Kuka teki näin huonon sävellyksen?

Eilen illalla olin palaamassa Helsingistä nostalgisen tapaamisen jälkeen. Vanhan kouluni, sen jossa opetin kaksikymmentä vuotta, 60-vuotisjuhla ja siellä kohdatut ihmiset olivat mielessä. Ilma oli lämmin, aurinko vielä korkealla, kevät oli muuttunut alkukesäksi, ja vanhalla autollani oli kevyt ja mukava ajaa.

Tuusulantiellä ja Kehä kolmosella aloin ihmetellä sitä musiikkia, jota Ylen ykkönen lähetti. Siinä oli solisteja, kuoro ja orkesteri, ja sen sävy oli ilmeisen juhlallinen. Vähän ajan kuluttua aloin erottaa sanoja. Ne olivat latinaa, perinteistä messun tekstiä, ja huomasin että Gloria-osa oli päättymässä ja Credo, uskontunnustuksen teksti alkamassa.

Solistit huusivat kovaa, kuorolla oli välillä hyvin arvovaltaisia fuugajaksoja, ja orkesteri paukautti aina väliin mahtavia tehoja. Tyylilaji oli outo, ja musiikin sijoittaminen historiallisiin kehyksiin oli vaikeaa. Oli kuin joku romanttisen ajan säveltäjä olisi tavoitellut arvokkaan tuntuista vanhempaa tyyliä.

Mutta merkillisintä musiikissa oli, että sen melodiat, teemat ja sävelaihelmat olivat täysin persoonattomia, luonteettomia ja yhdentekeviä. Ne kulkivat ylös ja alas, vailla minkäänlaista jännitettä. Ne eivät johtuneet mistään, eivätkä johtaneet mihinkään. Melskeinen Gloria-osan päättänyt fuuga oli kuin oppikirjasta, teknisesti pätevä mutta sisällältään puiseva ja yhdentekevä.

Mitkään messutekstin kohdat eivät erottuneet tyylilajin kannalta toisistaan. Siinä missä jo barokin säveltäjät tajusivat mystiikan Credon jaksossa "Et incarnatus est de Spiritu Sancto", eli Kristuksen sikiäminen Pyhästä Hengestä, ja he kirjoittivat kohdan aivan erityisen huolella ja melskaamatta, tämä messusäveltäjä jatkoi massiivista tulitustaan, ja kun hän  pääsi sen jatkolauseeseen "et homo factus est" ("tehtiin ihmiseksi"), säveltäjä toi sen ihmisen esiin kuin nykyisissä viihdeohjelmissa pyrotekniikan ja melskeen saattamana.

Sanctus (Pyhä) eteni kuin amerikkalaisten panssarivaunut Irakin aavikkosodassa, eivätkä loputkaan jaksot oleellisesti eronneet siitä. Tasapaksua tahnaa tuli kuin makkarakoneen suuttimesta. Sanalla sanoen: teos oli toki ammattimiehen tekoa, mutta armottoman luonteeton, persoonaton ja kökkö. Eli yksinkertaisesti mahdottoman huono.

Hämeenlinnan tienoilla sain vastauksen ihmettelyyni. Ranskasta lähetetyn kansainvälisen konsertin päänumero ja päätös oli Messa di Gloria, säveltänyt — — — —  Giacomo Puccini! Puccini, tämä sulavien ja hienojen melodioiden mestari, joka osasi käsitellä myös orkesteria niin ettei se häirinnyt herkimpiä kohtauksia!

*

Vasta tähän saakka kirjoitettuani tätä elämäni huonointa arvostelua kävin netistä katsomassa mistä Puccinin messussa oikein oli kysymys. Jotain selvisikin selitykseksi. Messu on Puccinin opiskeluajan päätöstyö vuodelta 1880, esitetty tuoreeltaan ihan kiitoksia saaneena, mutta seuraavan kerran vasta sotien jälkeen. Ja nyt se oli siis otettu juhlakonsertin pääteokseksi. Säveltäjä oli taatusti kuullut Verdin huikeanhienon Requiemin seitsemän vuoden takaa, mutta mitään vaikutteita hän ei siitä näköjään saanut.

Vasta 16 vuotta myöhemmin Puccini oli tavoittanut Bohèmen taivaallisen tason, ja sitten tulivat Tosca ja Butterfly. Tästä 22-vuotiaan nuoren säveltäjänalun teoksesta en olisi osannut arvata, kuinka hienoja töitä hän kypsyttyään kykeni kirjoittamaan. Ammattitaitoinen, mutta melko lahjaton, olisi ollut silloinen tuomioni.

Jota tietysti olisin saanut katkerasti hävetä myöhemmin...