tiistai 21. tammikuuta 2014

Minun jatkosotani 3


Perhe-elämää loppukesällä 1941

Ruokahuolto oli sotakin mukaan luettuna huolenaiheista ensimmäinen, ja koski kaikkia perheenäitejä ja sattumalta paikalla olleita miehiäkin. Äiti oli huolissaan isästä, ja lähetteli tälle herkkuja, mutta vastaus oli tyly: mitään korttitavaraa ei saa lähettää, vaan se oli käytettävä lapsia varten. Itse asiassa isä oli lähettänyt erän miesten poimimia mustikoita kotiin! Toimettomuus vaivasi miehiä; mitä sodankäyntiä tämä muka oli? Eikä lomia saanut kirveelläkään. Ei kirjettä ettei isä olisi asiasta ärhennellyt.

Äiti ja pitkään Degerössä viipynyt tätini Ulla kävivät veneellä Kulosaaren kaupassa ja ostivat mitä saivat. Samalla siellä punnittiin Irma; tietysti, kaupassahan oli vaaka! Minä puolestani ongin elokuussa ensimmäisen ahveneni. Apulaisemme Lilli Elovaara paistoi sen, ja minä olin tikahtua ylpeydestä: olinhan osallistunut ruoan hankintaan pikkusiskolle!

En ole onnistunut selvittämään kuka Lilli tarkkaan ottaen oli, mutta hänestä pidettiin kovin paljon. Hän oli ilmeisesti ylioppilas, ja aikoi suorittaa kasvatusopin tutkintoja syksyllä.

Elokuun 9. päivä oli historiallinen. Irma onnistui ensi kerran kävelemään äidin ja Lillin väliä, ja tuota suoritusta hän hihkuen toisti kunnes kerrassaan uupui. Äiti oli onnellinen: kaikki vaivannäkö oli johtanut lopulta tulokseen. Lääkärithän olivat oikeastaan lähettäneet tytön kotiin kuolemaan, lapsi oli heidän mielestään lähes toivoton tapaus. Mutta äidillä oli - ehkä perintönä lääkäri-isältään - lähes noitamainen parannuskyky, ja hänen sinnikäs aherruksensa toi lopulta tulosta. Tytöstä tuli erittäin elinvoimainen ihminen.

Huolimatta merkittävistä älyllisistä harrastuksistani minulla oli jonkinlainen identiteettiongelma. Seurustelu Berit-serkun ja Irman kanssa viekoitti minua leikkimään vauvaa. Minulla oli hillitön ikävä isää, ja olin ilmoittanut, että niin kauan kuin hän on poissa olen tyttö, ja muutun pojaksi vasta hänen palattuaan. Eräänä päivänä äiti pukikin minut tytöksi nimeltä Rainu, ja olin tuon päivän suunnattoman kiltti ja avulias, oikein hyvä ja lempeä jäsen siinä naisvaltaisessa yhteisössäni.


< Kokeilin yhden päivän ajan millaista olisi olla tyttö. Nimeni tyttönä oli Rainu.



Ilmeisesti kaipasin muutakin huomiota. Jos tuli pieni naarmu, kitisin näyttävästi, ja minua lämmitti suuresti kun kaikesta mahdollisesta suunnattoman huolestunut Famo sääli naarmun aiheuttamaa tuskaa, ja päätti panna hoitosalvaa sen päälle. Irma taas ei pienistä välittänyt, oli vain iloinen ja tyytyväinen. Olin myös aika arka kylmälle vedelle, mistä Berit-serkku ja Irma taas eivät olleet moksiskaan. Näitä tapahtumia äiti kuvasikin:

< Minä, söpö serkkuni Berit, Kirra-koira ja pikku Irma Kruunuvuoren rannassa.

<< Nyt myös Irma on päässyt veteen.





Toisaalta hoidin Irmaa ja myös äitiä hyvin hellästi, äiti kertoo kirjeissään. Mutta kaiken takana kummitteli isän jatkuva poissaolo. Luin satukirjojen lisäksi myös Uutta Suomea, ja sodan uutiset vaivasivat minua, vaikka en juurikaan ymmärtänyt mistä todellisuudessa oli kysymys. Isä esitti asian minulle moneen kertaan: Ryssät olivat olleet hyvin tuhmia, minkä toki tiesin jatkuvista hälytyksistäkin, ja sen vuoksi isän piti olla antamassa niille piiskaa. Vasta sitten kun ryssät olivat saaneet tarpeeksi piiskaa, Mannerheim antaisi isälle luvan palata kotiin.

Kirjeeni kysyvät toinen toisensa jälkeen, ovatko ryssät jo saaneet tarpeeksi piiskaa. Eivät ilmeisesti olleet, isää ei näkynyt, ja sivupersoonani tyttö Rainu joutui olemaan töissä. Häntä lomitti kuitenkin Uu- desta Suomesta nappaamani Prinssi Rohkea - tuo sarjakuva ilmestyi isossa koossa lehden sunnuntainumeroissa. Äiti yritti olla realistinen: “Hyvin kaikki käy ja tulee käymään, mutta kyllä siihen enemmän menee aikaa kuin viikko. Jättiläinen on jättiläinen, ei sitä niin pian jaloista päähän kulje, vaikka kuinka kirisi”. Häntä alkoi myös kismittää isän tapa hoidella raha-asioita Walterin kautta. “Kuulehan nyt, mitä varten sinä sellaisesta sedälle kirjoitat? Minä hoidan ne asiat ja tahdon ne hoitaa!”

Isän vastaus oli tyly: äiti tarvitsee miehen joka opastaa raha-asioissa ja muissakin. Hänen periaatteensa ovat vanhoillisia, mutta voi niistä lukea myös hellyyttä ja huolenpitoa suuressa vastuussa olevaa rakasta vaimoa kohtaan.


Syksy 1941 - takaisin kotiin Eiranmäelle. S.O. Lindgren tuottaa hankaluuksia

Äiti oli pitkin loppukesää miettinyt lähtemistä Vaasaan, kauemmas pommikoneiden hyökkäyksistä, mutta kun saksalaiset olivat saaneet kuta kuinkin koko Eestin jo siivotuksi, ja ilmahyökkäysten toden- näköisyys väheni, me lähdimmekin lauantaina 30.8. omaan Eiran kotiin. Isovanhemmat palasivat Kata- janokalle seuraavana tiistaina.

Kotiinpaluu oli minulle mieluinen: pääsi taas leikkimään vanhojen lelujen kanssa. Irmalle ne tietysti olivat kuin uusia. Minä ajelin potkulaudallani ympäriinsä, ja olin kovasti isoa miestä. Isäkin pääsi syyskuun kolmannella viikolla kolmeksi yöksi lomalle - ensimmäistä kertaa sitten lähtönsä.

Suomalaisten hyökkäys oli muuttunut lähes salamasodaksi. Isän komppania oli Summaa valtaamassa, ja pian sen jälkeen oltiinkin jo Terijoella. Äidin kirjeissä vilahtaa hänelle harvinaisia vihanpurkauksia; hän toivoo että Pietari pian olisi tuusan nuuskana ja vajoaisi takaisin sinne mistä se oli tullutkin.

Isän ja Walterin kirjeenvaihdossa esiintyy yhä useammin S.O. Lindgrenin nimi. Tämä monella tavalla pahamaineinen mies toimi talvisodan aikana luutnanttina Ässärykmentissä, ja oli nyt kapteenina lähellä isän komppaniaa. S.O. oli hullunrohkea sotilas, ja tapatti omia miehiä monien mielestä silmittömästi ja turhaan. Isä oli ilmeisesti tehnyt miehestä valituksen, Walter suojeluskuntapiirin päällikkönä oli myös tietoinen asiasta ja tuki isää. Erään luutnantin kirje Faffalle on säilynyt, ja siinä on kuvaus tuon sota- ja 
komentohullun vastenmielisestä käyttäytymisestä.

Välit olivat huonot jo elokuussa, isä anoi siirtoa, mutta ei saanut. “SO ja minä emme oikein sovi yhteen. Ikävä kyllä en nyt saa siirtoa. Minulla on paljon selvittämistä SO:n kanssa kunhan saan siviilivaatteet päälleni”. Aika suoraa puhetta... Siviilivaatteet... Ei joudu sotaoikeuteen...

Toisaalta Lindgren oli monen päällikön suosiossa juuri rohkeutensa takia, eikä kestänyt kauaa ennenkuin hänet ylennettiin majuriksi. Isän, ehdottoman kunnian miehen inho tuota “hullua” kohtaan johti toistuviin siirtoanomuksiin, jotka vähitellen, vajaan vuoden kuluttua johtivatkin hänet sotilashal- linnon alaisen Vako Oy:n palvelukseen, ilmeisesti Walterin aktiivisella sivustatuella. Everstiluutnantiksi lopulta kohonneen Lindgrenin myöhemmät tempaukset ja toimet sodassa ja sen jälkeenkin lisäsivät hänen kielteistä mainettaan, ja hän päätti päivänsä samoin kuin oli elänytkin, oman aseen kautta 1968.

Armeijassa oli muitakin hankaluuksia. Uusi pataljoonankomentaja tuli paikalle päissään, ja hänen ensimmäinen komentonsa oli hankkia jostain lisää viinaa. Myös miesten kesken oli sattunut juopotte- lua; pullojen lähettäminen rintamalle oli sen vuoksi jo kielletty. Muutakin epämiellyttävää tapahtui. Joku korkea upseeri oli puheessaan ykskantaan ilmoittanut, että reservin upseerit ovat epäpäteviä. Isä käski tämän jälkeen äitiä aina kirjoittamaan “res.kapt.” Hän on “res.” ja sillä selvä! Tällaista tapahtui siis jo jatkosodan alkuaikoina. Siinä missä talvisota oli kestettävä yhtenä miehenä, jatkosota toi esiin paljon taustalle jäänyttä kiihkomieltä, psykopaattista käyttäytymistä ja suoranaista sotahulluutta.

Walter oli taivuteltu ottamaan vastaan kauppaneuvoksen titteli. Paperin oli jo allekirjoittanut joukko kauppa- ja vuorineuvoksia. Isä ja äiti vähän naureskelivat: kyllä se hivelee Famoa, kun hänestä tulee 
“-rådinna”, parempi se on kuin “magistrissa”...Myöhemmin käy kyllä ilmi että titteli vähän hiveli isääkin! Mutta isä oli kaiken aikaa läsnä meidän elämässämme. Kirjeitä kirjoitettiin tiuhaan. Eräänä päivänä Irmalla roikkui jotain suupielessään: precis sama suun ilme kuin isällä piippunsa kanssa. “Ja Kari huutaa aina innoissaan: ‘Äiti, katso, katso, Irma istuu aivan kuin Isä! Katso, jalat noin!” (= ristissä päällekkäin)”... 

Ä̈iti suunnitteli panevansa minut ruotsinkieliseen leikkikouluun, jotta ruotsinkieleni vahvistuisi. Vierailin mielellään useita päiviä Katajanokalla, jossa Pian piti minusta huolta suurella innolla, ja siellähän tuo ruotsinpuhuminenkin oli jokapäiväistä. Katajanokalla oli vanhoja mielenkiintoisia leluja, ja vaikka äidin mielestä Pian antoi minun tehdä kaikenlaista liian vapaasti, minun mielestäni hän oli pelkästään asiallinen. Olisin voinut vaikka jäädä Katajanokalle; toki lupasin aina välillä käydä katsomassa äitiä ja Irmaa!


Kesän lopulta lähtien äiti oli hankkinut eri suunnilta valtavasti ruokatarpeita, säilönyt, hillonnut ja rexannut. Tuli pieni huoli: mahtuuko kaikki kellariin, ja saisiko sinne uuden lukon! Talvisodan aikana siellä oli käyty varkaissa...


Kirra vietiin lokakuun alussa Hämeenlinnaan. Siitä piti koulutettaman sotakoira. Kuun lopulla se tuotiin takaisin surkeassa kunnossa, kuumeessa ja nälkiintyneenä, niin laihana että luut kolisivat, Faffa kertoi. Se ei ollut luopunut tavastaan hyökätä kimppuun aina kun jokin ase paljastettiin. Tuon vaiheen täytyi olla hienolle ja lempeälle perhekoiralle täydellinen painajainen.

Minun suhdettani Faffaan, isän korvikkeeseen ja perheen patriarkkaan kuvaa hyvin Famon kirje
23.10. "Karri [!] var så söt i går då han ringde upp och frågade om ‘fafa’ var hemma. Han åt så jag frågade vad han ville. Jo, om fafa skulle gå med honom på bio i söndag. Om det bara finnes sådana bilder som passar sa jag. En sådan kuvia som man ej behöver gråta sa han, men nog kan jag gråta också sa han. Var han ej rörande”.

Mikäli ymmärrän, me menimme kuviin! Äitikin oli käynyt (isän serkun miehen) Ensio Suomalan kanssa katsomassa elokuvaa “Zorron merkki”... Ja marraskuussa olin Pian kanssa katsomassa “Ryhmyä ja Romppaista”!


Isän ehdoton pyrkimys oikeudenmukaisuuteen miehistöään kohtaan käy ilmi pikku kertomuksesta 8.10. Kolmen raskaan komppanian majoitusalueelle oli saatu oma neljän lotan hoitama kanttiini. “Koska kanttiini ei saa pullia rajatonta määrää, järjestin joka miehelle (täällä tehdyt) leipäkortit. Nyt siis jokainen saa osansa. Muuten olisi osa voinut jäädä jopa ilman. Yksi komppanian päällikkö piti sitä jär- jettömänä. Mutta minä sanoin että sellaiset on laitettava ja sillä hyvä. Hyvin onkin toiminut”.


Marraskuun lopulla isä sai peräti seitsemän päivän loman! Ja Famolle soitti Stockmannin johtaja ja kutsui häntä “kommerserådinnaksi”! Hii haa! Joulun jälkeen isä kävi uudelleen lomalla, jolloin Walter esitti hänelle kiintoisan ehdotuksen siirtyä maan kaikkien tukkukauppojen yhdessä perustaman Vako Oy:n palvelukseen. Jostain syystä asia unohtui lomalaiselta, mutta äiti oli kuullut asiasta Famolta, ja vetosi kirjeissään isään, että tämä edes harkitsisi asiaa. Tammikuun puolella asiasta keskusteltiinkin enemmän. Mikäli isän asemapaikka olisi Aunuksessa, ja pesti viiden vuoden pituinen (salaisena tietona Walter kertoi että Vako Oy:n yksinoikeus vapautetun Karjalan alueilla jatkuisi jopa 15 vuotta), äiti oli valmis vaikka muuttamaan perheen sinne.


Helsingissä perheen elämä jatkui hiukan levottomana, mutta silti vakaana. Minä pääsin äidin kanssa usein kaupungille. Hänellä oli asioita pankeissa ja ompelimoissa, virastoissa ja kaupoissa. Hyvin usein istuttiin Fazerin kahvilassa ja syötiin leivoksia. Mutta todellisuus muistutti meitä usein sodasta: kerran jouduimme keskustanretkellä jopa kahdesti käymään pommisuojassa. Onneksi ne oli kaikkialla merkitty selvästi näkyville! 







































Äiti ja minä kesällä 1940 Kruunuvuoren lammella. Isän ottama väridia.


                                                                                                           
Äiti molempien lastensa kanssa Kruunuvuoren rannassa kesällä 1941. Isän ottama kinofilmikuva.

2 kommenttia:

  1. S.O. "Linkku" Lindgren oli todella pahassa maineessa, ja hän tiettävästi oli esikuvana sekä Tuntemattoman sotilaan everstiluutnantti Karjulalle, että Mika Waltarin majuri Vadenblickille (Tähdet kertovat, komisario Palmu). Hänen edesottamuksensa (oman sotilaan ampuminen kuten Karjula sekä riehuminen haulikon kanssa) veivät hänet lopulta Ilmari Turjan hampaisiin. Tuo piinkova revolverijournalisti ei antanut Lindgrenille mitään armoa, vaan tuhosi tämän maineen. Lindgrenin itsemurha oli tiettävästi seurausta juuri tästä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hänenhän piti seuraavana päivänä mennä raastupaan vastaamaan taas yhdestä väkivaltaisuudesta...

      Poista