän oikeassa siinä minkä hän myöntää ehkä mahdolliseksi, kuin siinä minkä mahdollisuuden hän ehdottomasti kieltää.

Tämän kaiken sanoin väittämättä kuitenkaan itse asiasta yhtään mitään.

Lisäys 16.11.2025: 

Eräällä televisiokanavalla esitetään "Aavedokumentteja" jotka ovat täydellistä humbuugia, samaa sarjaa Dänikenin, af Grannin tai muiden ufohuijarien faabelien kanssa.

Kuva Voipaalasta: Laura Uimonen