Sumu

Sumu peitti Pappilanlahden ohuena harsona. Sitten se alkoi laajeta, ja ryömi rantapellon rinteille kohti kirkonmäkeä. Rannan puista näkyi enää latvoja, kun sumu saavutti asutuksen. Kohta se peitti talot, joiden ikkunoista näkyi pelkkää läpitunkematonta harmautta.

Sumun tuoksu oli vahva. Suljin kaikki ikkunat, jottei märän maan tuoksu pääsisi sisään. Oli aivan hiljaista. 

Ikkunan takana näkymättömissä oli neljän koivunkannon ryhmä. Koivut oli kaadettu vuosia sitten, kun pelättiin puiden vahingoittavan asumusta. Vaikka sumu oli läpitunkematonta, minusta alkoi tuntua siltä kuin koivujen rungot jälleen kohoaisivat paikoillaan siellä muutaman askelen päässä.

Sitten ne alkoivat puhua minulle. Ei sanoin, eikä äännellen, ei ajatuksin eikä tuntemuksin. Minä vain yksinkertaisesti tiesin heidät ja heidän olemassaolonsa, heidän erilaiset olomuotonsa erilaisina aikoina. Istuin ikkunasohvalla kadonneita puita aistien, kun se sohvakin alkoi puhua, ja jos se puhetta oli, niin ääni oli minun itseni. ”Ensimmäinen huonekalu jonka minä ja nuori vaimoni ostimme”, se ikäänkuin viestitti.

Sumu pysyi ikkunoiden takana yhä sakeana, ja ulkona oli ilmeisesti hiiren hiljaista. Mutta sisällä alkoi olla levotonta. Huonekalut alkoivat toinen toisensa jälkeen vaatia huomiota itselleen. Vanha puhki kulunut nahkanojatuoli tavotteli arvovaltaisuutta. Melkein näin isoisäni istumassa siinä, ja sanomassa jotensakin seuraavaa: ”Kukaan muu ei tohdi istua tässä, mutta sinä saat”…

Tietenkään mitään ääniä ei kuulunut. Mutta jos olisi kuulunut, kirjahyllyt kaikissa huoneissa olisivat olleet pahimmasta päästä. Mikä muistutti olevansa vanhin kaikista, minuakin vanhempi, mikä taas ylpeili vuosikymmenten pölyn ja patinan tehneen siitä lämpimän pehmeän. Ja kirjat sitten! Tuhansin äänin ne olisivat mainostaneet itseään. ”Lue minut! Lue minut taas! Minusta sinä pidit eniten! Mutta minä olen sinun harvinainen aarteesi!”

Paperikasat - kukin kymmenistä tuhansista lehdyköistä erikseen - ja pikkuesineet yrittivät päteä kukin tavallaan. Pölyhiukkaset kaikkialla, vaatemytyt, kupit ja kulhot, kaikki pyrkivät omilla tavoillaan huomatuiksi. Ja kaiken takana olisi voinut kuulua narisevan toteava ääni seinistä, katoista, lattioista ja ovista: ”Mutta me emme ole sinun. Meidät omistaa kaupunki, joka antaa sinun vielä asua joukossamme”.

Tässä hirmuisessa metelissä minussa kiehahti, ja huusin: ”Minä tiedän kuka olen! Ja minä tiedän mistä tänne tulin! Ja miksi!”

Samassa huomasin sumun nopeasti hälvenevän. Avasin ulko-oven ja astuin pihalle. Aurinko paistoi lämpimästi, ilma tuoksui keskikesältä, ja huomasin että kaikkialla oli kissankelloja kukassa. Kissankelloja oli joka paikassa, enkä koskaan ollut nähnyt niitä näin paljon.

Kurkussa tuntui vähän karhealta. Olinko huutanut äskettäin, ja mitä? En muistanut, minulla ei ollut selvää muistikuvaa huutamisesta. Ja nopeasti unohdinkin koko asian.