Mäkihyppääjä Janne Ahonen ei hypännyt vuosiin, kokeili äskettäin vanhaa lajiaan, ja voitti mestaruuspronssia. ”Hyvät ei harjoittele”, sanottiin ennenvanhaan.
Tulin itse miettineeksi omaa työtäni. Muistan vain yhden harjoitustapauksen. Olin hyvin keskikertainen pianonsoittaja, mutta kerran 60-luvulla minuun meni piru. Päätin kokeilla harjoittamista. Otin Mozartin A-duurikonserton nopean osan, määrittelin metronomilla lopullisen vauhdin, aloitin puolella vauhdilla, ja stiplun jälkeen jouduin aloittamaan alusta. Kun soitto oli virheetöntä, kiristin tempoa. Lopulta tavoitin lopullisen nopeuden, ja kuuden tunnin kuluttua soitin kappaleen virheittä.
Olin tyytyväinen. Osasin myös harjoitella! Suoraviivaisesti, väkisin, mutta onnistuin. Sen jälkeen muuten se kappale ei koskaan enää onnistunut virheittä…
Entäs yliopistolla sitten, siellähän piti kirjoittaa kontrapunktit ja muut? Tokihan niitä piti harjoitella?
Mielestäni en kuitenkaan harjoitellut ollenkaan. Tein tehtävät niinkuin piti, ja se siitä. Miten sitten osasin?
Se intohimo jolla alle 20-vuotiaana ja sen jälkeenkin tutkin partituureja ihmetyttää itseäänikin. Tajusin nopeasti miten asiat milloinkin olivat, ja tein niinkuin opettajani eli Palestrina, Bach, Mozart ja Sibelius. Matkin, ja sovelsin uusia taitoja omaksi huvikseni. Niin yksinkertaisesti se mielestäni meni.
Ehkä olin vähän ylimielinenkin. Kun kontrapunkti piti aloittaa, valitsin systeemeistä - tietenkin! - sen vaikeimman ja ankarimman, niinsanotun Palestrina-tyylin 1500-luvulta. Kaiken lisäksi oppikirja, Jeppesenin, oli tanskankielinen. Mitäs, sitten luin tanskaksi!
Väitän että renessanssin vokaalipolyfonian hallitseminen oli olennaisen tärkeää minulle. Se oli tärkeää silloinkin, kun halusin tehdä musiikkia ihan toisella tavalla, ”väärin”. Joku guru oli sanonut että ensin pitää tietää miten tehdään ”oikein”, sen jälkeen on turvallista tehdä toisin. Pitää paikkansa, soinnin täytyy aina olla hyvä, vaikka jättäisi sävellajit sikseen ja kirjoittaisi atonaalisesti. Senhän vuoksi ankarat säännöt ovat tärkeitä, että säveltäjäsukupolvet olivat huomanneet aikojen myöten miten yhdet tavat kirjoittaa tuntuivat paremmilta kuin toiset.
Sitten aloin huvitella sekoittelemalla perinteisiä tyylilajeja moderneihin, ja keittelin kokoon vähän uuden tyyppistä äänipuuroa. Se oli hauskaa, ja hauskaa oli myös nähdä kuinka arvostelijoita potutti. ”Sånt gör man bara inte”, sanoi yksikin.
”Noin EI VOI TEHDÄ!”. Voipas, minä ja muutkin sitten tekivät.
Mutta mielestäni en koskaan harjoitellut, tein huvikseni, ja valmista. Jos arvostelija pääsi kiinni vaikkapa ”rinnakkaisen kvintin” kuolemansyntiin, sanoin että tein sen tahallaan. Ja sehän oli totta!
Mutta en mielestäni juuri koskaan harjoitellut. Hyväthän EIVÄT harjoittele! Melkein koskaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti