Tätä kirjoittaessani katselen JRR Tolkienin Sormus-eepoksesta tehtyä kolmatta elokuvaa. Elokuvalla on suuret ansionsa, mutta kuten aina ”kirja on parempi”.
Elokuvatrilogiassa on kuitenkin mukana suurin osa Tolkienin tärkeästä ja klassisesta symboliikasta. On tietysti (viivytetty) ihmisuhri, kun vähäinen puolituinen onnistuu viemään tuhon sormuksen tulivuoren nieluun - vieläpä surkeimmista surkeimman hobittiraunion johdattamana.
Mukana ovat myös minua eniten viehättäneen asiat. Leppoisan inhimillinen Kontu, haltioiden jalot asuinsijat, entit, rohirrim eli Rohanin urhoolliset ratsastajat, sekä tietysti vaikkapa ihanat neidot Arwen ja Éowyn. Uskollisesta toveruudesta puhumattakaan, Sam ja Frodo.
Nerokkaalla tavalla Tolkien on analysoinut maailman mytologian kautta aikojen, ja siirtänyt sen ytimen luomaansa maailmaan. Jopa sormuksella on ikivanha mystinen perinne ainakin Nibelungien tarusta alkaen, ja Topeliuksenkin kautta. En tässä lähde erittelemään kirjailijan monitahoista luomusta, en myöskään hänen jättimäistä taustoitustaan tälle maailmalle Silmarillionissa ja muissa teoksissa. Sillä juuri tämä sivistyshistorian ikivanha perussymboliikka, hyvän ja pahan taistelu askarruttaa minua armottomasti.
Ei sellaista eeposta, romaania, historiankirjoitusta juuri löydy, jossa ”hyvä” ja ”paha” eivät olisi vastakkain. Ei löydy sellaista uskontoa, aatetta tai poliittista puoluetta, joka ei perustaisi koko olemassaoloaan tälle dikotomialle.
Useimmissa tapauksissa hyvän ja pahan taistelu kuvitellaan tuhoamistaisteluksi, joka yleensä päättyy ”hyvien” voitoksi. Autuas paratiisin aika koittaa, kun vääräoppiset, kulakit, kommunistit, imperialistit ja muut perkeleen laumat on voitettu.
Vuosisadasta toiseen on ihmisiä tapettu tämän helvetillisen dikotomian vuoksi. Kirkasotsaiset nuoret ovat rynnänneet taisteluun, ja uskoneet propagandan kertomuksiin pahalaisten inhottavuudesta, rumuudesta, raakuudesta ja säälimättömyydestä. Sormus-elokuvassa Sauronin joukot ovat iljettävän rumia epäsikiöitä, jotka mainion oivalluksen mukaan vieläpä marssivat taistelukentällä viisijakoisen rytmin mukaan. Natsipropagandassa juutalaiset kuvattiin ilkeiksi ja julmiksi. Islamilaiset assassiinit kuvattiin kristityllä puolella samalla tavoin, kristityt islamilaisella puolella identtisesti. Pahan voimat olivat rumia ja vaarallisia, mutta halveksittavan surkeita - eikä kuvausten sisäinen ristiriitaisuus tietenkään häirinnyt ollenkaan.
Totta kai hyvä-paha-jaottelua on kautta aikojen käytetty vallanpidon välineenä. Islamin ankaruus tässä tiedetään, mutta onpa se kristilliselläkin puolella joskus tunnettu. Huomasin juuri aihetta selatessani erään ortodoksi-isän määritelmän synnistä: ”Synti on ensisijaisesti Kirkon totuuden ja ykseyden hylkäämistä ja halveksimista.” Vaikka Suomen sisällissota on jo sadan vuoden takana, tämän päivän oppositio luonnehtii aivan tosissaan hallituksen jäseniä pahantahtoisiksi hirviöiksi jotka nauttivat köyhien lasten kiduttamisesta. Toisin päin taas epäillään vasemmistolaisia jopa maanpetturuudesta.
En tässä tietenkään kannata löysää relativismia. Kyllä pahaa on, jopa pahuutta. Ehkäpä ”hyvän” olemus on sittenkin suurempi ongelma. Aivan selvää on, että raivohullun tavoin tappava jihadisti on mahdollisimman nopeasti itse tapettava. Totta kai raivohullu on sidottava kiinni tai poistettava muuten laskuista. Ja erittäin ymmärrettävää on, että muita maita väkivallalla uhkaileva valtionpäämies on saatava tavalla tai toisella vaarattomaksi.
Mutta pahuuden mystifioiminen, sen asettaminen ajattelun ja ideologian pohjaksi on itsessään pahaa, virheellistä ja tuhoisaa. Paratiisia ei ihminen voi luoda, mutta jollain tavalla siedettävän maailman kuitenkin, jos mustan ja valkoisen välille kyettäisiin näkemään loputtomien harmaasävyjen kirjo.
Minusta parhaan kuvauksen pahan-ongelmasta antaa, edelleen, Raamattu, ja klassinen kristinusko, Tolkieninkin suuri innoittaja.
VastaaPoistaRaamatussa on ihan selvä viesti sekä relativisteille että dualisteille. Paha ei ole suhteellista eikä maailma ole sekä hyvä että paha. Paha on niskan päällä. Maailmassa käydään hyvän ja pahan välistä taistelua, mutta ihminen ei kestä eikä voi voittaa sitä, itse.
Se häviää varmasti tai niin kuin nykyään on tapana, kieltää koko taistelun olemassaolon, relativisoi.
Kumpikaan malli ei siis päde maailmassa joka on pahan vallan alla tai ihmisessä, siis jokaisessa, joka on olemuksellisesti, historiallisista syistä ( kyllä, viittaan ihmiskunnan alkuhetkiin), paha.
Tuntuuko meistä pahalta että käytän ihmisestä, siis meistä ja itsestäni sanaa "paha"?
Jos tuntuu, niin miksi?
Paha, pahuus ja persoonallisen pahan voimat vievät ja johtavat maailmaa, toistaiseksi. Kuka ei tunne itsessään olevaan pahuutta, päästessään irti suoranaista saatanallisuutta, ei vielä tunne itseään. Eikä maailmaa jossa elää.
Hyvää ja kaunista on, niin maailmassa kuin ihmisessä, mutta ei niin että me hyvyydellämme tai kauneudellamme, voittaisimme yhtään suurta taistelua, siis sellaista joka kääntää suunnan lopulliseen hyvään joko maailmassa tai meissä itsessämme.
Me teemme hyvää jokapäivä, suurin osa ihmisistä, niin väitän, hoidamme arkemme asiat, pidämme huolta läheisistämme, mutta onko ihmishyvyys poistanut maailmasta rikollisuuden, sodat, perversiot, välinpitämättömyyden? Ei. Entä onko meistä itsestämme tullut hyviä hyvän harjoituksellamme? Tarvinneeko edes vastata. Monet uskovat että mitä vanhemmaksi tulee, sitä pahemmaksi myös. Luther uskoi niin myös. Jooga ei siis auta, hah ha, paitsi varmasti hengitykseen.
Mutta pahalle on asetettu rajat. Siksi me emme tuhoudu välittömästi. Meitä suojellaan, pahuudessammekin.
Paha on maailmassa toistaiseksi ja vain niin kauan kunnes Tarinan Kirjoittaja päättää lopettaa sen vallan ja voiman lopullisesti. Miten se tapahtuu, se selviää Raamatusta ja klassisesta kristinuskosta. Tiedätte kyllä.
Miten se Gandalf sanoikaan: - I am a servant of a Secret Fire.
Katsoin eilen telkusta viimeisen jakson itsekin. Viimeinen puolituntinenhan on varmasti kauneinta mitä on elokuvissa olemassa. Mietin, että "hyvän" ihmisen osa on valita hyvä kerta toisensa jälkeen, pyrittävä olemaan hyvyyden, arkisen hyvän puolella, mutta ei koskaan kuviteltava, että ihmisen ailahteleva, ohut ja heikko hyvyys olisi ratkaisu omiin, lähimmäisten tai maapallommekaan suuriin ongelmiin. Voimme saada jotakin aikaiseksi väliaikaisesti, mutta kestävään tarvitaan enemmän kuin kaunis ajatus tai pyrkimys. Tulta joka ei ole meidän. Rakkautta jota meissä ei ole. Rauhaa jota meissä ei ole sisällämme, ei edes jouluiltana kun se Katrin iskelmä soi. Paha on sisällämme, Hyvä on ulkopuolellamme. Pääasiassa näin. Ja siitä kaiken harmaasävyisyys tulee. Jos olisimme valoa, näkisimme valoa, mutta kun emme ole, on maailma harmaa.
Tuossa se on meikäläisen teologia, suurinpiirtein. Musta se on lohdullinen vanhaan malliin.
Sitten: en tiedä tuleeko tämä lisäys nyt sitten pimeältä tai vähän valoisemmalta puoleltani, mutta väistämättä Sormus-trilogiasta tulee mieleen kulttuurien taistelu, joka on Euroopassa nyt käynnistymässä. Sitäkään eivät kaikki halua vielä nähdä, myöntää. Relativismi tarjoaa vielä pakopaikkoja ja sokeutta johon karata ja vältellä maailmaa. Kristitty rukoilisi ettei sitä taistelua tulisikaan. Ehkä se on vielä vältettävissä, en tiedä.
jk
"Mutta pahuuden mystifioiminen, sen asettaminen ajattelun ja ideologian pohjaksi on itsessään pahaa, virheellistä ja tuhoisaa. Paratiisia ei ihminen voi luoda, mutta jollain tavalla siedettävän maailman kuitenkin, jos mustan ja valkoisen välille kyettäisiin näkemään loputtomien harmaasävyjen kirjo."
VastaaPoistaAikalailla samoilla linjoilla ollaan. Langenneessa maailmassa on todellakin vain harmaan sävyjä, olkoonkin että jatkumon vaaleammassa päässä tullaan niin lähelle puhtaan valkoista, että vähemmän tarkalta silmältä saattavat jäädä huomaamatta aavistuksenomaiset mutta siitä huolimatta todelliset tahrat. Janan toisessa päässä tietysti vice versa.
Manikeolainen maailmankuva ei kuulu kristinuskoon. Augustinuskin oli täysin tietoinen siitä, että pyhät ja pahat ovat sekaisin niin kirkossa kuin maailmallisessa Rooman valtakunnanssa.
Näin päivinä on hyvä muistaa, että edes islam ei itsessään ole täysin pahaa, vaikka olosuhteiden pakosta on viime aikoina ollut vähän pakko kirjoittaa tästä aihepiiristä mustavalkoisin sävyin.
Nämä ovat tärkein (vaikka ei ainoa) syy siihen, miksi itse en ole koskaan innostunut Tolkienista.
Jos on yksi virhe soveltaa metafyysisiä hyvyyden ja pahuuden kategorioita suoraan maalliseen elämään, on yhtä suuri virhe hylätä nuo metafyysiset olettamukset. On nimenomaan moderni tapa korostaa vain jompaa kumpaa ratkaisua kuin vaihtoehtoja ei olisi.
PoistaMitä muuten Tolkienin mustavalkoisuuteen tulee, lienee kyseessä kirjaa lukemattomien tai huolimattomien lukijoiden erehdys. Tolkienhan hahmotti maailmansa katoliseen tyyliin langenneena paikkana, jossa hyvä ei tule saavuttamaan lopullista voittoa kuolevaisten toimesta. Ihmisten turmeltuneisuus ja alttius sille tulee niin monin eri tavoin esille, ettei väitteitä tarhatttomista sankareista voi oikein perustella. Hyvä yksityiskohta on lopun ratkaisu, jossa pääsankari lankeaa ja epäonnistuu tehtävänsä loppuunsaattamisessa ja jossa pelastukseksi koituu onnellinen sattuma.
"Ihmisten turmeltuneisuus ja alttius sille tulee niin monin eri tavoin esille, ettei väitteitä tarhatttomista sankareista voi oikein perustella."
PoistaTotta. Viimeisellä matkallaan vaunuissa vielä esim. Bilbo haluaa koskettaa pahaa vain pidelläkseen sitä. Kuten yllä jo kirjoitin, ihminen voi saada aikaan hyvää väliaikaisesti mutta ei muutosta.
Sävyt on joo harmaita, sellainen puhe kuulostaa fiksulta ja "mustavalkoisen" korostamattomuudelta, mutta se saattaa, taitamattomissa käsissä, johtaa käsitykseen ettei pahaa, todellista pahaa ja pahuutta oikeastaan olekaan. En sano että te ja Michelange sitä tarkoitittekaan, mutta yleisesti.
Itse kuulun siihenkin joukkoon, joka pitää olemassaolevana ja vaikuttavana maailmassa myös meidän langenneen olemuksemme ja pahuutemme lisäksi persoonallista pahaa. Ei saatana ole poistunut maailman näyttämöltä (eikä kimpustamme) vaikka valtavirta-teologia ei siihen juuri lainkaan enää halua viitata. Voi jopa olla, että se ettei persoonallisesta pahasta puhuta ja koko asialle nauretaan historiallisena hölynpölynä, on yksi persoonallisen pahan suurimmista voitoista. Mehän pidämme niin mielellämme kaunista puhetta aina hyvänä ja oikeana ja kauniina, muistamatta että valkoisiin, tai valkaistuihin, tarkoituksiimme voi olla piiloutuneena mitä tahansa.
jk
Aapelin Siunatun hulluuden lopussa on mielestäni aika hyvä yhteenveto ihmisten hyvyydestä, pahuudesta ja hulluudesta.
VastaaPoistaSe, että ihminen tuntee ja tiedostaa itsensä syntiseksi (olemmehan myös eläimiä ) huonoksi ja pahaksikin elämässämme, ollaan paremmalla puolella ihmiskunnassa.Kuin se, että kuvittelee olevansa ennenkuulumaton valon airut ja jollain lailla poikkeusyksilö,jonka on määrä tuhota kaikki paha maailamstamme jolloin ihmiskunta kylpee valossa ja ikuisessa autuudessa-lähentelemme pahuuden portteja.
VastaaPoistaIhankuin tavallisessa elämässämmekin,kun tarkemmin asiaa pohtii ,ilmenee, että se mitä sanot itsestäsi sitä onkin juuri toinen/toiset ja mitä sanot toisten olevan oletkin sitä juuri itse.
Siksi Raamastuusakin meitä kehotetaan palvelemaan ja kohtelemaan hyvin kanssakulkijoitamme ja kilpailemaan toinen toisemme kunnioituksessa.