sunnuntai 31. elokuuta 2014

Jälleennäkeminen

Joukko entisiä oppilaita kävi eilen Sääksmäessä minua katsomassa. He olivat jo melko vanhoja, viisissä kymmenissä, ja monilla oli jo aikuisia lapsia. Olin lähtenyt Helsingistä silloin kun he olivat murrosiän kynnyksellä, kuudesluokkalaisia. Olin nähnyt heidät kyllä sen jälkeenkin. Eräänä päivänä näet pysähtyi silloisen valkeakoskilaisen omakotitaloni eteen yllättäen bussi, josta tupsahti joukko yhdeksäsluokkalaisia retkeläisiä pihalle. Minulla oli pihalla silloin vauva nukkumassa, ja varottelin nuoria kovin herättämästä sitä.

Tämä vauva lähenee nyt pahasti keski-ikää, ja monet eiliset vieraani olivat siis jo lähempänä satavuotispäiväänsä kuin syntymäänsä. Kun elää niinkin vanhaksi kuin minä, ajan tajuaminen muuttuu melkoisesti. Vanhimmat oppilaistani ovat syntyneet vuonna 1947. He olivat vielä lapsia, kun tulin opettajaksi, ja nyt he lähestyvät kovaa vauhtia 70-vuotispäiviään. Mutta vanha opettaja muistaa varsinkin nämä muinaiset lapset, ja tajuaa myös miten lyhyt koululaisen lapsuus ja nuoruus todellakin on elämän koko mittaan verrattuna.

Minä ehdin tuntea suuren joukon oppilaistani 12 vuotta, mutta silti on usein yllätys kuulla mitä heistä sittemmin, vuosikymmenten saatossa oli tullut. Heitä on eri alojen professoreina, on arkkitehteja, kirjailijoita, eri alojen taiteilijoita, opettajia, ja monet ovat virkamiehinä tai liike-elämän palveluksessa. Jotkut (nykyiset vanhukset) ovat facebookissa kavereitani. Jotkut saavat silloin tällöin nostalgiakohtauksen ja soittavat kuulumisia kyselläkseen. Entiset tyttöoppilaat ovat ajattelevaisia ja ilmoittautuvat tyttönimellään. (Ja onkin minun mielestäni aivan tyhmää, että naiset vaihtavat nimensä avioituessaan - mistäpä vanha opettaja heitä sitten tuntisi?).

Opettajilla on usein tapana arvuutella keskenään, mitä oppilaista mahtaa koulun jälkeen tulla. Äsken jo sanoin, että yllätyksiä tulee usein. Eräästä ensimmäisen ylioppilasluokkani pojasta arveltiin, että varmasti oikein pinttynyt poikamies. Hän taisi oppilaistani ensimmäisenä ehtiä avioliiton satamaan. Muutamasta pahaisesta räkänokasta ja temppuilijasta tuli nopeasti yhteiskunnan nuhteetonta tukipilaristoa. Mutta jotkut jo kouluaikanaan esiintyneet muusikot ja tanssijat valitsivat tuon alan myös aikuisurakseen.

Minulla oli tapana kertoa alaluokkalaisille tunnin lopuksi jatkosatuja. Lauantaiset vieraani muistivat niitä laudaturin arvoisesti. Ideahan oli tietysti, että tarina jää kutkuttavasti kesken kun kello soi, ja jatkon edellytys on kunnollinen käyttäytyminen seuraavalla tunnilla. Erikoisbonuksena näissä jutuissa oli, että koko luokka oli niissä seikkailemassa, ja jatkuvasti mainitsin oppilaita nimeltä, aina kun tultiin ratkaiseviin kohtiin. Vieraani muistivat tämänkin, ja kertoivat aina jännittäneensä kuka heistä milloinkin tulisi kertomuksessa sanomaan, huomaamaan tai ratkaisemaan jotain. Oli minulla vähän kosteaa okulaarien sarveiskalvoilla kun vieraani tämän kertoivat.

Tein useina vuosina koulun luokkakuvat. Joskus kuvauksen yhteydessä oli pakko vapauttaa pentujen todellinen minä kuvauskahleistaan, ja tässä on sellainen otos vuodelta 1973:






3 kommenttia:

  1. Kerran opettaja, aina opettaja?
    Minä muistan parhaiten kansakoulun alaluokkien opettajat. Oppikoulusta eivät ole enää niin jääneet mieleen.

    Olet suosittu opettaja, kun vieläkin muistavat ja käyvät. Olisi ollut mukavaa ollut olla luokallasi! (Vaikka sinne kai pääsivät vain musiikillisesti lahjakkaat?)

    VastaaPoista
  2. Jo aivan pienenä osasit "käsitellä" pieniä vauvoja ja vanhempana olet sitten oppinut Äidiltä ja proffalta tavan käsitellä lapsia. Olet aina kunnioittanut lapsia ja he ovat aina rakastaneet Sinua. En ollenkaan ihmettele, että "lapsesi" kävivät nyt aikuisina Sinua tervehtimässä. Olet sellainen nallekarhu.

    VastaaPoista
  3. KR

    'Kun elää niinkin vanhaksi kuin minä, ajan tajuaminen muuttuu melkoisesti.'

    Jotenkin helepottaa aika ja elo, mie oon huomannu, samaa asiaa uuraastikin pyöritellessäni.

    Putkinotkoon kun parhaillaan hartaudella paneudun, niin sieltä sen Käkriäisen Juutaksen anoppivanhan ikälopun, melkein näöttömän ja liikuntarajoitteisen, niin kuin nykyinen kalsea ilmaus kuuluu, marjamatkaa ja aidanylitystä seuraillessa kypsyy aikakäsitys ja maailmanriento:

    "Niin hän hamuilee kedon kukkia kuin marjojakin, puolisokeana. Eivät, eivät erota silmät sen paremmin! Tuoni tuo lähestynee ... Siihen kutistunee tämä maallinen elämä, joka taakse jääneenä kuitenkin onnellisena hohtaa kaikkine pahoineenkin. Mutta ei sekään kuoleman tulo tunnu pahalta. Väsyttää. Jumalan päivä paistaa ... tuolta sinisen takaa: taivaasta, jossa on valkeus aina paistava."

    Niin kesäistä niin kesäistä poutaa kaikin - silti!

    VastaaPoista