Himalaija, Himalaija...

Kaskuja ja tarinoita Sibeliuksesta on kerrottu suuri määrä, ja iso osa niistä pohjautuu arvatakseni yleisiin kulkutarinoihin, jotka nimetään milloin siihen tai kenties tähän suurmieheen. En välttämättä usko juttuun, jossa Sibelius tilasi talvella Kaisaniemen ravintolassa vaapukoita. En ihan välttämättä  siihenkään, jossa Sibelius Kämpissä sanoi olevansa säveltäjä, ei ennustaja, kun Aino Tuusulassa kyseli miehen kotiinpaluusta.

Mutta tämä kertomus, jonka kauan sitten kuulin hyvin luotettavasta ja Sibeliusta lähellä olevasta suusta, saattaa olla jossakin pienoisessa määrin totuutta lähentelevä.

Kävi nimittäin niin, että Otto Mannisella oli asiaa Sibeliukselle, ja hän avasi Kämpin kabinetin oven. Hän näki pitkän pöydän laseineen ja pulloineen, ja pöydän toisessa päässä istui Sibelius, toisessa Sigurd Wettenhovi-Aspa, tuo outo taiteilijasielu. Herrat istuivat hiljaiseen mietiskelyyn vaipuneina, joten Manninen hienotunteisesti jäi odottamaan. 

Pitkän hiljaisuuden keskeytti Wettenhovi-Aspa, joka nosti päätänsä ja sanoi: ”Teneriffa, Teneriffa… Palmut huojuvat… Teneriffa, Teneriffa…”.

Pitkä hiljaisuus. Sibelius nosti päänsä ja sanoi: ”Niin juuri, Teneriffa, Teneriffa!”

Pitkänpitkä hiljaisuus. Sen keskeyttää Sibelius, kohottaa päänsä ja sanoo: ”Aspa...
Himalaija, Himalaija… Keltakaapuiset munkit kulkevat… Himalaija, Himalaija…”. Valtavankokoinen hiljaisuus. Aspa nostaa pään: ”Niin juuri, Janne, Himalaija, Himalaija…”.

Ikuisuudelta tuntuvan hiljaisuuden keskeyttää hovimestari, joka kutsuu Aspan puhelimeen. Manninen huomaa, että pöydän toisella puolella vedenkirkkaat silmät seuraavat Aspan poistumista, ja kun tämä katoaa, Sibelius kysyy Manniselta: ”Kuule, luuletko että Aspalla on rahaa maksaa?”.