Tytöttely - maailman vakavin epäkohta?

Ensin kirjoitti Risto Uimonen "sinisilmäisestä blondista". Sitten höpötti Mikael Jungner "nuoren tytön höynäyttämisestä". Ja lopuksi julisti Heikki Aittokoski "tytöttelyn" olevan yksi "maailman vakavimmista asioista". Kysymys on tietysti Greenpeacen suomalaisnaisesta, joka istuu vankilassa odottamassa syytettä "merirosvouksesta".

Joskus pienistä asioista tehdään suuria, esimerkiksi toistelemalla Uimosen irrallista lausetta. Siitä heti ymmärtää, että Uimonen halveksii hölmöä sinisilmäistä blondia. Jos lukee kolumnin kokonaan, huomaa että Uimonen kuvaa Greenpeacen toimintaa varsin asiallisesti, joskin hiukan kyynisesti. Lisäksi hän kehuu suomalaisnaisen itse asiassa onnistuneen tehtävässään varsin hyvin.

En tiedä, tuliko Uimonen ajatelleeksi naisen ulkonäköä kuvatessaan, että molemmat epiteetit sisältävät myös negatiivisen kerroksen, jos niitä halutaan käyttää parjausmielessä. 'Sinisilmäiseksi' on vanhastaan kuvattu herkkäuskoista ihmistä - syystä joka minulle ei ole aivan selvä. Ja 'blondi' on ilmeisesti amerikkalaista perua oleva vitsi-ilmaus typerästä naisesta - ja tarkoittanut ehkä alunperin ns. vetysuperoksidivalkaistuja muinaisia seksipommeja. Jos tämä oli Uimoselle selvä asia, emme voi täysin välttyä siltä ajatukselta, että kirjoittajalla oli kaikesta huolimatta myös halu "vähän näpäyttää". Muutenhan 'vaaleatukkainen sinisilmäinen neito' on perinteinen suomalainen kauneusihanne, joka ei missään tapauksessa voi sisältää mitään kielteisiä sivumerkityksiä.

Jungnerin lausunto oli tietysti tarkoitettu suoraan halventavaksi, kun hän kuvasi kohteensa herkkäuskoiseksi nuoreksi tytöksi jota oli 'höynäytetty'. Asiahan onkin monesti niin, että nuorta ihmistä voi olla helpompi höynäyttää kuin kokeneempaa. Näinpä lause ei suoranaisesti sisällä mitään halveksuntaa enempää 'nuorta' kuin 'tyttöäkään' kohtaan. Eri asia on, että Sini Saarela tuskin on nuoruuttaan noihin operaatioihin höynäytetty, vaan ennemminkin täysin tietoinen oman ideologiansa pohjalta toimiva aikuinen. Näin ollen Jungner halveksii itse toimintaa, jota hän pitää typeränä ja myös kyynisenä bisneksenä, ja luonnehtii Saarelaa sen uhriksi, jopa osittain viattomaksi uhriksi.

'Tytöttelystä' on kuitenkin tullut symboli miesten harjoittamasta ylivallasta ja tasa-arvon puutteesta. Kun perehtyy laajemmin asiasta käytyyn väittelyyn, huomaa helposti ettei asia ole näin yksioikoinen. Toiset ottavat 'tytöksi' kutsumisen puhtaana loukkauksena, toisille se on yhdentekevä asia, ja joillekin jopa ihan myönteinen. Loukkaantujat haluavat korostaa aikuista ikäänsä ja arvoaan, ja kiihkeimmät vaativat koko sanan käyttökieltoa ainakin miehiltä.

Mietitäänpä nyt ainoastaan 'tytöksi' kutsumisen kielteistä sävyä. Siinä ylemmiksi itsensä tuntevat, vanhemmat, ja usein varsinkin jotenkin johtavassa asemassa olevat miehet haluavat ilmaista olevansa todella 'ylempiä', eikä myöskään naisten yleinen vähättely tai alentaminen aina ole tilanteesta kaukana. Mutta yhden sanan kieltäminen, tai ylemmyydentuntoisuuden ja vähättelyn ylimalkainen kriminalisoiminen ei asiaa auta. Aina on ihmisiä jotka haluavat korostaa itseään ja arvoaan, myös naisten joukossa heitä on, eikä solvaaminen tai vähättely maailmasta lopu millään kurinpidolla. Rumaa käytöstähän se tietysti on, monesti peräti halveksuttavaa, eikä todellakaan anna merkkiä todellisesta ylemmyydestä tai paremmuudesta. Ihmiset nyt vain kovin usein käyttäytyvät muutenkin, muitakin ilmaisuja käyttäen rumasti tai epäkohteliaasti, ja varsin vaikeaa saattaa joskus olla asiallinenkin marssijärjestyksen osoittaminen kauniisti ja kohteliaasti.

En siis mitenkään puolusta tämäntapaisia ylimielisiä 'tytöttelijöitä', kuten en muitakaan rumasti käyttäytyviä ihmisiä, olivatpa he sitten miehiä tai naisia. Mutta väitän, että on liioittelua yleistää tätä yhden sanan käyttöä koskemaan koko maailman naisia ylipäänsä, tai olemaan maailmanlaajuisen tasa-arvoisuuden vastaista toimintaa. Näin yleistää valitettavasti toimittaja Aittokoski, ja väittää palavasti että 't-sanan' käyttö tai ulkonäön kuvailu koskee erästä "maailman vakavimmista asioista". Ei se nyt ihan näin ole.

Tuskinpa meistä löytyy montakaan ihmistä, jonka mielestä naisten huono kohtelu ja koulutuksen suoraviivainen estäminen ei olisi eräs maailman suurimmista epäkohdista sotien, väkivallan ja tautien ohella. Useimmat meistä ovat ehdottomasti sitä mieltä, että surkeassa tilassa olevien yhteiskuntien parantamiseen on parhaita (ellei paras) lääke naisten massiivinen kouluttaminen, ja heidän täyden itsemääräämisoikeutensa varmistaminen.

Askel joistakin sanomisista herkästi loukkaantuvista naisista aina naisten oikeuksien ja mahdollisuuksien maailmanlaajuiseen parantamiseen on huikea. Mutta sen tekee toimittaja Aittokoski tuosta vain, ehkäpä idealistisen ja aatteellisen paatoksensa voimalla. Sekoittamalla ja yleistämällä hän tuskin on saanut tätä maailmaa hiukkaakaan paremmaksi. Sen sijaan hän on onnistunut riidankylväjänä sotkemaan asioita entisestään. Sini Saarela on siis onnistunut asiassaan paremmin kuin Heikki Aittokoski.

Hämäläinen maalaisidylli 1800-luvulta (Sigfrid August Keinänen)

Yllä on S.A.Keinäsen 1880-luvulla maalaamasta Häme-aiheisesta taulusta Daniel Nyblinin tekemä valokuva. Lainasin sen Kaisa Kyläkosken blogista. En tiedä mistä hän oli sen saanut, enkä sitäkään löytyisikö siitä oikein värikuvaa. Googlettamalla en löytänyt.

Kuvahan on oikein kaunis ja idyllinen. Sunnuntain rauha lepää järvimaiseman yllä. Nainen (tai tyttö) seisoo pyhävaatteissaan suuren maakiven edessä, mietiskellen. Suuri kivi hänen edessään voisi olla vaikka uhrikivi, mutta niin pitkälle en haluaisi näkemääni tulkita. Ranta-aitta ei tuntuisi olevan noin kaukaisilta ajoilta, eikä venekään, tuskinpa naisen asukaan.. Kuvastakoon kuva siis vaikka aikaa 1860-1870-luvulta. Pyhäinen rauha ulottuu naiseenkin. Vastaanotamme viestiä iso-iso-isovanhempiemme ajoilta, ajalta joka meistä tuntuu kaukaiselta ja menetetyltä, oikealta kulta-ajalta. 1900-luvun alkupuoleltakin tämä näkymä olisi mahdollinen, muta silloin kokijana ehkä jo olisikin kaupunkilainen kesäasukas, joka vielä saattoi nauttia kiireettömästä ajasta ihanteellisen kauniin maiseman keskellä.

Kuvan nainen (tai tyttö) eli kuitenkin elämäänsä aikana jolloin toimeentulon eteen oli tehtävä kaikki mahdollinen, ja joskus vieläkin enemmän. Ei ollut työtä helpottavia koneita. Useimmat raskaat, mutta myös yksinkertaisetkin työt oli tehtävä käsin, ja omin käsin oli usein myös tehty ne vaatimattomat työkalut joita saattoi käyttää. Ei ollut sähköä, ei kulkemista helpottavia laitteita, ei oikeastaan teitäkään sellaisina kuin me ne ajattelemme. Mutta ei myöskään ollut tarvetta isommin liikkua. Moni, varsinkaan nainen, ei koskaan ollut käynyt omaa pitäjää kauempana, tuskin edes monessa oman pitäjän vieraassa kylässäkään.

Miehet saattoivat joskus harvoin käydä markkinoilla, jos heillä oli jotain sinne vietävää, jotain jonka voi vaihtaa rahaksi, jolla taas saattoi hankkia harvinaisen ylelliseltä tuntuvia ylimääräisiä tuomisia. Torpparinaisille tärkein matkailu suuntautui pitäjän keskuskylään kirkolle. Se sijaitsi yleensä lähellä vesistöä, joten talvella matka sujui kohtalaisen mukavasti talviteitä pitkin. Kesällä matka piti tehdä jalkaisin polkuja ja kärryuria myöten. Siihen kului ehkä 2-3 tuntia suuntaansa. Kertomuksia uusista tulta ja savua syöksevistä rautahevoista oli varmaan kuultu; ehkäpä naapuripitäjän halkikin kulki sellainen pikatie jota myöten pääkaupungin herrat saattoivat päästä vaikkapa Tampereelle uskomattoman nopeasti, jopa viidessä kuudessa tunnissa. Mutta automobiileista tai edes velocipedeistä ei kukaan osannut uneksiakaan vielä pitkiin aikoihin.

Järven kaukainen ranta kuului varmaan jo naapuripitäjään. Sinne taiteilija on ilmeisesti sijoittanut savupilven. Kaski- tai kytösavua? Tuskinpa sentään, kun kedolla jo kukkivat heinäkuun kukat.

Mutta mitäpä noista kaukaisista seuduista ventovieraine ihmisineen? Kuvan naiselle (tai tytölle) oli varmaan tuhannesti kiinnostavampaa, jos muutamaan kertaan kirkolla tavattu, mukava ja reipas alajuoksun kylän nuori mies otti kontin selkäänsä, vaelsi hyvät neuvot saatuaan, oikeissa polunhaaroissa erehtymättömästi kääntyen, ja saapui pihatolle vakava riiuu mielessään.

Tämäkin kuva on S.A.Keinäsen maalaama.

Taliban tappaa Malalan

Pakistanin Talibanin tiedottaja on ilmoittanut, että järjestö aikoo tappaa koulutyttö Malalan "vaikka sitten Britanniassa tai Yhdysvalloissa".

Ensimmäisen murhayrityisen syynä oli tytön blogi, jossa vaadittiin myös tyttöjen oikeutta koulutukseen. Nyt Taliban luettelee lisää syitä kuolemantuomiolle:

"Hän ei ole tehnyt mitään. Islamin viholliset palkitsevat hänet, koska hän on jättänyt islaminuskon ja muuttunut maalliseksi".
"Hän saa palkintoja, koska hän työskentelee islamia vastaan".

Nämä talibanit ovat surkeita pelkureita ja p*ssahousuja. He uskaltavat kyllä käydä pikkutytön kimppuun, ja silloinkin etäältä. Jokainen maailman koira on oikeamielisempi kuin he. Jokainen sika on heitä älykkäämpi, jokainen apina heitä kauniimpi.

Nämä talibanit ilmoittavat taistelevansa uskontonsa ja jumalansa puolesta. Jos heidän jumalansa todella vaatii tällaista, edellä sanottu pätee myös tähän jumalaan.

Kuka uskoo enää puheisiin "rauhanuskonnosta"? Todistustaakka on nyt muilla muslimeilla.

Kokkisodat ja Muumimamma

Ennenaikaan tapasivat lapset rissata ruoasta. Tänään ruoasta rissaavat aikuiset.

Ei riitä, että televisio on täynnä kokkisotia, joissa - alastomina tai vaatteissa, mutta hassu hattu päässä -paiskataan "väärin" tai "liian hitaasti" tehdyt pöperöt lattialle, huudetaan ja räyhätään, lähetetään sukuloita melskaamaan kuppiloihin, tai arvostellaan toisten tekemiä keitoksia. 

Ei sekään riitä, että television ajankohtaisohjelmassa asiantuntijat huutavat ja ovat toistensa tukassa milloin minkäkin ainesosan terveellisyydestä tai epäterveellisyydestä. Mediaakin näyttää eniten kiinnostavan miten halvalla koululaisten ruoat voidaan tehdä, miten monta sydänhalvausta mikin ihmedieetti on aiheuttanut, tai miten maailma tuhoutuu tai pelastuu sen mukaan mitä osaa eliökunnasta syödään.

En ole vuosikymmeniin havainnut sellaista poliittista kiihkoa ja vastakkainasettelua kuin ruoan ympärillä käydään. Uskonnollisesta kiihkoilusta taidan tuntea vain islamistien raivon, jota voisi verrata taisteluun siitä, mitä muut saavat syödä. Ja kuitenkin koko sopassa on kysymys enemmän kuin terveydestä, enemmän kuin aatteista - eli siis tyylipuhtaasta uskonnollisesta riehumisesta.

Järjestäkääpä ruokailu kymmenelle satunnaiselle aktiiviselle kansalaiselle, niin tiedätte mitä tapahtuu. Hyvä jos löytyy kaksi ruokailijaa samalle ruoalle. Yhdet eivät voi sietää yhtä, toiset toista ruoka-ainetta, tiedätte kyllä nämä jyrkät raja-aidat erivärisen lihan, kalan, kasviksen, ovo-lacto-mitätahansa syömisen välillä. Jos hyvin käy, aterian aikana sätitään estottomasti "väärän" ruoan syöjiä, ja pannaan heidät vastuuseen milloin ihmisyyden, maailman tai maailmankaikkeuden kohtalosta.

Joskus muinoin ruokaa tehtiin hitaasti ja hartaudella, ja sitä syötiin vähintään yhtä kiireettömästi. Moni lääkäri olisi luullakseni valmis kannattamaan tällaista - jos uskaltaa. Minä oletan, että myös psykiatreilla voisi asiaan olla jotain sanottavaa, ehkäpä jokin näppärä kreikkalais-latinalainen termikin tilannetta kuvaamaan.

Itse olen vakaasti ja jyrkästi Muumimamman terveysideologian kannattaja. Hänen mukaansa "se mikä maistuu hyvältä on myös terveellistä". Tämän vuoksi suhtaudun kaikkiin Muumimamma-ideologiaa suomiviin kommentteihin niinkuin trollaukseen. Ei mene läpi tässä ravintolassa!

Hakaristihysteriaa

Aamulehdessä ilmoitettiin joku päivä sitten, että olivatpa natsien käyttämät symbolit kuinka vanhoja ja arvokkaita tahansa, natsit ovat leimanneet ne sivistyskansojen mielissä ikuisiksi ajoiksi "pahoiksi". Minusta tämä ei ole sivistynyt mielipide. Se ei eroa millään tavalla maagisen ja taikauskoisen maailmankäsityksen perinteestä, jonka mukaan "paha" merkki, "paha" sana, "paha" silmä tai mikä tahansa muu senkaltainen ilmiö tuo automaattisesti "pahan" itsensä olemaan läsnä.

Tässä on natsien symbolinaan käyttämä swastika eli hakaristi. Sen esittäminen tässä ei tee minusta eikä lukijasta natsia millään maagisella tavalla.

Seuraavissa kuvissa esiintyvistä swastikoista yksikään ei ole natsisymboli. Useissa tapauksissa nämä hakaristit ovat auringon tms. symboleja, tai sitten pelkkiä koristemuotoja, joita esiintyy kaikilla kansoilla ja kaikilla mantereilla.

Keskiaikaisesta kirkosta Saarenmaalla ja muinaisroomalaisesta lattiasta.

Roomalaisesta kirkosta ja hindujen teksteistä.

 

Japanilainen merkki. 

Suomalaiset merkit, joilla ei ole mitään tekemistä natsien kanssa.

Suomen valtiollisesssa ornamentiikassa ei ole kysymys natsisymboleista.

Japanilainen temppeli.

Muinaiskreikkalainen kypärä.

Iranilainen koru.

Viinikan kirkko.

Kiilusilmäisimmät maagikot ovat usein vedonneet poliittiseen korrektiuteen, ja vaatineet tämän kaltaisten merkkien poistamista tai piilottamista näkösältä. Jos näin tehtäisiin, natsit ja sivistymättömyys olisivat voittaneet.

Tavaton tietämättömyys vallitsee myös "natsitervehdyksen" kohdalla. Se koskee sekä lapsellisia häiriökäyttäytyjiä että heidän kauhistelijoitaan. Roomalaisesta tervehdyksestä kehitelty natsiviittaus on varsin vaakasuora, ja kämmen on tiukasti suoraan ojennetun käsivarren suuntainen. Käden heilauttaminen eteen ylös, ja kämmenen kohottaminen ei ole natsitervehdys, vaan luonnollinen 'moikkaus' - silloinkin kun häirikkö ja hänen kauhistelijansa tietämättömyydessään toista luulee.

*

Aiheellisesti on huomautettu, että natsihysterian lietsomisella on nykyispoliittiset syyt, ja että sitä harrastavat erityisesti britit ja amerikkalaiset. Se, että kommunistisymbolit sirppi ja vasara ovat kokonaan toisessa asemassa, joskus suorastaan nostalgisesti käytettyjä, on myös poliittista perua. Niillä on yhä paljon myötäilijöitä ja kaipaajia myös älymystön piirissä, eikä Stalinin hirviömäisyyttä murhamiehenä korosteta kovinkaan paljon Hitleriin verrattuna. Sitä paitsi Stalinilla on varsin suojattu asema nykyisen Venäjän historiallisena suurmiehenä, ja Venäjän liehakoiminen on hyvin suurelle osalle vaikutusvaltaisista ihmisistä perinteinen tapa. Stalin oli sodan voittajia, ja voittajat ovat aina "hyvän" puolella "pahaa" vastaan, olivatpa sitten murhauttaneet miljoonia tai kymmeniä miljoonia ihmisiä.

Aika ajoin mediassa syttyvät natsikohut kertovat hyvin alkeellisesta tai sitten hyvin kyynisestä ajattelusta, ja edustavat joka tapauksessa karkeaa kaksinaismoraalia ja tekopyhää moralisointia. Sehän sopii mainiosti poliitikoille, joista liian harvoilla on kvartaalia pitempi ajantaju ja normaalijärkevän kohtuullinen ymmärrys.

Minusta on masentavaa, että vieläkin on pakko toistella tällaisia. Mikään ei muutu, ellei sitten julkitulevan typeryyden lisääntyminen merkitse myös typeryyden ja sivistymättömyyden todellista. lisääntymistä.

Ihminen on pieni, mutta uuttera - Spitzweg II

Jatkan Carl Spitzwegin (1808-85) kuvilla. Hän kulki omia teitään, ja oli ulkopuolinen virallisessa taidemaailmassa, mutta vaikuttivatpa ajan kuvataiteelliset aatteet silti häneenkin. Romantiikan keskeisiä kuvausaiheita oli luonto, ja nimenomaan luonnon suuruus ja mahtavuus - ja ihmisen pienuus sen rinnalla. Baijerin vuoriston asukkaana hänelle aukeni Alppien huippujen ja rotkojen valtavuus. Muutamia sukupolvia aikaisemmin vuoristoja oli pidetty vaarallisina ja vastenmielisinä seutuina, joilla ei ollut mitään esteettisiä ominaisuuksia. Sama koski erämaita, aavikkoja ja jäälakeuksia. Ihmisen oli parempi olla järjestyneessä, huolella suunnitellussa ympäristössä. Eikä ihminen tahtonut olla pieni ja nöyrä häntä itseään suurempien ilmiöiden edessä.

Näyttääkseen vuorimuodostumien valtavuuden ihmiseen verrattuna Spitzweg rakensi kuvansa usein korkeiksi ja kapeiksi:

Vuoriston naisia haravoimassa. Vuoriston ihmiset olivat tottuneet ympäristönsä mittasuhteisiin, ja he elivät luonnon ehdoilla, pieninä mutta ahkerina, kukin omissa tärkeissä puuhissaan.

Forellin onkija. Tässä kuvassa rotko on tavallista lempeämpi ja pehmeämpi, ehkäpä kiitos forellin joka juuri on tarttunut koukkuun.

Itävallan rajavartiosto Tirolissa. Alppien solissakin valtio toteutti uutterasti itselleen asettamiaan velvotteita järjestyksen ja kontrollin ylläpitämiseksi. Spitzweg teki useita kuvia myös rajatullien miljööstä ja toiminnasta, ja niistä kyllä henkii varovainen irvailu pikkumaisia ja vallantäyteisiä virkamiehiä kohtaan.

Leijanlennätystä. Aiheensa mukaisesti kuva on entistäkin korkeampi, mutta nyt korkeuden määritteleekin ilma eikä vuori.

Yövartija. Hän... tuota... on vähän nukahtanut, mutta taustalla kohoavan talon "kasvojen" ilme on sitäkin puhuttelevampi. Tuo 'antropomorfismi' on tuskin ilmestynyt tauluun vahingossa.

Lukutoukka. Eräs Spitzwegin tunnetuimmista maalauksista. Ympäristön korkeus ja uutterankin ihmisen pienuus lähtee tässä ennemminkin henkisistä lähtökohdista: ars longa, vita brevis, kuten Hippokrates ei ainakaan latinaksi lausunut.

Lempeästi katsotut katseet - Spitzweg

Ettäkö taidemaalari sijoittaisi tauluunsa kertomuksen! Hyi olkoon, ajattelivat monet modernistit, sittenhän se on toritaidetta! Pikkuporvarillista huvittelua! Moralismia! No, pikkuporvarillista katsojaa näiden genre- eli laatukuvamaalarien työt kautta vuosisatojen miellyttivätkin jostain 1500-luvulta 1900-luvulle asti, eli niin kauan kuin kaupungeissa porvaristoa oli, ja heillä ehkä vähän rahaakin. 

Parhaat genremaalarit tekivät työnsä lähes dokumentaarisesti: kunkin aikakauden vaatteet, käyttäytyminen, ympäristö ja yleiset tavat saattavat käydä kuvista esiin mitä kaunopuheisimmin. Parhailla taiteilijoilla oli lisäksi yleensä taito sijoittaa töihinsä pieni kertomus, anekdootti, tai tunnelmapala siten että katsojalla oli mukavaa puuhaa niitä auki keriessään.

Eräs hurmaavimmista genremaalareista oli baijerilainen Carl Spitzweg (1808-85), jonka töissä on usein mukana lempeää huumoriakin. Biedermeierin leppoisa, mutta aika ankarasti perinnäistapojen, valtiovallan ja sensuurin silti kahlitsema aika tulee Spitzwegin kuvissa esiin usein vähän ilkikurisestikin: jos tapoja ei suoranaisesti uhmattu, pienet tahattomat ja ohimenevät vilkaisutkin kertovat paljon meistä ihmisistä, jotka ajasta riippumatta olemme aika samanlaisia. Tähän olen koonnut muutamia Spitzwegin vilkaisukuvia noin 1840-luvulta jonnekin 1860-luvulle saakka. Ne sisältävät ilmiselvän lisäksi paljon muutakin... Jokaisesta voisi kirjoittaa pienen esseen.

Leskimies. Useimmissa tapauksissa näiden kuvien vilkaisija ja kohde ovat tavalla tai toisella yhteensopimattomat, esimerkiksi säädyn, iän tai aseman vuoksi. Mutta silti, ainahan siro naisellisuus miehen mieleen on.

Ruusun tuoksu. Ruusuahan herra vain tässä ihailee, ei muuta...

Metsästäjä. Hänen koiransa innostuu vesialtaasta, hän itse näkee silmäkulmastaan jotain muuta.

Lehdenlukija puutarhassa.

Ullakkohuone.

Kirjeenkantaja. Moni odottaa kirjettä, mutta maalari ei isommin korosta ikkunoihin rientäviä naisia. Viimeisimmät on tarkalla katseella löydettävä. Huiman hauska ja lempeän ilkikurinen kuva!