SELITTÄKÄÄS NY MULLE

SELITTÄKÄÄS NY MULLE n:o 1. "KESKUSTELLA".

Kielitoimiston sanakirja ilmoittaa tämän verbin sisällön näin: "vaihtaa mielipiteitä, puhella, jutella, haastella; neuvotella, pohtia, väitellä". Perhekeskustelu: "Se loppuu nyt tämä meininki, onko selvä?". Loppu. Ylen uutiset: "Keskustelemme nyt asiasta Aasiantuntijan kanssa. Mitenkä asia nyt on?". "Se on sillä tavalla ja tällä tavalla.". "Kiitos, Aasiantuntija!". - 'Keskustella' tarkoittaa siis samaa kuin 'tiedottaa'. Netissä 'keskustelu' ei tarkoita ainakaan samaa kuin 'vaihtaa mielipiteitä'. Ei kukaan mielipidettä vaihda, siellä tiedotetaan myös: "Tyhmä!". "Itte oot tyhmä!". Kuis se ny näin meni?

SELITTÄÄKÄS NY MULLE n:o 2. "KULUTTAA".

Ennen vanhaan ihmisiä kehotettiin ’SÄÄSTÄMÄÄN’. Se tuntui kovin järkevältä. Jos erehtyi TUHLAAMAAN, joutui äkkiä puille paljaille. Mutta varsinkin pankit olivat säästämisestä innoissaan. Kun ihmiset kantoivat säästönsä pankkiin, pankit pääsivät pyörittämään bisnestä. Monesti ihmisetkin siitä vähän hyötyivät, silloin kun säästöistä maksettiin korkoa. Tänään vaaditaan ihmisiä KULUTTAMAAN säästämisen sijaan. Nyt rahat menevät uusiin vaatteisiin entisten viereen tai kaatopaikoille, tai uusiin autoihin kun ne on niin hyviä vaikka vanhakin toimi. Korkoakaan ei kuluttamisesta makseta, päin vastoin, maksetaan veroa. Kuis se ny näin meni?

SELITTÄÄKÄS NY MULLE n:o 3. "RUMARAKENTAMINEN".

Kaikissa suurkaupungeissa, siis myös Tampereella rakennetaan isoja, aggressiivisia ja järjettömän näköisiä betoni-, lasi- ja metallihirviöitä, joka näyttävät noin neljävuotiaan piirtämiltä. Minulle selitettiin, että "jos ei tehtäisi rumaa, ei kauniskaan erottuisi". Synkästi epäilen, että selitys on väärä. Jos EI tehtäisi tosirumaa, hiukan vähemmän rumat näyttäisivät YHÄ rumilta, mutta nyt ne ovat edes HIUKAN VÄHEMMÄN rumia. Kuis se ny näin meni?

SELITTÄKÄÄS NY MULLE n:o 4. "PUOLIKUOLLUT KISSA".

Yhdellä Schrödingerillä oli kissa joka oli laatikossa. Hän ei tiennyt onko se elossa vai kuollut. Niinpä hän arveli että se on yhtäaikaa molempia. Kaksiarvoinen logiikka on kovin inhimillistä. Kissalla logiikka on kovien kokemuksien seurauksena kolmiarvoista: ELÄVÄ, PUOLIKUOLLUT, KUOLLUT. - Mitä tulee niihin pikkuhiukkasiin, joista ei tiedä missä ne milloinkin ovat tai ovatko missään, niin on se ihan saman tekevää mitä tiedemiehet ihmettelevät, jossakinhan niiden täytyy olla mikäli ovat olemassa. Joko tahi. Ei sekä että. Kyllähän sen pitäisi tunnustaa jo kapitalistisenkin tiedemiehen, kuten soturi Lahtinen totesi. Kyä se vaan niino.

Tuomas Anhava, ja Oscar Wilden paradoksit

 

Runopaaviksikin kutsuttu kirjailija, lyyrikko, suomentaja ja esseisti Tuomas Anhava (1927-2001) oli sotien jälkeisen Suomen ehkäpä merkittävin kirjallisuuden vaikuttaja. Olen kirjoittanut hänestä blogissa usein, tässä muutamia:

https://karirydman.blogspot.com/2009/12/kummallisia-aikoja-1-pusukapina.html

https://karirydman.blogspot.com/2023/05/sinista-laulua-muinaisuuden-muistoja.html

https://karirydman.blogspot.com/2011/12/sidottua-mittaa-yakamochin-ja-muiden.html

https://karirydman.blogspot.com/2011/12/runon-ruhtinaatkin-osaavat-tiivistaa.html

https://karirydman.blogspot.com/2010/05/suurmiehet-ovat-pienia-tapellessaan.html

Nyt esitän pari näytettä Anhavan kuoleman jälkeen julkaistusta suomennoskokoelmasta:

Tuomas Anhava: Minä kirjoitan sinulle kaukaisesta maasta. Runosuomennoksia, toimittaneet Helena ja Martti Anhava. Otava 2003.

Tässä kokoelmassa on runoja ja proosatekstejä mm. seuraavilta kirjailijoilta: Titus Petronius Arbiter, Arthur Rimbaud, Oscar Wilde, Hugo von Hofmannsthal, Saint-John Perse, Ezra Pound, T.S.Eliot, Dylan Thomas, Berthold Brecht, Harry Martinson ja Gunnar Ekelöf. Minua hykerryttää erityisesti Oscar Wilde ja hänen lyhytkertomuksensa. Niissä hyvin wildemäisesti kehrätään tarinaa varsin tavalliseen tapaan, mutta heitetään lopuksi asia nurinpäin. Miksi lähde murehti Narkissosta? Mitä runoilija sanoi, kun koki itse kertomustaan? Mitä kuolleista herätetty mies sanoi Hänelle? Mitä itki mies, joka myös oli muuttanut veden viiniksi? 

En nyt kopioi tähän näitä suomennoksia, ne löytyvät kirjasta. Mutta houkutuksena näytän tässä pätkiä samassa kirjassa julkaistusta Anhavan Oscar Wildeä analysoivasta radioesitelmästä vuodelta 1954. Sen otsikko on "Oscar Wilde ja jälkimaailman ongelmat".

Arvoisat kuulijat, näyttää olevan sääntönä, että tutkijat ja arvioitsijat nimittävät poikkeuksellisen kyvykkäitä tai nerokkaita yksilöitä ongelmallisiksi. Tämä pitää erityisesti paikkansanerouden kohdalla; sen ongelmallisuudesta ollaan epäilyttävän yksimielisiä. Aleksis Kivi on ongelma, T. Vaaskivi ongelma, tohtori Johnson ongelmallinen koska hän oli niin tervejärkinen, James Boswell koska hän oli niin hupsu.

(...)

Mutta nerous ja nerokkaat luomukset ovat ainutkertaisia. Ainoa mikä niiden vaiheilla toistuu samankaltaisena on niiden saama vastaanotto. Kerran toisensa jälkeen niitä ymmärretään väärin, käytetään väärin ja niille tehdään vääryyttä. Näyttää siltä, että tämä seikka johdattaa varsinaiseen neron ongelmaan, joka on hänen yleisönsä, jälkimaailmansa ja tutkijansa.

(...)

On myönnettävä, että Wilde teki kaiken, minkä ihminen ja kirjailija voi tullakseen väärinymmärretyksi. Ei ole ihme, että aikalaiset tekivät hänelle moninaista vääryyttä ja että kesti kauan ennen kuin häntä Englannissa uskallettiin julkisesti edes mainita. Muuta tuskin voi odottaa aikakaudelta jolloin "oltiin niin yliherkkiä jäsenelle että verhottiin flyygelinkin jalat", kuten muuan 1800-luvun tuntija on huomauttanut.

(...)

Wilden proosarunoista viehättävimpiä on pieni tarina, jossa Narkissos-aihe saa uuden Wildelle tyypillisen hienon loppuhuipennuksen: "Ja lähde vastasi: 'Mutta minä rakastin Narkissosta siksi, että aina kun hän lepäsi kaltaillani ja katsoi minuun, näin hänen silmiensä peilistä oman kauneuteni kuvastuvan'."

(...)

"Taide taiteen vuoksi" ei ole taiteilijain ja ymmärtäjäin piirin ulkopuolella suosittu lause vieläkään. Vakavat tutkijat eivät pidä siitä koska se väittää että taiteen merkitys on taideteoksissa, kun se vakavien tutkijain mielestä pitäisi ilmetä vasta heidän tutkimuksistaan. Muut suuret joukot eivät pidä siitä, siksi että aikakautemme hengenelämälle on tunnusomaista vahvasti poliittinen ja yhteiskunnallinen ajattelutapa, ja taiteelta ollaan sen tähden taipuvaisia vaatimaan palveluksia tai ainakin liityntää näille alueille. "Taide taiteen vuoksi" tarkoittaa sitä, että taiteella tulee olla vain taiteellisia tarkoitusperiä, ts. sen tulee pyrkiä esteettiseen käyttöön soveltuvaksi. Mutta soveltuvuus esteettiseen käyttöön edellyttää jyrkkää yksilöllisyyttä ja suurta yleisinhimillisyyttä, ja esteettinen kontemplaatio puolestaan edellyttää herkkää yksilöllisyyden tajua ja yleisinhimillisen ymmärtämistä; kumpikaan näistä ominaisuuksista ei ole poliittisesti eikä yhteiskunnallisesti otollisimpia.

Viimeisen kappaleen sisältö vavahduttaa. Eikö mikään ole muuttunut seitsemään kymmeneen vuoteen?

(Kuvassa Helena ja Tuomas Anhava, kirjailijapariskunta)

Luokkatietoisuutta Itä-Suomen yliopistossa

Itä-Suomen yliopiston kulttuurintutkimuksen professori Tuija Saresma kertoi Karjalainen-lehdessä (29.7.2025) olevansa huolissaan kotiäitiyttä ja perinteisiä sukupuolirooleja ihannoivasta tradwife-ilmiöstä. Saresman mukaan kotiäiti-ilmiö voisi johtaa syntyvyyden kasvuun, mutta siinä on “rasistinen vire, että tuotetaan valkoisilla äideillä valkoisia kansalaisia maahanmuuttajien sijaan.” https://www.taivaansusi.net/ego/?p=1241

Kotouttamisen ongelmana on pidetty mm. sitä, että islamilaisten maahanmuuttajien naiset ovat voittopuolisesti kotiäitejä. Saresman looginen häränpylly selittyykin vain sillä, että hän jostain syystä kavahtaa valkoista ihonväriä, vaikka itse onkin valkoihoinen. 

Jyväskylän Ylioppilaslehdessä 10.2.2021 haastattelu: Avoimesti feministiksi identifioituva Saresma pitää kuitenkin oletusta tieteen objektiivisuudesta kapekatseisena ajatteluna. “Kaikki tutkimus perustuu jonkinlaiseen ideologiaan. Feministisenä tutkijana ja kulttuurintutkijana en väitä olevani puolueeton, vaan koen, että minulla on velvollisuus ottaa kantaa tutkimiini asioihin ja ilmiöihin. Feministinen tutkimus on kuitenkin keskeisesti maailman muuttamiseen ja parantamiseen pyrkivää”, hän sanoo. Saresma näkee tutkimuksensa tapanaan harjoittaa aktivismia.

Ei siis ole ihme, että Itä-Suomen yliopiston lehti "Kulttuurintutkimus" on täynnä ideologiaa. Numerossa 38 (2021) 1 oli tutkielma nimeltä "Ruokakulttuuria keskiluokan armosta - Kulttuurinen erottautuminen ja luokka Helsingin Sanomien luomuruokateksteissä". Kuin raikkaana tuulahduksena 70-luvulta tekstissä terminologia on tuttu: "Maku on yksi tärkeimmistä panoksista luokkien taistelussa kulttuurisesta määrittelyvallasta...". Keskiluokan ideologioina mainitaan "yritteliäisyys, kohtuus, kunniallisuus ja hyvä maku", mutta ei tarkemmin kuvata "taistelun" toista osapuolta, "työväenluokkaa", jonka yhteydessä mainitaan mm. leipäjonot. Kun jotkut lehtikirjoittajat korostavat "eettisen ja moraalisen" herätyksen yhteydessä mahdollisuuksia halpaan ruokaan, ajatus kumoutuu sillä, että näin puhuvat kumminkin ne keskiluokkaiset, vetääkseni asian vähän oikaisten suoraksi.

Numerossa 38 (2021) 4 on artikkeli "Trooppisuus ja tropikalismi suomalaisissa vapaa-ajan kohteissa". Tässä tarkoitetaan kasvitieteellisen puutarhan trooppista osastoa suomalaisessa kaupungissa, sekä "tropiclandian" tapaisia kylpylöitä. Tutkimuksen suuntaus on "jälkikoloniaalinen teoria", feminismi, ekofeminismi ja ekointersektionaalisuus, siinä todetaan että tropiikissa asuu puolet maailman ihmisistä kolonialismin orjuuttamina, todetaan rasismin, ekologisen kriisin, alistamisen, kolonialismin ja kapitalismin tuhovaikutukset, ja todetaan että suomalaisetkin ovat kolonialisteja, sillä suomalaisistakin kaupoista saadaan papaijoita ja karamboloja "alistussuhteen" merkkinä. Tutkimusmenetelmä askarruttaa tutkijaa moraalisesti: se on lomailua ja kuljeskelua. Siispä hän monisanaisesti toteaa, että sellaisella on pitkät perinteet humanistisissa ja sosiaalitieteissä, ja että hän on vain näennäisesti on "ei-työssä", työntekoa tämä on vaikka muulta tuntuu.

Numerossa 38 (2021) 2-3 analysoidaan psykologisia personaallisuustestejä ja erityisesti PRF-testejä. Tuloksena todetaan, "että PRF-testin ideaalisubjekti kiinnittyy perinteiseen, jäänteenomaiseen sukupuolijärjestykseen ja luokkayhteiskuntaan". Ne on muutettava intersektionaalisesta näkökulmasta käsin, ja ihmisten toimintaa on korjattava "heidän sukupuolensa, yhteiskuntaluokkansa, ikänsä, etnisyytensä ja seksuaalisen suuntautumisen vuoksi".

Numerossa 42 (2025) 2 julkaistiin tutkimus nimeltä "Onko työväenluokan poliittinen jakautuminen nyky-Suomessa myös maku- ja elämäntyylikysymys?". Siinä todetaan, että käsitys työväenluokasta homogeenisena monoliittina on kyseenalaistettavissa, mikä epäilemättä on totta. Tekstissä on kuitenkin perinteisiä lipsahduksia, kuten maininta "työväenluokan oma, rikas kulttuuri". Sitä ei sen jälkeen täsmennetä millään tavoin, joten se jää eräänlaiseksi aksioomaksi. Tutkittavat jaetaan kolmia: sosiaalidemokraatit, perussuomalaiset, sekä indifferentit, eli äänestämisen välttelijät. Yksi ryhmä jää käsittelemättä: "äärivasemmistolaiset" eli vasemmistopuolueen äänestäjät. Olisi kiinnostavaa tietää, olisiko tässä ryhmässä mitään samankaltaisuutta "oikeistopopulistien" kanssa.

On ehdottoman hyvä, että tämänkinlaisia kysymyksiä käsitellään. Hupaisaa kuitenkin on, että kaiken "edistyksellisen" tekstin joukossa lymyää kosolti vanhansävyisiä "haamuja" menneistä ajattelumalleista ja jopa klišeistä. 

Lisäys 27.9.25

Löysin pätkän Iltalehden artikkelista 27.9.23, jonka kirjoittaja Oskari Onninen käsitteli aikeita kriminalisoida 'maalittamista':

 

Ovi

Näin merkillisen unen yöllä.

Minulle selvisi, että asun isossa kaupungissa, kai siis Helsingissä, huoneistossa joka on puolikas säveltäjä Einar Englundin entisestä suuresta asunnosta. Toisella puoliskolla asuu Meri Louhos, pianisti. Jäljellä on yhä ovi, joka yhdistää näitä huoneistoja. Jouduin keskusteluun, jossa kysyttiin vieläkö se ovi on lukitsematta. Järkyttyneenä vastasin, ettei sivistynyt ihminen kysy tuollaista, saatikka että kokeilisi! Joku arveli, että ehkä Meri on peittänyt oven kirjahyllyllä tms. Tuollaisia asioita historiaa ja ihmistä kunnioittava sivistynyt ihminen ei mietiskele, sanoin jyrkästi. Tämän jälkeen pulpahti "muistikuva", että Einar tosiaan oli itse asunut tässä huoneiston toisessa osassa viimeiset aikansa. Olin silloin kovin mietiskellyt, olisiko sopimatonta soittaa kovalla äänellä hänen pianomusiikkiaan. 

Niinkuin aina uniin liittyy valtava määrä monenlaisia merkityksiä ja symboleja. Asunto on epäilemättä vertauskuva ihmisestä eräänlaisena brutto-olentona, kaikkine tarvekaluineen ja työvälineineen. Mutta suljettu ovi on ikivanha tarinan aihe, joka monilla tavoilla symboloi jotain kiellettyä, vaarallista tai kohtalokasta. Vaarallisen tai houkuttelevan oven ohella muinaisuudesta muistetaan myös erilaiset laatikot, kirstut tai lippaat - Pandoran lipas on vain yksi tarinoista.

Mutta unessa ei tiedetty, oliko huoneistojen välinen ovi lukittu vai avattavissa, ja siis torjuin jyrkästi asian selvittämisen. Tämä on olennaista tuossa asetelmassa. Symboliikka on yksinkertainen ja selkeä: en halua tunkeutua toisen entiteetin alueelle, enkä myöskään halua että omaan entiteettiini tunkeudutaan. En edes hyväksy teoreettistakaan selvitystä oven lukitusasteesta. Se on tabu. Tämähän on jyrkässä ristiriidassa yleisen ajattelun kanssa, joka nimenomaisesti himoitsee kaikkien ovien aukaisemista, salaisuuksien paljastamista, ja mahdollisten löydösten julkaisemista tai hyödyntämistä. Oma vanhentuminen epäilemättä lisää oman integriteetin kaipuuta, mutta korostaa vastaavasti myös toisen integriteetin kunnioittamista ja arvostamista. Tässä mielessä on kyse vanhanaikaisesta sivistysideaalista, joka tänään tuntuu yhä kaukaisemmalta.

Miksi Einar Englund, ilmeisesti unessakin jo täältä poistunut säveltäjä ja hänen "suurhuoneistonsa"? Asuin aikoinaan Lauttasaaressa, ja kävin myös hänen talossaan siellä. Olimme ystäviä keskenämme, ja arvostin häntä enemmän kuin juuri ketään muuta kollegaa. Ehkäpä tuo unen "suurhuoneisto" toimi hänen symbolinaan, todellisesta asunnosta ei ollut kyse. Englund oli myös loistava pianisti, ja unen 'käsikirjoittaja' nappasi tämän pianon, ja sijoitti mukaan ystäväni Meri Louhoksen, jota samoin suuresti kunnioitan. 

Unen viimeinen pohdinta tuntui oudolta. Miksi olisi epäkohteliasta soittaa naapurin musiikkia omassa asunnossa? Eikö se olisi päinvastoin jonkinlaista fanitusta? Mutta unet ovat usein myös itsekritiikin laareja. En ikimaailmassa kykenisi itse soittamaan edes välttävästi Englundin pianomusiikkia. Mutta Meri Louhos kyllä. Siinä mielessä asetelma loksahti realistisesti aivan paikalleen.

Hiukan häpeilen tällaisia unienselityksiä. Mutta tässä tapauksessa siinä oli sen verran tarinallisuutta, filosofiaa ja autobiografiaa, että annettakoon tämä anteeksi. Asetelma oli jotenkin liian herkullinen jätettäväksi unhoon.

Tyhjäpäitten maailma syntyy juuri tänään

Taannoin huomautteli minulle "menestyksekkään" näköinen ja tapainen mieshenkilö, että ei ymmärrä miten vaivaudun ajelemaan näin vanhanaikaisella autolla. Yhtenään pitää vekslata vaihteilla ja painella polkimia. Siinähän tulee ihan ylimääräistä tekemistä ja vaivaa.

Siinä kun asiaa vatvottiin, Menestynyt Mies tähdensi useasti, että hänen sukupolvensa osaa niin paljon enemmän kuin te vanhat. Kun tarkemmin kyselin, mies sääli tätä toistaitoista sukupolvea, joka joutui kirjoittamaankin hankalilla sulkakynillä ja paukkuvilla kirjoituskoneilla, joissa värinauhaa piti vaihtaa ja paperilappua vielä useammin. Nyt ei tarvitse enää edes kirjoittaa, kun tekoäly hoitaa homman, lukee ja kirjoittaa puolestamme, ja me voimme keskittyä tärkeämpiin elämäntyylin asioihin.

Olihan M.M. ymmärtänyt asian aivan oikein. Mutta ei tehnyt oikeita johtopäätöksiä. Hänen taitonsa rajoittuvat siihen, että osaa painella nappuloita hyvässä järjestyksessä, mutta mitä nappulanpainamisen jälkeen tapahtuu, se häntä ei kiinnosta. Se riittää, että HUPS, jotain tapahtuu. Ennen aikaan oli pakko ymmärtää, miksi ja millä edellytyksillä jotain tapahtuu, ja mitä sen jälkeen mahdollisesti piti ottaa huomioon.

Vanhanaikaisella autolla pitää yhtenänsä tehdä työtä, ja tietää miksi jokin asia ei toimi niinkuin pitää. Vielä vanhempina aikoina oli pakko tietää riittävästi jopa perusasioista, kun valmisti työvälineensä itse, valitsi parhaat materiaalit, ja tajusi miten kädet toimivat tehokkaimmin.

Dystooppisessa tulevaisuudessa on jäljellä kaksi vähäistä, mutta välttämättömän tärkeää ihmisryhmää: käden ja tiedon työläiset, ja syvä sivistyneistö. Loput ihmiset, se enemmistö, on ajatustoiminnaltaan surkastunutta napinpainajaa. Se ei lue, ei kirjoita, eikä kykene varsinaiseen luovaan tai toteuttavaan ajatustoimintaan, vaan keskittyy kuluttamiseen, ja on vietävissä mihinkä milloinkiin suuntiin.

Se suuri enemmistö on jo nyt syntymässä. Se on ylpeä taidoistaan - joita ei juurikaan ole. Se on vakuuttunut tiedoistaan ja viisaudestaan - joita tosiasiassa ei ole. Se on kuin tulevaisuusdystopian Eloi-kansa H.G.Wellsin Aikakone-tarinassa vuodelta 1895. Ulkonaisesti huoliteltua, mutta sisältä tyhjää karjaa. 

Murheellista tajuta sellainen kehitys näinä sivistyksen viimeisinä vuosina. Mutta ne jonnet (Eloit) vaan ei niin tajua.

(Kuvan alla lukee: The Zero Theorem 2013, dir: Terry Gilliam, mutta minusta se on Barbie-elokuvasta) 

Kätisyys ja jalkaisuus, ja onko sillä väliä?

Kirjoittaisit oikealla kädellä, ei väärällä, tokaisi joku kun näki vasenkätisen piirtävän kynällään.

Olin jo kauan lukenut, kirjoittanut ja laskenut, kun minut viisivuotiaana pantiin kouluun. Isä oli rintamalla, äidillä oli pienempi lapsi hoidettavana, ja kolmas suunnittelussa. Olin ilmeisesti molempikätinen, sillä opettaja huolestui kovin vasemman käteni käyttämisestä. Siihen aikaan oli tapana korjata väärää kätisyyttä vaikka pakolla, ja oikeakätinen minusta tuli.

Tässä vaiheessa minun kai pitäisi nyt uhriutua, ja hakea sielullisia arpia tästä kauheasta vääryydestä. Katin kontit. Käytännössähän oikeakätisyydestä oli hyötyä ja helpotusta. Mutta tästä mahdollisesta molempikätisyydestä minulla oli myöhemmin hupia. Opettajana saatoin muka vahingossa kirjoittaa taululle vasemmalla kädellä peilikirjoitusta, ja sen kirjoituksen käsiala oli täysin identtinen oikealla kirjoitetun kanssa. Pennut kummastelivat, mutta sanoin vain että katsokaapa sitten peilistä. Joillain tytöillä sellaiset oli, ja siitä sitten päästiin puhelemaan laajemminkin tämmöisistä asioista.

Työkaluni oli piano, ja kun en lähtenyt pianotaiteilijan uralle, kädet tottuivat erilaisiin tehtäviin. Se vasen vain säesti yksinkertaisemmalla tavalla, mutta oikealla saattoi vähän irrotellakin. Tästä on mainio huumoripläjäyskin vapaaherra Povel Ramelin havainnollisessa laulussa "Min högra hand".

Mutta tämä kertomus on vain johdantona aiheeseen, jota tavan takaa olen mietiskellyt. "Oikean ja vasemman" ero näkyy monessa muussakin asiassa kuin kirjoittamisessa tai soittamisessa. Jos ristii kätensä, useimmat aina jättävät päällimmäiseksi saman peukalon, oikean tai vasemman. Minä aina vasemman. 

Urheiluihmiset sanovat usein, että oikeakätinen yleensä ponnistaa vasemmalla jalalla. Toisaalta sen oikean jalan alkuperäinen työ on ollut potkaisu, joka siis tapahtuu sillä samalla puolella kuin kirjoittaminenkin. En ole koskaan pelannut jääkiekkoa, mutta kuvittelen että pitäisin mailaa vasemmalla puolella.

Jotkut väittävät, että 'oikea-vasen'-jako olisi laajempikin ilmiö. Kokeilin jonkun artikkelin mukaisesti silmiäni, ja näytti siltä että vasen silmäni olisi se johtavampi. Lapsesta asti olin nähnyt värit hiukan eri tavoin, vasemmalla oli lämpimämpiä ja hiukan punaisempia värejä, oikealla kylmempiä ja sinertävämpiä. Vasen silmistä oli kuitenkin aina vähän huonompi kuin oikea. (Juu juu, tämä ei ole politiikkaa!).

Mutta kätisyys heijastuu ilmeisesti muuhunkin. Kumman jalan useimmiten työnnät ensin kenkään? Kumman käden työnnät ensin palttoon hihaan? Kumman jalan sukan vedät ensin päälle tai pois? Kummalla kyljellä useimmiten nukut?

Ajan kuluessa sitä tottuu moniin tapoihin, mutta ilahdutan itseäni usein huomatessani että tapojeni orja en silti ole. Parempi on elämässäkin olla valmis improvisoimaan, kuin että jäykistyy yksioikoisiin sääntöihin.

Kalevalainen zoomaus

Verkossa on liikkunut useampiakin videoita, joissa lähdetään zoomaamaan tunnettua taideteosta. Vähitellen pikku yksityiskohdasta alkaa hahmottua uusi taideteos, ja sitä suurennettaessa vielä uusi, ja taas uusi.

Tietokoneitten saavuttua kyettiin todella tutkimaan jo 1800-luvun puolella kehiteltyjä fraktaaleja, joissa samat muodot toistuivat kun laskenta edistyi. Luonto tekee tyypillisesti fraktaalimuotoja esimerkiksi kävyissä, erilaisissa kaaleissa tai mykerökukkaisien terälehdissä. Kuuluisin fraktaaleista on Mandelbrotin joukko, katso Wikipediasta.

Mutta onhan tämä idea ollut jo hamassa muinaisuudessa, ainakin suomensukuisilla kansoilla. Tässä on alku Pilvilaiva-versiosta Lönnrotin kokoelmassa vuosilta 1829-30:

Pieni pilvi taivaalla... Näkijä zoomaa, jo näkyy pilvessä pisara. Vielä zoomaa, ja pisarasta hahmottuu pieni lampi, zoomaa, zoomaa, lammessa näkyy venonen, ja siellä kolme miestä!

Ajatus on syvällinen, symbolinen ja maailmanselityksenä oivallinen. Katsoppas ahkeria mauriaisia työn touhussa! Entäpäs jos heilläkin on omat mauriaisensa ihmeteltäviksi? Ja vähän näinhän asiat ovat sekä mikro- että makrotasolla, melkein loputtomiin.

Keitä nämä kolme miestä ovat? Lönnrotin version kertoja järkeisti kristinuskon tultua miehet: Antti Santti (Pyhä Andreas?) airon päässä, Pikku Pietari perässä, Kiesus keskellä venettä. Useimmat runolaulajat jättivät nimet mainitsematta, mikä olikin järkevää, kun se varsinainen sisältö onkin ikimuinainen. 

Kysymys on muinaisesta pyyntiloitsusta.  "Mitä miekkoset tekevät? Hiien hirviä sukivat, petran poikia pesevät: Juokse, juokse hiien hirvi; pure varpa juostuasi, juo järvi janottuasi!" (Suomen kansan vanhat runot XIII, 1:1000) . Eräässä muunnelmassa tämä pyyntiajatus on  selvä: "Juokse, juokse hiien hirvi, Vasten varvikkon mäkkii, Vasten vuorta korkiaista, Pure Varpa juostuaisi, Mäen päälle mäntyäisi, Kankahalle karottuasi!" (SKVR V,1 770; Hautala 1947:140-141). 'Varpa' olisi tässä pyyntiloukun ansapuu.

Lönnrotin haastattelema kertoja ei ehkä enää ymmärtänyt tätä pyyntiaihetta, vaan pani leikiksi: "Juokse tuonne, Hiien hirvi, poropetra poimottele, kussa kyyt olutta juovat, maot vierettä vetääpi. Sen tähen emäntä rukka vähemmän olutta saapi, kun kyyt oluen juopi, maot viertehen vetääpi".

Tarinasilmät kellä on, sanoi Hellaakoski, hän näkee ajan ja paikan kerrostumien läpi, syvälle muinaiseen inhimilliseen olennaisuuteen!

Tuli tässä mieleen fatsismi - sekä että lainoppi on silkkaa juridiikkaa

 

Lainoppi on kiemuraista kuin juridiikka. Niitä lakeja tulee ja menee, eikä kukaan niistä täysin selvää ota. Suomessa asia toki on aivan selvää. Kutakuinkin kaikki on periaatteessa kielletty, paitsi ne asiat jotka nimenomaisesti ovat lain mukaan sallittuja. Toisin on isoissa mahtivaltioissa.

Eräs Mr. X on haastanut oikeuteen Nestlén, Legon, Shellin ja monet muut, koska ne ovat "laittomasti" lakanneet ostamasta mainostilaa hänen firmaltaan. Arvatkaa mitä? Se menee läpi, ja firmat ryhtyvät taas maksamaan X:lle suojelurahaansa. Laki on se, mikä luetaan pyssyn piipuista.

Pyssyn piipusta on luettu myös eräässä naapurimaassa lakeja. Turha höpöttää että se hyökkäsi pienemmän naapurinsa kimppuun "laittomasti". Heillähän oli selvä laki, että eräät maakunnat kuuluvat sille isolle, vaikka se ei vielä ole edes kaikkea saanut vallatuksi. Se iso on toisaalta ilmoittanut, että sitä pienempää ei edes ole olemassa. Mutta tämä ristiriita on vain näennäinen. Kyllä siitäkin laki saadaan, jos on tarvis.

*

Tuli mieleen joskus tapaamani vähän yksioikoinen aktivisti, joka oli saanut tietoa rattilukon siunauksellisuudesta, ja halusi nyt päteä minulle. ”Sinä kun olet niin vanha, niin et varmaan tiedä että autossa on rattilukko”, hän sanoi. ”Mutta kun minä olen niin vanha että muistoni rattilukosta on myös paljon vanhempi kuin sinun!”, sanoin. ”Niin mutta et varmaan sitä kumminkaan käytä!”. ”Voi voi”, sanoin, ”minulla se on automaattisesti päällä”. ”Mutta ei siinä ole automaattia! Muista että jos auto varastetaan, itse olet vastuussa!”, kaveri intti. ”No kun minä olen se automaatti!”, sanoin. Kaveria harmitti, mutta hän huomasi että auto oli aika likainen. ”Tiedätkö että autoa on pestävä säännöllisesti!”. ”Jaa, minä sovellan luonnonmenetelmää. Kun sataa, auto puhdistuu. Jos ei sada, luonnonvoimat huolehtivat asiasta.” Kaveri meni vähän ymmälleen. ”Tiedätkö painovoimasta ja kitkakertoimesta? Kun mutarakeitten paino ylittää kitkakertoimen voiman, painovoimakerroin hoitaa homman!”, selitin. Kaveri kiirehti sanomaan: ”No kyllä minä ne kertoimet tiedän! Fysiikan lait!”. Ja lähti. - Nyt minä sitten odotan, milloin saan kuulla joltakulta että fysiikan lait koskevat myös likaisia autoja.

*

Keskellä kesää Voipaala ruokkii minut keitoillaan. Tapani on paloitella leipää keittoon lisäsuurukseksi. Satunnainen tuttava äimistyi: "Mitä sinä oikein teet?" Sanoin että hienommissa piireissä pruukataan lisätä keittoihin krutonkia. "Mutta nehän on paahdettuja!", tiesi tuttava. Pahus vieköön, taas paljastin sivistymättömyyteni... Niin pieni askel - paahto tai paahtamattomuus - on sivistyneisyydestä sivistymättömyyteen.

*

Tulipa muuten mieleen sekin, että ihmiset lähettävät polleina kuvia itsestään ja jostakin kalanraadosta, mutta ei kukaan kuvaa itseään pakastekanan seurassa. "Kattokaa, mä ihan itse kävin vähän kaupoilla!"

*

Nyt rakentamaan uutta maailmaa! Tässä on uusi termi, "fatsismi", joka yhdistää "patriarkaatin", "sovinismin", "fasismin" ja "natsismin" olennaiset sisällöt.

*

Hesari kertoi taannoin että helteellä koti muuttuu pötsiksi. Minulla on kuitenkin juoksutusmaha, ja voin juoksuttaa sitä vettä päähänkin. Vesipää auttaa paljon. Toinen lehti kertoi, että taimenia voi istuttaa keittiöpuutarhaan. Mitäs me sitten enää veneillä tekisimme?

*

Alastarolla ja Ylistarossa en ole käynyt. Lapsena olin kesää joko Luvialla tai Laviassa. Paraisilla en ole käynyt, mutta Joroisissa paljonkin. Sekä Huittisissa että Kaustisella olen käynyt. Mutta Sääksmäessä joudun aina tappelemaan niiden kanssa jotka luulevat olevansa modernisti Sääksmäellä. Tämä kieli on ihana! Aina saa keskustelua aikaiseksi vaikka ajankohta olisi kuinka aikainen!

Kuka me?

Kuka me?

Näin kysyy 1.8.2025 Suomen kuvalehden numerossa 31 Hanna Weselius, kirjailija, taiteen tohtori ja valokuvataiteen yliopistonlehtori.

Weselius kertoo muiston. Hän oli 5-vuotiaana (ja ilmeisesti yhä) yksinäinen ja vetäytyvä, ja kun hyvää tarkoittavat vanhemmat veivät hänet lastentilaisuuteen, hän koki kauhua. Weselius kirjottaa yhä olevansa systemaattisesti haluton asettumaan mihinkään joukkoon, ja jos mediassa käytetään me-puhuttelua, hän ärsyyntyy ja asettuu vastahankaan.

Näinhän se tietysti on, yleistäminen on useimmissa tapauksissa väärin ja harhaan johtavaa. "Ihminen on ihmiselle susi" - paitsi ne ihmiset jotka eivät ole. "Miehet ovat sikoja" - paitsi ne miehet jotka eivät ole. "Kaikki rakastavat terasseja ja rokkifestivaaleja" - paitsi ne jotka eivät niistä välitä.

Epäilemättä on totta, että että jokainen ihminen on yksilö, ja tavalla tai toisella erilainen kuin kukaan muu. Jokaisella on erilainen sosiaalinen ominaisuus, omanlaisensa minä. Epäilemättä on totta että yhteiskunnassa usein korostetaan sosiaalista notkeutta erityisenä hyveenä, mikä joskus johtaa siihen että syrjäänvetäytyviä arvellaan jotenkin sairaiksi.

Mutta miten tämä sosiaalinen notkeus sitten toteutuu? Jotkut ovat tyrkkyjä ja päällepäsmäreitä, toiset lampaanluonteiset seuraajia, kolmannet vaihdellen kumpaakin. Kaikilla erilainen profiili. Ja neljännet kiusaantuvat metelistä, pysyttelevät tarpeettoman pörinän ulkopuolella ja välttelevät rähinöitä. Vanhemmiten olen itse tullut sen tapaiseksi. 

Weselius ei näytä käyttävän käsitettä me täysin teknisesti, vaan lataa sen merkityksillä. Täysin satunnainen ihmisjoukko saattaa olla koolla vaikkapa majatalossa, ja toteaa onnettomuuden uhatessa että "me painelimme karkuun senkuin pääsimme". Hänelle näyttää olevan tärkeämpää se, missä joukossa hän ainakaan ei suostu olemaan me. Ehkä lapsuudenkokemus on tuonut mukanaan jonkinlaista epäluuloa, jopa peiteltyä aggressiota.

Niinpä hänellä on vain kaksi myönteistä me-vivahteista kokemusta: pride-mielenosoitus ja metsä. Jälkimmäisessä ei välttämättä ole toista ihmistä, mutta muuta elämää. (Hellaakosken Salomaa-runossa jumala sai olla yksinään: "ihmistä jos ei, on sen enemmän muuta"). Weselius maintsi Topeliuksen tehneen me-puhuttelussaan kollektiivista kokemusta yhteisestä kansasta, mikä teki eroa muihin. Siis ajoi ekskluusiota, mikä sopii nykyiseen dekonstruktio-ajatteluun, mutta Topeliuksen tapauksessa on pahasti anakronistista. "Me on kielikuva, joka voi olla hyvinkin päämäärätietoinen", Weselius vihjaa.

Lapsuudenkokemuksestaan Weselius käyttää ilmaisua "...millaiset lapset se kelpuuttaa juhliinsa". Ja kysyy: "...mitä kansallisuuteen viittaava me-puhe aiheuttaa sodan uhan ajassa?". Nyt sitten häntä "ei kelpuutettu", vaikka aluksi hän ei itse halunnut. Sota-aihetta en lähde analysoimaan. Mutta yhtäkkiä kirjoittaja väläyttää uuden aiheen:

"Taidehistorioitsija John Tagg on kirjoittanut, ettei valokuvia katsoessa pidä kysyä, mitä ne esittävät, vaan mitä varten ne on tehty ja kuka niistä hyötyy". MITÄ? Salaisia epädemokraattisia vehkeilyjä kaiken takana?

Weseliuksen vihjearsenaali on sen verran massiivinen, että olisi kiintoisaa läväyttää se auki! Mikä meitä uhkaa? Ketkä sortavat? Pelkästä katkeruudesta ei enää liene kysymys.

Tässä on isoisäni ottama kuva eräästä harmillisesta tapauksesta Kansallisteatterin edessä. Kun nyt julkaisen sen, olisi kiinnostavaa kuulla kuka tästä hyötyy? Keiltä se on pois? Vai olisiko kuitenkin kysymys vain hupaisasta sattumuksesta, jota vieläkin huvikseen katselee?

Mitä on velka?

Mitä on velka?

Olen tästä aiheesta kirjoittanut ennenkin, mutta en ole ymmärtänyt vastauksia. Katsoin Wikipediasta, ja se vahvisti sen, ettei ainakaan valtion velkaa tarvitse koskaan maksaa takaisin.

Vanha tarina kertoo matkustavaisesta joka tuli kylän hotelliin, pani tiskille 100 dollarin setelin ja sanoi varaavansa itselleen huoneen. Hän lisäsi että jos parempi majoitus löytyy, hän hakee setelinsä pois.

No, hotellinomistaja kiiruhti heti oluenpanijan luo ja maksoi tälle 100 dollarin velkansa. Tämä taas juoksi teurastajan luo ja maksoi samansuuruisen velkansa pois. Teurastaja puolestaan... jne. jne., kunnes satanen tuli paikallisen ilotytön kouraan, joka juoksi kiireesti hotelliin maksamaan velaksi jääneen huoneenkäyttönsä.

Sitten matkalainen palasi hotelliin, ilmoitti löytäneensä paremman majoituksen, otti setelinsä ja poistui.

Mitä oli tapahtunut? Suuri osa kyläläisistä oli päässyt veloistaan, mutta se satasen seteli oli kadonnut matkalaisen mukana, ikään kuin sitä ei koskaan olisi ollut olemassakaan.

Tässä asetelmassa on jotensakin uskonnollinen vivahde. Meille kerrotaan, että saamme syntivelkamme anteeksi, jos sitä hartaasti pyydämme. Jos uskomme Jumalaan, olemme siis vapaita velastamme.

Jos uskomme 100 dollarin seteliin, ja pääsemme koskettamaan sitä, vapaudumme velastamme, vaikka se seteli tämän jälkeen katoaisi.

Jos siis Kaikkivaltias Mr. Trump ilmoittaisi, että velkamme on kuitattu, katoaisiko myös raha tämän sileän tien?

Jotkut ovat jopa selittäneet, että mitä enemmän teemme velkaa, sitä enemmän siitä syntyy rahaa. Entä jos se sitten myös katoaa?

Onko niin, että vain uskossa olemme vapaita?

"Sana tyttö kuulostaa vielä oudolta", sanoi isä Kannaksella

Pikkusiskoni syntyi keskelle talvisodan pakkasia tammikuun 11.1.40, isoveljensä nimipäivänä. Sähkösanoma lähti isälleni Kannakselle välittömästi, mutta hän sai tiedon siitä vasta toista viikkoa myöhemmin, ”sattuneesta syystä”. 

Pian 60 vuotta täyttävälle isälleen, Stockmannin johtajistoon kuuluvalle Walter R.:lle hän kirjoitti 31.1.40 kirjeen, jossa kommentoi uutista:

”Onpa hauska kuulla että tyttäreni on oikein ihmisen näköinen. Muuten sana tyttö kuulostaa vielä oudolta. Se on niin uutta vielä, ja vaikka sitä on odotettu kuin auringon nousua. Se kai vaikuttaa myös asiaan, etten ole vielä nähnyt häntä. Täytyy vain mielikuvituksessa olla siellä kotona, ja olettaa kaikki mitä siellä on ja minkä näköistä”.

Walter oli huolestunut siitä, olisiko isällä tarpeeksi tupakkaa. Isänsä ja poikansa tavoin hän oli piippumiehiä. Ei hätää:

”Tupakkaa minulla on nyt pitkäksi aikaa riittävästi. Polón lähetti minulle suuren paketin suomalaista ja englantilaista tupakkaa. Voin antaa siitä miehillenikin”.

Tässä on kertomukseni siitä, miten minä siskoni näin, ja miksi puhuin hänelle aina ruotsia, vaikka hän vastaili vähän epäselvästi:

https://karirydman.blogspot.com/2014/01/sainpa-kerran-nimipaivalahjan.html