Uusi suvaitsevaisuusteoria

Suvaitsevaisuusteoria

1. Lähtökohdat

Onhan erinomaisen raivostuttavaa, että kaiken maailman idiootit ja vehkeilijät pääsevät julkisesti esittämään asioita, jotka häiritsevät hyvien ja oikeamielisten ihmisten mielenrauhaa. Tämän vuoksi yhteiskunta polarisoituu, suvaitsemattomuus leviää, ja tiedostavien henkilöiden etuja ja oikeuksia sorretaan.

2. Tulevaisuuden päämäärä

on, että suvaitsemattomuus on ankarin toimenpitein poistettu, niin että kaikki hyvät, tiedostavat ja oikeamieliset voivat elää harmoniassa ja yksimielisyydessä ja rauhassa. Tämän vuoksi esitämme yleisen

3. Yleisen suvaitsevaisuusteorian,

jonka portaat ovat seuraavat:

a) Ensitöiksi on huolellisesti määriteltävä, mitkä asiat ja käsitykset ovat yksiselitteisesti pahoja. Yleisessä tiedossa on jo koko joukko tällaisia termejä: Rasismi, patriarkaatti, sovinismi, lihansyönti, fasismi, natsismi (joista kahdesta viimeisestä voidaan käyttää yhteiskäsitettä fatsismi), sekä sellaiset sanat jotka tavalla tai toisella voivat jollekulle tuoda mieleen pahoja. Sellaisia ovat tunnetuimpien j- ja n-sanan lisäksi monet a…ö-sanat, poikkeuksina kuitenkin v-sanat, joita on usein syytä käyttää runsaahkosti.

b) Seuraavaksi on kiellettävä pahat asiat ja sanat. Yksinkertaiset henkilöt saattavat ihmetellä, miten suvaitsevaisuutta voidaan edistää suvaitsemattomuudella. Tämä on pahojen ja suvaitsemattomien henkilöiden suitsuttama näköharha. Jos tappaminen on pahaa, se ehkäistään tappajien deletoimisella. Jos sortavat yhteiskuntaluokat halutaan poistaa, ne deletoidaan tai viedään työleireille. Jos rasismi halutaan hävittää, kielletään sana ”rotu”, ja viedään valkoisilta rasisteilta toiminnan edellytykset. Kun nämä ja eräät muut toimenpiteet on säälimättä toteutettu, maailmassa vallitsee rauha ja yksimielisyys.

4. Yleisen suvaitsevaisuusteorian seurauslauseita

On huomautettava, että suvaitsevaisuuden toteuttaminen on jatkuva prosessi. Jos tänään suositellaan pelejä, taideteoksia ja kirjoja vältetttäviksi tai uudelleen kirjoitettaviksi, huomenna ne ehkä tuhotaan. Tässä prosessissa joudutaan määrittelemään lisää kielteisiä ilmiöitä, kunnes kaikki kielteisyys, suvaitsemattomuus, väärämielisyys ja pahuus on kadonnut. Siinä vaiheessa jokainen ihminen on omaksunut oikean ajattelutavan, mutta silloinkin on tarkoin seurattava, että syntiä ei vahingossakaan esiinny, ei ajatuksissa, saatikka teoissa. Käytännössä lienee suosittelun arvoista, että määräykset, rajoitukset ja toimeenpito suoritetaan pienen tiedostavan ja älyllisesti korkeatasoisen toimikunnan päätöksellä, ja ehkä myös voisi suositella, että päätösvalta on kokonaan yhden ylivertaisen henkilön käsissä. 

Näin maailmasta tulee pysyvän rauhan ja yksimielisyyden tyyssija, jossa jokainen ajattelee yhtä lailla, ja jokainen suvaitsee lähimmäistään. 

Luita kaivannon reunalla

 

Näin runoili Arvo Turtiainen vuonna 1962 kokoelmassaan Minä paljasjalkainen. Tämä on mielestäni yksi hienoimmista Helsinki-aiheisista kirjoista, ja varsinkin sen muistumat 1900-luvun alun kaupungista ja sen tuskallinenkin muuttuminen "nykyaikaisemmaksi" elinpaikaksi koskettavat myös minua henkilökohtaisesti. Muistanhan itsekin sen, näkymät kadonneesta kotikaupungista ovat silmien edessä alati.

Kirjoitin tämän pikkurunon wanhoin aakkosin, koska Turtiaisen kuvitelmassa ollaan 1800-luvun lopulla. Vielä minun aapisissani nämä kirjasintyylit olivat hengissä, ja luen niitä yhtä itsestäänselvän sujuvasti kuin uudempiakin. 

Mutta itse asiassa Turtiaisen kuvitelma ei ole ihan oikean lainen. Vanhan kirkon hautausmaalle ei vuoden 1829 jälkeen haudattu ketään, ellei kahta hautaa vuodelta 1918 lasketa mukaan. Siis tämä muinainen henkilö oli luultavasti syntynyt jo 1700-luvun puolella, ehkä jo sitä ennenkin.

Mutta ne muutamat luunsiruset olivat näkyvillä alkukeväänä 1957. Näin ne nimittäin itsekin. Kaukolämpökaivaus oli silloin menossa Yrjönkadun ja Lönnrotinkadun kulmassa, ja ne luut olivat Johan Sederholmin hautamausoleumin kivillä.

Olin nimittäin 20-vuotiaana tullut ensimmäiseen työpaikkaani opettajaksi Helsingin Yhtenäiskouluun, joka vielä sen kevään toimi purkutalossa Lönnrotinkadun kulmassa. Työmatkani kulki Uudenmaankadulta Yrjönkadun kautta Lönkan alkuun. Tässä kuvassani purkujätteitä on jo näkyvillä:

Kuljin jo silloin yleensä kamera olalla, mutta en tajunnut ottaa kuvaa vanhoista luista. Harmi. Jos tuonpuoleisessa tapaan Turtiaisen, saamme kuitenkin muistella yhteistä kokemustamme.

Tuossa vanhassa koulutalossa ehti keväällä -57 syntyä sittemmin useasti esitetty laulunäytelmä Kuninkaan varpaat, jonka pieni loistavan lahjakas työryhmä toteutti keksien, juustojen, punaviinin ja piipputupakan voimalla. Mutta siitä ehkä joskus toiste.