Viimeinen pyristely takaisin Parnassolle

Ylen uutiset kertovat suomalaisesta kulttuuriviennistä:

Klaus Härön Miekkailija on tehnyt suomalaista elokuvahistoriaa. Se on ensimmäinen kotimainen elokuva, joka on sekä edennyt Oscar-kisassa shortlistalle että saanut Golden Globe -ehdokkuuden. Tuottaja Kai Nordbergin mukaan takana on kova kampanja, jossa isojen rahojen puuttuminen on paikattu kekseliäisyydellä.

Olen herännyt maailman muuttumiseen yhtäkkiä ja rajusti. Jos nk. klassisen musiikin säveltäjä Helsingissä (kuten minä) halusi 60- ja 70-luvuilla uuden orkesteri- tai kamarimusiikkisävellyksensä julki, riitti että hän ilmoitti asiasta radiolle tai vaikkapa kaupunginorkesterille. Tuota pikaa kappaleet löysivät paikkansa konserttiohjelmissa. Edellytys tietenkin ja kaiketi oli, että oli itse tiiviisti mukana ns. "porukoissa", tunsi kaikki soittajat ja kapellimestarit. Sävellyskonsertin järjestäminen oli helppoa, kun Fazerin konserttitoimistolla oli valmis koneisto.

Tänään sähköpostiin singahtelee viestejä joissa tarjotaan apua töitten julkistamiselle tai "kulttuuriviennille". Mutta edellytys on, että esittäjät ja perusrahoitus ym. ovat valmiina. Entä jos tekijä on vanha ja erakoitunut maalle, menettänyt kaikki henkilökohtaiset kontaktinsa lajitovereihinsa (jotka kaiken lisäksi ovat enemmän tai vähemmän tästä maailmasta erkaantuneita) , mitä hän voi tehdä? Kysellä harvoilta nuoremmilta kontakteiltaan neuvoa, pyytää heitä kertomaan verkostossaan näistä esitystarpeista.

Silloin käy joko niin, että vastausta ei löydy, tai saa vaikkapa tällaisen palautteen: "Kuule, tänään tarjotaan niin paljon kappaleita esitettäväksi, että joudumme valitsemaan tärkeysjärjestyksen mukaisesti. Sinä et valitettavasti enää kuulu tähän kaanoniin, sinun töitäsi on soitettu enää harvakseltaan".

No nythän tässä ilmeisesti tarvittaisiin manageri. Ilman manageria tai tehokasta lobbausporukkaa et enää saa viestiäsi läpi minnekään. Mutta mistä sellaisen managerin löytäisi? Puhelinluettelon keltaisilta sivuilta? Onko sellaisia enää?

Minulla on sosiaalisessa mediassa kavereina muutamia hienoja sympaattisia tähtimuusikoita, ja pari kolme säveltäjääkin, ja olen huomannut merkillisen ja minua ankarasti yllättäneen seikan. Suurin osa heidän some-toiminnastaan on oman työn markkinointia ja mainostusta. Minä vanhanaikaiseen tapaani suorastaan vierastan markkinointia, en juurikaan kehtaa kehua valmistuneita sävellyksiä some-kavereilleni, jotka eivät yleensä edes ole tällä alalla. Sometan ihan muista asioista, yleisistä tapahtumista tai muiden taiteilijoiden tai ajattelijoiden ideoista. Vanhanaikaiseen tapaan sanan "minä" käyttäminen oli arveluttavan itsekeskeistä, puhumattakaan nykyään suosituimmasta "minä-minä"-jargonista.

Tämä kaikki selvisi minulle nyt, kun olen seuraavaksi täyttämässä 80 vuotta. Ajattelin näet että sen kunniaksi voisin julkistaa elävänä esityksenä ja äänitteenä vaikkapa muutamia tuoreita sävellyksiäni jousikvartetille. Tiedän kyllä hyvin, että olen jo 60-luvulla pilannut maineeni "paremman musiikin" ankaralla puolella tekemällä ns. viihdettäkin, ja että minua sen vuoksi katsotaan pitkin nenänvartta. Ehkä ulkomailla ei tunnettaisi huonoa mainettani? Englannissa kyllä on esitetty sekä orkesteri-, kuoro- että kamarimusiikkiani, tosin paikallisen sponsorin avustuksella. Pitäisikö etsiä ratkaisua Amerikoista? Siellähän on loistavia esittäjiä pilvin pimein... Pääsisi sillä tavoin pois tästä ankeuttajien hallitsemasta kotimaasta, joka todellakaan ei enää ole sama kuin nuoruudessani.