Taru Terhenvaarasta

Jossakin Koillis-Savossa, järvialueen takana oli muinoin yksinäinen talo, jota muutama sukupolvi oli jo ehtinyt pitää ja viljellä. Paikalla oli joskus nimikin, Kurenmäki tai Kurkila, ja Kurjeksi nimittivät muutamat sukupolvet itseään, kunnes suku sammui tai sulautui toisiin, isompiin sukuihin.

Talon ympärillä oli peltotilkkuja loivissa rinteissä, mutta suuri osa ravinnosta haettiin metsästä. Isät opastivat poikiaan ansapoluilla, ja joskus harvoin saatiin kaadetuksi hirvikin. Tämän kertomuksen tapahtuma-aikaan nuori isäntä oli jo hankkinut vaimon, ja saanut tämän kanssa pojan. Mutta vanha isäntä hallitsi taloaan yhä emäntänsä kanssa.

Nuori isäntä oli mieleltään levoton. Hänellä oli usein sellainen tunne, että jossain muualla, kaukana erämaissa olisi jotain hänelle kuuluvaa, jotain jota ilman hän olisi pahasti vajavainen. Erityisesti alapellolle lähdettäessä silmiin osui kaukainen vuori jota kutsuttiin nimellä Terhenvaara.

Nimensä vuori oli saanut siitä, että sen usein, varsinkin syksyisin, peitti hieno usva. Toisaalta monena aamuna auringon alkaessa nousta juuri Terhenvaara alkoi ensimmäisenä loistaa sen valossa. Auringossa kylpevä vaaranlaki oli kuin vaikeasti vastustettava kutsu.

Kevättyöt pelloilla oli jo tehty, kesä alkamassa ja yöt lyhenemässä. Pian kesäyöt olisivat jo niin valoisia, että metsässä näkisi kulkea. Lopulta nuori mies teki päätöksen. Auringon noustessa hän otti jousensa ja keihäänsä, pakkasi kontin täyteen evästä, ja lähti kohti Terhenvaaraa, joka kylpi auringossa kutsuvasti.

Mies eteni nopeasti pitkin ansapolkuja ja tuttuja metsiä. Välillä hän lepäsi hetken, ja kaivoi kontista purtavaa. Purojen kirkkaasta vedestä hän välillä joi, ja kipusi mäkien rinteitä, jotta näkisi Terhenvaaran ja pysyisi oikeassa suunnassa.

Hänen metsääntottuneet silmänsä näkivät kaiken aikaa merkkejä erämaan elämästä. Hirvet olivat jättäneet siellä täällä jälkiään puihin ja pensaikkoihin, ja kerran mies kohtasi jopa paikan jossa karhu oli joitakin päiviä sitten syönyt saalistaan. Kerran hän säikähti perin pohjin: jostakin kuului ihmisten ääniä. 

Nuori-isäntä eteni mäkeä pitkin varoen, ja erotti sen alla laaksossa ehkä kymmenen täysissä aseissa kohti itää etenevää miestä. Ryöstöretkelle menossa, hän ajatteli, ja odotti pitkän tovin ennenkuin jatkoi matkaansa. 

Aurinko oli jo laskemassa läntisellä taivaanrannalla, ja alkoi hämärtää, kun mies nousi viimeiselle mäenharjanteelle. Terhenvaaraan ei enää ollut pitkä matka. Mies kuuli ilmassa äänen, ja huomasi kurjen lentävän kohti vuorta. Se laskeutui jonnekin mäen alle, ja mies suuntasi sinne.

Tekikö alkava kesäyö tepposet, vai näkikö hän oikein? Harvenevan lehtimetsän varjoissa hän näet äkkiä oli näkevinään naisen. Tämä katsoi miehen suuntaan ja hävisi pensaiden taakse. Samassa pensaikon takaa lehahti ilmaan kurki.

Sitten mies huomasi matkansa kannalta harmillisen esteen. Terhenvaaran alla levisi laaja suo, jota mättäiden ja pikkusaarien välillä täplitti jopa avoimia vesiä. Varovasti mies alkoi etsiä ylityspaikkaa.

Samassa hän jälleen näki näkynsä: pienten puiden merkitsemällä saarelmalla oli taas tuo rantametsässä häivähtänyt nainen. Tämä oli sen verran lähellä, että mies huomasi hänen kauneutensa, jota minkäänaiset vaatteet eivät peittäneet.

Mies eteni yhä kasvavan kiihkon vallassa, varovasti askeleensa ottaen kohti naista. Tämä ei väistynyt. Kului vain hetki, ja molemmat vaipuivat ruohojen keskelle kiihkeästi syleillen.

Kun lemmenhetki oli ohi, mies ajatuksissaan, melkein vaistomaisesti levitti suuret siipensä - ja katso! Ne kantoivat!

_ _ _ _ _ _ _

Talossa huolestutti kovin, kun nuorta isäntää ei iltaan mennessä kuulunut metsästä takaisin. Häntä käytiin huhuilemassa, ja hänen jättämiään jälkiä yritettiin seurata. Mutta miestä ei löytynyt, ja vähitellen talon väki alkoi tottua ajatukseen, että metsä oli hänet vienyt.

Syksyn tullessa tapahtui sitten niin, että kaksi kurkea lensi muuttomatkallaan talon yli. Ilmassa ne tekivät ison kaarroksen, ja laskeutuivat alapellolle. Sellaista ei koskaan aikaisemmin ollut tapahtunut.

Sama toistui seuraavana kesänä. Kaksi kurkea erkani muusta joukosta, ja laskeutui talon pellolle. Kun sama tapahtui vielä syksyllä ja seuraavana keväänä, talonväki alkoi ajatella että noilla kahdella kurjella oli jonkinlainen viesti heille.

Ensimmäisenä sen sanoi ääneen nuoren isännän pieni poika: isä on muuttunut kurjeksi, ja käy meitä tapaamassa. Minä olen kurjen poika, hän toisti usein.

Kurkien vierailu jatkui vielä joitakin vuosia, kunnes eräänä keväänä laskeutuvia kurkia oli vain yksi. Sen jälkeen niitä ei näkynyt.

Mutta talon pienestä pojasta tuli aikanaan raavas mies, talon isäntä. Aina kun hänen piti ilmoittaa nimensä, hän sanoi olevansa Kurki, Kurjen sukua. Ja niin tekivät myös hänen lapsensa, vuosikymmeniä.