Yhden päivän muisti

Matti havahti kiikkustuolistaan. Mietti vähän otsa rypyssä, käännähti sitten kohti keittiötä ja sanoi:

”Kuulehan Liisa, muistatkos sinä mitä eilen teit?”

”No mitä siinä kyselet, täällä me kai eilenkin elettiin!”, Liisa vastasi.

”No niin kai”, Matti huokasi, mietti hetken vielä, ja katsoi ikkunaan. ”Mutta muistatkos kenen talo se tuolla metsän reunassa on?”

Liisa tuli kammarin puolelle. ”No eivätkös ne Makkoset siinä… Vai mikä niiden nimi on…”

”Makkoset…”, toisti Matti, ”Makkoset hyvinkin… Mutta eikös tässä oltu naapureina jo pitkään? Muistatkos sinä niitä Makkosia? Montako niitä lienee tuolla talossa? Onkohan lapsiakin?”

”Lopeta tuo kysyminen…”, Liisa parahti, ja alkoi itkeä. ”Olethan jo vallan vanhaksi tullut, et mitään enää muistakaan.”

”Mitenkäs se sinun laitasi sitten on? Muistatkos itse paremmin?”, Matti murahti.

Liisa alkoi itkeä yhä kovemmin.

Matti nousi kiikusta ja sanoi: ”Taidanpa lähteä käymään tuon Makkosen juttusilla!”

”Et varmanakaan lähde!”, huusi Liisa siihen. ”Saavat tietää että meistä höppänöitä on tullut…”

Mutta Mattipa puki palttoon ylle ja lähti.

                                          *

Kirsti huokasi tyytyväisenä. Vauva nukkui kylläisenä puhtaissa vaipoissaan. Vanhat vaipat oli huuhdeltu ja nyt ne likosivat pesuvadissa. Kirsti katseli ympärilleen. Koti oli siistissä kunnossa. Kaapeissa olivat kaikki vaatteet ja vaipatkin sievissä pinoissa, tiskipöytä kiilsi puhtauttaan, ja astiat olivat puhtaina astiakaapissa. Kunhan Jorma tulee kotiin, aletaan valmistaa ruokaa.

Hiukan Kirstiä mietitytti tämä kodin hyvä järjestys. Hän tiesi kyllä tarkoin mitä kaapeissa oli, mutta ei muistanut milloin hän ne oli järjestänyt. 

Mutta hyvinhän asiat olivat silti, Kirsti tuumasi, ja avasi radion.

                                           *

Toimittaja Korvenoja istui Uuden Suomen toimituksessa Vanhan kirkon puiston vierellä. Uutishuoneesta kuului kaukokirjoittimen ratina, ja Korvenoja katseli päivän lehteä. ”Lauantaina huhtikuun 1. päivänä”, sen otsikossa luki. ”Keisari on viety sairaalaan”, kirkui isoin otsikko. Sairaalloinenhan keisari onkin ollut, Korvenoja mietti, mutta hän ei tarkoin muistanut miten. Merkillistä, ettei hän myöskään muistanut kirjoittaneensa yhtään lehden jutuista, ei vaikka hän luki huolella läpi palstan toisensa jälkeen.

Käytävällä leijui tuttu piipuntuoksu. Sen keskeltä tallusteli ovelle Väinö Nuorteva, lehden kuuluisa pakinoitsija. Hän katsoi ilkikurisen näköisenä Korvenojaa, ja sanoi: ”Kaukokatsoja… Kuvaradio… Mitä se Fernseher oikein olisi suomeksi?”

Korvenoja mutisi: ”Telegraafi… Voisiko se olla televiisori?”. ”Suomea sen pitää olla!”, tokaisi Nuorteva, ja poistui. Korvenoja huikkasi perään: ”Pane Mustapartainen asialle!”

                                            *

 

Jorma, paperitehtaan insinööri, oli aamulla lähtenyt kaupungille kävelemään. Hänellä oli outo tunne, jotenkin epämääräinen ajatus siitä, että edellisen päivän muistoissa jokin on vialla. Oliko hän ollut klubilla liian pitkään? Ei, silloin olisi päässä tuntunut aivan erilaiselta. Pääkadun kauppaliikkeiden ikkunoissa oli reklaameja uusista houkuttelevista kodinkoneista kuten kylmäkaapeista ja kuvaradioista, ja näkyipä jossain myös ennakkomainoksia olympiakisoista, jotka järjestettäisiin Helsingissä ensi vuonna.

Kaupungintalon kulmalla oli kirjasto, ja sinne Jorma meni keskustelukumppanin toivossa. Samalla voisi myös vilkaista viime aikojen sanomalehtiä. Lehtihuoneessa oli vain muuan vanha mies, joka luki ohutta paikallislehteä. Jorma ei tuntenut häntä, eikä arvannut lähteä keskustelemaankaan. Lehtihyllyssä näytti olevan vain yksi lehti, tämän lauantaipäivän Hämeen Sanomat. Kirjastonhoitaja ilmoitti etteivät Helsingin lehdet vielä ole tulleet, eikä Aamulehtikään. Jorma kyseli vanhempia lehtiä, mutta rouva tiskin takana kertoi vähän hämillisenä ettei hän ole mistään löytänyt sellaisia.

Ihan kuin edellisiä päiviä ei olisi ollutkaan, mietti Jorma, ja päätti palata kotiin. Ulko-ovella häntä vastaan kiirehti Kirsti-vaimo, joka kertoi että radiosta tulee kummallista ohjelmaa.

                                           *

Matti oli ehtinyt naapuritalon Makkosille juuri samaan aikaan, kun sisältä alkoi kuulua hirmuista huutoa. Hän koputti oveen, ja sen avasi hänelle aivan tuntematon mies. Tämä oli aivan punainen kasvoiltaan, ja toisteli joitakin ulkomaankielisiä sanoja. Miehen perässä ovelle tuli nainen, joka huiteli miestä luudanvarrella. Miesparka puolustautui ja soperteli jotain josta ei saanut tolkkua.

Nainen oli tutun näköinen, Matti arveli, ja aikoi kysyä mistä oikein oli kysymys. Mutta nainen ehätti ensin: ”Kun heräsin aamupäivällä, tuo ventovieras mies kuorsasi vieressäni! Mistä lienee tänne tullutkaan?”

Matti kysyi: ”Missä sinun miehesi sitten on? Onko hän lähtenyt jonnekin?”

”No kun minä en sitä muista… Mutta ei tuo voi minun mieheni olla, mikä lienee maankiertolainen! Ja vielä venättä solkkaa!”

Samassa Matti huomasi tuvassa pienen pojan joka itki katkerasti. ”Missä minun siukku on? Ei ole Katria missään…”

Nyt alkoi Matistakin tuntua että tässä maailmassa oli jotain perustavan laatuista vikaa. Hän istahti pöydän ääreen ja viittoi muitakin istumaan. Matti kääntyi miehen puoleen, näytti isolla eleellä itseään ja sanoi: ”Matti! M a t t i!”. Sitten hän osoitti miestä kysyvästi. Mies tuntui ymmärtävän ja sanoi: ”Vasili… Vasili Ivanovitš…”

Sitten Matti kysyi naiselta nimeä. Tämä tuimistuneena tokaisi: ”No Elma tietysti! Makkosen Elma!”. ”Entä tuo poika, sinunko poikasi?”, Matti siihen ovelasti. ”No tietenkin on minun, hän on… tuota… no mikä sinun nimesi olikaan?”, Elma kysyi pojalta.

”Aleksi. Aleksihan mie olen… Missä Katri?”, poika nyyhkäisi.

                                             *

Toimittaja Korvenoja meni uutishuoneeseen, jossa kaukokirjoitin yhä raksutteli paperia. Pari muutakin toimittajaa huoneessa oli, ja he repäisivät paperiliuskoja irti koneesta. ”Nyt on maailma mennyt ihan sekaisin!” huusi toinen heistä, Pikku-Pauliksi Korvenojan muistin mukaan kutsuttu vanha pyöreä mies. ”Kaikkialta tulee tietoja joiden mukaan ihmisten muistista on yleisesti pyyhkiytynyt pois kokonaisia päiviä! Niin on meiltäkin, puhuttiin siitä juuri!”.

Korvenoja murahti: ”Siltä minustakin tuntuu. Sitäpaitsi en ole mistään löytänyt eilisiä tai edes vanhoja lehtiä, en muuta kuin tämän!”. Hän heilautti kädessään olevaa Uutta Suomea, ja näytti sen päiväystä: Lauantai huhtikuun 1. päivä 1939. 

Toimittajat kertoivat lisää uutisia. Saksasta on tullut tietoja, että kaikki yhteydet meren taakse tuntuvat olevan poikki, ja että Englantiinkin yhteydet ovat katkonaisia. Ruotsista tuli huvittavasti kirjoitettu tarina siitä miten joku professori oli kivenkovaan väittänyt että juuri sairaalaan viety nuori keisari ei voinut olla Aleksei, sillä hänen väittämänsä mukaan tämä oli murhattu jo poikana. 

Korvenoja ryntäsi tietosanakirjahyllyn luo. ”A… Aleksei, Venäjän perintöruhtinas, Nikolai II:n ja…” 

Sitten hän otti osan 10, Työehtosopimus - Öölanti… Painettu 1919. Venäjä… Venäjä… ”Vuonna 1918 olot muuttuivat epävakaiksi… Lopulta valkoiset joukot saavuttivat ylivallan, ja keisarikunta perustettiin uudelleen, nyt perustuslaillisena monarkiana…”

Aleksei sen keisarin nimi on, 35-vuotias, ja nyt sairaalassa, Korvenoja mietti. Mitenkä tuo kaikki on jotenkin pudonnut mielestä? Hänen ajatuksensa keskeytyi, sillä Nuorteva, Ollin nimellä yleisön paremmin tuntema pakinoitsija ryntäsi uutishuoneeseen paperiliuska kädessään. Näytti Korvenojalle otsikkoa. Siinä luki: Mustapartainen kaukonäkijä. 

                                              *

Jorma ja Katri kuuntelevat radiota. Toimittaja on jalkautunut Helsingin kaduille ja yrittää kysellä ihmisiltä mitä on tapahtunut. Useimmat kieltäytyvät, tai murahtavat: ”En muista”. Joku kertoo kuitenkin kovin ihmeellisistä huhuista, joiden mukaan perheisiin on tullut ylimääräisiä jäseniä, tai kadonnut joitakin. Jotkut ovat kuulemma kulkeneet kaduilla ja ihmetelleet missä asuvat. Kaikki tuntuu olevan sekaisin. 

Jorma ja Katri istuvat kuin transsissa radion äärellä, eikä heille tule mieleenkään ryhtyä ruoanlaittoon.

Sitten lähetys keskeytyi, ja ääneen tuli tuttu Markus-setä. Pehmeällä äänellään hän kehotti ihmisiä rauhallisuuteen, mutta kertoi sitten että ainakin professorit Arvi Korhonen ja Juhani Rinne olivat soittaneet radion johdolle, ja kertoneet että he alkavat ruotsalaisten ja saksalaisten kollegoittensa kanssa tutkia äskeisiä hyvin mielenkiintoisia tapahtumia. Lopulta kuuluttaja ilmoitti että tasavallan presidentti Kallio pitänee kansalle puheen joko illalla tai sitten sunnuntaina puolilta päivin. 

*

Uuden Suomen toimituksessa oli myös kuunneltu radiota, ja seurattu ulkomaisia uutisia. Monet niistä oli jo käsitelty ja toimitettu ladottavaksi. Koko etusivu tulisi käsittelemään tapahtunutta. Oma artikkelinsa tulisi olemaan koti- ja ulkomaisten tiedemiesten, varsinkin historiantutkijoiden haastatteluista laadittu kooste. Sunnuntain lehdestä uhkaa tulla kaksisivuinen, sillä minkäänlaisia mainoksia tai tiedotteita tilaisuuksista ei löydy.

Lehden päätoimittajaa ei nähty. Etusivun mukaan se olisi Lauri Aho, mutta tämä ei vastannut puhelimeen. Niinpä päätettiin että Korvenoja toimisi virkaatekevänä, hän kun oli poikamies. Hän jäikin töihin ja luki innokkaasti kaukokirjoittimen syytämiä liuskoja.

Yhdeksän aikaan illalla tuli Ruotsin kautta Englannista tieto, että britit olivat havainneet runsasta liikehdintää Atlantilla. Amerikkalaiset olivat lähettäneet suuren joukon sotalaivoja ja tukialuksia kohti Eurooppaa, mutta niihin ei oltu saatu yhteyttä. Saksasta tiedotettiin, että Puolan rajan takana oli havaittu liikehdintää, ja että siellä näytti olevan kyliä raunioina. Tiedotettiin myös, että valtakunnankansleri Holzmeyer oli antanut lausunnon, jonka mukaan kaikilla rajoilla oli rauhallista, ja että ulkoministeriö oli ottanut yhteyttä puolalaisiin.

Korvenoja nukahti toimituksen sohvalle, mutta latojat ja kohta myös painokoneet olivat täydessä työssä.

*

Liisa oli odottanut Mattia aikansa, mutta lähti sitten itsekin naapuriin. Soramaantiellä tuli vastaan polkupyörällä joku kylänmies, jolla oli tarakalla pieni itkevä tyttö vähissä vaatteissa. ”Tämmöinen tuolla kulki tiellä vastaan, ja ajattelin viedä lapsen jonnekin taloon lämmittelemään”, mies sanoi.

”Tulkoon minun mukaani, käyn vain naapurissa. Mutta kyllä minä häntä voin hoitaa, kunnes oikea koti lapselle löytyy”, Liisa ilmoitti. Kun hän ja lapsi pääsivät sisälle, pieni poika juoksi porstuaan ja kiljahti: ”Katri!”

Melkoinen tovi siinä sitten istuttiin Makkosen pirtissä ja puhuttiin tapahtuneista. Huomisaamuna päätettiin joukolla lähteä kirkolle jumalanpalvelukseen - kyllä kirkkoherra varmaan osaa kertoa meille mitä on tapahtunut, näin ajateltiin.

                                            *

Korvenoja heräsi, kun huoneeseen saapui toimituksen aamuvuorolainen ja toi tuoreen sunnuntainumeron. Se oli tosiaan vain kaksisivuinen paperi. Etusivun uutiset käsittelivät pelkästään lauantain outoja tapahtumia, ja ne täyttivät suuren osan takasivuakin. Aamuvuoron toimittaja kertoi, että paljon ihmeellisempää tietoa oli tullut yöllä ja aamulla. Espanja oli täysin sekaisin, useita tuhansia ihmisiä oli kadonnut, kenraali Franco antanut raivokkaan lausunnon, mutta kadonnut sitten hänkin. Amerikkalainen laivasto oli pysähtynyt, englantilaislähteet kertoivat, ja osa laivoista oli lähtenyt takaisin. Joukko saksalaisia ja sveitsiläisiä psykiatreja ja tiedemiehiä oli ehdottanut, että koko maailmaa oli kohdannut jonkinlainen joukkohypnoosi. Eräät uskonnolliset piirit olivat julistaneet lauantain uudeksi luomispäiväksi. Kotimaasta  oli tullut erilaisten arkistojen tutkijoilta tietoja joiden mukaan tietoja puuttui vuoden 1937 alusta aina maaliskuun loppuun asti tänä vuonna. Valtiovarainministerit eri maissa olivat ilmoittaneet, että pankkien ja rahalaitosten tilejä oli alettu tutkia. 

Korvenoja kysyi, oliko tullut tietoja ihmisistä joiden muisti ei ollut kadonnut. ”Jonkin verran on tullut epämääräistä tietoa, mutta näiden tapausten tutkinnasta ei ole mainintoja”, aamutoimittaja kertoi, ja lisäsi: ”Tasavallan presidentti pitää tänään puheen radiossa kello 12”.

*

Jorma lähti aamun valjettua tehtaalle katsomaan tilannetta. Heti kohta selvisi, että valmiita paperirullia oli runsaasti saleissa, mutta koneet olivat pysähdyksissä, niin että ne oli ajettava tyhjiksi. Sähköä tuntui riittävän hyvin.

Paikalle oli kokoontunut suuri osa johtajistosta. Kenraali Walden oli kuulemma tulossa iltaan mennessä, mutta paikalla oli hänen poikansa Juuso. Suuri osa työväestä oli koolla, insinööreistä samoin. Päätettiin kuunnella presidentin puhe radiosta.

*

Sunnuntaiaamuna Matti valjasti hevosen, ja huomasi samalla että Makkosilla oleva venäläismies oli samassa puuhassa. Hän näytti pärjäävän tuossa touhussa oikein hyvin, ja Makkoskakin oli paljon rauhallisemman tuntuinen kuin eilen. Molemmat lapset istuivat kärryillä, lämpimän tuntuisesti puettuina, Liisa huomasi tyytyväisenä.

Kirkollapa oli tavanomaista suurempi ruuhka, oli kuin koko pitäjän väki olisi kerääntynyt uutisia kuulemaan. Matti ja Liisa tunsivat heistä monia, eikä sananvaihto ollut isostikaan aikaa vievää: ”Onkos sitä teilläkin…”, ”Kyllä vaan, kaikki ovat vallan ihmeissään”.

Kirkossa tunnelma oli kuin isona juhlapäivänä ikään, laulettiin Jumala ompi linnamme ja muuta. Sitten kirkkoherra nousi saarnastuoliin, ja puhui. Hän kertoi soittaneensa piispallekin, ja tämä oli arvellut että mikäli asiat eivät tästä muuten selvinne, ei jää paljon muita vaihtoehtoja kuin että Jumala on tehnyt uuden luomistyön, tai ainakin korjannut vanhaa…

Kirkkoherran jälkeen puhujaksi nousi pitäjän nimismies, joka vetosi kovasti ihmisten rauhallisuuteen. Sekä seurakunta että pitäjän virkamiehet aloittavat jo tänään arkistojen tutkinnan, hän sanoi, ja vakuutti että asiat selviävät tavalla tai toisella jo alkavalla viikolla.

Kolmantena nousi puhumaan kirkonkylän osuuskaupan johtaja, joka kertoi että kauppa avataan maanantaina aamulla. Tarkistuksen mukaan varastot olivat aivan täynnä. Mutta jos joiltakin on kotoa ruoka loppunut, niin voi jumalanpalveluksen jälkeen ilmoittautua hänelle, kauppias lisäsi, ja yritetään etsiä jotain ensi hätään.

                                              *

Uuden Suomen toimituksessa kuunneltiin presidentti Kallion puhetta tarkasti. Kaksikin toimittajaa kirjoitti sen pääkohtia muistiin pikakirjoituksella; sen sujuva taito oli toimittajien tärkeimpiä pätevyysalueita.

Presidentin puhe oli lyhyt, ja myös melkoinen pettymys uutisia tiukasti seuraaville lehtimiehille. Kallio keskittyi rahottelemaan kansalaisia, ja vakuutti että niin hän, pääministeri Cajanderin johtama hallitus, armeijan johto ja kaikki virkamiehet tekevät herkeämätöntä työtä tapahtuneiden asioiden selvittämiseksi, ja valtion toiminnan pikaiseksi palauttamiseksi normaaliin tilaan.

”Pihalla kuin lumiukko”, pääsi Korvenojalta. Pikku-Pauli, se vanha toimittaja vilkaisi vierellään istuvaan Nuortevaan, ja sanoi: ”Enemmän olisi saanut tietoja Hölmölän erikoisuuskirjeenvaihturiltakin!”. ”Kalliit muistot… Kallisarvoisiksi tulleet, yhä kallistuvat…”, Nuorteva mutisi.

                                              *

   

Maanantaina Jorma huomasi tehtaalle mentyään, että työt seisoivat, ja johtajisto oli epätoivoissaan. Kaikki tilauspaperit ja muut olivat kadonneet, eikä koneitakaan voinut käynnistää, kun ei tiedetty mitä pitäisi valmistaa ja kenelle.

Samaan aikaan Kirstin mieliala laski laskemistaan. Hän ei muistanut vauvan syntymäpäivää lainkaan. Oliko se syntynyt ennen joulua? Joko voisi viettää lapsen puolivuotisjuhlaa? Entä milloin oli Jorman ja hänen hääpäivämsä? Hirvittävä epävarmuus alkoi kalvaa mieltä.

                                              *

Uuden Suomen toimituksessa oli tulenpalava kiire. Uutisvirta oli paisunut valtavaksi. Venäjän keisari oli kuollut, ja parlamentti oli alkanut keskustella keisarikunnan lakkauttamisesta. Saksassa valtakunnankansleri Holzmeyerin asema alkoi horjua. Kansallissosialistinen puolue oli alkanut järjestäytyä, ja vaati pidätettynä olevan Adolf Hitlerin vapauttamista ja palauttamista maan johtoon. Espanjan valtiota ei käytännössä enää ollut, kun lähes jokainen kaupunki, jopa maalaiskylä julistautui itsehallintoalueeksi. Englannin siirtomaista kuului hälyttäviä uutisia, ja sieltä täältä oli jo brittihallinnon edustajia lähtemässä suin päin pakoon. Kotimaassa liike-elämä ja kauppa olivat pysähdyksissä. Kauppoja oli kyllä avattu, ja ne joilla oli rahaa suorastaan hamstrasivat elintarvikkeita ja kodinkoneita.

Yhä enemmän tuli myös uutisia ihmisistä joiden muisti ei ollut kokonaan kadonnut. Jotkut kirjailijat olivat ilmoittaneet, että heillä oli hallussaan käsikirjoituksia joita he olivat päivänneet edelliselle vuodelle. Väestöön oli moniaalla alkanut kasvaa epäilys, että uutiset olivat silkkaa hämäystä ja humpuukia.

Korvenojan johdolla päätettiin että kaikki vähänkin tärkeiltä tuntuvat uutiset julkaistaan yleisen edun nimissä, paisuipa lehti sitten vaikka viisikymmensivuiseksi.

                                              *

”Eipä tainnut ihan mennä  niinkuin Strömsössä”, sanoi Jumala henkilökunnalle. Enempää arkkienkelit kuin alemmatkaan koodarit eivät ymmärtäneet mistä esimies puhui, jolloin tämä lisäsi: ”Anteeksi, olin taas aikaani edellä kuten tavallista”. 

Jumala huokasi syvään. ”Koko uudistus vietiin läpi huolimattomasti ja epätasaisesti. Jatkumon katkaiseminen oli kohtalokas virhe. Esittäkää parempia ehdotuksia ihmiskunnan paremman tulevaisuuden luomiseksi!”

”Mennään 1900-luvun alkuun”, ehdotti arkkienkeli Gabriel, ”estetään vaikka Sarajevon laukaukset, niin vältetään se ensimmäinen maailmansota!”

”Ei se mitään auttaisi, sotahulluus oli jo iskenyt kaikkialle”, Jumala murahti.

”Palataan miljoonan vuoden päähän, ja vaikutetaan kädellisten evoluutioon niin että niistä tulee rauhallisempia”, yritti siihen Mikael.

Sagsagel huudahti: ”Lopetetaan koko tämä epäonnistunut kokeilu, ja aloitetaan uudelleen puhtaalta päydältä!”

Jumala pudisti virtuaalista päätään ja sanoi: ”Ehdotan että palaamme vuoteen 1930. Koko henkilökunta jalkautuu maan päälle, ja tarkoitan tällä siis aivan kaikkia, vähäisimpiä kerubeja myöten. Menette kukin omaan maahanne, ja istutatte jokaisen diktaattorin, sotahullun, salajuonijan ja muun roiston päähän täydellisen mielenvikaisuuden ja hulluuden, jotta he eivät voisi jatkaa toimiaan. Onko selvä?”

”Koskeeko tämä myös meitä?”, kysyi sattuma- ja poikkeusjaoston johtaja Perkele.

”Minähän sanoin että kaikki!”, ärjäisi Jumala.

”Selvähän se”, sanoi Perkele.

                                              *

Ja niin tapahtui mitä Jumala käski. Hulluus tarttui yhä useampaan, ja hullujen energia kohisi valtoimenaan. Erityisen tehokkaana asiassa toimi sattuma- ja poikkeusjaosto Perkeleen johdolla.

Näin me kaikki siis olemme täällä, Jumalan luomassa uljaassa uudessa maailmassa, joulun alla Herran vuonna 2017.

(Korjattu alkuperäisestä tarinasta vuodelta 2016.)