Syy se on tekosyykin!

Hyvä ystäväni osti uudet karvapohjaiset sukset. Hän arveli että nyt tekosyyt vähenevät.

Hän ei täsmentänyt mitä ne tekosyyt sisältävät, mutta niihin ei kuulune se että hiihtäminen on yksinkertaisesti hurjan hauskaa. Syy lähteä hiihtämään on muu, ja sitä korvaavat toimet pyrkivät voittamaan sen hiihtämisen harjoittamisen. Hiihtämistä pidetään hyödyllisenä terveydelle, vaikka hiihtäminen epätasaisella alustalla voikin tuottaa merkittäviä terveysseuraamuksia. Mutta ystäväni on laskeskellut hiihtämisen tuottaman hyödyn suuremmaksi kuin vammautumisen uhan. Sen vuoksi hän on luonnehtinut muita toimeliaisuudet ”teko”-syiksi.

Mutta minä sanon kuitenkin, että tekosyy on ihan yhtä hyvä syyksi kuin mikä tahansa muukin. Eihän "tekosyitä" oikeasti ole olemassakaan! Sellainen ihan normaali tavallinen syy muuttuu teko-sellaiseksi vasta kun joku muu alkaa huomautella asiasta.

Se huomauttelija voi olla toinen ihminen tai luettu mediasisältö. Tai vielä pahemmassa tapauksessa huomauttelija on ylikierroksilla oleva omatunto.

Omatuntoa on yleensä pidetty menetelmänä oman itsen käyttäytymisen säätelyyn toista ihmistä kohtaan. Kuitenkin on tapana kuvailla miten omatunto ikäänkuin alkaa esittämään huomautuksia oman toiminnan olemuksesta. Meillä on siis kuvitelma että oman itsen lisäksi on jokin muu entiteetti, joka ikäänkuin esittää huomautuksia asiaintiloista. Meillä arvellaan siis, että olla-verbillä ei ole imperatiivin ensimmäistä persoonaa. 

Väärin! Olla-verbin imperatiivi kuuluu näin:

Ollon - ollos - olkoon - olkaamme - olkaatte - olkoot!

Älkäämme siis ala ulkoistella omaa itseämme. Ällön anna määräysvaltaa ulkopuolisille! Ollon itse päättäjä!

Sitten keksikäämme ikiomat syymme ja ikiomat velvollisuutemme, älkäämme kopioiko muilta. Vain niin voimme oikeasti myös kantaa vastuuta omista velvoituksistamme. 

Hyvä ystäväni, toivonkin että lylynlykintä on sinusta yksinkertaisesti huisin kliffaa, ja jos siitä on muita kivoja seurauksia, nekin ovat ihan jees! Voios hyvin!