Uskonrauhaa häiritsemässä edistyksen puolesta?

Vanhoillis-laestadiolaisten Lopen Suviseurojen yhteydessä on levitetty "vastapuolen" tarroja. Niissä vastustetaan perinteistä avioliittokäsitystä miehen ja naisen välisenä pyhänä sopimuksena. Nyt levittäjien puolella ollaan "järkyttyneitä". Tarranlevittäjiä on näet nimitelty ja heille on huudeltu. Kokouksen osallistujilla on "havaittu toisen vahingoittamiseen sopivan esineen hallussapitoa” - mikä se sitten olikin, kirjoituksissa on mainittu vain retkituoli.

Ja niin sitten seuroihin hyökänneet ovat tehtailleet rikosilmoituksia. Jopa eräs piispakin on myötäillyt tarranlevittäjien toimintaa, ja kritisoinut ”väärinuskovia”.

Merkillistä. Jos vaikkapa ortodokseja tai islamilaisia vastaan leviteltäisiin tilaisuuksissa vastapropagandaa, sellainen epäilemättä pyrittäisiin estämään häiriöntekona ja uskonrauhan rikkomisena. Tiettävästi jopa poliisi voi suojata poliittisia kokouksia vastapuolen hyökkäyksiltä.

Mielipide-eroja on loputtomiin, ja ihmisiä on helppo kiihottaa toisiaan vastaan. Sen vuoksi yhteiskunta pyrkii hillitsemään rauhattomuuksia, ja suojelee ryhmiä toisiltaan. Minun käsitykseni mukaan oli jonkun vaikka kuinka omituisen porukan häiritseminen on sivistymätöntä ja sopimatonta, jos se käyttäytyy rauhanomaisesti, kuten varsinkin nämä vanhauskoiset seuroissaan.

Mitä koko kristinuskoon tulee, sen parissa näyttäisi perinteinen sukupuolikäsitys olevan enemmistön kannattama, puhumattakoon nyt sitten islamilaisesta maailmasta. Länsieurooppalaisen maallistuneen väestön piirissä leviää liberaalimpi käsitys, mutta sielläkin mielipiteet hajoavat.

Tarranlevittäjien ja heidän kannattajiensa parissa ollaan vakuuttuneita siitä, että he edustavat edistyksellistä ja moraalisesti esikuvallista kantaa, ja monet haastatellut hämmästelevät miten heidän jaloa toimintaansa ylipäätäänkään voi arvostella. Voin hyvin kuvitella, miten vanhauskoiset kutsuvat häiritsijöitään ”jumalattomiksi” tai ”sielunvihollisen rengeiksi”, mikä tietysti terminologisesti osuu suoraan näihinkin. Siispä raastupaan! Kun Jumalan rangaistus ei ehkä tässä kiireessä ehdi toteutua?

Voisiko arkkipiispa yrittää rauhoittaa porukoita? Mielipide-eroja tuskin voi tasoittaa, mutta niiden osapuolien sopisi yrittää elää sovussa.

 - Ja taas on pakko mainita, etten puhu ollenkaan aatteista, vaan käyttäytymisestä ja yhteiskuntarauhasta. Itse en edusta mitään ideologiaa. Toki ”puolueeton” saa kutia molemmilta suunnilta…

Urheilusaavutuksiani

Monet tuttavani ovat vanhemmilla päivillään kertoneet mitä huikeimpia faktoja urheilusaavutuksistaan. Pitää minunkin siis tehdä se. Saavutuksia on kosolti minullakin, ja vielä enemmän niistä seuranneita oppikokemuksia.

Pesäpallo

Pesäpalloa pelasin koulussa Johanneksen kentällä aivan Norssin vieressä. Muinainen vakiopaikkani oli kakkosvarana. Sen tehtävänä oli hakea pallo kadulta tai joskus jopa Norssin pihalta. Kiirettä ei ollut, sillä kaikki liikkuvat sisäpelaajat ehtivät juosta kotiin vaikka takaperin. Sisäpelaajana varmistin sen että seisoin potentiaalisten vainajien takana, siinä toivossa ettei tarvitsisi juosta. Sain nimittäin kerran kakkoselta kolmoselle juostessani pallon päähäni, ja opin laakista. Sitten kun pää oli selvinnyt.

Maastohiihto

Opin hiihtämään Suomenlahden jäällä. Siihen aikaan ei talvimerenkulkua ollut, joten vitivalkoista kenttää oli äärettömän laajalti. Yleensä hiihtovaellukseni oli isän ja isoisän mukana, ensin vyötäisiini kiinnitetyn köyden vauhdittamana, sitten isompana jo vapaana. Meressä oli siellä täällä luotoja, hurjimmat yli metrin korkuisia. Ne kierrettiin huolellisesti, sillä alamäissä oli aina vaarana hirmuinen vauhti ja siitä seurannut kaatuminen. Koulussa hiihdettiin valitettavasti mäkisissä metsissä. Ylös päin oli mahdotonta nousta lipsuvien suksien vuoksi, joten käytännöllisintä oli irrottaa sukset. Alas päin vauhti kiihtyi vaaralliseksi, ja ladussa oli aina lopulta mutka, joten varminta oli kävellä nekin matkat. Hiihdin koko ikäni isoisäni vanhoilla nappulakärkisillä Lampisilla (?), ja talvella 1968 minua kehotettiin poistumaan ladulta, kun sukseni olivat aivan liian leveät. Loukkaannuin, ja päätin ulkoistaa harrastukseni. Televisio auttoi minua paljon, mutta sain kaksi kertaa olla Valkeakosken SM-hiihtojen järjestelytoimikunnassa, tehtävänä juhla-Farfaarin (kyllä: FarFaarin!) laatiminen ja oheisohjelman järjestäminen. Tutustuin silloin mm. Pirjo Manniseen ja Jari Isometsään. Isometsä ja minä tunsimme toki toisemme televisiosta, hän oli lapsena katsonut jouluaaton joulupukkiohjelmaa jossa poikani ja minä esiinnyimme. Huippuna oli tutustuminen Marjo Matikaiseen. Hän tuli tervehtimään minua - joku oli tiennyt minun kiihkeästä fanituksestani, ja käynyt kuiskimassa.

Keihäänheitto

Eltsun kentällä luokkani heitti keihästä. Heitin 47 metriä, ja tulin toiseksi. Opettaja ei ensin uskonut, mutta kaverit todistivat tuloksen. Ajattelin että siinä onkin oma lajini, ja ostin Skohasta (nykyisen 'makkaratalon' paikalla) oikean keihään. Maalla aloin heitellä, sillä tuloksella että tänäänkään ei tulisi mieleen heittää palloakaan. Olkapää meni, ja vihoitteli myöhemminkin silloin tällöin. Keihäs siirtyi urheilijapojalleni, ja saattaa vielä olla erään ex-ministerin hallussa. Katkenneena. Sic transit.

Seiväshyppy

Maalla tein itselleni seipään kuusesta. Hiekkakentällä oli telineet, ja aloitin kahdesta metristä. Seiväs katkesi ensimmäisellä hypyllä, ja rojahdin suin päin kovaan maahan. Se seiväshypystä.

Maastojuoksu

Lähdin maalla juoksemaan pitkää lenkkiä, mutta löysin itseni ojanpientarella pökerryksissä. Se siitä. Mutta koulun opettajana menin halpaan, kun kollegani jääkiekkomestari Jorma Rikala löi vetoa siitä ettemme jaksaisi juosta edes viiden kilometrin lenkkiä. Tottakai jaksamme, me sanoimme. Pääsin perille vain yhden oksennuksen jälkeen, mutta seuraavana päivänä kävelin koulussa kuin puujaloilla. Mutta suoritus mikä suoritus. Ensimmäinen ja viimeinen.

Permantovoimistelu

Koulussa oli telinevoimistelu hirveintä mitä tiesin. Rekillä pakkasivat munat jäämään väliin, renkailla ainoa temppu oli roikkuminen, hevosella sattui niin pirusti. Muutaman kaverin kanssa viihdyimme mattokasassa. Mutta sitten siellä matolla käskettiin mennä makuulle, painamaan jalat mahan päälle, ja pompahtamaan pystyyn ilman käsien apua. Olin ensimmäinen koko porukasta! Sittemmin maalla häikäisin kaikkia mestarillisella tempulla: Seistään suorana, vesilasi otsalla, mennään makuulle ilman käsien apua, ja noustaan taas pystyyn, eikä vettä saanut loiskua. - Vihdoinkin onnistuin! Ad astra per aspera! 

Tarinatalous, kärsimysbonukset

 

Taide-lehden uusimmassa numerossa (3/2025) kirjoittaa Lauri Eriksson otsikolla TARINATALOUS SAAPUI KUVATAITEESEEN - kun elämästä ja identiteetistä syntyi kauppatavaraa, miten ”tunteisiin vetoavista tarinoista on syntynyt taiteen ja median valtavirtaa”, jopa niin, että itse taiteesta on tullut sivuseikka.

 

Tämän vuoden helmikuussa aiheesta kirjoitti Tieteessä tapahtuu -lehdessä Maria Mäkelä perusteellisen tutkielman samasta asiasta otsikolla Tarinataloudessa kirjailijan tehtävä ei ole enää sepittää fiktiota vaan hallinnoida tarinallista pääomaa. Kirjailijoita markkinoidaan heidän omilla elämäntarinoillaan, joista algoritmi seuloo tykättävät, samastuttavat ja jaettavat.

Mäkelä kirjoittaa: ”Arvokkainta valuuttaa on samastuttava, autenttinen kertomus yksilön mullistavasta kokemuksesta: traumaattisesta tapahtumasta selviytyminen, loppuun palaminen ja siitä seuraava uusi elämänoppi, käänteentekevä kohtaaminen. Tiiviys ja helppo tunnistettavuus ovat hyveitä – parhaan inspiraatiotarinan ja sen opetuksen pystyy kiteyttämään klikkiotsikkoon.”

Hän jatkaa: ”Tarinatalouden logiikka on ajanut esimerkiksi autofiktion ennennäkemättömään suosioon sekä kustantajien että lukijoiden keskuudessa. Kustantajat ovat lähteneet kilvan muokkaamaan suosittujen influenssereiden henkilökohtaisia, tunnustuksellisia somesisältöjä minämuotoiseksi elämäntilannekirjallisuudeksi. Esimerkiksi äänikirjapalvelut markkinoivatkin ’teosten’ sijasta ’tarinoita’.”

Someen tukeutuvan median yliote kaikesta tiedotuksesta on tietysti murskaava. Algoritmit hallitsevat tietoa, ja varsinaiset taiteet ovat sen vallassa. Taistelu näkyvyydestä on armotonta, ja sinänsä merkittävät teokset ja tekijät saattavat jäädä täysin pimentoon. Milloin minkäkinlaiset ideologiat taistelevat keskenään, ja tällä hetkellä taiteen yrittäjät ja heidän omistajansa saavat lisäbonuksia esimerkiksi sukupuoliasioista ja luokka-asemasta. Ajatella, ”luokka-asemista” puhutaan yhä vieläkin…

Mutta eihän tämä ole mikään uusi asia. Näin ovat jo 1800-luvun romanttiset mielikuvat levinneet. Eino Leino kirjoitti pakahtuvan tunteellisen runonsa Aleksis Kivestä vuonna 1901: ”…hän eli vain syksystä jouluun…”. Siinä unohtui tykkänään, että Kivi sai maamme ensimmäisen valtionpalkinnon vuonna 1860, ja voitti jopa itsensä Runebergin, jota vielä Topeliuskin ankarasti kannatti. Ja vuodesta lähtien 1870 vihkosina julkaistua Seitsemää Veljestä kansa osti yhä kasvavalla innolla.

Kiven elänän pituus oli Mozartin luokkaa. Ja kas, Mozartiakin myytiin vielä sotien jälkeenkin, lähes nykyaikana, nyyhkytarinana köyhänä väärinymmärrettynä ja unohdettuna nerona. Tämä oli kuitenkin varsin varakas ja menestynyt taiteilija, jonka kohoamisen kansainväliseen ylimestaruuteen keskeytti vain äkkikuolema.

Jos politiikka olisi tarinataidetta, Urho Kekkonen olisi sen mestari. Niinpä ”savupirtin pojan” synnyinkodin savupiippukin piti retusoida valokuvasta pois.

Taide-lehti kertoo, miten Schjerfbeckiä myydään Amerikassa pyhimyslegendalla, jossa syrjäinen ja sairas nero kykeni valtavalla tahdonvoimallaan kohoamaan mestariksi. Särestöniemeä myydään ajankohtaisesti queer-tarinalla Tove Janssonin rinnalle, vaikka sen tarinan merkitys taiteilijoille oli pienempi kuin jonkun muun tarinan.

Ja hyvänen aika, joku aloitteleva yrittäjä realisoi äskettäin kärsimyksensä siitä että hänen isänsä on kuollut, ja häntä kiusattiin lapsena. Ikävää toki, mutta mitä tekemistä sillä on itse taiteen kanssa? Mutta arvelen, että kaikkitietävä tekoäly pystyy pian muuttamaan somepisteet enemmän tai vähemmän viralliseksi nykytaiteen kaanoniksi.

Reflukseja

Viime aikaisia kurkkuani raastavia happohyökkäyksiä tämän maailman aiheista.  "Todella pahalta näyttää tässä kyllä", sanoi Estonian radisti.

*

Yle kirjoittaa Macronin ja Rouvan läpsyttelyistä: "Selkeä syy sille, miksi video tuskin kiinnostaa ranskalaisia kovin pitkään on se, että ranskalaisessa kulttuurissa parisuhteen ongelmia pidetään yksityisasioina. Se, onko pariskunnan välillä kitkaa tai jopa aviokriisi, ei kuulu ulkopuolisille. Tässä Ranska eroaa monella tapaa Suomesta". Tässä Ranska on yhä sivistysmaa. Suomessa juoruakat, ylvästelijät ja raharikkaat ovat kunniassa, sättijät ja kieroilijat sankareita. Sivistynyt väestökerros jäi täällä liian ohueksi.

*

Kun pikkupoikina rakennettiin hiekkalinnoja ja -kaupunkeja, toiset säännöllisesti tuhosivat ne. Maailma jakautuu kahtia: toiset rakentavat, toiset rikkovat. Sota on jälkimmäisille mainio tekosyy, urheilu on toinen. Viina on se varsinainen käyttövoima. Mona Lisan päälle heitittiin äskettäin töhnää; siinä on rikkomisen tekosyynä edistyksellisesti jokin yleishyvän sanoma. Ikkunat rikki ja kaupanhyllyt tyhjiksi, KOSKA jotakuta sorretaan. Patsaat töhrätään tai särjetään, KOSKA me ollaan parempia. Maalaukset viilletään halki, KOSKA valkoinen ylivalta ja ilmastonmuutos. Kaikkia KOSKA-sanan esiintymiä pitäisi varoa, sillä suurin osa niistä on mieltä ja merkitystä vailla.

*

Eurooppa on kovana, määräsi aselevon alkavaksi maanantaina, taikka paha perisi Putinin. Ei alkanut. Tällä hetkellä varmaan sorvataan jossain tiukkaa ja paheksuvaa lausuntoa. Kremlissä pelätään, että seuraava lausunto saattaa olla vieläkin paheksuvampi. Kovaa peliä.

*

"Me voitamme varmasti sillä meillä on upeat ehdokkaat!" (Poliitikko L.) - "Tämä on mahtava show ja meillä on upeat vieraat!" (Koomikko L.) - Molemmat yleisöt kiljuvat hillittömästi. Eihän näillä höpönlöpöillä ole mitään eroa. Joskus, epämääräisesti muistelen, oli myös jotenkin analyyttisiä harkintapoliitikkoja. Ehkä muistan väärin. Oliko sellaisia sivistyneitä valtiomiehiä koskaan?

*

Vasta nyt tulin lukaisseeksi sen uuden viraston nimen, joka perustetaan Tampereelle Attilan majesteettiseen palatsiin: sehän onkin kaikkien virastojen äiti, jopa isoäiti, Lupa- ja valvontavirasto! Vihdoinkin elämä helpottuu, sillä meillähän kaikki on luultavasti kiellettyä, paitsi sellainen joka nimenomaisesti juuri nyt ehkä on sallittua.

*

Taannoin eräs toimittaja kertoi Marcus Aureliuksesta, ja kirjoitti että hänet tunnetaan parhaiten elokuvasta Gladiaattori. Tänään kuulin, että Tutankhamonin hautakammio on kovin pieni, vaikka hän on maailman kuuluisin farao. Mahtavatko kummatkaan olla kovin kuuluisia, kun heistä ei kerrota mitään Tik-tokissakaan?

*

Jopa kaikkitietävät toimittajatkin ovat repineet revansa EU-korkeista, kun niitä ei voi "ollenkaan" käyttää. Onhan se tosi vaikeaa, oletko AINA aukaissut sen väärin??? Älä itke, paikallislehden toimittaja! Olet jo iso tyttö, ja kun setä vähän opettaa niin saatat jopa onnistuakin! Korkissa naksautustoiminto, joka usein toimiikin aivan hyvin. Paina korkkia kunnes se naksahtaa, silloin se pysyy auki. Ankarasti kun vielä kokeilet, saatat jopa huomata miten päin purkkia on käännettävä niin että litku tulee sinne mihinkä se on saatava.

Avatar nimeltä "Halla-aho"

Nyt Yle on tuottanut uuden fiktiosarjan elävästä henkilöstä, tällä kertaa Jussi Halla-ahosta. Myös hän on herättänyt suuria tunteita, ihailua tai peräti vihaa. Häneltä itseltään ei kysytty mitään, samoinkuin ei Mariniltakaan.

 

"Tiedonantajat" ovat heidän ystäviään ja vihamiehiään, tai kokonaan ulkopuolisia, kuten toimittajia. Jos kuvailisin läheisiäni näille haamukirjoittajille, heistä moni voisi kovin yllättyä. Mitenkä voisin täysin tuntea lähimmäistäni, kun jopa itse saattaisin ihmetellä itseäni?

Nyt Yle julkaisi näytteen tästä fiktiosta, kaiken lisäksi hyvin intiimin kohtauksen, jossa kuvitteellinen päähenkilö on yhdessä kuvitteellisen vaimonsa seurassa. Ei tällainen satuilu ole kovin eettistä.

Julkaisen Marin-blogin uudelleen. Mutatis mutandis argumenttini sopivat tähän uuteen tapaukseen aivan hyvin.

  

tiistai 8. lokakuuta 2024

Avatar nimeltä "Marin"

 

Nainen on vasta 38-vuotias. Nyt hänestä julkaistaan fiktiivinen draama. Siis fiktiivinen draama, Ylen tuottama, ja siitä ovat kaikki mediat toitottaneet jo päiviä.

Aletaanpa alusta. Mistä me tiedämme tämän 38-vuotiaan? Koska media on kertonut hänestä. Miksi hän on superjulkkis? Koska media on tehnyt hänestä ensin julkkiksen, ja puhkunut ja puhaltanut hänestä sitten superjulkkiksen. Jokainen superjulkkis on median synnyttämä, riippumatta siitä onko kohde itse tätä asemaa halunnut.

Media tietää hyvin, että paha kello kuuluu kauemmaksi kuin hyvä kello. Menetelmä on tämä: ensin täytetään palstat kritiikittä hyvillä mielteillä. Kauneus, nuoruus ja menestys on varsinkin naisen kohdalla mainio startti. Kuvan naisesta tuli viisi vuotta sitten, 33-vuotiaana, pääministeri. Hän oli erinomainen kohde median päätehtävän aiheeksi.

Vasta kun kohde on riittävän suosittu, häntä kannattaa skandalisoida. Se aloitettiin varovaisesti. Sen sijaan että virkamiehet olisivat huomauttaneet työasunnon aamupalojen hinnasta, ja pääministeri olisi normaaliin tapaan korjannut tilanteen, ilman sen ihmeempiä kommervenkkejä, herkullinen tapaus vuodettiin julkisuuteen.

Media alkoi höyhentää nuorta pääministeriä häikäilemättä, ja paisutti näitä itse laatimiaan kohuja. Aamupalojen jälkeen iskettiin naisen koruihin, yritettiin saada lisää vauhtia siitä, että tämä todennäköisesti oli eräässä kuvassa ilman rintaliivejä, ja lopulta salakuvattiin erilaisia bileitä. Media kehitteli teorioita päähenkilön mahdollisesta alkoholismista ja huumeidenkäytöstä. Kaikki koukut eivät kaloihin iskeytyneet, mutta kohde sai tarpeekseen. Hän jätti poliittisen työnsä, ja lähti ulkomaille.

Sitten kävi niin, että nuori nainen alkoi menestyä kansainvälisesti. Hänelle tuli vähän enemmän rahaakin, ja hänet nähtiin monenlaisten pintajulkkisten kanssa samoissa kuvissa. Nythän on niin, että media tavallaan omistaa pintajulkkikset, koska on ne luonutkin. Tämä nainen oli siitä hankala, ettei hän ollut soveliaalla tavalla mediaystävällinen. Ehkäpä hän kuviaan lähetellessään suorastaan pottuili medialle.

Niinpä media kosti. Kun nuori nainen ei itse avautunut sille, eikä kertoillut intiimiasioitaan, media loi hänestä avatarin, "Sanna Marinin". Ja nyt kaikki lukijat ja kuuntelijat saavat taas tietää minkälainen tämä oikeasti on, miten riitelee, miten lempii, mitä missäkin tilaisuudessa puhelee.

Eihän tuo nyt ole niin omituista, että me saamme kuulla päähenkilöstämme fiktion kautta, sen käsikirjoittajan, joka ei edes tunne alkuperäistä henkilöä. Onhan henkilömme ministeriaikanaankin ollut julkisuudessa mitä suurimmalta osalta fiktiivinen.

Minusta tämä ei ole enää mitenkään kohtuullista. Nyt pelkään jopa tragiikan lähestyvän. Kun toimittajat haistavat verta, he kyllä repivät saaliinsa ilman vähintä armoa.

(Varmuuden vuoksi sanon, etten ole ollut poliittisesti ollenkaan samaa mieltä entisen pääministerin kanssa. Mutta hän on ihminen siinä kuin kuka tahansa meistä. Jokin kohtuus saisi julkisella puheella sentään olla.)

Esivanhempieni ajattelusta

Petter August Rydman

Isoisoisäni Victor (1850-1916) ja isoisäni Walter (1880-1950) olivat sivistyneitä ja kielitaitoisia ihmisiä, ja menestyivät elämässään hyvin. Edellisestä tuli suurkauppias ja valtiopäivämies, jälkimmäisestä yritysjohtaja, yhteiskunnallinen toimija ja kauppaneuvos. Varsinkin isoisäni matkusteli ja edusti kehittyvää suomalaista elinkeinoelämää useissa Euroopan maissa.

Victor Rydman

He, ja heidän lähisukulaisensa ajattelivat tavalla jota voisi hyvin kuvata porvarillisen liberaaliseksi. Siitä on kaunopuheisia todisteita suvun Sukuklubin (Släktklubben) päiväkirjoissa, joita kirjattiin melkein 15 vuoden ajan, vuodesta 1908 vuoteen 1922, jolloin isoisäni serkku Heikki Ritavuori murhattiin.

Onnekseni näiden esivanhempieni elämästä on jäänyt talteen tavattoman paljon dokumentteja. Niistä voi lukea monenlaisis-ta asioista, kuten vaikkapa sitä miten kieliolot olivat kehitty-neet 1800- ja 1900-luvuilla. Isoisäni isoisä oli kruununnimismies Petter August (1798-1881), ja tämän isä oli virkamies Frans Efraim (1757-1839), jotka kirjoittivat paperinsa ruotsiksi, mutta toimivat suomalaisilla seuduilla, ja ymmärsivät kaiken järjen mukaan myös suomea. Suomenmielisen Victorin kotikieli oli todennäköisesti ruotsinvoittoinen, aivan siitä riippuen mistä säädystä puhuja oli. Walter oli jo hyvin suomenmielinen, kävi oppikoulunsa Suomalaisessa normaalilyseossa, mutta

Walter Rydman

kirjoitti molemmilla kielillä. Hänen virallinen äidinkielensä oli luullakseni suomi, mutta perhekielensä olivat molemmat kaksi, sillä isoäitini oli ruotsalais-saksalaista sukua. Isäni Niilo (1908-2008) oli yhä kaksikielinen, mutta koti- ja äidinkieli oli suomi.

Kun Victor ja Walter toimivat taloudellisella alalla, heidän liberaali ajattelutapansa oli epäilemättä peräisin pragmaattises-ta toimintatavasta, ”pienemmän riesan tiestä”. Siinä ei lähdetä mistään ideologiasta liikkeelle, vaan siitä mikä tuntui järjelli-simmästä toimintatavasta. Yksi ideologia molemmille toki oli yhteinen, nimittäin Suomen itsenäisyys. Walter toimi nuorena jopa Kagalin piireissä, ja keräsi ympäri maakuntia nimilistoja suureen adressiin Helmikuun manifestia vastaan.

Tiedän sekä vanhoista papereista että omankin kokemuksen vuoksi, että sukuni ei sietänyt ylimielistä herrastelua ja ylvästelyä, vaan suhtautui esimerkiksi palvelusväkeen hyvin ystävällisesti ja jopa familiäärisesti. Se oli sivistyneen ihmisen olennaisin velvoite. Ikääntyneistä palkollisista pidettiin loppuun asti huolta. Tämä oli vielä isällenikin velvoite, jonka hän toteutti.

Sivistyneeseen porvarilliseen eetokseen kuului ehdottomasti myös egoismin ja itsekeskeisyyden kammoaminen. Kun pakinoitsija Olli useasti aloitti juttunsa näin: ’”Minä”, sanoi XXX’, jokainen silloin ymmärsi, että tämä henkilö ei ole sivistynyt, vaan mikä lie nousukas jolle raha ja asema oli kihahtanut päähän. 1920-30-luvun suosittu sarjakuva Vihtori ja Klaara naureskeli nousukaspariskunnan asenteille. Klaara omaksui innokkaasti herrasväen tapoja, ymmärtämättä niiden varsinaista sisältöä. Todellisen herrasväen sympatiat olivat Vihtorin puolella, tämä kun kaikin tavoin yritti jatkaa elämäänsä yksinkertaisemmalla tavalla.

Kirjoituksessaan ”Mietteitä ja muistoja vanhasta sivistyneistöstä” Pentti Linkola kuvaili ”vanhaa sivistyneistöä” näin:

Vastuu ja velvollisuus menivät aina vapauksien edelle; korkea moraali, itsekuri ja itsehillintä olivat perusperiaatteita. Joka käänteessä piti pyrkiä eettisesti ympäristöä paremmaksi – jotta ympäristö seuraisi esimerkkiä. Ylemmyys muihin sosiaaliryhmiin nähden ei saanut näkyä ylimielisyytenä, päinvastoin ehdoton ohjenuora oli ystävällinen, empaattinen käytös myös palvelusväkeä, kansanihmistä kohtaan; ylemmyyden tuli ilmetä vain esimerkin kautta.

Suuri osa sivistyneistöstä suhtautui ”alempiin” luokkiin myönteisesti, varsinkin kun niiden parissa oli kehitetty ihanteellisia pyrkimyksiä raittiusaatteen, kansanvalistuksen ja osuuskauppa-aatteen tapaan. Sisällissodan loppuvaiheessa monet Walterin serkut pyrkivät pelastamaan kunniallisia punavirkailijoita, ja menivät heistä takuuseen. Heikki Ritavuori meni jopa niin pitkälle, että meni esitelmässään sukuklubilla ehdottamaan, että monista sosialidemokraattien esittämistä vaatimuksista olisi syytä vakavasti keskustella.

Vielä isäni, joka työssään joutui neuvottelemaan työehtosopimuksista, tapasi eläkevuosinaan vastapuolen edustajia kerran vuodessa Klaus Kurjessa, jossa herrat muistelivat menneitä. Isäni vihasi kommunisteja ankarasti, mutta näki heidät nimenomaan uhkaavan venä-läisyyden edustajina. Väinö Tannerin demarien kanssa voi sentään jo keskustellakin!

Sen verran kuin tiedän esi-isistäni, he edustivat sivistyneistöä ja kunniallista elämää, kukin oman aikansa puitteissa. He pyrkivät elämään olosuhteitten mukaan, ja pärjäämään omillaan. Kun maailma myllersi 1900-luvun alussa, he olivat suomenmielisiä, mutta pysyttelivät esimerkiksi kielitaistelussa kuta kuinkin puolueettomina. Enemmistö sukulaisista oli jo käytännössä suomenkielistä, mutta kaksikielisyys oli pitkään itsestään selvyys.

Olen usein miettinyt, minkälaisia ajatuksia esi-isilläni oli tulevaisuudesta. Kun tästä aiheesta aikojen kuluessa on kirjoitettu, suurin osa povauksista herättää naurua. Yhteinen piirre niissä on se, että useimmiten lähtökohtana ovat ajan uusimmat puheenaiheet, joita sitten ikäänkuin paisutellaan. Todelliset muutokset tapahtuvat kuin salattuina, ja yleensä ne yllättävät useimpia. Oletan, että Victor ja Walter toivoivat maailman yhä kehittyvän suotuisasti. Mutta molemmat maailmansodat olivat heille tietysti järkyttävä asia. Ja nykyisen maailman henkistä tilaa he kauhistelisivat. Niinkuin minäkin.

Kunhan näistäkin nyt vielä selvittäisiin… On yritettävä ainakin.

Kevät!

Kevät on päättymässä. Kevät, vuodenajoistani ihanin. Kohta koittaa kesä, joka suurenmoisuudessaan kasvattaa hellittämättä myös murhetta. Kesä katoaa päivä päivältä, eri vaiheitten kukat kukkivat ja tekevät siementä, kukin omassa pysyvässä järjestyksessään, linnut pesivät, hautovat ja lähettävät poikasensa ilmaan juuri niinkuin käsikirjoituksessa lukee.

Mutta kevät on vuodenajoista kaunein. Puut verhoutuvat vihreään, ei - tuhansiin vihreyksiin, ikään kuin eivät vielä olisi päättäneet mikä vehreys kullekin parhaiten sopisi. Ja olennaista on juuri se, että vasta valmistumme odottamaan täyttä kesää. Joka vielä on kokonainen, ehjä, kulumaton.

Äiti Maa näyttää mahtinsa. Kaikkialla tunkee esiin taimia, maasta, kallionkoloista ja vaikka asfaltin lävitse. Linnut pitävät kiihkeää meteliä. Taivaan Kuningatar, Neitsyt Maaria Emonen levittää taivaansinisen viittansa luomakunnan ylle, suojansa Maarian maan eli Terra Marianan ylle - sehän ulottuu Viron ja Latvian lisäksi myös Hämeeseen, Suomeen ja Karjalaan. Poutapilvet purjehtivat taivaankannella.

Kaikki on hyvin. Kevättä kestää vielä yhdeksän päivää.

Sitten voimmekin rauhassa ryhtyä murehtimaan kesän vähittäistä loppua.