lauantai 21. syyskuuta 2013

Takaisin Urjalan muinaistielle

Kaksi kirjoitusta ehdin jo laatia Urjalaan eteläkaakosta tulleesta muinaistiestä. Aiheesta kiinnostunut voi ensimmäiseksi lukea jutun Kauheita ja hankalia teitä, ja sitten jutun Urjalan taikatiellä. Se "kadonnut" tienpätkä jäi edelleen pakkomielteenä vaivaamaan, ja sain sitten mukaani todellisen metsien miehen ja luontokuvaajan Jorma Aholan, joka kutakuinkin päivittäisillä retkillään kartoittaa ja kuvaa Valkeakoskea ympäröivää laajaa maaseutua. Hänellä jos kellään on silmää näkemään pieniäkin erityispiirteitä metsissä, ja niinpä me ajoimmekin Sutostenmäkeen. Metsäautotien renkaalta irtoaa todella karttaan katkoviivalla merkitty ura, ja ihan leveänä traktorikulkuisena tienä varsinkin alkupäästään. "Jote" (kuten häntä kutsutaan) painui kameroineen metsään, ja minäkin seurasin häntä keppeineni urhoollisesti puolimatkaan. Ensimmäisessä kuvassa Jote palaa tutkimusmatkaltaan metsäautotien renkaalle, ja toisesta kuvasta näkee, että hän oli myös saanut saalista. 



Jote piirsi karttaan retkensä ja kuvauspaikat. Julkaisen kuvista tässä vain muutaman pohjustamaan omia päätelmiäni; kaikki seuraavat valokuvat ovat siis Joten ottamia.
Kuten olin arvannutkin, kärrypolku jatkui luontevinta tietä Sutosten peltotielle. Ojan yli oli rakennettu lautaporraskin (kuva 9 A):
Viimeisen alamäen alkaessa polun kummankin puolin näkyi paljon tieltä syrjään kangettuja kiviä (kuva 5 A):
Pellonsyrjältä palatessaan Jote alkoi penkoa toista uraa, joka näytti haarautuvan tästä "meidän" polustamme (sininen katkoviiva, vihreät kuvapisteet). Se oli paljon vähemmän käytetyn näköinen, mutta oli leveydeltään kumminkin traktorin ajettava suurimmalta osaltaan. Yllättäen se päättyi jyrkkään alamäkeen, jossa oli kaatuneiden puiden ryteikkö, eikä näyttänyt jatkuvan siitä eteenpäin (kuvat 16A-18A).


Tällä polulla olisi voinut olla yhtäläisyyttä Matti Vakkilaisen hirmumäen kuvauksen kanssa. Lännen puolella jyrkänne vielä vain kasvaisi, mutta vastaan olisi sitten jo tulossa toinen jyrkähkö mäki. Miksi siis kuljettaisin jyrkänteen kautta, kun vierestä pääsisi loivemminkin? Tuntuisi siis siltä, että alunperin tutkimamme tieura olisi sen muinaistien perua, ainakin suurin piirtein. Tosin metsässä näkyi pieniä polunteita muuallakin, eikä ihme, sillä sekin metsänosa on kannokoista ja puiden iästä päätellen ollut joskus vahvasti hakattu.

Urjalan yleiskaavaraportissa vuodelta 2009 mainitaan tämä muinainen tieura, ja se kuvataan samalla tavoin kuin itse olen arvellut, eli että nykyiset kapeat kylä- ja peltotiet ovat sen uralle kehittyneitä. Tässä alla on siis Kokonjärven ja Huhdin välisen tieuran suuntaus, joka jäi vähitellen pois käytöstä, kun valtion rakennuttama uusi maantie Teuroon valmistui 1870-luvun alussa. Tuo maantie ei tietenkään vastannut nykyistä mielikuvaa maantiestä. Vuoden 1927 tiekartan mukaan se soveltui autoliikenteelle vain "keskinkertaisesti", ja oli nykyistä paljon kapeampi, mutkaisempi ja huonokuntoisempi soratie - mutta kulki kutakuinkin tarkoin nykyisen oikouran mukaisesti. Vertailun vuoksi mainittakoon, että viehättävä ja ikivanha Urjalan ja Toijalan välinen maantie, nykyisin enää yhdystie 2847, oli vielä 1927 tiekartan mukaan autoliikenteelle suurimmalta osaltaan "huono"!
Vanhimpien 1700-luvun karttojen perusteella muinaistie yhtyi Urjalan-Toijalan tiehen ehkä noin 45 asteen kulmassa, mutta Huhdin asutuksen alta lienee sen uraa enää mahdotonta havaita. Mikkolankankaantie on sekin vasta 1800-luvun lopun teitä. 
Tässä siis vanhan tieuran pisteitä Huhdista lähtien: Mikkolankangas, Pietilä, Syvänoja (nyk. talo jää syrjään), Sutonen, Sutostenmäki, Pölkinvuori, Karikoski, Ikaala, Kokko, Välkkilä. Uurtaanharjusta eteenpäin kaakon suuntaan tilanne lienee hämärämpi.
Toivottavasti saan pakkomielteeni tämän jälkeen suunnatuksi jonnekin muualle! 






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti