Metsän korvess kulkeissani kirjoittelin lumeen:
"Vanhan kullan laulu kuuluu uuden kullan uneen".
Tai kaipuulaulun loppusäe: Emme muuta yhdess nää kuin tähdet taivahalla. Tämänkaltaisia oivalluksia on myös marien lyyrinen laulusto täynnä. Eräässä tavattoman kauniissa laulussa kerrotaan ensin alkuasetelma: Niityllä kuljin kultani kanssa, kulta ei kättäni päästänyt. Kultaa verrataan taimeen, joka on työntänyt juurensa syvälle sydämeen. Sitten tulee melankolinen, suomalaisillekin tutuntuntuinen luonnonmetafora:
Kukužo muralta ik werêšte, pêžašêžêm optaleš wes were.
Käkönen kukkuu jossain täällä, pesäsensä rakentaa se kauas pois.
Ik were (= täällä, oik. yksi paikka) ja wes were (= muu paikka, muualla) on tässä, kuten monessa muussakin marilaulussa se ilmaisun ydin: Joltašem wes were, kultaseni on poissa... Lukemattomissa lauluissa lisätään vielä piš menderne, kaukana, kaukana... Tämän kauniin sävelmän voi kuulla soitinversiona osoitteesta
http://web.me.com/karirydman/Sivusto/Op.124_Mari_muro.html
Toinen viehättävä lyyrinen vedätys on laulussa joka alkaa: Aj aj kuku, it muralte, ajaj šûšpük, it šüškalte! (= Ai ai käki, älä kuku, aiai satakieli, älä liverrä!). Kuku laulaa (mura) mareilla, satakieleksi yleensä käännetty lintu ("viheltäjä") taas viheltää (šüška). Siis, lintu, älä laula, sillä "tietä pitkin kulkee kansaa, sydäntä sen älä muserra!".
Jotain tässä jää sanomatta. Mikä keväisessä linnunlaulussa, tai itse keväässä on niin sydäntä pakahduttavaa - paitsi tietysti sen ihana pakahduttavuus? Joka tapauksessa kevät kukkii täydeltä, ja kuku mura, šüšpük šüška. Ja lopuksi tulee vapauttava kuva:
Me murena, me kuštena Marij kalêk koklašte.
Marikansa karkeloiden keväistä päivää ylistää.
Tässä on sovitus tuosta suloisesta pikku laulusta:
ja tästä sen voi kuunnella Ritvalan Köörin esittämänä. Äänitys on tehty jäähyväiskonsertistani kaksi vuotta sitten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti