Mitä historia kertoo länsimaisesta musiikista

1980-luvun alussa tein Ylelle 16-osaisen sarjan nimeltä Tuhat vuotta länsimaista musiikkia. Kukin osa kesti puoli tuntia, eli kaiken kaikkiaan tuota historiaa nauhoitettiin 8 tuntia. Tuon sarjan viimeisessä osassa on eräänlainen yhteenveto musiikista sinänsä, eri aikoina, ja tänään.

Tänäänhän meillä soi tämä paljon yli tuhatvuotinen musiikki yhä. Ensimmäistä kertaa historiassa kaikkien aikojen musiikki on yhtä aikaa läsnä, "nykymusiikkina". Mutta millä tavoin? Tässä kirjoituksessa esitän tuon radiosarjan pohdintaa seuraten oman käsitykseni musiikista, sen yleisestä olemuksesta ja historiasta.

Materiaalia vähän, ja tulkintz vaikeahkoa

Kävin siis läpi noin tuhat vuotta länsimaista musiikkia. Olin kaivanut esiin vaikeasti tulkittavia nuottimerkintöjä vuoden 1000 kummaltakin puolelta, merkintöjä jotka herättävät enemmän kysymyksiä kuin antavat vastauksia. Olemmehan lisäksi kiemurrelleet sen itsestään selvän, mutta näkyvistämme kadonneen asian kanssa, että musiikkia harrastettiin Euroopan kansojen keskuudessa jo ikiaikoja ennen vuotta 1000.

Kaarle Suuri, frankkien kuningas, kerätytti kokoon kansansa sankarilauluja kahdeksansataaluvun taitteessa, mutta vain jotta hänen ääliömäinen poikansa olisi tuhonnut ne, hurskauttaan osoittaakseen. Kuinka mielettömät määrät muutakin materiaalia on sitä ennen ja sen jälkeen tuhoutunut, materiaalia joka voisi jopa mullistaa sivistyshistoriamme! Nyt joudumme jatkuvasti päättelemään, hakemaan vihjeitä, arvailemaan.

Kolmisointujen historiasta tunnemme hämmästyttäviä katkelmia 1200-luvun Englannista, ja tiedämme kirjallisuuden perusteella että Walesissa tuolloin jo vanhastaan oli laulettu äänissä. Nämä, kuten monet muutkin meille tutut ja tärkeät asiat ovat varmaankin olleet ikivanhoja, ennenkuin niistä on jäänyt merkkejä meille asti säilyneisiin dokumentteihin.

Mutta silloinkin kun meillä on käytettävissämme tuhansittain nuottilehtiä, kuten myöhemmiltä vuosisadoilta on, silloinkin pulmamme ovat suuret. Miltä on todella kuulostanut kuoropolyfonia 1400- ja 1500-luvuilla? Miten ääntä on käytetty, miten soittimia? Millaista on ollut 1600-luvun ooppera todellisuudessa? Entä mitä tapahtui 1700-luvun alussa Leipzigin kirkoissa? Eivätkö Bachin tuskastuneet luettelot käytettävissä olevista kurjista resursseista olekin sovittamattomassa ristiriidassa hänen musiikinsa vaikeuden kanssa? Millaista oli kastraattilaulajien taide? Ja miten Paganini tai Chopin todella soittivat?

Toden sanoakseni: kaikki tämä on hiukan hämärää. On kuin katsoisimme haalistuneita ja vähän epätarkkoja valokuvia sadan vuoden takaisessa harrastaja-albumissa.

Kuuntelijalla on tänään eri kokemusmaailma kuin ennen

Mutta on eräs vieläkin kohtalokkaampi asia. Vaikka saisimme hienon stereoäänitteen Mantovan hovista vuodelta 1608 (Monteverdin Orfeo), tai Leipzigin Tuomaskirkosta vuodelta 1731 (Bachin Matteus-passio), me kuuntelisimme sitä aivan toisin korvin kuin aikalaiset, joiden kokemusmaailmaan meidän voi olla lähes mahdotonta eläytyä. Mekin kuuntelemme musiikkia oman kokemusmaailmamme, oman makumme mukaan, eikä ole ihme että me ehkä myös valikoimme menneitten aikojen musiikkia toisin kuin aikalaiset. Vieläpä voisimme kärjistäen sanoa, että sitämukaa kuin me esitämme vanhaa musiikkia yhä "oikeammin" soittimin, kokoonpanoin tai esitystavoin, sitämukaa me tyydytämme myös omaa tarvettamme kuulla lennokasta soitantoa ja tuoreita sointivärejä.

Jos voisimme kuulla, miten Mendelssohn 1800-luvun alkupuolella esitytti lähes sata vuotta unohduksissa olleen Bachin Matteus-passion, voisimme päätellä myös jotain tuon ajan musiikillisesta ajattelusta. Furtwänglerin johtama saman teoksen levytys vuodelta 1955 on nykykorville monin kohdin jo selvästi "vanhentunut". Vanhan musiikin levytysten tuntija saattaa monesti hyvinkin helposti arvata levytysvuosikymmenen. Niin selvästi muotivirtaukset ovat esimerkiksi keskiajan, renessanssin ja barokin musiikin kohdalla meidän aikanamme vaihdelleet. Eräs korviinpistävä piirre on vaikkapa tempojen jatkuva kiihtyminen.

Tällä en tarkoita väheksyä enempää eri aikojen esityksiä kuin historiallista tietoamme yleensäkään. Varmasti tiedämme muinaisista asioista paljon enemmän kuin 1800-lukulaiset, ja tietomme lisääntyy yhä. Mutta vanhan musiikin merkitys on suuri myös meille itsellemme. Onhan meidän vuosisatamme, 1900-luku, ensimmäinen länsimaissa, jolloin melkein kaikki, niin menneitten vuosisatojen kuin vieraiden kulttuurienkin musiikki on yhtäaikaisesti läsnä.

Kuva oman aikamme musiikista muodostuu sen vuoksi helposti kaoottiseksi. Meillä on epälukuinen määrä moderneja sävellyssuuntauksia, kokonaan uusia elektronisia soittimia, äänisyntetisaattoreita ja tietokoneita.  Sitten myös laaja ja hyvinvoiva konsertti- ja oopperainstituutio, keskeisenä ohjelmistonaan 1800-luvun musiikki. Sitten eri maiden kansanmusiikki, valtava afro- ja latinalaisamerikkalainen vaikutus, jazz, pop, tanssimusiikki. Herkuttelijoille vielä intialaista ja itä-aasialaista musiikkia. Ja kaiken kukkuraksi vielä yhä paisuva keskiajan, renessanssin ja barokin musiikki.

Keskellä eri suuntauksien välistä joskus kiivastakin kamppailua voisi luulla meidän musiikinkäsityksemme peräti pirstoutuneen.

Toinen näkökulma

Mutta asiaa voi kyllä katsoa toiseltakin suunnalta. Länsimaitten historiallista musiikkia voisimme jotenkin verrata mereen. Musiikinhistorian meren ohuessa pintakerroksessa syntyy ja hajoaa tyylien planktonia, levälauttoja, ja se reagoi nopeasti historian tuuleen. Sen alla on elämää kuhiseva, paljon suurempi, ammattimaisen musiikinharjoittamisen vielä valaisema kansanomaisempi kerros, josta kaiken aikaa nousee musiikillisia eliöitä, isojakin, kohti pintaa. Levä- ja planktonlautoista vajoaa niiden hajottua osia tähän kerrokseen (1), ja maailmanhistorian kovemmat tuulet keinuttavat joskus sitäkin pyörteissään.

Kaiken alla on suuri ja hyvin hitaasti muuttuva ihmisten enemmistön syvä meri, joka hiljaiselossaan noudattaa sitkeästi elämän ja fysiikan peruslakeja. kuten luonnontorven tai jännitetyn langan tuottamien yläsävelten luomaa kolmisointuista perusideaa. Eli: mitä syvemmälle itsetiedottomuuden syvyyksiin sukellamme, sitä muuttumattomammaksi toteamme myös musiikin tajun.

1300-luvulta lähtien on länsimaisen musiikin piirissä vallinnut selvä perustendenssi: alempaa, käytännöllisen ja kansanomaisen musiikinharjoituksen piiristä on aika ajoin noussut voimakkaitakin virtauksia kohti pinnan taitotekoisia, abstrakteja kuvioita. Ne vaikuttivat jonkin verran burgundilaiseen Machaut'hon (2), enemmän firenzeläiseen Landiniin (3), ja 1400- ja 1500-luvuilla ne murtautuivat alankomaalaisen koulukunnan polyfonisten mestarien hiotun taiteen läpi, ja synnyttivät madrigalin. Samalla nämä virtaukset itse "taiteellistuivat", abstrahoituivat, ja muuttuivat myös taitotekoisiksi.

1600-luvun alussa läpivirtaus oli entistäkin voimakkaampaa eräissä osissa Eurooppaa. Yksinkertainen laulunomainen monodia erikoistui resitatiiviksi ja aariaksi, kunnes myöhäisbarokin suurimmat mestarin Johann Sebastian Bach etunenässä loivat siitä ja vanhojen mestarien sitkeästi eläneestä polyfoniasta uuden synteesin, usein jopa muotivirtauksien ulkopuolella.

1700-luvun alkupuolella hyökyi taas esiin uusi "matalampisyntyinen" aalto (4), joka vuosisadan loppupuolella loi sitten lopputyönään wieniläisen klassisismin. Hienostuneessa tasapainoihanteessaan klassisismi oli toki ylen toisenlaista kuin muheva myöhäisbarokki, mutta lopulta klassisismikin oli yhtä taiturillista polyfonian ja taitotekoisuuden suhteen kuin edeltäneet huippukaudet.

1800-luvun alussa muutos oli monin tavoin edellisiä suurempi. Se johtui melko varmasti yhteiskunnallisen ja taloudellisen kehityksen kulminoitumisesta, keskiajan kauppakaupungeissa syntyneen ja vuosisatojen mittaan laajentuneen ja vaurastuneen porvariston lopullisesta noususta koko länsimaisen henkisen kulttuurin ja myös talouden johtoon.

Ei ole ihme lainkaan, että juuri porvarillinen romantiikka löysi kansanmusiikin ja kansanrunouden, keräsi niistä valtavat kokoelmat kaikkialta, ja alkoi käyttää niitä uudella tavalla.  Tokihan romantikoilla saattoi olla hiukan epärealistisia käsityksiä siitä ketkä tämän aarteiston ovat luoneet, ja jo 1700-luvun lopulla puhuttiin sujuvasti "kansan sielusta", joka ilmenee näissä teksteissä ja musiikissa. Paikalliset eroavuudet eivät ehkä aivan kokonaan selitys kansojen sielujen erilaisuudesta, vaan juuri tästä paikallisuudesta.

Kun Euroopan kansojen abstraktien "sielujen" tuotteet olivat koossa ja käytössä, uteliaisuus ulottui kauemmas, maanosamme rajojen ulkopuolelle. Ja näin meillä lopulta oli koossa tämä nykypäivän kirjava runsaus. Mitään monoliittista ja yleistä tyyliä en tulevaisuudelta odota, mutta sen enemmän yrityksiä yhdistää erilaisia tapoja tehdä musiikkia. Koskaan ei Euroopan säveltäjillä ole ollut niin paljon ammennettavaa kuin nyt. Siinä suhteessa tuntuisi menevän siis oikein hyvin. Ja lahjakkuus, sehän sattuman ohella teosten pysyvyyden lopulta ratkaisee.

Huomautuksia

(1) Helpoimmin tämän havaitsee omasta ajastamme. Impressionismin ja uudemmankin modernismin mestarien esikuvat kaikuvat nykyään suuresta osasta esimerkiksi musikaalien ja elokuvien musiikkia.
(2) Guillaume de Machaut (1300-77) sävelsi mm. ensimmäisen tunnetun täyden neliäänisen ordinarium-messun, ja oli sävellystyönsä ohella merkittävä runoilija.
(3) Francesco Landini (1325-97) sävelsi muun ohessa suosittuja kansanomaisia lauluja ja ballatoja.
(4) Tämä 1700-luvun alkupuolella syntynyt suuntaus on saanut nimekseen galanttinen, ja sen edustajat kirjoittivat yksinkertaisempaa ja kansanomaisempaa musiikkia kuin barokin lopun polyfonikot.