Sain viime yönä tehtäväkseni esitellä Helsinkiä. Tehtävän antoi ja sitä valvoi lievästi epäluuloinen ja varovaisen kriittinen lähisukulainen.
Kun öisestä Helsingistä puhun, puhun siitä kaupungista joka oli 1930-luvun tienoilla noilla seuduilla. Enhän edes ole nähnyt nykyistä, en musiikkitaloa enkä Oodia, enkä edes ole kiinnostunut niistä.
Aloitin alueelta jonka rajoitti Erottaja, Bulevardi, Albertinkatu, Viiskulma ja Korkeavuorenkatu. Siellä oli vielä paljon puutaloja, Uudenmaankadun, Albertinkadun ja varsinkin Sepänkadun varsilla. Kaukana Agricolan kirkon risti häämötti alas laskettuna, ei kuten nyt, korskeana ja korkeana.
Iso Roobertin katu, Uudenmaankatu ja varsinainen Punavuori olivat mystisiä ja vähän pelottaviakin paikkoja. Niiden historia ja muinaiset asukkaat olivat outoja, köyhiä ja moraaliltaan kavahdettavia.
Sitten kerroin kaupungin elämänsuonesta, Fredrikinkadusta, ja sen jatkeesta trolley-bussien reitistä Merikadulta Runeberginkadulle ja halki Taka-Töölön. Tarkoitukseni oli jatkaa ja esitellä se valtava aukea joka alkoi Kampin takana ratapihasta, ja jatkui Arkadian kautta aina hautausmaalle, mutta tulin maininneeksi myös kaupungin kauneimman seudun, Eiran kukkulat puistoineen.
Sinnehän en koskaan pääse, kotiini. Olen sitä usein lähestynyt Hietalahden suunnasta, ja viimeksi Pietarinkatua myöten. Asiaintila liikutti sen verran, että uni keskeytyi siihen paikkaan.
Olen joskus kertonut miten Kamppi on yöllä aina monimutkainen ja lähestulkoon mahdoton läpäistä Fredan ja Heikinkadun eli Ylioppilastalon välillä. Niin moni uusi rakennus ja kauppakeskus sen paikalla, ja niin labyrinttimainen on sen rakenne.
Sen sijaan Engelin aikainen Senaatintori kirkkoineen on selkeä, jos siellä joskus käyn. Ja kun kiipeän Katajanokalla isoisäni talon takapihalla korkeitten kallioitten päällä, siellähän ei juuri muita korkeita taloja ollutkaan, näen sen kirkon mahtavan kupolin ja siinä välissä puisen kellotapulin.
Olenkohan tulossa vanhaksi?
KR
VastaaPoistatulossa! heh. ;)