Kuulin tänään autoradiosta järkyttävän uutisen: professori Juhana Blomstedt on kuollut. Hän olisi joulukuussa täyttänyt vasta 73 vuotta.
En enää muista kumpaan ensin tutustuin, arkkitehti-isä Alluun, vaiko Juhanaan. Taidehistorian opintoni keskittyivät paljolti juuri arkkitehtuuriin, ja arkkitehteja olivat myös useat lähimmistä ystävistäni. Sain avustaa Allua hänen teoreettisissa modulitöissään, jotka perustuivat musiikin tavoin yksinkertaisten kokonaislukujen suhteisiin. Tässä suhteessa pidin Aulis Blomstedtia paljon realistisempana kuin kultaisen leikkauksen esoteriikkaan ankkuroitunutta Le Corbusieria.
Kun Helsingin Yhtenäiskoulu 50-luvun puolivälissä perustettiin, sen ensimmäisenä kuvataideopettajana toimi arkkitehti Keijo Petäjä, suomalaisen modernismin hieno edustaja. Hänen lapsensa olivat tuossa koulussa oppilaina, ja olivat näinmuodoin myös minun oppilaitani. Petäjän jälkeen Juhanasta tuli Yhtenäiskoulun opettaja, ja hänen johdollaan Keijo Petäjän aloittama modernistinen kuvataideopetus vakiintui ja sai ryhdikkäitä tuloksia.
Juhanan morfaari oli Jean Sibelius, ja saimme sen vuoksi usein kuulla anekdootteja ja muita murjaisuja jotka elivät Ainolan perheessä. En ole aivan varma siitä, mitä juttuja on julkaistu painetussa muodossa. Onko esimerkiksi mahtava Himalaija-tarina yleisemmin tunnettu (se saattaa itse asiassa kyllä olla peräisin Mannisen perheestä)? Tai "otetaan sitten niitä mansikoita"-juttu?
Kävi sitten kerran niin, että Aulis ja Heidi lähtivät matkalle, ja jättivät pojat Ainolaan hoidettaviksi. Palattuaan kotiin Aulis kysyi appiukolta miten isovanhemmat olivat pärjänneet niiden villien kanssa. "Ihan hyvin", appiukko vastasi, "mutta suojelusenkeli on kyllä kovin hikinen...!"
Sibelius oli kertonut myös juttua suuriruhtinaan ajan Helsingistä. Tarinan aiheesta päätellen Juhana on kyllä kuullut jutun vanhemmiltaan. Oli taas venäläinen sotalaiva ankkuroitunut satamaan, ja miehistö lähtenyt vapaailtaa viettämään. Matruusit menivät kaupungin laitamille, muta upseerit flaneerasivat Espalla. Niin eräs nuori kadettikin, joka kyseli vastaan tulevilta nuorilta naisilta tietynlaista asiaa. Muuan neiti tulistui ja vetäisi kadettia korville. Tähän kadetti täysin hämmentyneenä sanoi murteellisella ruotsilla: "Ikke bliirr lessen - alla moste frrooga!"
Juhanan taide oli modernismissaan tiukkaa, jos kohta myös sangen lennokasta ja mielikuvitusrikasta. Opettaja Sam Vannin ajatukset näkyivät varsinkin nuoruudentöissä, myöhemmin esimerkiksi Vasarelyn oivallukset. Teoreetikkona ja ajattelijana Juhana oli isänsä tavoin hyvin syvällinen ja realistinen.
Taide-lehdessä Juhanalta kysyttiin nelisenkymmentä vuotta sitten, onko nykytaide kaikkine tiedostettuine tyylillisine ja sisällöllisine pyrkimyksineen meillä luontevasti omaksuttu. Juhana vastasi tyynen järkevästi mm. näin:
"Mikä se semmoinen nykytaide oikein on? Ei taidetta voi kronologisesti viipaloida. Samoja asioita tapahtuu toisistaan tietämättä ja toisistaan tietäen eri paikoissa ja eri aikoina. Taiteilija suhtautuu maailmaan sellaisena kuin itsensä siinä kokee."
"Minusta on yhdentekevää milloin, missä tai millä tavalla taideteos on tehty. Oleellista on sen sisäinen johdonmukaisuus, koherenssi."
"Tiedostetut tyylilliset pyrkimykset ... eivät minusta itsessään ole tärkeitä eikä kiinnostavia. Ne ovat asenne ja selitys. Se että nämä pintarakenteet ovat muodostuneet niin näkyviksi johtuu juuri siitä, että ne ovat vain pintarakenteita. Tämä viittaa koko kulttuurimme pintapuolistumiseen, ei sen syventymiseen ja rikastumiseen."
Hyvä ja merkittävä taiteiliija saattaa kuvata aivan järkevästi ja epämystisesti niin omaa kuin muitten taidetta, mikäli hän on riittävän ajattelukykyinen, hyvä ja fiksu. Siihen ei tarvita tutkijoitten rakastamien muodikkaitten filosofien puhkikaluttuja sitaatteja - vain realistinen ja omakohtaisista kokemuksista kummunnut taju taiteen pohjimmiltaan perin yksinkertaisesta olemuksesta.
Juhanaa jään kaipaamaan, opettajatoveria, taiteilijakollegaa ja ystävää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti