Kullattu kärsimys

Kaksikymmentä vuotta sitten sain postikortin Italiasta. Siinä on komea värivalokuva. Kirjoitin silloin pakinan tästä kuvasta. Tässä se on, uusintana.

Kuvassa on tyytyväisen näköinen mies. Hänellä on hienot ja kalliit vaatteet. Viitta hehkuu punaisena, päähine on kullalla kirjailtu. Jalometalliset, ilmeisesti kivin koristetut neulat pitävät kauluria paikallaan. Hihansuista pilkistää pitsiä. Koko asu on arvoltaan hyvinkin satoja tuhansia markkoja, ellei miljooniakin.

Tyytyväinen mies tervehtii jotakuta. Tervehdittäviä on varmasti paikalla tuhansia. He ihailevat ja jumaloivat miestä, ja haluaisivat mielellään edes hipaista tämän viitan lievettä. Mies on ilmeisen tyytyväinen kansansa suhtautumisesta.

Tyytyväinen mies on rikas, vaikkei suoranaisesti omistakaan komeaa asuaan, palatsiaan ja lukemattomia muita loistorakennuksiaan. Hän hallitsee niitä, sillä hän on eräs maailman mahtavimmista ruhtinaista. Hän sanoo saaneensa valtansa itseltään Jumalalta, ja olevansa Hänen Poikansa sijainen maan päällä, sillä hän on paavi.

Tyytyväisellä miehellä on kädessään keppi. Sen päässä on hopeainen pienoisveistos, joka esittää ristinmuotoisessa rakennelmassa roikkuvaa alastonta miestä. Tämä mies ei ole tyytyväinen, sillä hän kärsii suunnattomia tuskia, ja tulee kohta kuolemaan niihin.

Tyytyväinen mies kuljettaa kärsivää pikkumiestä mukanaan. Hän omistaa pikkumiehen, eikä vilkaisekaan tähän. Joka askelen tärähdys repii kärsivän pikkumiehen kudoksia lisää. Kun tyytyväinen mies on tarpeekseen tervehtinyt kansanjoukkoaan, hän palaa luultavasti palatsiinsa. Palvelijoiden lauma riisuu painavat asusteet tyytyväisen miehen päältä, ja tämä istuutuu syömään ateriaansa jalometallien ja kristallien hohteessa.

Kärsivä pikkumies on sen ajaksi sijoitettu nurkkaan tai telineeseen odottamaan. Hän ei saa osallistua ateriaan edes symbolisesti. Hän roikkuu kidutusvälineessä ääneti, ja pääsee jälleen käyttöön kun häntä tarvitaan. Ehkä jo tänään, ehkä vasta huomenna tai ensi viikolla.

Tyytyväinen mies ei ole huolissaan kärsivästä pikkumiehestä, ja miksi hänen edes tarvitsisikaan. Kaikki alamaiset uskovat tyytyväisen miehen vakuutukseen, että pikkumies on vapaaehtoisesti luovuttanut hänelle valtansa. Sen vakuudeksi pikkumies saa tulla mukaan, kun tyytyväinen mies käyttää valtaansa.

Kaikki on hyvin. Olemme tekemisissä suuren ja jalon mysteerion kanssa. Pikkumiehen suunnattomat kärsimykset on hopeoitu, kullattu ja purppuroitu.

Mutta minua oksettaa, oksettaa oikein todella.

*************

Tähän tarvitaan kyllä jälkikirjoitus.

En vastusta enkä halveksi paavia enkä katolista kirkkoa. Päinvastoin. Äitikirkolla on erinäisiä ominaisuuksia joita toivoisin protestanttisillekin. Puhuin lähinnä tästä Johannes Paavali II:n kuvasta ja siihen kerätyistä symboleista. Ne ovat hyvin toisenlaisia kuin esimerkiksi nykyisen paavi Franciscuksen julkikuvassa. Hän ainakin esiintyy tavoilla joiden soisin olevan yleisiä äitikirkon kuvassa.

Suurin paavi-ihanteeni on kuitenkin Johannes XXIII, joka kuoli 53 vuotta sitten, ja jonka työ jäi pahasti kesken. Hänen Rauhan-ensyklikansa esimerkiksi on suurenmoista luettavaa, ja hänen luonteensa oli hersyvä, epämuodollinen ja vaatimatonkin.

Tuo minua ärsyttänyt risti kärsivine pikkumiehineen on kuitenkin silloin tällöin yhä vilahtanut kuvissa, viimeksi pääsiäisenä. Se on minusta edelleen kaikin tavoin mauton.