Minun jatkosotani 6

Elokuun 18. päivänä tuli vihdoin päätös, että isä siirtyy Oy Vakon palvelukseen, ja pääsee siis pois rintamalta. Päätös oli viivästynyt niin paljon, että isä arveli vielä päivää aikaisemmin kirjoittamassaan kirjeessä asian rauenneen. Häntä vähän pelotti, ja ennen kaikkea nolotti. Kaikkihan tietäisivät että virka oli kauppaneuvos-isän järjestämä. Entäpä jos hän sitten ei menestyisikään...

En ole vielä saanut selville, mitä tälle viralle tapahtui. Walter oli vielä heinäkuussa puhunut neljännestä johtoryhmän paikasta, joka kuuluisi Tukolle. Toisaalta isän saamassa ero- ja suosituskirjeessä 20.11.44 sanotaan vähätellen näin:

Ekonoomi Niilo Walter R y d m a n on ollut palveluksessamme yhtiömme Helsingin konttorissa 18.2.42 - 31.8.44. Tänä aikana hän on osallistunut tavaroiden ostoihin ja hinnoitteluun sekä hoitanut myyn- nin tukkuasiakkaille.

Tokihan tämä teksti on kirjoitettu valvontakomission aikana, ja saattaa sen vuoksi välttää kaikkea johtamiseen viittaavaa. Olihan Vako Oy tässä muuttuneessa poliittisessa tilanteessa mitä epäkorrektein työpaikka, ja suuri epävarmuus tulevaisuudesta vallitsi varsinkin upseerien ja Itä-Karjalassa johtotehtävissä toimineiden keskuudessa...

Keskeisten tukkukauppajärjestöjen, Itä-Karjalan sotilashallinnon ja valtion firmalla Vakolla oli yksinoikeus kaikkeen kaupankäyntiin vapautetuilla alueilla, ja se järjesteli alueen infrastruktuuria ja jopa tuotantoa, palveluita ja koulutusta. Toivorikkaasti alkanut työ päättyi kuitenkin jo kahden vuoden kuluttua Karjalan menettämiseen. Isä ei kysyttäessäkään juuri kertonut Vako-ajastaan, kuten ei sodasta yleensäkään.

Jo keväällä äiti ja isä olivat kirjeissään haaveilleet mahdollisuudesta tehdä kolmaskin lapsi. Nyt sellaiseen näytti tulleen mahdollisuus, kun isä sai  senverran paljon olla kotona. Eikä tarvinnut odottaa kauan - jo syksyn alussa tähdet olivat suosiollisia. Ja niinpä äidillä jo keväällä ennen lehtien puhkeamista viivähteli tuo salaperäinen mystinen katse silmäkulmien alla - kunnes Irmalle ja minulle seuraavana juhannuksena syntyi pikkuveli.

Vaikka isä olikin huolissaan minusta, kun luin niin paljon, hän ei ilmeisesti vastustellut tarpeeksi, kun äiti päätti panna minut kouluun. Pois jaloista, ja kun kerran jo osasin lukea ja kirjoittaa. Täyttäisin vasta lukukauden aikana kuusi vuotta - ja Alli Nissisen kuuluisa valmistava koulu oli vain kolmevuotinen...

En ole kuullut juuri mitään juttuja tai kertomuksia kouluunpanoni syistä, vaikka se johtikin siihen että pyrin ja pääsin oppikouluun 8 vuoden ikäisenä, ja lukioon 13 iässä.

Kuulemma olin tavattomasti innostunut tavaamisesta - mutta minulla oli myös taipumus kuulla väärin. Väitin kivenkovaan äidille, että laululeikissä sanottiin: “Kanssas Liisat vaeltaa”. Liisa taisi olla se tytöistä jolla oli pitkät vaaleat letit. Äiti oli tylsä ja korjasi: "Kanssani saat vaeltaa"...
Mitä noihin letteihin tulee, ne istuivat minun edessäni, ja käteni hivuttautuivat hitaasti ja huomaamatta lähemmäs, ja koskettivat lopulta tuota naisellisuuden ihmettä lähes huomaamattomasti. Lettien omistaja oli mikä lie feministi, nosti asiasta kaamean mölyn, ja minä olin nurkassa...

Alli Nissisen ("satatissisen") koulusta olen kertonut aikaisemmin:
http://karirydman.blogspot.fi/2010/02/sota-aikaa-alli-nissisen-satatissisen.html

Koska isä nyt oli matkoistaan huolimatta paljon enemmän kotona, kirjeenvaihtoa syntyi aikaisempaan verraten paljon vähemmän. Tältä osin lähteeni kuivuivat lähes täysin. Tässä on kuitenkin nätti kortti Aunuksesta, leimattu Viteleessä:

Sen sijaan valokuvia on entistä enemmän. Ruoan puutteesta huolimatta me elimme kuin sotaa ei olisi ollutkaan. Tokihan se näkyi minun piirroksissani:









Liitän tähän blogiin nyt suuren joukon kuvia. Ehkä ne osaltaan antavat jotain käsitystä menneistä ajoista, joihin nuoremmalla polvella voi joskus olla vaikea eläytyä.

Minun potkulautani oli Irmalle liian suuri, joten hän sai itselleen ikioman.

Kevätkävelyllä isovanhempien kanssa.

Isän hieno mekaaninen laskukone oli minun suosikkini. Se on yhä olemassa, täysikuntoisena pyhäinjäännöksenä.

Kirra ehti lisääntymishommiin ensimmäisenä.

Sitten tuli kesäkuu -43. Irma ja minä jäimme Läyliäisten Soukkiin kotiapulaisemme Eevan hoitoon, isä ja äiti olivat jostain syystä Helsingissä.

Me nukuimme olkipatjoilla. Kyllähän ne vähän pistelivät alkuun, mutta niin nukkuivat melkein kaikki. Ei siinä siis mitään ihmettelemistä ollut.

Heinäkuun 1. päivänä lähti Soukista Helsinkiin kirje äidille. Sen osoitteen oli kaunokirjoittanut hyvin nuori henkilö, ja se sisälsi kirjelapun minulta, Irmalta ja apulaiseltamme Eevalta. Eeva kirjoittaa:
Rouva hyvä! Nyt se vauva on jo viikon vanha. Oiken paljon onnea. Se on hauska että se meni niin hyvin ja rouva pääsee lauantaina pois sairaalasta. Me voinme täällä oikeen hyvin. Irma ja Kari on ollut kilttiä. Kari on paljon ollut ulkona, ja Väinön kanssa pellolla. Karilla on ollut oikeen hauskaa, ja samoin Irmalla. Possu voi myös hyvin ja se on kasvannut jo vähän. Irma ja Kari pitävät paljon possusta. Paljon terveisiä rouvalle. Eeva.
Tilanne oli minulle toki aivan uusi. Jotta saisimme käsityksen uuden vauvan koosta Eeva mittasi meidän nukkemme, ja totesimme että vauva oli yhtä pitkä kuin isompi nukeista jonka nimi oli Marja. Hämmästyttävää.

Uusi poikavauva oli syntynyt juhannuspäivänä 24.6.43, joka oli torstai, kuten äidin, Irman ja minunkin syntymäpäiväni. - Sota oli kääntymässä kohti loppuaan. Kuukauden kuluttua alkoivat Hampurin massiiviset tuhopommitukset...

Lopuksi vielä joitakin värikuvia.

Minäkin osallistuin mottitalkoisiin.

 Nuori Pan ja puhalluspilli.

Siskon kanssa pellonlaitaan, jossa oli...

Soukin mahtava puukaasuttimen avulla käyvä ja mahtavin rautakynsin varustettu traktori. Sepä ei liukastellut märälläkään pellolla niinkuin tulevaisuuden kumipyörät.










Eevan mainitsema possu kasvoi kesän, ja syötiin sitten Helsingissä talvella.

Faffa Walter piippuineen purjevene Vingan peräsimessä. Takana taitaa olla Kulosaari.

Helsingissä taas: pikkuveljen kastajaiset. Hänestä tuli Risto, ja lisäksi faffan mukaan Walter (niinkuin isästä ja minusta), sekä äidinisänsä ja juhannuksen kunniaksi Juhani.

Vuodesta 1944 on vielä kosolti kerrottavaa. Mutta talvi Helsingissä jäi lyhyeksi. Helmikuun 6. päivänä tapahtui kauheita asioita, jotka eivät kulumallakaan lähde mielestäni. Siitä olen aikaisemmin kertonut osoitteessa

http://karirydman.blogspot.fi/2010/02/juoksua-palavan-kaupungin-halki.html

Minäkin haluan esitellä gourmeeta!

Blogeissa ja facebookissa ihmisillä on tapana esitellä parhaita puoliaan, sivistyneisyyttään, valistuneisuuttaan ja kansainvälisyyttään, ja ennen muuta häikäisevän kehittynyttä makuaan. Parhaiten siihen käyvät ruokaa näyttävät kuvat ja selostukset.

Minä myös, sanos pikkusonni! Viisi kertaa viikossa käyn syömässä Valkeakoski-opiston lounasruokalassa, jonka emäntä on hulluna kirjaimellisesti kaiken maailman ruoanlaittoon. Hän tarjoaa tajunnan räjäyttäviä keittoja, lämpimiä ruokia useimmiten ainakin neljää sorttia, mukana nautaa, sikaa, siipikarjaa ja kalaa kaikenmoista, ja iso salaatti- tai vihannestiskikin hänellä on. En ole käynyt laskemassa sen lajin sortteja, kun ohitan sen niin sukkelaan. Jälkiruokiakin on, esimerkiksi  ohukaisia ja vohveleita hillolla ja joskus kermavaahdollakin. Sekä kahvia ja tuoreita lämpimiä leivonnaisia montaa sorttia niitäkin.

Ylimpänä esittelen oman herkkulautaseni. Siitä olen ensiksi syönyt Burgundin aika tulista pataa, ja sitten maksakastiketta riisin kera.

Seuraavana on erään kaverini lautanen. Hän on poiminut mukaan vähän kaikkea eri altaista, ja onpa hän väristä päätellen käynyt myös salaattitiskillä. Hän on juonut piimää, ja sen päälle kahvia. Hänellä on vähän vanhanaikaisen näköinen kännykkä - minulla sentään on Lumia.

Alimmassa gourmee-kuvassa odottavat juomalasit ja kupit tiskialtaisiin viemistä. Lasista on juotu herkullista kotikaljaa, kupeista kahvia. Kynttilä on sammutettu, ettei se sytyttäisi plarattavia lehtiä tuleen.

Viinejä ei ole tarjolla, enkä minä niitä joisikaan. Sellaiset maistuvat pahalle ja vatsakin saattaa tulla happamaksi. Keskustelemme kyllä vaikka antiikin kirjallisuudesta tai television ohjelmista, mutta kertaakaan emme ole syventyneet väittelemään mistä maakunnasta kotoisin oleva viini parhaiten sopisi minkäkin ruoan seuraksi. Sellaisesta puhutaan aina pikkusormi koukistettuna, ja ainakin omasta mielestä hyvän ranskan ääntämisen avustuksella.

Mutta ruoka on niin hyvää, että monasti tietää jo tultuaan ja ruoka-altaat katsastettuaan, että runsaan puolen tunnin kuluttua  sitä tulee olemaan ähkyssä, kuin pahimmanlaatuisen ruotsinlaivasyndrooman kourissa. Pakkohan niitä kaikkia pöperöitä on maistaa, ja emäntäkin on vihainen ellei niin tee.

Tämä täältä gourmee-osastolta tällä kertaa. Lukijoitten vaatimuksesta voimme joskus näyttää lisää syljeneritystä lukijassa houkuttelevia kuvia tyhjistä lautasista.

Minun jatkosotani 5

ISÄ
YLÄHAMMAS LÄH-
TEE JA ALAHAMMAS MENEE!!!!




Apulaisen vaihtuminen kevään kynnyksellä oli pieni muutos verrattuna perheen elämässä tapahtuneisiin asioihin kesällä ja kesän jälkeen. Suurin muutos isän kohdalla oli rintamapalveluksen loppuminen, ja minun kohdallani lopullinen muuttuminen isoksi pojaksi: menin näet syksyllä -42 ensimmäiselle luokalle Alli Nissisen valmistavaan kouluun.


Mennään kuitenkin järjestyksessä. Äidin ja isän asenteitten ero näkyy äidin kirjeessä 15.3. Apulaisen lähtö herätti äidissä tällaisiakin tunteita:


Toiselta puolelta on niin ihanaa kun ei ole vierasta syömässä. Saattaa niin hyvin ottaa esille kellarista mitä hyvää siellä on ja lapset saavat kaiken ja minä myös, eikä tarvitse jakaa vieraalle. Mutta sehän on sellainen asia jota sinä et ymmärrä. Kyllähän minä normaali aikana mielelläni annan, mitä on, mutta nyt tahdon antaa lapsille sen mitä olen saanut kerätyksi. Eikä sitä voi itse syödä ja antaa toisten nuolla huuliaan. 


Isä oli aina jyrkästi sitä mieltä, että kaikkia oli kohdeltava samalla lailla, oli sitten oma tai vieras. Mutta ehkä tästä ei kannata lukea ulos muuta kuin että ruoan hankkiminen perheelle noina aikoina oli äärim- mäisen frustroivaa. Sellaisesta äiti ei tietenkään muuten hennonut tai kehdannut mitään kirjoittaakaan. Itse muistan sodan loppuvaiheista tai sen jälkeisestä pula-ajasta, että isä oli kerran onnistunut jostain hankkimaan erän perunoita. Kun äiti näki että ne olivat punaisia, hän parahti katkerasti itkemään. 


Irma halusi isona tyttönä pois rattailta, kävelemään kaduilla kuten muutkin. Hän alkoi olla kuiva öisin, mutta päivisin oli joskus vaikeampaa. Asian ollessa hyvin aktuelli hän sattui näkemään isän pestyt kalsarit kuivumassa kylpyhuoneessa, ja ilmoitti “Tää isä. E’ saa pii-pis [housuun]”. “Ja nyt hän sanoo sinun kuvillesi hyvin ankaran näköisenä, huulet tuutillaan: E’ saa pii-pis!”, äiti kertoo 25.3.

Äiti ja Irma kävelyllä Tehtaankadulla Agricolan kirkon vierellä. Kirkon korkea torninhuippu oli varmuuden vuoksi vedetty alas, niin että risti pilkotti suoraan kivitornin päästä. Minua ihmetyttää vieläkin, kun näen tornin taas ylös nostettuna.


















Minun uusi merimiespukuni. Mitään vaatetta en ole koskaan niin inhonnut kuin sitä. Se oli vaikea pukea ylle, ja oli ahdistava ja hankala päällä.







Minä sain Katajanokalta isän lapsuudenaikaisia kirjoja, joita luin tuntikausia päivässä. Lisää niitä tuli joululahjoina. Jostakin syystä suvussa pidettiin tärkeänä säilyttää joululahjalistoja. Niitä on säilynyt vuodesta 1915 vuoteen 1947. Ne ovatkin erinomainen perhehistoriallinen aarre, niistä voi rivien välistä lukea monia asioita eri aikakausista ja taloustilanteista, mutta ne ovat aivan liian laajoja täällä blogissa julkaistaviksi. 


Irma oli muuten päässyt jo pääsiäismaanantaina ensimmäistä kertaa ravintolaan, Tullinpuomiin, jossa ilmeisesti myös isovanhemmat olivat mukana. “Hän esiintyi oikein siististi samoin Kari, joka oli kovasti innostunut orkesterista. Hän löi tahtia ja eli musiikin mukana. Väittipä hän kerran, että tuon kappaleen hän on kuullut ennenkin, kun se on soitettu radiossa. Ja se ei ollut mikään aivan tavallinen kappale eikä aivan helppohintainenkaan. Luulen kyllä, että hän oli oikeassa. Kyllä se poika on musikaalinen. Sitten herrasväki lähti tarkastamaan orkesteria lähemmin ja Kari selitti Irmalle mitä eri soittokoneet olivat. Kyllä minä olin tyytyväinen kun kaikki sujui blaskitta ja kun neit’immeinenkin osasi käyttäytyä kuten oikea grande dame. Faffalle hän koketeeraa oikein olan takaa”.


Minne mennään kesäksi -42? Tuo pulma oli Walterilla, koska Famo ei enää halunnut mennä Kronber- getille, ja niinpä hän vuokrasi Kulosaaresta insinööri von Nandelstadtin huvilan aivan läheltä Brändö-raitiovaunun päätepysäkkiä. Valtavankokoiset KB-vaunut ajoivat suorien kiskojen päähän, lähelle sitä kohtaa missä ne vähitellen upposivat asfalttiin. Sitten kuljettaja irrotti kahvansa kojelaudasta, ja käveli sen kanssa vaunun toiseen päähän, jossa oli samanlainen kojelauta. 

Lars Sonckin tiellä sitten viihdyttiin monia kesiä “kaukana maalla”, mutta sentään raitiolinjan ulottuvilla. Mekin olimme siellä osia kesistä. Lisäarvoa koitui omasta laiturirannasta jossa voi pitää Faffan uutta purjevenettä Vingaa. Isän sarkastinen huomautus: “Kommerserådinna on kai nyt mielissään. Vai onko siinäkin jo löytynyt epäkohtia”. Famosta oli vuosien mittaan tullut vähän hankala, kaikesta ylen määrin huolestunut aina koomisuuteen saakka.


Äidillä oli kesän -42 varalle kaksi mahdollisuutta: joko mennä Nita-siskon luo Porin tienoille, tai sitten vanhaan tuttuun ja lähempänä sijaitsevaan sukulaistaloon Läyliäisten Soukkiin. Äidillä olisi ollut hauskempaa Eurassa, mutta Loppi oli lähempänä, ja rintamalla vielä olevan isän kannalta parempi. Sinne sitten mentiinkin. Näin äiti päätti jo toukokuussa, ja ikäänkuin korvaukseksi äiti ja minä menimme viikoksi Poriin. Uusi apulainen Eeva jäi kotiin Irmaa hoitamaan.


Porista tultuamme lähdimme hyvin nopeasti Soukkiin, äiti, me lapset ja Eeva. Ihmeellistä - isäkin pääsi käymään kesäkuun alkupuolella. Hänen käynnistään jäi nippu valokuvia, joista alla on muutamia näytteitä.




Soukin nuori isäntä, 14-vuotias Esko Levonius, minä ja Rannanmaan Väinö olemme valjastaneet hevoset hankmon eteen.

Esko, minä ja Irma.

Talon töissä oli oltava koko ajan, ei Soukki mikään täysihoitola ollut, kun miespulakin oli niin akuutti.












Sitten tuli se kamala hetki kun isän piti palata rintamalle. Minä väännän itkua, Irma on tyytyväinen kuten aina.

















Walter purjehti aina Stockmannilta lomapäiviä saadessaan, pääasiassa tyttärensä Pian kanssa. Hänestä tulee hyvä matruusi, Faffa sanoi. Vene oli hyvässä kunnossa ja hyvä purjehtia. Vakon täytettävästä paikasta hän kirjoitti paljon. Yksi johtoryhmän neljästä paikasta oli Tukon. Muut keskusliikkeet olivat täyttäneet jo omat paikkansa, ja isä oli ehdolla siihen neljänteen. Isä oli aivan kauhuissaan. Kaikki tietäisivät kenen poika hän on, ja entä jos hän ei pärjäisikään hommassa. Häntä hävetti, mutta toisaalta halu päästä rintamalta oli ylivoimainen. Sitä paitsi hänellä ilmeisesti oli lisääntyviä vaikeuksia joidenkin ammattiupseerien kanssa. Hänen oikeustajuunsa ei mahtunut heidän muodollinen käsityksensä kurista ja johtajuudesta. Walter kertoi myös vanhan suojeluskkuntatoverinsa Elovaaran sanoneen, ettei ole vielä tavannut ainoaakaan aktiiviupseeria, jolla olisi inhimillinen ja oikea asenne “tässä nk. kuriasiassa”.

Sillä välin äiti ja Soukin muut naiset ahkeroivat vihannesmaalla ja marjametsässä. Kaikki ruoka oli saatava talteen talven varaksi. Äiti esittää kirjeissään häkellyttävän määrän kuvauksia tästä ruoanhankinnasta. Isä osallistuu siihen hyvin tyypillisillä neuvoilla. Jos äidin laskujen mukaan 1 hehtolitra perunoita riittää yhdelle hengelle, hänen on hankittava 2 hehtolitraa! Ruoan pitää riittää!


Soukin leskeytyneen Helmi-emännän Olli-poika oli kaatunut jo talvisodassa, eikä hänellä ollut naistyövoiman lisäksi kuin invalidisoitunut sukulainen Väinö R. ja nuorin poika, 14-vuotias Esko Levonius. Tämä hoiti isännän velvollisuuksia kuin aikamies ikään, raatoi päivät aamusta iltaan tavalla, joka herätti äidissä suurta ihailua. Hänen käsiinsä Soukki sitten myöhemmin jäikin.

Eräs herkku oli sota-aikanakin täydellinen: munankeltuaista ja sokeria vaaleaksi vaahdoksi vatkattuna: HOBBELBOBBEL!

Kaikki väridiat kuvasi Niilo Rydman.















Walter vietti siis nyt kesiään Kulosaaressa Lars Sonckin tien rantahuvilassa. Hänen hankkimansa purjevene Vinga kuului luokkaan “Pohjoismainen 22 neliömetrin saaristoristeilijä”, joka aikoinaan oli myös Suomen suosituin purjevenemalli, mutta nyt jo hiukan vanhahtava. Vingalla teimme monia purjehduksia saaristossa. Tässä saatamme olla kaffipaussilla Viaporissa, mutta retket saattoivat ulottua Söderskärin ja Pörtön tuollekin puolen. Laivakoira Kirra oli tietysti aina mukana. 

Minun jatkosotani 4

Minä kirjoitin talvella -42 isälle näin:

EIKÖ OLE NIIN ETTÄ HÄLYTYKSIÄ ON? ON-
HAN SE NIIN.
ONKO SIELLÄ HAUSKAA? ON KAI SIELLÄ IRMA ON LÄHETTÄNYT ISÄLLE TERVEISIÄ. NIIN KAIKKI MUUTKIN LÄHETTÄVÄT
16 LUKU
JATKUU 30
TULE TÄNNE JONAKIN SUNNUNTAI-
NA - JOS MANNERHEIMI ANTAA LU-
VAN. MINULLA ON IKÄVÄ ISÄÄ.
MENNÄÄN MEIDÄN KELLARIIN. LOPPU.


Isä vastasi että ei ole yhtään hauskaa, ja että hän haluaisi pian lomalle. Häntä hermostutti eniten se, että perhe olisi ollut paremmassa turvassa rintamalla kuin Helsingissä. Ja todella siltä vaikuttikin. Äiti kertoo 21. tammikuuta vieneensä pakettia kuriirille. Oli kova pakkanen, yli 20 astetta, raitiovaunut kulkivat miten sattui ja lopettivat sitten liikennöinnin kokoaan. Äiti joutui kävelemään pimeässä naama kaulaliinalla suojattuna. Sillä matkalla ehti tulla kaksi hälytystä. Hän ehti olla tunnin kotona, kun hälytyksiä taas alkoi tulla. Lapset ylös, vaatteet päälle ja kellariin. Kolme kertaa. Lopulta äiti jätti päälleen hiihtohousut ja minulle overallin, ja se auttoi. Minä löysin tapani mukaan tästäkin eräänlaista huumoria: Ryssien kellot käyvät huonosti, kun luulevat meidän niihin aikoihin olevan vaatteissa...


Kaikki tuontielintarvikkeet alkoivat olla vastikkeita. Äiti lähetti rintamalle teenvastiketta, ja olisipa mielenkiintoista tietää mistä sekin valmistettiin. Suodattimena käytettiin pumpulia, jota sitäkin äiti lähetti.


Isä oli turhautunut rintamalla. Mistään ei oikein tuntunut tulevan valmista, ja niinpä järjestettiin erilaisia ampuma- ym. kilpailuja, tai käytiin elokuvissa (upseerit 5 mk ja miehistö 3 mk).

Kotona isän kuva vuodelta 1938 oli raameissa, ja siitä tuli eräänlainen alttari. Kuvalle juteltiin päivittäin, ja aina kun isän nimi mainittiin, Irma vilkutti kädellään. Se tarkoitti että isä on kaukana poissa.


EI NE RYSSÄT OLE VIELÄ OIKEEN KILTTIÄ KUN TULI 2 HÄLYTYSTÄ JA MINÄ OLEN SAANUT GOLFFARIT JOISSA ON 4 TASKUA. ONKO SINULLA 4 TASKUA? TAI 1 TAI 2 EHKÄ 3KIN?


Radio oli tärkeä tuon ajan ihmisille. Sekä isä että äiti kertovat kuulleensa Aune Antin laulavan Butterflyn aariaa, josta molemmat erityisesti pitivät - osasipa isä soittaakin sitä pianolla. Minulla oli kyllä hiukan varauksellinen kanta radioon:


KYLLÄ KAI SE RADIO TOIMII 
* FRITS KROOOOOOO NELTAA
* FRITS KROOOOOOO.....


Minä kiinnostuin kaikista mahdollisista asioista joissa on kirjoitusta, kuten kuiteista, lomakkeista, vanhoista postiluukuista (BREF), ja lopulta almanakasta. Sain äidiltä edellisvuotisen, mutta se ei ikävä kyllä ole säilynyt. Huomasin myös äidin kirjeissä olleet P.S.-merkinnät, ja niitä alkoi tulla minunkin teksteihini. Puhelinyhteydet olivat hankalia saada, ja kuuluvuudenkin kanssa oli usein niin ja näin. Jouduin kirjoittamaan isälle asiasta:


PARAS ON ETTÄ ISÄ KIRJOITTAA KORTIN TAI KIRJEEN KARILLE KUN KARI EI KU- ULLUT MITÄ ISÄ SANOI MUTTA ISÄ VOI KRJOITTAA KARILLE JOTTA KARI TIETÄÄ MITÄ ISÄ SANOI PuhEliMeSSA.


Isälle tilattiin rintamalle Uusi Suomi ja Kauppalehti. Jälkimmäistä ei voinut tilata suoraan sieltä, mutta Lilli-apulainen kävi tilaamassa sen Kapteeninkadulla olleesta kirjakaupasta. Myyjä tai omistaja tunnisti nimen: “Ai kapteeni Rydman? Hän oli komppanianpäällikköni. Vieläkö hän on Kannaksella?”. Äiti kehaisee: “Kyllä tuo Lilli on loistokappale. Hoitaa iloisesti vain koko putiikin”.

Isä sai lyhyen loman helmikuun alussa, ja pääsi nauttimaan perhe-elämästä, kuten yllä oleva kuva kertoo. - Pahamaineinen S.O.Lindgren oli edelleen kivi monien kengässä. Isä kertoo 17.2.42: “Eräs, joka ennen kuului minun porukkaan mutta iän johdosta siirrettiin SO:lle on kirjoittanut sieltä Karjalasta, että valitus SO:sta on nyt mennyt eteenpäin. Kuulemma jokainen mies pataljoonasta on kirjoittanut nimensä siihen. He pyytävät toista miestä tilalle. Vihdoinkin on tapahtunut. Toivottavasti Kai nyt järjestää asian miestensä eduksi poistamalla SO. Kai’han on nyt myös SO:n lähin esimies. Minun tekisi mieli kirjoittaa Kaille mutta en tiedä hänen osoitteensa. Toivottavasti SO nyt saa mitä kuuluu. Hullu mies”.

Kai Savonjousi (ent. Savonius) oli Walterin serkku, nyt eversti ja 3. prikaatin komentaja, sittemmin kenraaliluutnantti. Saattaa olla että S.O. siirrettiin esikuntaan, mutta hän myös yleni vähitellen majuriksi ja everstiluutnantiksi, ja osallistui taisteluihin. Joten sotahullusta pääköstä katsottiin olevan hyötyä armeijalle, kaikesta huolimatta. Henkinen ja asenteellinen ero talvi- ja jatkosodan välillä on huikea. Viimeistään silloin (jo -42), kun alettiin tajuta ettei sodasta tulisikaan nopea, eikä voittokaan enää ollut itsestään selvä, tilaa alkoi tulla myös kaikenlaiselle ikävämmälle tapahtumiselle.


Lilli lähti 15.3. - miksi ja minne, sitä en tiedä. “Oikein meillä on häntä ikävä, hän oli niin hauska tyttö”, äiti sanoi. Mutta huolimattomaksi hän Lilliä kuitenkin sanoi, ja ryhtyi siivoamaan kaappeja uudelle tytölle valmiiksi. Sellainen löytyikin pian, äidin tuttavan Armi Linnoilan tyttären 23-vuotias ystävätär Eeva. Herttainen, pieni sievä ja hyvin kiltin näköinen. Minä tiedotin siitä isälle ensin: SAADAAN UUSI APULAINEN! HäneN Veljensä on KuolluT!

Isä pääsi vapuksi lomalle. Hänen päässään on äidin teettämä karvalakki. Irman hieno valkoinen takki puolestaan on Famon ostama. Ollaan Eiran puistossa ilmapallojen kanssa, kotitalo ("chateau") pyörötorneineen näkyy alemmassa kuvassa oikealla ylhäällä.

Minusta on tullut äidin apulainen. Olen erikoistunut tiskien kuivaamiseen, käyn yksin naapuritalon leipomossa ostoksilla, ja vien kupongit ja rahat yksin jopa maitokauppaan.

Toinen ruokailukuva mahdollisesti vapulta -42. Lautaset olivat Arabian Kesä-sarjaa. Sitä minulla on vieläkin iso määrä kaapissa, odottamassa tosi arvokkaita vieraita jotka osaavat kunnioittaa vanhoja perinteitä. Niihin liittyy myös meidän lasten oma kissanhännänveto, josta kerron joskus myöhemmin.

Minun jatkosotani 3

Perhe-elämää loppukesällä 1941

Ruokahuolto oli sotakin mukaan luettuna huolenaiheista ensimmäinen, ja koski kaikkia perheenäitejä ja sattumalta paikalla olleita miehiäkin. Äiti oli huolissaan isästä, ja lähetteli tälle herkkuja, mutta vastaus oli tyly: mitään korttitavaraa ei saa lähettää, vaan se oli käytettävä lapsia varten. Itse asiassa isä oli lähettänyt erän miesten poimimia mustikoita kotiin! Toimettomuus vaivasi miehiä; mitä sodankäyntiä tämä muka oli? Eikä lomia saanut kirveelläkään. Ei kirjettä ettei isä olisi asiasta ärhennellyt.

Äiti ja pitkään Degerössä viipynyt tätini Ulla kävivät veneellä Kulosaaren kaupassa ja ostivat mitä saivat. Samalla siellä punnittiin Irma; tietysti, kaupassahan oli vaaka! Minä puolestani ongin elokuussa ensimmäisen ahveneni. Apulaisemme Lilli Elovaara paistoi sen, ja minä olin tikahtua ylpeydestä: olinhan osallistunut ruoan hankintaan pikkusiskolle!

En ole onnistunut selvittämään kuka Lilli tarkkaan ottaen oli, mutta hänestä pidettiin kovin paljon. Hän oli ilmeisesti ylioppilas, ja aikoi suorittaa kasvatusopin tutkintoja syksyllä.

Elokuun 9. päivä oli historiallinen. Irma onnistui ensi kerran kävelemään äidin ja Lillin väliä, ja tuota suoritusta hän hihkuen toisti kunnes kerrassaan uupui. Äiti oli onnellinen: kaikki vaivannäkö oli johtanut lopulta tulokseen. Lääkärithän olivat oikeastaan lähettäneet tytön kotiin kuolemaan, lapsi oli heidän mielestään lähes toivoton tapaus. Mutta äidillä oli - ehkä perintönä lääkäri-isältään - lähes noitamainen parannuskyky, ja hänen sinnikäs aherruksensa toi lopulta tulosta. Tytöstä tuli erittäin elinvoimainen ihminen.

Huolimatta merkittävistä älyllisistä harrastuksistani minulla oli jonkinlainen identiteettiongelma. Seurustelu Berit-serkun ja Irman kanssa viekoitti minua leikkimään vauvaa. Minulla oli hillitön ikävä isää, ja olin ilmoittanut, että niin kauan kuin hän on poissa olen tyttö, ja muutun pojaksi vasta hänen palattuaan. Eräänä päivänä äiti pukikin minut tytöksi nimeltä Rainu, ja olin tuon päivän suunnattoman kiltti ja avulias, oikein hyvä ja lempeä jäsen siinä naisvaltaisessa yhteisössäni.


< Kokeilin yhden päivän ajan millaista olisi olla tyttö. Nimeni tyttönä oli Rainu.



Ilmeisesti kaipasin muutakin huomiota. Jos tuli pieni naarmu, kitisin näyttävästi, ja minua lämmitti suuresti kun kaikesta mahdollisesta suunnattoman huolestunut Famo sääli naarmun aiheuttamaa tuskaa, ja päätti panna hoitosalvaa sen päälle. Irma taas ei pienistä välittänyt, oli vain iloinen ja tyytyväinen. Olin myös aika arka kylmälle vedelle, mistä Berit-serkku ja Irma taas eivät olleet moksiskaan. Näitä tapahtumia äiti kuvasikin:

< Minä, söpö serkkuni Berit, Kirra-koira ja pikku Irma Kruunuvuoren rannassa.

<< Nyt myös Irma on päässyt veteen.

Toisaalta hoidin Irmaa ja myös äitiä hyvin hellästi, äiti kertoo kirjeissään. Mutta kaiken takana kummitteli isän jatkuva poissaolo. Luin satukirjojen lisäksi myös Uutta Suomea, ja sodan uutiset vaivasivat minua, vaikka en juurikaan ymmärtänyt mistä todellisuudessa oli kysymys. Isä esitti asian minulle moneen kertaan: Ryssät olivat olleet hyvin tuhmia, minkä toki tiesin jatkuvista hälytyksistäkin, ja sen vuoksi isän piti olla antamassa niille piiskaa. Vasta sitten kun ryssät olivat saaneet tarpeeksi piiskaa, Mannerheim antaisi isälle luvan palata kotiin.

Kirjeeni kysyvät toinen toisensa jälkeen, ovatko ryssät jo saaneet tarpeeksi piiskaa. Eivät ilmeisesti olleet, isää ei näkynyt, ja sivupersoonani tyttö Rainu joutui olemaan töissä. Häntä lomitti kuitenkin Uu- desta Suomesta nappaamani Prinssi Rohkea - tuo sarjakuva ilmestyi isossa koossa lehden sunnuntainumeroissa. Äiti yritti olla realistinen: “Hyvin kaikki käy ja tulee käymään, mutta kyllä siihen enemmän menee aikaa kuin viikko. Jättiläinen on jättiläinen, ei sitä niin pian jaloista päähän kulje, vaikka kuinka kirisi”. Häntä alkoi myös kismittää isän tapa hoidella raha-asioita Walterin kautta. “Kuulehan nyt, mitä varten sinä sellaisesta sedälle kirjoitat? Minä hoidan ne asiat ja tahdon ne hoitaa!”

Isän vastaus oli tyly: äiti tarvitsee miehen joka opastaa raha-asioissa ja muissakin. Hänen periaatteensa ovat vanhoillisia, mutta voi niistä lukea myös hellyyttä ja huolenpitoa suuressa vastuussa olevaa rakasta vaimoa kohtaan.

Syksy 1941 - takaisin kotiin Eiranmäelle. S.O. Lindgren tuottaa hankaluuksia

Äiti oli pitkin loppukesää miettinyt lähtemistä Vaasaan, kauemmas pommikoneiden hyökkäyksistä, mutta kun saksalaiset olivat saaneet kuta kuinkin koko Eestin jo siivotuksi, ja ilmahyökkäysten toden- näköisyys väheni, me lähdimmekin lauantaina 30.8. omaan Eiran kotiin. Isovanhemmat palasivat Kata- janokalle seuraavana tiistaina.

Kotiinpaluu oli minulle mieluinen: pääsi taas leikkimään vanhojen lelujen kanssa. Irmalle ne tietysti olivat kuin uusia. Minä ajelin potkulaudallani ympäriinsä, ja olin kovasti isoa miestä. Isäkin pääsi syyskuun kolmannella viikolla kolmeksi yöksi lomalle - ensimmäistä kertaa sitten lähtönsä.

Suomalaisten hyökkäys oli muuttunut lähes salamasodaksi. Isän komppania oli Summaa valtaamassa, ja pian sen jälkeen oltiinkin jo Terijoella. Äidin kirjeissä vilahtaa hänelle harvinaisia vihanpurkauksia; hän toivoo että Pietari pian olisi tuusan nuuskana ja vajoaisi takaisin sinne mistä se oli tullutkin.

Isän ja Walterin kirjeenvaihdossa esiintyy yhä useammin S.O. Lindgrenin nimi. Tämä monella tavalla pahamaineinen mies toimi talvisodan aikana luutnanttina Ässärykmentissä, ja oli nyt kapteenina lähellä isän komppaniaa. S.O. oli hullunrohkea sotilas, ja tapatti omia miehiä monien mielestä silmittömästi ja turhaan. Isä oli ilmeisesti tehnyt miehestä valituksen, Walter suojeluskuntapiirin päällikkönä oli myös tietoinen asiasta ja tuki isää. Erään luutnantin kirje Faffalle on säilynyt, ja siinä on kuvaus tuon sota- ja 
komentohullun vastenmielisestä käyttäytymisestä.

Välit olivat huonot jo elokuussa, isä anoi siirtoa, mutta ei saanut. “SO ja minä emme oikein sovi yhteen. Ikävä kyllä en nyt saa siirtoa. Minulla on paljon selvittämistä SO:n kanssa kunhan saan siviilivaatteet päälleni”. Aika suoraa puhetta... Siviilivaatteet... Ei joudu sotaoikeuteen...

Toisaalta Lindgren oli monen päällikön suosiossa juuri rohkeutensa takia, eikä kestänyt kauaa ennenkuin hänet ylennettiin majuriksi. Isän, ehdottoman kunnian miehen inho tuota “hullua” kohtaan johti toistuviin siirtoanomuksiin, jotka vähitellen, vajaan vuoden kuluttua johtivatkin hänet sotilashal- linnon alaisen Vako Oy:n palvelukseen, ilmeisesti Walterin aktiivisella sivustatuella. Everstiluutnantiksi lopulta kohonneen Lindgrenin myöhemmät tempaukset ja toimet sodassa ja sen jälkeenkin lisäsivät hänen kielteistä mainettaan, ja hän päätti päivänsä samoin kuin oli elänytkin, oman aseen kautta 1968.

Armeijassa oli muitakin hankaluuksia. Uusi pataljoonankomentaja tuli paikalle päissään, ja hänen ensimmäinen komentonsa oli hankkia jostain lisää viinaa. Myös miesten kesken oli sattunut juopotte- lua; pullojen lähettäminen rintamalle oli sen vuoksi jo kielletty. Muutakin epämiellyttävää tapahtui. Joku korkea upseeri oli puheessaan ykskantaan ilmoittanut, että reservin upseerit ovat epäpäteviä. Isä käski tämän jälkeen äitiä aina kirjoittamaan “res.kapt.” Hän on “res.” ja sillä selvä! Tällaista tapahtui siis jo jatkosodan alkuaikoina. Siinä missä talvisota oli kestettävä yhtenä miehenä, jatkosota toi esiin paljon taustalle jäänyttä kiihkomieltä, psykopaattista käyttäytymistä ja suoranaista sotahulluutta.

Walter oli taivuteltu ottamaan vastaan kauppaneuvoksen titteli. Paperin oli jo allekirjoittanut joukko kauppa- ja vuorineuvoksia. Isä ja äiti vähän naureskelivat: kyllä se hivelee Famoa, kun hänestä tulee 
“-rådinna”, parempi se on kuin “magistrissa”...Myöhemmin käy kyllä ilmi että titteli vähän hiveli isääkin! Mutta isä oli kaiken aikaa läsnä meidän elämässämme. Kirjeitä kirjoitettiin tiuhaan. Eräänä päivänä Irmalla roikkui jotain suupielessään: precis sama suun ilme kuin isällä piippunsa kanssa. “Ja Kari huutaa aina innoissaan: ‘Äiti, katso, katso, Irma istuu aivan kuin Isä! Katso, jalat noin!” (= ristissä päällekkäin)”... 

Ä̈iti suunnitteli panevansa minut ruotsinkieliseen leikkikouluun, jotta ruotsinkieleni vahvistuisi. Vierailin mielellään useita päiviä Katajanokalla, jossa Pian piti minusta huolta suurella innolla, ja siellähän tuo ruotsinpuhuminenkin oli jokapäiväistä. Katajanokalla oli vanhoja mielenkiintoisia leluja, ja vaikka äidin mielestä Pian antoi minun tehdä kaikenlaista liian vapaasti, minun mielestäni hän oli pelkästään asiallinen. Olisin voinut vaikka jäädä Katajanokalle; toki lupasin aina välillä käydä katsomassa äitiä ja Irmaa!


Kesän lopulta lähtien äiti oli hankkinut eri suunnilta valtavasti ruokatarpeita, säilönyt, hillonnut ja rexannut. Tuli pieni huoli: mahtuuko kaikki kellariin, ja saisiko sinne uuden lukon! Talvisodan aikana siellä oli käyty varkaissa...


Kirra vietiin lokakuun alussa Hämeenlinnaan. Siitä piti koulutettaman sotakoira. Kuun lopulla se tuotiin takaisin surkeassa kunnossa, kuumeessa ja nälkiintyneenä, niin laihana että luut kolisivat, Faffa kertoi. Se ei ollut luopunut tavastaan hyökätä kimppuun aina kun jokin ase paljastettiin. Tuon vaiheen täytyi olla hienolle ja lempeälle perhekoiralle täydellinen painajainen.

Minun suhdettani Faffaan, isän korvikkeeseen ja perheen patriarkkaan kuvaa hyvin Famon kirje

23.10. "Karri [!] var så söt i går då han ringde upp och frågade om ‘fafa’ var hemma. Han åt så jag frågade vad han ville. Jo, om fafa skulle gå med honom på bio i söndag. Om det bara finnes sådana bilder som passar sa jag. En sådan kuvia som man ej behöver gråta sa han, men nog kan jag gråta också sa han. Var han ej rörande”.

Mikäli ymmärrän, me menimme kuviin! Äitikin oli käynyt (isän serkun miehen) Ensio Suomalan kanssa katsomassa elokuvaa “Zorron merkki”... Ja marraskuussa olin Pian kanssa katsomassa “Ryhmyä ja Romppaista”!


Isän ehdoton pyrkimys oikeudenmukaisuuteen miehistöään kohtaan käy ilmi pikku kertomuksesta 8.10. Kolmen raskaan komppanian majoitusalueelle oli saatu oma neljän lotan hoitama kanttiini. “Koska kanttiini ei saa pullia rajatonta määrää, järjestin joka miehelle (täällä tehdyt) leipäkortit. Nyt siis jokainen saa osansa. Muuten olisi osa voinut jäädä jopa ilman. Yksi komppanian päällikkö piti sitä jär- jettömänä. Mutta minä sanoin että sellaiset on laitettava ja sillä hyvä. Hyvin onkin toiminut”.


Marraskuun lopulla isä sai peräti seitsemän päivän loman! Ja Famolle soitti Stockmannin johtaja ja kutsui häntä “kommerserådinnaksi”! Hii haa! Joulun jälkeen isä kävi uudelleen lomalla, jolloin Walter esitti hänelle kiintoisan ehdotuksen siirtyä maan kaikkien tukkukauppojen yhdessä perustaman Vako Oy:n palvelukseen. Jostain syystä asia unohtui lomalaiselta, mutta äiti oli kuullut asiasta Famolta, ja vetosi kirjeissään isään, että tämä edes harkitsisi asiaa. Tammikuun puolella asiasta keskusteltiinkin enemmän. Mikäli isän asemapaikka olisi Aunuksessa, ja pesti viiden vuoden pituinen (salaisena tietona Walter kertoi että Vako Oy:n yksinoikeus vapautetun Karjalan alueilla jatkuisi jopa 15 vuotta), äiti oli valmis vaikka muuttamaan perheen sinne.


Helsingissä perheen elämä jatkui hiukan levottomana, mutta silti vakaana. Minä pääsin äidin kanssa usein kaupungille. Hänellä oli asioita pankeissa ja ompelimoissa, virastoissa ja kaupoissa. Hyvin usein istuttiin Fazerin kahvilassa ja syötiin leivoksia. Mutta todellisuus muistutti meitä usein sodasta: kerran jouduimme keskustanretkellä jopa kahdesti käymään pommisuojassa. Onneksi ne oli kaikkialla merkitty selvästi näkyville! 







































Äiti ja minä kesällä 1940 Kruunuvuoren lammella. Isän ottama väridia.


                                                                                                           
Äiti molempien lastensa kanssa Kruunuvuoren rannassa kesällä 1941. Isän ottama kinofilmikuva.

Minun jatkosotani 2

Tämä on äitini maaottelumarssikortti sunnuntailta toukokuun neljänneltä päivältä 1941. Tuolloin järjestettiin omalaatuinen maaottelumarssi Ruotsin kanssa. Tarkoituksena oli tietysti pumpata itseluottamusta talvisodan kärsineeseen kansaan, ja tavallaan myös kiittää ja muistuttaa ruotsalaisia siitä tuesta jota monilta heiltä olimme saaneet, kruununprinssiä myöten.

Varmuuden vuoksi oli päätetty, että yhtä suomalaissuoritusta kohden tarvittiin kaksi ruotsalaista. Jos ottelu olisi käyty itänaapurin kanssa, yksi suomalainen olisi tietysti vastannut kymmentä ryssää, kuten talvisodan ajoilta tiedettiin... 

Naisten tuli marssia 10 kilometriä alle tunnin ja 40 minuuttia, miesten 15 kilometriä alle kahden tunnin ja 20 minuutin. Naisiksi laskettiin myös 13-vuotiaat tytöt, miehiksi vastaavasti 13-vuotiaat pojat. 10-12-vuotiaat marssivat naisten matkan. Molemmat vanhempani suoriutuivat asiallisesti. Äidin aika oli 1h 28’ ja isän 1h 59’. - Suomi voitti maaottelun ylivoimaisesti. Yli puolet kansasta marssi, ruotalaisista noin kuudennes. Tasoitusta ei tarvittu. Hiukan rahaakin saatiin kokoon, sillä marssimerkistä maksettiin 5 markkaa, ja marssikortin takasivulla oli mainoksia.

Monosen kenkätehtaan mainos on ainutlaatuinen. Ei kuvaa, ei lihavoitua tai kursivoitua tekstiä, ei turhia ylisanoja. Monoista oli tullut käsite, kaikilla jo oli sellaiset, ja kiinnostavinta on oikeastaan selvitys siitä miten kotimainen tutkimus on vaikuttanut jalkineen muotoutumiseen.

Sotakirjeenvaihtoa

Julkaisen tässä valikoiman ensimmäisestä sotakirjeenvaihdostani 1941-42. Sotaväsymys ja suoranainen sodanvastaisuus oli silmiinpistävää, mutta asiaan kuuluvasti tiedotteet kotirintamalta olivat rohkaisevia ja rauhottavia.

(Kahdella palstalla:) KIITOS KIRJEESTÄSI TU-
TULE TÄNNE SINÄ TÄYDYT TULLA KARI





ISÄ SINÄ TÄYTYY TULLA JA
IRMA NUKKUU

ÄIT-I JA IRM-A VOI - HYVIN.
MINÄ OLEN UINUT JA MINÄ OLEN
LUKENUT KIRJASTA KOTOISILLA RANNOILLA JA SIRI HEINÄSIRKKA JA METSÄN SATUJA. MONTA SUUKKOJA.








 
MILLOIN ISÄ TULE KOTIIN. KIRJOI-TA PIAN MINULLE KIRJE. JA ON OLLUT HÄLYTYKSIÄ TULE PIAN KOTIIN.

(Kääpiöt keskustelevat, Lumikki kysyy "MITÄ")
ISÄ. OLET O-L-LU-T O-LLUT LII-AN -KUVAN POISA
(Alakuvassa partaista ryssää käsketään pois. Se ihmettelee, mutta käsky tulee toisestakin suunnasta.)