Unien Helsinki - miten vanhat aivot toimivat

Olen tutkinut aivojeni toimintaa unien kautta.  Mainiota materiaalia saan varsin usein toistuvista Helsinki-unista. Usein olen yrittänyt päästä lapsuudenkotiini Eiran mäellä, Juhani Ahon tien numeroon viisi, tässä kartassa vielä Galitsinin tie, Armfeltintien risteyksessä. Jos olen päässyt, minulla ei ole avaimia, tai vanhempani eivät ole kotona. Enimmäkseen kuitenkin epäonnistun talon löytämisessä. Aikoinaan yritin muistista piirtää huvilakaupungin tiekartan, mutta sen luoteisosa jäi täysin keskeneräiseksi. En todella muistanut miten kadut kulkivat - mutta juuri sieltä olen toivottomana usein yrittänyt "päästä kotiin", ja epäonnistunut. Syy on selvä. Koulutieni kulki Armfeltin tietä pitkin, ja leikkipaikat olivat Juhani Ahon tiellä, aina alas Pietarinkadulle asti. Niiltä jäi muistijälkiä tuhatkertaisesti Engelin aukion takaisiin luoteisiin katuihin verrattuna, enkä itse asiassa muista olenko jälkimmäisillä koskaan kulkenutkaan. Näinmuodoin unen niin halutessa pyrin turhaan kotiini juuri sieltä suunnasta, enkä ole onnistunut unijuonen hallinnassakaan. Miksi en muutenkaan pääse lapsuudenkotiini, on sitten toinen, ehkäpä syvempi juttu.

Useimmiten tulen uni-Helsinkiin pohjoisesta. Hesperiankadut näyttävät olevan se raja joka minun pitää ylittää, muuten harhailen toivottoman tuntuisesti aivan oudoissa maisemissa. Mutta jios olen keskustassa, aivoni kaivavat taas esiin vahvimmat muistijäljet. Ne ovat aina Fredrikinkatu ja Mannerheimintien alkupää eli entinen Heikinkatu. Niiden välissä on Kampin mäki, jossa olen käynyt paljon harvemmin. Ja sielläpä ruutukaavakin oikeasti rikkoutuu.

Ylen tavallista on, että jos Fredrikinkadulta sinne mäelle joku katu johtaakin, se loppuu umpikujaan. Mäellä on usein massiivisia rauniotaloja, ja yleensä se lopultakin sitten on rakennettu massiivisesti täyteen, ja sen läpi kulkeminen on erittäin mutkallista ja hankalaa. Joskus pääsen läpi Vanhan Ylioppilastalon ja Stockmannin tienoille, useimmiten en.

Narinkasta pohjoiseen matala muinaisen linja-autoaseman tasanko on usein hyvin autio, joitakin yksittäisiä rakennuksia siellä täällä. Se on kuitenkin periaatteessa se alue jonka lävitse unissa pääsen Postitalon suuntaan. Kuten joskus aiemmin olen kertonut, unissani ei koskaan esiinny 20-luvun jälkiklassisismia modernimpaa arkkitehtuuria, paljon vanhempaa toki, jopa Caracallan termien jättiraunioita muistuttavia. Käsitys modernista arkkitehtuurista syntyi minulle vasta opiskeluaikoina - lapsuuden ympäristöä olivat jugend ja sitä vanhemmat tyylikaudet.

Jostain syystä Eerikinkatu on minulle Kampinmäen kaduista oudoin, ja harvoinpa todella olen kävellyt tai ajanut sitä pitkin. Kun se laskeutuu alas Fredrikinkadulle, se on jo painunut sen verran syvälle, että myös Freda joutuu laskeutumaan alas risteykseen, ja nousemaan taas takaisin Kampintoria kohti. Muistikuvissa ja unissa tuo Fredan notkahdus on huomattavasti dramaattisempi kuin valokuvissa, ja jostain syystä siitä onkin tullut jonkinlainen hot spot näihin uniini (kartalla violetti rengas). Yhdessäkään risteyksen kulmataloista en muistini mukaan ole käynyt, niin että syyn täytyy olla itse maantieteessä.

Eräässä tuoreessa unessa filmattiin romanttista tragediaa. Nuorukainen auttaa juuri Fredan notkossa tyttöä, ja rakastuu tähän. Tyttö välttelee, ja käy ilmi että hänellä on lapsi jonkun suuren rakkauden jäljiltä. Lopulta tyttö jättää lapsen nuorukaiselle ja menee luostariin. Luostarin ovi ja etuseinä olivat tunnistettavasti Vanhan Ylioppilastalon! Mutta tällä kertaa sinne päästiin Lönnrotinkadun kautta, ei mäen halki.

Jostain syystä poikkikadut Lönkka, Bulevardi ja Uudenmaankatu eivät näyttele mitään roolia unissa. Myöskään Vanhan taakse Kluuviin minulla ei ole ollut asiaa. Fredan symboliarvon täytyy johtua vahvasti siitä, että se vie kohti etelää, Viiskulmaa ja Eiraa kohti. Muinainen lapsuuden koulureitti oli juuri Freda, Uudenmaankadun kulmasta Armfeltintielle. Mainitut itä-länsi-suuntaiset kadut taas liittyvät myöhempiin elämänvaiheisiini.

Näin nämä lapsuuden vahvat ja syvällä olevat muistijäljet näyttävät vaikuttavan vanhan miehen uniin, merkillisellä, yleistävällä ja symbolisellakin tavalla.

Kenen joukoissa marssit?

Minkä puolesta marssisit, kysyttiin televisiossa. "Humanismin", vastasi yksi. Jotkut marssivat äsken tieteen puolesta. Toiset marssivat vastustaakseen maan laillista hallitusta. Ylihuomenna marssitaan monen asian puolesta ja vielä useampaa asiaa vastaan.

 Mutta minua marssiminen pelottaa yhä enemmän. Mitä organisoidummin, mitä paremmassa tahdissa marssitaan, sen pelottavampaa. Marssiin liittyy aina hyökkäävyyttä, aggressiota, latenttia väkivaltaa, uhkaa: katsokaa, meitä on paljon, ette voi meille mitään.

Joskus 60-luvun lopulla marssittiin rauhan puolesta. Joukkoa veti Retuperän WBK:n etäinen sukulainen Nalle Puh -orkesteri. Happeningiin osallistuneiden kertoman mukaan väellä oli ollut hauskaa, ja varsinaisen marssimisen sijaan porukka ikäänkuin valui eteenpäin. Sittemmin rauhanmarssit organisoituivat, marssi kurinalaistui, rinta oli rottingilla koska tiedettiin että marssijoiden suojana olivat mahtavat rauhanohjukset.

Voisiko absurdimpaa kuvitella. "Rauhan" puolesta marssittiin sotilaallisin tavoin... Niin, moni marssijoista oli silloin "puolueen pikku sotilas".

 "Kenen joukoissa seisot?" En kenenkään, en minkään. Mitä syvällisemmät arvot, sivistys ja tieteen vapaus esimerkiksi, sen vähemmän ne sietävät marssimista, lippuja, banderolleja. Marssiminen sisältää aina - vaikkakin joskus peitetysti - ajatuksen vihollisesta, jonka toiminta on lamautettava, ellei peräti eliminoitava. Mikään sellainen ei kuulu sivistykseen tai muihin syvällisiin arvoihin. Kysymys "kenen joukoissa" sisältää itsessään aina vastauksen. Se "ken" on aina olemassa. Ja kun se "ken" tuntee itsensä riittävän voimakkaaksi, hän komentaa väkensä kaduille. 

Kun kuulen marssivien joukkojen ääniä, lukitsen oven, sammutan valot, ja toivon ettei kiihtynyt väkijoukko huomaa minua.

- - - - -

On yksi poikkeus. Kun Suomen puolustusvoimat pitävät perinteisen paraatinsa, se viestittää perinteisellä tavalla olevansa olemassa. Sen esiintymisiin ei sisälly uhoa  eikä aggressiivisuutta. Ajatus rauhottaa, vaikka useimmat meistä toivovatkin ettei puolustusvoimiamme tarvitse käyttää pahimman luokan tositilanteissa.

Kuutamolla

Anteeksi nyt, mutta otsikosta ja kuvasta huolimatta tämä ei ole mikään romanttinen kertomus. Kävi näetsen näin, että heräsin kello kolmelta, vasta neljä tuntia omituista unta takana. Nousin ylös ja katsoin ikkunasta. Täysikuu piileksi puun takana. Se se minut herätti, varmaankin näin...

Yöllä on hyvä kirjoittaa, ja niinpä päätinkin pitkästä aikaa laatia blogitekstin. Moni on kuulemma ollut huolissaan, olenko jo hiipumaan päin kun näitä juttuja tulee niin harvakseen. Tottahan se onkin, harvemmin minulla on ollut asiaa tänne. Käyhän mielessä päivittäin kaikenlaisia ajatuksia, mutta niiden joukossa ei ole ollut niin yltiöpäisen viisaita että niitä olisi viitsinyt blogin tasolle jalostaa.

Toinen syy on se, että sitkeä istuminen koneen ääressä alkaa rasittaa raatoparkaa, ja heikkenevät silmätkin ovat kovilla. Silti se on tällä hetkellä kovin välttämätöntä, sillä jäämistö on saatava jonkinlaiseen kuntoon ennenkuin työkyky hiipuu. Papereita taskutetaan ja siirretään kansioihin, ja käsikirjoituksia on pakko kirjoittaa puhtaaksi toistenkin lukea ja käyttää. Kuten P. Saarikoski 20-vuotiaan viisaudella sanoi, "Elämä on ihmiselle annettu, jotta hän tarkoin harkitsisi missä asennossa tahtoo olla kuollut".

Erityisen välttämätöntä se työnteko onkin nyt, sillä olen vihdoin löytänyt hyvän kustantajan; sen nimi on Edition Tilli, ja se on tehokkuudessaan jopa yllättänyt minut. Yhtenään se lähettää nuotteja oikoluettavaksi, ja minä yritän parhaani. "Furchtbar viel Noten, lieber Mozart", sanoi keisari Taikahuilusta. Ja kauhean paljon niitä pakkaa olemaan minullakin. Yksikin huomaamatta jäänyt virhe voi tuhota paljon, ja minulta on harvoin lähtenyt itseltänikään täysin virheetöntä paperia.

Kokonainen vuosi vierähti turhautumisen merkeissä. Olin ollut yhteydessä Sulasoliin, joka ilomielin ilmoitti ottavansa haltuun koko laajan kuorotuotantoni. Siihen kaikki sitten jäikin. Oli kuulemma kappaleitten kohdalla erilaisia "vaikeuksia", ja kolme kuukautta sitten firma vihdoin tarkkanäköisesti valitsi pari varsin joutavaa varhaissävellystä mahdollisesti julkaistavaksi. Oli sinänsä kiinnostavaa huomata taas olevansa boikotissa, vaikka en muuta syytä siihen keksinytkään kuin epätoivoisen taistelun julkisuudesta. Nuotteja kirjoitetaan tänään massiivisesti enemmän kuin nuoruudessani, ja yhä useammalla musiikintekijällä on suuria vaikeuksia löytää töilleen esittäjiä. Ne armoitetut, jotka ovat päässeet julkisuudensyrjään kiinni, ovat tietysti myös haluttomia asemastaan luopumaan. Näin syntyy niitä "yleisiä syitä", yleisiä mutta salaisia, joista Kekkosen aikaan oli paljon puhetta. 

Nyt asiat ovat siis erinomaisella tolalla, eikä minusta tarvitse enää olla huolissaan. Valoa vilkkuu tunnelin päästä, ja työnteolla on taas mielekkyyttä. Ehkä tässä vielä putkahtaa aivosta ulos jotain kohtuullisen viisastakin, josta voi kehrätä tännekin jonkinlaisen jutun.

Hokemia Suomesta ja suomesta

Pakinoitsija Bisquit alotti pakinansa tänään 30.3. näin:

"Oivallus ettei suomi ole mikään kieli, vaan tapa istua penkin päässä karvat korvilla, oli haudottu painatuskuntoon Paavo Haavikon henkilökohtaisessa think tankissa, joten kannattaa pitää mielessä, että runoilija saattaakin tarkoittaa sanomallaan öbaut jotain vallan muuta".

Kysymyshän onkin ajatuksellisesta tiivistämisestä, josta itse asiassa jo Lönnrot kirjoitti suomalaisten rekilaulujen tekstejä analysoidessaan. Tällainen aforistinen tiivistys tapahtuu usein niin, että yhdestä ajatuksesta tai havainnosta seuraa jotain väliajatuksia, jotka sitten johtavat uuteen ajatukseen tai havaintoon. Tiivistettäessä välissä oleva jätetään pois, jolloin aforistinen ilmaus on valmis.

Eikä se todellakaan välttämättä merkitse juuri sitä miltä aluksi näyttää.

Mutta valitettavasti suurelta osalta ihmisiä puuttuu tällaisen aforistisen tiivistämisen taju. He ottavat ilmaisun sellaisenaan, muka loogisena päätelmänä, ja usein vieläpä vain osan siitä, sen yksinkertaisimman. Ja niin heillä on valmiina hokema, joka heidän mielestään edustaa sellaisenaan totuutta.

Jos kielentutkija kärjistää kielihistoriaamme sanomalla ettei aikaisemmin ollut olemassakaan mitään suomenkieltä, hänen kärjistyksensä otetaan ikäänkuin nykykieltä kuvaavaksi totuushokemaksi. Kun se yhdistetään enemmän tai vähemmän lennokkaisiin pohdiskeluihin pienen kielen mahdollisesta katoamisesta aikojen kuluessa, päästään sellaiseenkin ylimieliseen aivoulosteeseen jonka eilen luin joltakin Uuden Suomen kommenttipalstalta.

Kirjoittaja yritti kumota muut inttelijät ilmoittamalla että suomenkieli katoaa pian, joten hän käyttää puhuessaan mieluummin englantia. Antaakseen itselleen lisää arvovaltaa hän mainitsi että hänen sukunsa on Suomessa hyvin vanha.

Jotkut nuoremmat historioitsijat ovat kärjistäneet lennokkaasti, että mitään Suomea ei oikeastaan koskaan ole ollut olemassakaan. Tämä riittää hokeman pohjaksi, varsinkin jos jättää lukematta mitä kirjoittaja tarkemmin ottaen itse asiassa tarkoitti.

Niinpä kansan karttuisa suu ilmoittaa nettipalstoilla, ettei Suomea koskaan ole edes ollut, vahvistavat tämän olevan "tutkimustietoa", ja käyttävät aivokummajaistaan sitten perustellakseen mitä oudoimpia ajatuksia Suomen asemasta esimerkiksi Venäjän naapurina.

Aikaisemmin olen varoittanut käyttämästä sanaa 'koska', sillä sen yleisin käyttö on välimerkin tapaista eikä loogista syysuhdetta tarkoittavaa. Kaksi mielivaltaista lausetta yhdistetään toisiinsa sanalla 'koska', ja saadaan ne näin näyttämään loogiselta ja todistetulta ajatukselta. "Hänen puhettaan ei voi ottaa vakavasti, koska hän on X". X:n sijalle voidaan sitten sijoittaa mitä tahansa, esimerkiksi "nainen", "mies", "porvari", "punavihreä", "yläluokkainen" tai vaikkapa ajankohtaisesti "Ilves-fani".

Näin kunnallisvaalien alla voi kuunnella vallan kabinetteihin pyrkivien puheita, ja saada niistä helposti ja paljon kaunopuheista vahvistusta sille mitä tässä kirjoitin.

Kalervo T.:n tapaus

Kuulin tässä taannoin, että kaupungin viranomaiset ovat ryhtyneet joihinkin toimenpiteisiin kadonneeksi todetun hiukan yli 70-vuotiaan Kalervo T.;n tapauksessa. Hän asui vanhassa pikkutalossa Huittulanharjun kupeessa, mutta talo on nyt tyhjillään ja pimeänä, kun sähköt, vesi ja puhelinlinja ovat maksamattojen laskujen takia jo pitkään olleet katkaistuina. Lumessa talon ympärillä ei ole nähty muita kuin eläinten jättämiä jälkiä.

Monet tunsivat Kalervo T.:n, minä muiden joukossa. Häntä pidettiin aika lailla hassahtaneena, ja hänet nähtiin usein tallustelemassa Voipaalan kartanonpuistossa vanhanaikaisiin virttyneihin verryttelyhousuihin ja kuluneeseen pusakkaan pukeutuneena. Hänellä oli tapana katsoa kaikki päärakennuksen taidenäyttelyt useaan kertaan. Tyynesti hän aina maksoi eläkeläislippunsa henkilökunnalle, ja istui mielellään kahvion nurkkapöydässä lukemassa lehtiä, hiljaisena, ketään häiritsemättä.

Kalervo T. vältteli puhumasta asioitaan ihmisille, vaikka monet yrittivät ystävällisinä häntä lähestyäkin. Häneen oli talossa totuttu, ja koska hän ei millään tavalla häirinnyt kartanon elämää tai ihmisiä, hänen annettiin olla rauhassa.

Minun kanssani hän kyllä usein puhui. Hänen tarinansa olivat tosin sen kaltaisia, että joskus arvelin hänen olevan vallan sekopäisen. Hänen päähänpinttymänsä, suorastaan intohimonsa liittyi asiaan josta hän tiesi minun useasti kirjoittaneen, ja se oli ehkä syy miksi pääsin Kalervon kanssa puheisiin.

Voipaalan kartanon kuuluisa kummitus, harmaapukuinen nainen oli Kalervon intohimon kohde. Hän kertoi nähneensä naisen hyvin useasti, ei vain päärakennuksessa, vaan myös muinaisessa kivitallissa, Majurskan pytingissä, Pakarissa, ja jopa ulkona puistossa. Hän lisäsi mielellään, että myös nainen oli nähnyt hänet. Oli käynyt niin, että kun hän näki naisen, hän huomasi tämän tuijottavan häntä kovin hämmästyneen näköisenä. Kerran hän oli varovasti vilkuttanut kädellään, ja nainen oli ujosti vilkuttanut takaisin - ja kävellyt sen jälkeen seinän läpi, pois näkyvistä.

”Siihen aikaan siinä kohtaa ei ollut seinää”, Kalervo totesi.

Kummitusnainen on oikeasti olemassa, Kalervo intti. Hän vain sattuu elämään toisessa ajassa - mutta paikka on sama, se missä mekin nyt seisoimme. Kyselin Kalervolta, miten hän selitti tällaisen toisen olevaisuuden tämän nykyisen rinnalla. Hän selitti miettineensä asiaa, ja arveli kaiken perustuvan hiukkastason ilmiöihin.

”Kattos kun hiukkastasolla kaiken aikaa tapahtuu oskillaatiota, sellaista että kahden todellisuuden välinen oskillaatio värähtelee synkronissa keskenään, niin että niiden hiukkaset ovat ikäänkuin vuorotellen olemassa. Se oskillaatio on niin tavattoman nopeata, että sitä ei millään laitteilla voi havaita. Sillä lailla nämä kaksi todellisuutta voivat olla yhtä aikaa olemassa, mutta kummatkaan eivät ole yhteydessä keskenään, eikä toisesta voi havaita toista”, Kalervo selitti. Ja minä ihmettelin mistä hän oli saanut puheisiinsa tuollaisia käsitteitä. Mutta yhä oudommiksi kävivät miehen puheet.

”Jostakin syystä täällä Voipaalassa on joitakin häiriötekijöitä, niin että hiukkasten oskillaatio vähäsen menee epärytmiin, ja syntyy ikäänkuin interferenssi-ilmiötä”, Kalervo jatkoi järkkymättä. ”Ja sillai tästä meidän todellisuudesta voi joskus ikäänkuin nähdä väläyksinä sitä toista todellisuutta”. 

Meni aikoja, ja silloin tällöin näin Kalervon Voipaalassa, yhtä innostuneena kummitusnaisestaan kuin aina. Nainen oli taas vilkuttanut hänelle, ja hän oli vilkuttanut takaisin. Kalervo oli ilmiselvästi rakastunut näihin näkyihinsä.

Vähän ennen Kalervon katoamista näin hänet taas Voipaalassa. Hän oli kiihtynyt, ja tuli kertomaan että harmaapukuinen nainen oli selvästi pyytänyt häntä tulemaan luokseen. Hän oli yrittänyt lähestyä naista, mutta tämä oli äkkiä kadonnut. Seuraavan kerran kyllä yritän uudelleen, Kalervo uhosi.

Ja sitten Kalervo siis katosi. Monesti arvailtiin että hän olisi sairastunut tai viety hoitoon tai jopa kuollut. Hänen talonsa pysyi pimeänä ja tyhjillään.

Muutama päivä sitten Voipaalan johtajatar kertoi minulle, että muuan kartanolla usein käyvä huittulalainen vanhaemäntä oli pyyhältänyt sisään ja hengästyneenä ja huohottaen hokenut, että Kalervo kulkee tuolla puistossa jonkun naisen kanssa. Olivat vielä ihan käsi kädessä, hän lisäsi vielä vähän paheksuvan tuntuisena.

Henkilökunta oli juossut ulos ja kiertänyt puistoa ja rakennuksia, mutta mitään ei tietenkään näkynyt, ei Kalervoa, eikä ketään naistakaan. Seuraava höpsö näkyjen näkijä, johtajatar sanoi, mutta oli kuitenkin tavallista huolestuneemman tuntuinen. Samana päivänä ilmestyi Facebookiin Voipaalan päivitys, jossa kerrottiin uudesta näyttelystä, ja mainittiin lopulta humoristisesti että kävijöillä saattaa olla myös mahdollisuus kokea kummittelua, ihan parhaaseen Voipaalan tapaan.

Mutta Kalervo julistettaisiin siis pian virallisesti kuolleeksi, ja kun mitään sukulaisiakaan ei löytynyt, tontti taloineen joutuisi arvatenkin kaupungin haltuun. Vain tuo vähän höpsähtänyt huittulalainen vanhaemäntä myhäilee tyytyväisenä. ”Minä tiedän ihan varmasti, että täällä se Kalervo on kaiken aikaa jossakin”, hän kerran suhahti ohi mennessään. 

Tiedäpä sitten mitä tästä kaikesta sanoisi. 

Miten suojelet kavereitasi kaikelta siltä roskalta jota koneellesi lähetetään

Tänä ylitsevuotavan tekopyhyyden ja pidäkkeettömän maireuden päivänä sopiikin vähän esitellä kirjoittajan suhdetta sosiaaliseen mediaan. Mutta ennen sitä yksi huomio tästä tykötuppaavasta maireuspäivästä.
Lukemattomien sydänruudullisten joukossa on hyvinkin kolmasosa puhtaita mainoksia. Muutama eteenpäinpyrkivä henkilö on julkaissut oman pönötyskuvansa, johon liittyvät tekstit kertovat kuinka suunnattoman hyväntahtoinen ja ystävähakuinen tämä henkilö on. Vain äänestysnumero puuttuu...
Loput mainokset ovat firmoilta, jotka niinikään kaikki rakastavat meitä tulisesti. Ainakin jos meillä sattuu olemaan rahaa. Mainiota tiedotusta: nyt tiedän ainakin varoa juuri heitä.

Somella tarkoitan tässä Facebookia. Joka kerran kun tulen vahingossa painaneeksi "tykkää"-nappulaa, se tykätty päivitys sinkoaa kaikille fb-kavereilleni. Monet mainostajat ovat lisäksi ovelia. Jos joku on tullut tykänneeksi jostain heidän tarjouksestaan, he lisäävät tykkääjän nimen seuraaviinkin mainoksiin, joita saattaa tulla useita viikossa. Ratkaisu: EN TYKKÄÄ tarpeettomista mainoksista.
Varsinkin nettilehdet ovat ovelia. He näyttävät esimerkiksi kuvan jostain vanhasta esineestä tai työvälineestä, ja kehottavat peukuttamaan, jos lukija muistaa mikä se oli. Ja näin mainos leviää kulovalkean lailla. Ratkaisu: Älä koskaan peukuta ovelaa ja hämäävästi innostavaa mainosta.
Eräät toiset mainostajat käyttävät hyväkseen ihmisten hyväntahtoisuutta ja omantunnontuskia. "Ilmastonmuutos uhkaa meitä. Estät sen antamalla meille rahaa". "Mielipiteenvapautta sorretaan kaikkialla. Anna meille rahaa". "Ethän halua norsujen kuolevan sukupuuttoon? Anna meille rahaa". Ja antamalla rahaa ihmiset keventävät omiatuntojaan, eivätkä turhaan kysele mihin ne rahat menevät. Ratkaisu: Älä koskaan peukuta aatteellista mainosta joka pyytää sinulta rahaa.
Ihmiset jakelevat kuvia koiristaan, kissoistaan ja valmistamistaan ruoista. Nämä kuvat ovat läheisiä ja kiinnostavia vain lähettäjälle itselleen ja heidän lähipiirilleen. Ruokakuvilla on myös toinen tarkoitus: kiillottaa lähettäjän sosiaalista statusta lähes uskonnonkaltaiseksi muuttuneessa ravintokeskustelussa. Ratkaisu: Älä koskaan peukuta kissa-, koira-, tai ruokakuvia, ellei niillä ole aivan erityistä yleistä merkitystä.
Usein käy niin, että kaverisi on tykännyt jostain poliittisesta mielipiteestä. Monesti näissä mielipiteissä on äärimmilleen kärjistetty asetelma, ja tosiasioita on käytetty tietoisen valikoivasti epätotuuksien rinnalla. Viimeistään kommenteissa saatetaan väittää, että hallitusherrat / oppositiovaikuttajat ovat täydellisen pahoja ihmisiä, jotka nauttivat nähdessään uhriensa kärsivän. Ennemmin tai myöhemmin kommentteihin ilmestyy myös kirosanoja tai uhkauksia saunan taakse viemisestä. Ratkaisu: Ole äärimmäisen varovainen poliittisen propagandan edessä. Ennakoi kommentteihin ilmestyvät asiattomuudet, äläkä peukuta, ellet halua sellaisten leviävän kavereittesi ruudulle.
Kullakin kaverilla on omat perheensä ja lähipiirinsä. He julkaisevat kuvia ja kertomuksia perheensä sattumuksista. Jos et tätä lähipiiriä tunne, älä sekaannu sen asioihin. Erota päivityksistä ne jotka ovat selvästi suunnattuja yleiselle kaveripiirille. Niitä voit tapauksesta riippuen kommentoidakin. Poikkeus: Perheensisäisistä syistä voit vapaasti tykätä oman perheesi päivityksistä, sillä sen vuoksi FB myös on olemassa. Minun kaltaiseni etäisä ja -isoisä pitää näin yllä perheen sisäistä koheesiota. Ja sen ymmärtävät muutkin jotka näin tekevät.

Kohtele lähimmäistäsi (ja fb-kaveria) niinkuin toivoisit hänen kohtelevan sinua. Älä lisää heidän sivuilleen joutavaa, pahantahtoista tai törkeää aineistoa. Sitä tulee kaikkialta kuitenkin aivan tarpeeksi muutenkin.

PS. Olen lähtenyt siitä, että ystäväni ovat ystäviäni 365 päivää vuodessa. En ymmärrä miksi tänä yhtenä ainoana päivänä olisi lähdettävä osoittamaan heille ja muille, tuntemattomillekin, erityistä lennokasta spesiaaliystävyyttä. Minä en missään tapauksessa ole kaikkien ystävä, eivätkä kaikki ole minun ystäviäni. Ystävyys on hyvin tärkeä ja henkilökohtainen asia, eikä sitä pitäisi inflatoorisesti laimentaa tältä sisällöltään. Jos minulla tämän kirjoituksen jälkeen on vähemmän ystäviä kuin ennen, voin olla varma että he ovatkin sitten sen parempia ystäviä.

Vaihtoehtoinen totuus

Kaikki televisiokanavat keskeyttivät ohjelmansa, ja verkkolehdet vierittivät punaista banneria jossa luki "BREAKING NEWS!" Ryntäsin television ääreen. Lähetys katkeili, lumisadetta ja kohinaa, välillä näytettiin vakavailmeisen naisen kuvaa. Sitten häiriöt lakkasivat, ja nainen alkoi puhua.

Nainen oli Hillary Clinton, ja hänen taustallaan oli Yhdysvaltojen lippuja. Hän puhui tähän tapaan:

"... näyttää siltä, että kohtalokas aika-avaruuden anomalia on väistymässä. Kauan on arveltu, että meidän universumillamme on rinnakkaismaailmoita, jotka sijaitsevat samassa koordinaatistossa kuin omammekin. Nyt tämä olettamus on osoittautunut todeksi. Anomalia, joka siirsi meidät muutaman kuukauden ajaksi toiseen, rinnakkaiseen maailmaan, on ilmeisesti ollut epätäydellinen, ja koskenut vain Amerikan mannerta."

"Tämä on käynyt meille hyvin selväksi, kun olemme käyneet läpi muualta maailmasta tulleita raportteja. Niiden mukaan Yhdysvaltojen presidentinvaalit olisi voittanut liikemies Donald Trump, joka heti virka-asemansa alussa allekirjoitti joukon maailmaa säikäyttäneitä määräyksiä."

"Yhdysvaltojen presidenttinä ilmoitan täten muulle maailmalle, että voitin viime syksynä vaalit usealla miljoonalla äänellä, ja että kaikki mitä Amerikan Yhdysvaltojen presidentiksi luullun liikemies Trumpin on arveltu päättäneen, on kadonnut olemattomiin, ja palannut rinnakkaistodellisuuteen, joka sivumennen sanoen ei vaikuta kovinkaan miellyttävältä :"

"Olen tänään keskustellut useiden valtionpäämiesten kanssa tapahtuneesta, ja voin ilokseni kertoa, että niin Saksan liittokansleri Merkel, EU:n pääsihteeri Katainen, kuin Venäjän presidentti Medvedev ovat ilmaisseet tyytyväisyytensä asioiden saamaan käänteeseen. Olen lähettänyt myös sähkeen uuden osavaltiomme Meksikon väliaikaiselle kuvernööri Schwarzeneggerille, jossa onnittelen kaikkia osavaltion asukkaita, ja yhdyn heidän riemuunsa siitä, että valtioden välistä muuria on nyt alettu purkaa."

Tämän lähetyksen jälkeen ruutuun ilmestyivät pääministeri Bernerin vakavat kasvot. Hänen mukaansa Yhdysvaltojen ja Euroopan taloussuhteet ovat nyt saaneet aivan uuden ulottuvuuden, ja että esimerkiksi maamme tiestön ja muun infrastruktuurin kehittyminen voi nyt edetä nopetetussa aikataulussa.

Lähi-idän kirjeenvaihtajat kertoivat valtavan laajan ISIS-kalifaatin tyrmistyneen uudesta tilanteesta, ja ilmoittaneen, että toisen todellisuuden suuret ja onnistuneet iskut mm. Atlantassa ovat todella tapahtuneet, joskin siis toisessa ulottuvuudessa, ja julistavat ikuisesti kalifaatin kunniaa.

Tämän jälkeen ruutuun ilmestyivät Susanne Päivärinnan lempeät äidinkasvot. Mutta minun alkoi tehdä mieli...

Ja sitten heräsin. Ikkunan takana oli kesä, linnut lauloivat, ja tunsin itseni nuoreksi. No, olinkin vasta 27-vuotias, ja kaunis vaimoni Melanie nukkui vieressäni. Mietin kuinka hienosti suomalaiset olivat järjestäneet äskeiset Aunuksen kauppaneuvottelut Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen syntyneen Länsi-Venäjän tasavallan kanssa. Kaupankäynti Syvärin toiselle puolen alkaisi pian ja vilkkaana, ja Viipuri kasvaisi nopeasti takaisin maamme toiseksi suurimmaksi kaupungiksi.

Muistelin nopeasti hälvenevää aamuyön untani, ja yritin palautella mieleeni siinä näkemieni henkilöiden outoja nimiä. Turhaan, ne hävisivät mielestä kuin aamukaste auringon noustua. Niinpä aloin herätellä Melanieta, ja ehdotella hänelle vielä viidennen tyttären tekemistä...