SELITTÄKÄÄS NY MULLE

SELITTÄKÄÄS NY MULLE n:o 1. "KESKUSTELLA".

Kielitoimiston sanakirja ilmoittaa tämän verbin sisällön näin: "vaihtaa mielipiteitä, puhella, jutella, haastella; neuvotella, pohtia, väitellä". Perhekeskustelu: "Se loppuu nyt tämä meininki, onko selvä?". Loppu. Ylen uutiset: "Keskustelemme nyt asiasta Aasiantuntijan kanssa. Mitenkä asia nyt on?". "Se on sillä tavalla ja tällä tavalla.". "Kiitos, Aasiantuntija!". - 'Keskustella' tarkoittaa siis samaa kuin 'tiedottaa'. Netissä 'keskustelu' ei tarkoita ainakaan samaa kuin 'vaihtaa mielipiteitä'. Ei kukaan mielipidettä vaihda, siellä tiedotetaan myös: "Tyhmä!". "Itte oot tyhmä!". Kuis se ny näin meni?

SELITTÄÄKÄS NY MULLE n:o 2. "KULUTTAA".

Ennen vanhaan ihmisiä kehotettiin ’SÄÄSTÄMÄÄN’. Se tuntui kovin järkevältä. Jos erehtyi TUHLAAMAAN, joutui äkkiä puille paljaille. Mutta varsinkin pankit olivat säästämisestä innoissaan. Kun ihmiset kantoivat säästönsä pankkiin, pankit pääsivät pyörittämään bisnestä. Monesti ihmisetkin siitä vähän hyötyivät, silloin kun säästöistä maksettiin korkoa. Tänään vaaditaan ihmisiä KULUTTAMAAN säästämisen sijaan. Nyt rahat menevät uusiin vaatteisiin entisten viereen tai kaatopaikoille, tai uusiin autoihin kun ne on niin hyviä vaikka vanhakin toimi. Korkoakaan ei kuluttamisesta makseta, päin vastoin, maksetaan veroa. Kuis se ny näin meni?

SELITTÄÄKÄS NY MULLE n:o 3. "RUMARAKENTAMINEN".

Kaikissa suurkaupungeissa, siis myös Tampereella rakennetaan isoja, aggressiivisia ja järjettömän näköisiä betoni-, lasi- ja metallihirviöitä, joka näyttävät noin neljävuotiaan piirtämiltä. Minulle selitettiin, että "jos ei tehtäisi rumaa, ei kauniskaan erottuisi". Synkästi epäilen, että selitys on väärä. Jos EI tehtäisi tosirumaa, hiukan vähemmän rumat näyttäisivät YHÄ rumilta, mutta nyt ne ovat edes HIUKAN VÄHEMMÄN rumia. Kuis se ny näin meni?

SELITTÄKÄÄS NY MULLE n:o 4. "PUOLIKUOLLUT KISSA".

Yhdellä Schrödingerillä oli kissa joka oli laatikossa. Hän ei tiennyt onko se elossa vai kuollut. Niinpä hän arveli että se on yhtäaikaa molempia. Kaksiarvoinen logiikka on kovin inhimillistä. Kissalla logiikka on kovien kokemuksien seurauksena kolmiarvoista: ELÄVÄ, PUOLIKUOLLUT, KUOLLUT. - Mitä tulee niihin pikkuhiukkasiin, joista ei tiedä missä ne milloinkin ovat tai ovatko missään, niin on se ihan saman tekevää mitä tiedemiehet ihmettelevät, jossakinhan niiden täytyy olla mikäli ovat olemassa. Joko tahi. Ei sekä että. Kyllähän sen pitäisi tunnustaa jo kapitalistisenkin tiedemiehen, kuten soturi Lahtinen totesi. Kyä se vaan niino.

Tuomas Anhava, ja Oscar Wilden paradoksit

 

Runopaaviksikin kutsuttu kirjailija, lyyrikko, suomentaja ja esseisti Tuomas Anhava (1927-2001) oli sotien jälkeisen Suomen ehkäpä merkittävin kirjallisuuden vaikuttaja. Olen kirjoittanut hänestä blogissa usein, tässä muutamia:

https://karirydman.blogspot.com/2009/12/kummallisia-aikoja-1-pusukapina.html

https://karirydman.blogspot.com/2023/05/sinista-laulua-muinaisuuden-muistoja.html

https://karirydman.blogspot.com/2011/12/sidottua-mittaa-yakamochin-ja-muiden.html

https://karirydman.blogspot.com/2011/12/runon-ruhtinaatkin-osaavat-tiivistaa.html

https://karirydman.blogspot.com/2010/05/suurmiehet-ovat-pienia-tapellessaan.html

Nyt esitän pari näytettä Anhavan kuoleman jälkeen julkaistusta suomennoskokoelmasta:

Tuomas Anhava: Minä kirjoitan sinulle kaukaisesta maasta. Runosuomennoksia, toimittaneet Helena ja Martti Anhava. Otava 2003.

Tässä kokoelmassa on runoja ja proosatekstejä mm. seuraavilta kirjailijoilta: Titus Petronius Arbiter, Arthur Rimbaud, Oscar Wilde, Hugo von Hofmannsthal, Saint-John Perse, Ezra Pound, T.S.Eliot, Dylan Thomas, Berthold Brecht, Harry Martinson ja Gunnar Ekelöf. Minua hykerryttää erityisesti Oscar Wilde ja hänen lyhytkertomuksensa. Niissä hyvin wildemäisesti kehrätään tarinaa varsin tavalliseen tapaan, mutta heitetään lopuksi asia nurinpäin. Miksi lähde murehti Narkissosta? Mitä runoilija sanoi, kun koki itse kertomustaan? Mitä kuolleista herätetty mies sanoi Hänelle? Mitä itki mies, joka myös oli muuttanut veden viiniksi? 

En nyt kopioi tähän näitä suomennoksia, ne löytyvät kirjasta. Mutta houkutuksena näytän tässä pätkiä samassa kirjassa julkaistusta Anhavan Oscar Wildeä analysoivasta radioesitelmästä vuodelta 1954. Sen otsikko on "Oscar Wilde ja jälkimaailman ongelmat".

Arvoisat kuulijat, näyttää olevan sääntönä, että tutkijat ja arvioitsijat nimittävät poikkeuksellisen kyvykkäitä tai nerokkaita yksilöitä ongelmallisiksi. Tämä pitää erityisesti paikkansanerouden kohdalla; sen ongelmallisuudesta ollaan epäilyttävän yksimielisiä. Aleksis Kivi on ongelma, T. Vaaskivi ongelma, tohtori Johnson ongelmallinen koska hän oli niin tervejärkinen, James Boswell koska hän oli niin hupsu.

(...)

Mutta nerous ja nerokkaat luomukset ovat ainutkertaisia. Ainoa mikä niiden vaiheilla toistuu samankaltaisena on niiden saama vastaanotto. Kerran toisensa jälkeen niitä ymmärretään väärin, käytetään väärin ja niille tehdään vääryyttä. Näyttää siltä, että tämä seikka johdattaa varsinaiseen neron ongelmaan, joka on hänen yleisönsä, jälkimaailmansa ja tutkijansa.

(...)

On myönnettävä, että Wilde teki kaiken, minkä ihminen ja kirjailija voi tullakseen väärinymmärretyksi. Ei ole ihme, että aikalaiset tekivät hänelle moninaista vääryyttä ja että kesti kauan ennen kuin häntä Englannissa uskallettiin julkisesti edes mainita. Muuta tuskin voi odottaa aikakaudelta jolloin "oltiin niin yliherkkiä jäsenelle että verhottiin flyygelinkin jalat", kuten muuan 1800-luvun tuntija on huomauttanut.

(...)

Wilden proosarunoista viehättävimpiä on pieni tarina, jossa Narkissos-aihe saa uuden Wildelle tyypillisen hienon loppuhuipennuksen: "Ja lähde vastasi: 'Mutta minä rakastin Narkissosta siksi, että aina kun hän lepäsi kaltaillani ja katsoi minuun, näin hänen silmiensä peilistä oman kauneuteni kuvastuvan'."

(...)

"Taide taiteen vuoksi" ei ole taiteilijain ja ymmärtäjäin piirin ulkopuolella suosittu lause vieläkään. Vakavat tutkijat eivät pidä siitä koska se väittää että taiteen merkitys on taideteoksissa, kun se vakavien tutkijain mielestä pitäisi ilmetä vasta heidän tutkimuksistaan. Muut suuret joukot eivät pidä siitä, siksi että aikakautemme hengenelämälle on tunnusomaista vahvasti poliittinen ja yhteiskunnallinen ajattelutapa, ja taiteelta ollaan sen tähden taipuvaisia vaatimaan palveluksia tai ainakin liityntää näille alueille. "Taide taiteen vuoksi" tarkoittaa sitä, että taiteella tulee olla vain taiteellisia tarkoitusperiä, ts. sen tulee pyrkiä esteettiseen käyttöön soveltuvaksi. Mutta soveltuvuus esteettiseen käyttöön edellyttää jyrkkää yksilöllisyyttä ja suurta yleisinhimillisyyttä, ja esteettinen kontemplaatio puolestaan edellyttää herkkää yksilöllisyyden tajua ja yleisinhimillisen ymmärtämistä; kumpikaan näistä ominaisuuksista ei ole poliittisesti eikä yhteiskunnallisesti otollisimpia.

Viimeisen kappaleen sisältö vavahduttaa. Eikö mikään ole muuttunut seitsemään kymmeneen vuoteen?

(Kuvassa Helena ja Tuomas Anhava, kirjailijapariskunta)

Luokkatietoisuutta Itä-Suomen yliopistossa

Itä-Suomen yliopiston kulttuurintutkimuksen professori Tuija Saresma kertoi Karjalainen-lehdessä (29.7.2025) olevansa huolissaan kotiäitiyttä ja perinteisiä sukupuolirooleja ihannoivasta tradwife-ilmiöstä. Saresman mukaan kotiäiti-ilmiö voisi johtaa syntyvyyden kasvuun, mutta siinä on “rasistinen vire, että tuotetaan valkoisilla äideillä valkoisia kansalaisia maahanmuuttajien sijaan.” https://www.taivaansusi.net/ego/?p=1241

Kotouttamisen ongelmana on pidetty mm. sitä, että islamilaisten maahanmuuttajien naiset ovat voittopuolisesti kotiäitejä. Saresman looginen häränpylly selittyykin vain sillä, että hän jostain syystä kavahtaa valkoista ihonväriä, vaikka itse onkin valkoihoinen. 

Jyväskylän Ylioppilaslehdessä 10.2.2021 haastattelu: Avoimesti feministiksi identifioituva Saresma pitää kuitenkin oletusta tieteen objektiivisuudesta kapekatseisena ajatteluna. “Kaikki tutkimus perustuu jonkinlaiseen ideologiaan. Feministisenä tutkijana ja kulttuurintutkijana en väitä olevani puolueeton, vaan koen, että minulla on velvollisuus ottaa kantaa tutkimiini asioihin ja ilmiöihin. Feministinen tutkimus on kuitenkin keskeisesti maailman muuttamiseen ja parantamiseen pyrkivää”, hän sanoo. Saresma näkee tutkimuksensa tapanaan harjoittaa aktivismia.

Ei siis ole ihme, että Itä-Suomen yliopiston lehti "Kulttuurintutkimus" on täynnä ideologiaa. Numerossa 38 (2021) 1 oli tutkielma nimeltä "Ruokakulttuuria keskiluokan armosta - Kulttuurinen erottautuminen ja luokka Helsingin Sanomien luomuruokateksteissä". Kuin raikkaana tuulahduksena 70-luvulta tekstissä terminologia on tuttu: "Maku on yksi tärkeimmistä panoksista luokkien taistelussa kulttuurisesta määrittelyvallasta...". Keskiluokan ideologioina mainitaan "yritteliäisyys, kohtuus, kunniallisuus ja hyvä maku", mutta ei tarkemmin kuvata "taistelun" toista osapuolta, "työväenluokkaa", jonka yhteydessä mainitaan mm. leipäjonot. Kun jotkut lehtikirjoittajat korostavat "eettisen ja moraalisen" herätyksen yhteydessä mahdollisuuksia halpaan ruokaan, ajatus kumoutuu sillä, että näin puhuvat kumminkin ne keskiluokkaiset, vetääkseni asian vähän oikaisten suoraksi.

Numerossa 38 (2021) 4 on artikkeli "Trooppisuus ja tropikalismi suomalaisissa vapaa-ajan kohteissa". Tässä tarkoitetaan kasvitieteellisen puutarhan trooppista osastoa suomalaisessa kaupungissa, sekä "tropiclandian" tapaisia kylpylöitä. Tutkimuksen suuntaus on "jälkikoloniaalinen teoria", feminismi, ekofeminismi ja ekointersektionaalisuus, siinä todetaan että tropiikissa asuu puolet maailman ihmisistä kolonialismin orjuuttamina, todetaan rasismin, ekologisen kriisin, alistamisen, kolonialismin ja kapitalismin tuhovaikutukset, ja todetaan että suomalaisetkin ovat kolonialisteja, sillä suomalaisistakin kaupoista saadaan papaijoita ja karamboloja "alistussuhteen" merkkinä. Tutkimusmenetelmä askarruttaa tutkijaa moraalisesti: se on lomailua ja kuljeskelua. Siispä hän monisanaisesti toteaa, että sellaisella on pitkät perinteet humanistisissa ja sosiaalitieteissä, ja että hän on vain näennäisesti on "ei-työssä", työntekoa tämä on vaikka muulta tuntuu.

Numerossa 38 (2021) 2-3 analysoidaan psykologisia personaallisuustestejä ja erityisesti PRF-testejä. Tuloksena todetaan, "että PRF-testin ideaalisubjekti kiinnittyy perinteiseen, jäänteenomaiseen sukupuolijärjestykseen ja luokkayhteiskuntaan". Ne on muutettava intersektionaalisesta näkökulmasta käsin, ja ihmisten toimintaa on korjattava "heidän sukupuolensa, yhteiskuntaluokkansa, ikänsä, etnisyytensä ja seksuaalisen suuntautumisen vuoksi".

Numerossa 42 (2025) 2 julkaistiin tutkimus nimeltä "Onko työväenluokan poliittinen jakautuminen nyky-Suomessa myös maku- ja elämäntyylikysymys?". Siinä todetaan, että käsitys työväenluokasta homogeenisena monoliittina on kyseenalaistettavissa, mikä epäilemättä on totta. Tekstissä on kuitenkin perinteisiä lipsahduksia, kuten maininta "työväenluokan oma, rikas kulttuuri". Sitä ei sen jälkeen täsmennetä millään tavoin, joten se jää eräänlaiseksi aksioomaksi. Tutkittavat jaetaan kolmia: sosiaalidemokraatit, perussuomalaiset, sekä indifferentit, eli äänestämisen välttelijät. Yksi ryhmä jää käsittelemättä: "äärivasemmistolaiset" eli vasemmistopuolueen äänestäjät. Olisi kiinnostavaa tietää, olisiko tässä ryhmässä mitään samankaltaisuutta "oikeistopopulistien" kanssa.

On ehdottoman hyvä, että tämänkinlaisia kysymyksiä käsitellään. Hupaisaa kuitenkin on, että kaiken "edistyksellisen" tekstin joukossa lymyää kosolti vanhansävyisiä "haamuja" menneistä ajattelumalleista ja jopa klišeistä. 

Lisäys 27.9.25

Löysin pätkän Iltalehden artikkelista 27.9.23, jonka kirjoittaja Oskari Onninen käsitteli aikeita kriminalisoida 'maalittamista':

 

Ovi

Näin merkillisen unen yöllä.

Minulle selvisi, että asun isossa kaupungissa, kai siis Helsingissä, huoneistossa joka on puolikas säveltäjä Einar Englundin entisestä suuresta asunnosta. Toisella puoliskolla asuu Meri Louhos, pianisti. Jäljellä on yhä ovi, joka yhdistää näitä huoneistoja. Jouduin keskusteluun, jossa kysyttiin vieläkö se ovi on lukitsematta. Järkyttyneenä vastasin, ettei sivistynyt ihminen kysy tuollaista, saatikka että kokeilisi! Joku arveli, että ehkä Meri on peittänyt oven kirjahyllyllä tms. Tuollaisia asioita historiaa ja ihmistä kunnioittava sivistynyt ihminen ei mietiskele, sanoin jyrkästi. Tämän jälkeen pulpahti "muistikuva", että Einar tosiaan oli itse asunut tässä huoneiston toisessa osassa viimeiset aikansa. Olin silloin kovin mietiskellyt, olisiko sopimatonta soittaa kovalla äänellä hänen pianomusiikkiaan. 

Niinkuin aina uniin liittyy valtava määrä monenlaisia merkityksiä ja symboleja. Asunto on epäilemättä vertauskuva ihmisestä eräänlaisena brutto-olentona, kaikkine tarvekaluineen ja työvälineineen. Mutta suljettu ovi on ikivanha tarinan aihe, joka monilla tavoilla symboloi jotain kiellettyä, vaarallista tai kohtalokasta. Vaarallisen tai houkuttelevan oven ohella muinaisuudesta muistetaan myös erilaiset laatikot, kirstut tai lippaat - Pandoran lipas on vain yksi tarinoista.

Mutta unessa ei tiedetty, oliko huoneistojen välinen ovi lukittu vai avattavissa, ja siis torjuin jyrkästi asian selvittämisen. Tämä on olennaista tuossa asetelmassa. Symboliikka on yksinkertainen ja selkeä: en halua tunkeutua toisen entiteetin alueelle, enkä myöskään halua että omaan entiteettiini tunkeudutaan. En edes hyväksy teoreettistakaan selvitystä oven lukitusasteesta. Se on tabu. Tämähän on jyrkässä ristiriidassa yleisen ajattelun kanssa, joka nimenomaisesti himoitsee kaikkien ovien aukaisemista, salaisuuksien paljastamista, ja mahdollisten löydösten julkaisemista tai hyödyntämistä. Oma vanhentuminen epäilemättä lisää oman integriteetin kaipuuta, mutta korostaa vastaavasti myös toisen integriteetin kunnioittamista ja arvostamista. Tässä mielessä on kyse vanhanaikaisesta sivistysideaalista, joka tänään tuntuu yhä kaukaisemmalta.

Miksi Einar Englund, ilmeisesti unessakin jo täältä poistunut säveltäjä ja hänen "suurhuoneistonsa"? Asuin aikoinaan Lauttasaaressa, ja kävin myös hänen talossaan siellä. Olimme ystäviä keskenämme, ja arvostin häntä enemmän kuin juuri ketään muuta kollegaa. Ehkäpä tuo unen "suurhuoneisto" toimi hänen symbolinaan, todellisesta asunnosta ei ollut kyse. Englund oli myös loistava pianisti, ja unen 'käsikirjoittaja' nappasi tämän pianon, ja sijoitti mukaan ystäväni Meri Louhoksen, jota samoin suuresti kunnioitan. 

Unen viimeinen pohdinta tuntui oudolta. Miksi olisi epäkohteliasta soittaa naapurin musiikkia omassa asunnossa? Eikö se olisi päinvastoin jonkinlaista fanitusta? Mutta unet ovat usein myös itsekritiikin laareja. En ikimaailmassa kykenisi itse soittamaan edes välttävästi Englundin pianomusiikkia. Mutta Meri Louhos kyllä. Siinä mielessä asetelma loksahti realistisesti aivan paikalleen.

Hiukan häpeilen tällaisia unienselityksiä. Mutta tässä tapauksessa siinä oli sen verran tarinallisuutta, filosofiaa ja autobiografiaa, että annettakoon tämä anteeksi. Asetelma oli jotenkin liian herkullinen jätettäväksi unhoon.

Tyhjäpäitten maailma syntyy juuri tänään

Taannoin huomautteli minulle "menestyksekkään" näköinen ja tapainen mieshenkilö, että ei ymmärrä miten vaivaudun ajelemaan näin vanhanaikaisella autolla. Yhtenään pitää vekslata vaihteilla ja painella polkimia. Siinähän tulee ihan ylimääräistä tekemistä ja vaivaa.

Siinä kun asiaa vatvottiin, Menestynyt Mies tähdensi useasti, että hänen sukupolvensa osaa niin paljon enemmän kuin te vanhat. Kun tarkemmin kyselin, mies sääli tätä toistaitoista sukupolvea, joka joutui kirjoittamaankin hankalilla sulkakynillä ja paukkuvilla kirjoituskoneilla, joissa värinauhaa piti vaihtaa ja paperilappua vielä useammin. Nyt ei tarvitse enää edes kirjoittaa, kun tekoäly hoitaa homman, lukee ja kirjoittaa puolestamme, ja me voimme keskittyä tärkeämpiin elämäntyylin asioihin.

Olihan M.M. ymmärtänyt asian aivan oikein. Mutta ei tehnyt oikeita johtopäätöksiä. Hänen taitonsa rajoittuvat siihen, että osaa painella nappuloita hyvässä järjestyksessä, mutta mitä nappulanpainamisen jälkeen tapahtuu, se häntä ei kiinnosta. Se riittää, että HUPS, jotain tapahtuu. Ennen aikaan oli pakko ymmärtää, miksi ja millä edellytyksillä jotain tapahtuu, ja mitä sen jälkeen mahdollisesti piti ottaa huomioon.

Vanhanaikaisella autolla pitää yhtenänsä tehdä työtä, ja tietää miksi jokin asia ei toimi niinkuin pitää. Vielä vanhempina aikoina oli pakko tietää riittävästi jopa perusasioista, kun valmisti työvälineensä itse, valitsi parhaat materiaalit, ja tajusi miten kädet toimivat tehokkaimmin.

Dystooppisessa tulevaisuudessa on jäljellä kaksi vähäistä, mutta välttämättömän tärkeää ihmisryhmää: käden ja tiedon työläiset, ja syvä sivistyneistö. Loput ihmiset, se enemmistö, on ajatustoiminnaltaan surkastunutta napinpainajaa. Se ei lue, ei kirjoita, eikä kykene varsinaiseen luovaan tai toteuttavaan ajatustoimintaan, vaan keskittyy kuluttamiseen, ja on vietävissä mihinkä milloinkiin suuntiin.

Se suuri enemmistö on jo nyt syntymässä. Se on ylpeä taidoistaan - joita ei juurikaan ole. Se on vakuuttunut tiedoistaan ja viisaudestaan - joita tosiasiassa ei ole. Se on kuin tulevaisuusdystopian Eloi-kansa H.G.Wellsin Aikakone-tarinassa vuodelta 1895. Ulkonaisesti huoliteltua, mutta sisältä tyhjää karjaa. 

Murheellista tajuta sellainen kehitys näinä sivistyksen viimeisinä vuosina. Mutta ne jonnet (Eloit) vaan ei niin tajua.

(Kuvan alla lukee: The Zero Theorem 2013, dir: Terry Gilliam, mutta minusta se on Barbie-elokuvasta)