Haarukka väärin päin, ja muuta sopimatonta

Huomasin sattumalta, että vuonna 2010 julkaisemani blogin erästä kappaletta oli käytetty argumenttina säädyllisten ruokailutapojen ohjeistossa. Julkaisen osia tuosta blogista uudelleen kommentein lisättynä.

Minulla on jossain vuodelta 1925 oleva kirja Mannen i sino prydno, miesten käytösopas. Tiedän siis periaatteessa, mitä herrasmiehen ei sovi tehdä. 

Herrasmies ei syö lautastaan tyhjäksi. Muuten voidaan luulla että hän on nälissään.
Herrasmies ei istuutuessaan vedä housunlahkeita ylöspäin polvipussien välttämiseksi. Hänellä on aina varaa ostaa uudet housut.

Kotona tähdennettiin vielä, että haarukan piikkejä ei saa pitää ylöspäin kaartuvina. Haarukka ei ole lusikka. Mutta vaikka haarukan piikit olisivatkin alas kaartuvat, niillä ei saa keihästää lautasella olevaa hernettä. Se on työnnettävä haarukalle veitsellä. Jos herne ei pysy alaspäin kaartuvilla piikeillä, hernettä ei syödä.

Tämä oli kyllä aika lailla ristiriidassa sen kanssa, että kaikki ruoka piti syödä, eikä saanut jättää mitään lautaselle. Tämä päti ilmeisesti vain kotona äidin tekemää ruokaa syötäessä. Vieraisilla tai julkisilla paikoilla oli vaikeampaa, sillä tapatuomarit tarkkailivat lasta pistävin ja kaiken huomaavin silmin.

Nuo haarukkasäännökset ovat googlauksen perusteella yhäkin voimassa. En tiedä milloin ne ovat syntyneet, mutta ilmeisesti aikana jolloin mikään hankaluus tai epäkäytännöllisyys ei ollut liian suuri sen rinnalla että pyrittiin näyttäytymään "parempina" kuin toiset. Se käytösoppaan siteeraama kappale on edellisen yläpuolella. Oikeaoppisilla ja innokkailla tapaintuomareilla ei ole ironian tai sarkasmin tajua. Se raunioittaisi heidän itsetuntoaan. Nämä ohjeet toistettiin vielä ennenkuin lähdin vaihto-oppilaaksi Saksaan. Kun palattuani kerroin, että ruhtinassukuinen isäntäperheeni kyllä käytti haarukoitaan ainakin linnan ruokapöydässä miten milloinkin käytännöllistä oli, isäni näytteli kauhistunutta. Mutta hän kyllä ainakin kotona käytteli haarukkaansa yhtä vapaamielisesti kuin kuta tahansa, se huomasin.

Miten syödään spaghettia? Tästä riidellään yhä. Oikein ulkomaalaisten on nähty pitävän haarukkaa oikeassa kädessä piikit ylöspäin! Minä leikkaan spaghetin veitsellä pieniksi paloiksi, ja syön ruokani sitten miten parhaaksi näen. Mutta spaghettia ei kuulemma saa leikata! Jaa, mutta imaista kylläki saa, niin että kastike ja lisukkeet lentelevät pitkin naamaa ja pöytäliinaa...

Iloisesti sotketaan "hienot" ja normaalisiistit tavat keskenään. "Hienoja" kun yritetään olla, ja ulkomaillakin käyneitä.
Käsiä ei saanut pitää taskussa, ja viheltäminen oli kiellettyä. Sellaista tekivät vain katupojat, tuo merkillinen ja romanttisesti hiukan kiehtovakin poikalaji, josta minulla ei kuitenkaan ollut selvää havaintoa, saati kokemusta. Säännöstä oli yksi poikkeus: äiti sai viheltää ikkunasta tietyn perheessä periytyneen merkkivihellyksen, jolla omat lapset käskettiin sisään.

"Katupoikien laulu" oli joskus erittäin uskallettu ja paljon paheksuttukin viisu. Siinähän myös vihellettiin... Vanhoissa amerikkalaisissa elokuvissa käsiä pidettiin jatkuvasti taskussa. Sillä kai yritettiin viestiä jotain. Muuan toimittaja sai kertomuksen mukaan professori Klingen suunniltaan. Kehotukseen käden taskusta ottamisesta hän vastasi tavattoman mielellään sen tekevänsä, jos hänellä vain olisi se käsi.

Kiellettyjä sanoja oli hirmuinen määrä. Murteelliset sanat, alempien luokkien käyttämät puhekieliset ilmaisut ja stadin slangi olivat kiellettyjä. Poikkeuksen muodosti isä, joka sai ikäänkuin huvittavasti tai nostalgisesti maistella ääneen oman lapsuutensa slangisanoja kuten friidu. Se kuulosti hölmöltä, sillä ei kukaan sellaista sanaa enää käyttänyt.

Käyttäytymissännöistä oli kotona poikkeuksia. Niiden nimi oli "isä" ja "äiti". Jälkimmäinen briljeerasi mielellään kyökkiruotsilla, perintönä 1900-luvun alun sekakielisestä perhetodellisuudesta. Siitä tuleekin mieleen kaksi termiä, "hobbelbobbel" ja "haraskrankka", Tunteeko juku niitä?

Sana minä oli ankarasti kielletty. Jos ensimmäisen persoonan pääte ei riittänyt, oli käytettävä kiertoilmaisua, kuten allekirjoittanut, vaikka ei olisikaan kirjoittanut mitään. Säätyläisen ei sopinut korostaa itseään minä, minä, minä... Se tuleekin usein mieleen näinä vähemmän säädyllisinä minäminä-aikoina.

Pakinoitsija Olli irvaili "minä"-sanan käyttöä. "Minä", sanoi runoilija Kalametso,... oli virkkeenalku joka aukeni muinoin hyvin, nyt tuskin enää ollenkaan.

Kaikki sukupuolisuuteen viittaavat sanat olivat jyrkästi kiellettyjä. Eräästä perheestä minut ajettiin pihalle, kun lapsellisuuttani sanoin johonkin puheenaiheeseen viitaten, että "on se kummallista kun minä en muista mitään siitä kun olin äidin mahassa".

Sellaista oli ennen herrasväen piirissä. Monet opetukset olivat itse asiassa varsin hyviä. Mutta tänä päivänä tapatuomareista on tullut aggressiivisia sensoreita, vaikka näillä sensoreilla ei olisikaan juuri mitään tekemistä entisajan herrasväen kanssa, ainakaan mitä tulee säädylliseen ja itseään korostamattomaan käytökseen.

Poliittisen korrektiuden melskaava vaatiminen kuulostaa minun yläluokkaisessa korvassani yhä siltä rääynnältä jota lähti huonompien kaupunginosien ämmiltä aina tarpeen tullen ja muutoinkin. Niin, sana ämmä oli toki kielletty, vaikka se monissa murteissa ja esimerkiksi eestinkielessä sisältää täysin säädyllisen merkityksen.

Lukemattomat sanat ovat kokeneet tämän rapistumisen. Yleensä aina on ollut syynä sanan lisääntynyt alaluokkainen käyttö väärissä tai sopimattomissa yhteyksissä. Hankalin aihepiiri on tietysti sukupuoleen ja ikään liittyvät mielteet. Järkytin neuvolatätiä kutsumalla lapsia pennuiksi. "Täällä me kutsumme heitä pienokaisiksi!". Suoranaista raivoa kohtasin kun puhuin meistä vanhuksista. Sellaista sanaa ei kerta kaikkiaan saa käyttää! Mitään vanhuksia ei ole, on vain "kypsemmän iän saavuttaneita". Siinä ei auttanut ininä, että kyllähän minä tiedän olevani jo vanha. "Et ole!", raivosivat sensoriämmät.

Suunnattomasti ihastun, kun esimerkiksi veljentyttäreni kutsuu pienokaistaan johdonmukaisesti pennuksi. Parempi sana se onkin. Eivät vain die jiddische mamet, vaan kaikki oikeat äidit ovat kuin naarasleijonia jotka suojelevat pentujaan viimeiseen saakka.

Eräs raivotar haukkui minut, kun olin käyttänyt mareista puhuessani myös selventävää käsitettä tšeremissit. Sellaista sanaa ei kerta kaikkiaan enää saa käyttää. Kysyin siltä että "sanokaapa jotain marinkielellä". Sensori ilmoitti ettei siitä nyt ole kysymys. Ei ole hänen asiansa osata marinkieltä. Minun asiani se oli, ainakin hiukan...

Minulla oli kerran neekeriminiä, oikein mukava. Hänen neekeriäitinsä vasta mukava olikin. Ikävä kyllä en saanut mulattilapsenlasta. Tosin vielä mukavampaa oli sitten niiden sijasta saada mestitsilapsenlapsia. Nämä rivit poistetaan tästä blogista heti kun ilmiantajat ovat käyneet sivulla.

Viimeisin törmäys oli, kun erehdyin sanomaan että "panenpa tämän mieleen". Verbi on niin roisi, että sen käytöstä voi saada ahdistelusyytteen. Ei auta inttää, että olutta muka pannaan. Ei, sitä laitetaan! Kävi ilmi, että sensori oli hyvin perillä alaluokkaisesta panna-verbin käytöstä, mutta minun kielitajuni oli häpeällisen yläluokkainen.

Kyllä minä nyt ymmärrän, miksi vanhempani varoittivat minua, eiralaista, käymästä Rööperin puolella. Kyllähän minä sitten rööperinmetkut opinkin, kun niistä oli tullut vallitsevia. Mutta yläluokkaisuus ei minusta ota karsiutuakseen, ei sitten millään.

Ja siihen kuuluu olennaisena osana poliittisesti korrektin kielenkäytön halveksiminen.