Reflukseja

Viime aikaisia kurkkuani raastavia happohyökkäyksiä tämän maailman aiheista.  "Todella pahalta näyttää tässä kyllä", sanoi Estonian radisti.

*

Yle kirjoittaa Macronin ja Rouvan läpsyttelyistä: "Selkeä syy sille, miksi video tuskin kiinnostaa ranskalaisia kovin pitkään on se, että ranskalaisessa kulttuurissa parisuhteen ongelmia pidetään yksityisasioina. Se, onko pariskunnan välillä kitkaa tai jopa aviokriisi, ei kuulu ulkopuolisille. Tässä Ranska eroaa monella tapaa Suomesta". Tässä Ranska on yhä sivistysmaa. Suomessa juoruakat, ylvästelijät ja raharikkaat ovat kunniassa, sättijät ja kieroilijat sankareita. Sivistynyt väestökerros jäi täällä liian ohueksi.

*

Kun pikkupoikina rakennettiin hiekkalinnoja ja -kaupunkeja, toiset säännöllisesti tuhosivat ne. Maailma jakautuu kahtia: toiset rakentavat, toiset rikkovat. Sota on jälkimmäisille mainio tekosyy, urheilu on toinen. Viina on se varsinainen käyttövoima. Mona Lisan päälle heitittiin äskettäin töhnää; siinä on rikkomisen tekosyynä edistyksellisesti jokin yleishyvän sanoma. Ikkunat rikki ja kaupanhyllyt tyhjiksi, KOSKA jotakuta sorretaan. Patsaat töhrätään tai särjetään, KOSKA me ollaan parempia. Maalaukset viilletään halki, KOSKA valkoinen ylivalta ja ilmastonmuutos. Kaikkia KOSKA-sanan esiintymiä pitäisi varoa, sillä suurin osa niistä on mieltä ja merkitystä vailla.

*

Eurooppa on kovana, määräsi aselevon alkavaksi maanantaina, taikka paha perisi Putinin. Ei alkanut. Tällä hetkellä varmaan sorvataan jossain tiukkaa ja paheksuvaa lausuntoa. Kremlissä pelätään, että seuraava lausunto saattaa olla vieläkin paheksuvampi. Kovaa peliä.

*

"Me voitamme varmasti sillä meillä on upeat ehdokkaat!" (Poliitikko L.) - "Tämä on mahtava show ja meillä on upeat vieraat!" (Koomikko L.) - Molemmat yleisöt kiljuvat hillittömästi. Eihän näillä höpönlöpöillä ole mitään eroa. Joskus, epämääräisesti muistelen, oli myös jotenkin analyyttisiä harkintapoliitikkoja. Ehkä muistan väärin. Oliko sellaisia sivistyneitä valtiomiehiä koskaan?

*

Vasta nyt tulin lukaisseeksi sen uuden viraston nimen, joka perustetaan Tampereelle Attilan majesteettiseen palatsiin: sehän onkin kaikkien virastojen äiti, jopa isoäiti, Lupa- ja valvontavirasto! Vihdoinkin elämä helpottuu, sillä meillähän kaikki on luultavasti kiellettyä, paitsi sellainen joka nimenomaisesti juuri nyt ehkä on sallittua.

*

Taannoin eräs toimittaja kertoi Marcus Aureliuksesta, ja kirjoitti että hänet tunnetaan parhaiten elokuvasta Gladiaattori. Tänään kuulin, että Tutankhamonin hautakammio on kovin pieni, vaikka hän on maailman kuuluisin farao. Mahtavatko kummatkaan olla kovin kuuluisia, kun heistä ei kerrota mitään Tik-tokissakaan?

*

Jopa kaikkitietävät toimittajatkin ovat repineet revansa EU-korkeista, kun niitä ei voi "ollenkaan" käyttää. Onhan se tosi vaikeaa, oletko AINA aukaissut sen väärin??? Älä itke, paikallislehden toimittaja! Olet jo iso tyttö, ja kun setä vähän opettaa niin saatat jopa onnistuakin! Korkissa naksautustoiminto, joka usein toimiikin aivan hyvin. Paina korkkia kunnes se naksahtaa, silloin se pysyy auki. Ankarasti kun vielä kokeilet, saatat jopa huomata miten päin purkkia on käännettävä niin että litku tulee sinne mihinkä se on saatava.

Avatar nimeltä "Halla-aho"

Nyt Yle on tuottanut uuden fiktiosarjan elävästä henkilöstä, tällä kertaa Jussi Halla-ahosta. Myös hän on herättänyt suuria tunteita, ihailua tai peräti vihaa. Häneltä itseltään ei kysytty mitään, samoinkuin ei Mariniltakaan.

 

"Tiedonantajat" ovat heidän ystäviään ja vihamiehiään, tai kokonaan ulkopuolisia, kuten toimittajia. Jos kuvailisin läheisiäni näille haamukirjoittajille, heistä moni voisi kovin yllättyä. Mitenkä voisin täysin tuntea lähimmäistäni, kun jopa itse saattaisin ihmetellä itseäni?

Nyt Yle julkaisi näytteen tästä fiktiosta, kaiken lisäksi hyvin intiimin kohtauksen, jossa kuvitteellinen päähenkilö on yhdessä kuvitteellisen vaimonsa seurassa. Ei tällainen satuilu ole kovin eettistä.

Julkaisen Marin-blogin uudelleen. Mutatis mutandis argumenttini sopivat tähän uuteen tapaukseen aivan hyvin.

  

tiistai 8. lokakuuta 2024

Avatar nimeltä "Marin"

 

Nainen on vasta 38-vuotias. Nyt hänestä julkaistaan fiktiivinen draama. Siis fiktiivinen draama, Ylen tuottama, ja siitä ovat kaikki mediat toitottaneet jo päiviä.

Aletaanpa alusta. Mistä me tiedämme tämän 38-vuotiaan? Koska media on kertonut hänestä. Miksi hän on superjulkkis? Koska media on tehnyt hänestä ensin julkkiksen, ja puhkunut ja puhaltanut hänestä sitten superjulkkiksen. Jokainen superjulkkis on median synnyttämä, riippumatta siitä onko kohde itse tätä asemaa halunnut.

Media tietää hyvin, että paha kello kuuluu kauemmaksi kuin hyvä kello. Menetelmä on tämä: ensin täytetään palstat kritiikittä hyvillä mielteillä. Kauneus, nuoruus ja menestys on varsinkin naisen kohdalla mainio startti. Kuvan naisesta tuli viisi vuotta sitten, 33-vuotiaana, pääministeri. Hän oli erinomainen kohde median päätehtävän aiheeksi.

Vasta kun kohde on riittävän suosittu, häntä kannattaa skandalisoida. Se aloitettiin varovaisesti. Sen sijaan että virkamiehet olisivat huomauttaneet työasunnon aamupalojen hinnasta, ja pääministeri olisi normaaliin tapaan korjannut tilanteen, ilman sen ihmeempiä kommervenkkejä, herkullinen tapaus vuodettiin julkisuuteen.

Media alkoi höyhentää nuorta pääministeriä häikäilemättä, ja paisutti näitä itse laatimiaan kohuja. Aamupalojen jälkeen iskettiin naisen koruihin, yritettiin saada lisää vauhtia siitä, että tämä todennäköisesti oli eräässä kuvassa ilman rintaliivejä, ja lopulta salakuvattiin erilaisia bileitä. Media kehitteli teorioita päähenkilön mahdollisesta alkoholismista ja huumeidenkäytöstä. Kaikki koukut eivät kaloihin iskeytyneet, mutta kohde sai tarpeekseen. Hän jätti poliittisen työnsä, ja lähti ulkomaille.

Sitten kävi niin, että nuori nainen alkoi menestyä kansainvälisesti. Hänelle tuli vähän enemmän rahaakin, ja hänet nähtiin monenlaisten pintajulkkisten kanssa samoissa kuvissa. Nythän on niin, että media tavallaan omistaa pintajulkkikset, koska on ne luonutkin. Tämä nainen oli siitä hankala, ettei hän ollut soveliaalla tavalla mediaystävällinen. Ehkäpä hän kuviaan lähetellessään suorastaan pottuili medialle.

Niinpä media kosti. Kun nuori nainen ei itse avautunut sille, eikä kertoillut intiimiasioitaan, media loi hänestä avatarin, "Sanna Marinin". Ja nyt kaikki lukijat ja kuuntelijat saavat taas tietää minkälainen tämä oikeasti on, miten riitelee, miten lempii, mitä missäkin tilaisuudessa puhelee.

Eihän tuo nyt ole niin omituista, että me saamme kuulla päähenkilöstämme fiktion kautta, sen käsikirjoittajan, joka ei edes tunne alkuperäistä henkilöä. Onhan henkilömme ministeriaikanaankin ollut julkisuudessa mitä suurimmalta osalta fiktiivinen.

Minusta tämä ei ole enää mitenkään kohtuullista. Nyt pelkään jopa tragiikan lähestyvän. Kun toimittajat haistavat verta, he kyllä repivät saaliinsa ilman vähintä armoa.

(Varmuuden vuoksi sanon, etten ole ollut poliittisesti ollenkaan samaa mieltä entisen pääministerin kanssa. Mutta hän on ihminen siinä kuin kuka tahansa meistä. Jokin kohtuus saisi julkisella puheella sentään olla.)

Esivanhempieni ajattelusta

Petter August Rydman

Isoisoisäni Victor (1850-1916) ja isoisäni Walter (1880-1950) olivat sivistyneitä ja kielitaitoisia ihmisiä, ja menestyivät elämässään hyvin. Edellisestä tuli suurkauppias ja valtiopäivämies, jälkimmäisestä yritysjohtaja, yhteiskunnallinen toimija ja kauppaneuvos. Varsinkin isoisäni matkusteli ja edusti kehittyvää suomalaista elinkeinoelämää useissa Euroopan maissa.

Victor Rydman

He, ja heidän lähisukulaisensa ajattelivat tavalla jota voisi hyvin kuvata porvarillisen liberaaliseksi. Siitä on kaunopuheisia todisteita suvun Sukuklubin (Släktklubben) päiväkirjoissa, joita kirjattiin melkein 15 vuoden ajan, vuodesta 1908 vuoteen 1922, jolloin isoisäni serkku Heikki Ritavuori murhattiin.

Onnekseni näiden esivanhempieni elämästä on jäänyt talteen tavattoman paljon dokumentteja. Niistä voi lukea monenlaisis-ta asioista, kuten vaikkapa sitä miten kieliolot olivat kehitty-neet 1800- ja 1900-luvuilla. Isoisäni isoisä oli kruununnimismies Petter August (1798-1881), ja tämän isä oli virkamies Frans Efraim (1757-1839), jotka kirjoittivat paperinsa ruotsiksi, mutta toimivat suomalaisilla seuduilla, ja ymmärsivät kaiken järjen mukaan myös suomea. Suomenmielisen Victorin kotikieli oli todennäköisesti ruotsinvoittoinen, aivan siitä riippuen mistä säädystä puhuja oli. Walter oli jo hyvin suomenmielinen, kävi oppikoulunsa Suomalaisessa normaalilyseossa, mutta

Walter Rydman

kirjoitti molemmilla kielillä. Hänen virallinen äidinkielensä oli luullakseni suomi, mutta perhekielensä olivat molemmat kaksi, sillä isoäitini oli ruotsalais-saksalaista sukua. Isäni Niilo (1908-2008) oli yhä kaksikielinen, mutta koti- ja äidinkieli oli suomi.

Kun Victor ja Walter toimivat taloudellisella alalla, heidän liberaali ajattelutapansa oli epäilemättä peräisin pragmaattises-ta toimintatavasta, ”pienemmän riesan tiestä”. Siinä ei lähdetä mistään ideologiasta liikkeelle, vaan siitä mikä tuntui järjelli-simmästä toimintatavasta. Yksi ideologia molemmille toki oli yhteinen, nimittäin Suomen itsenäisyys. Walter toimi nuorena jopa Kagalin piireissä, ja keräsi ympäri maakuntia nimilistoja suureen adressiin Helmikuun manifestia vastaan.

Tiedän sekä vanhoista papereista että omankin kokemuksen vuoksi, että sukuni ei sietänyt ylimielistä herrastelua ja ylvästelyä, vaan suhtautui esimerkiksi palvelusväkeen hyvin ystävällisesti ja jopa familiäärisesti. Se oli sivistyneen ihmisen olennaisin velvoite. Ikääntyneistä palkollisista pidettiin loppuun asti huolta. Tämä oli vielä isällenikin velvoite, jonka hän toteutti.

Sivistyneeseen porvarilliseen eetokseen kuului ehdottomasti myös egoismin ja itsekeskeisyyden kammoaminen. Kun pakinoitsija Olli useasti aloitti juttunsa näin: ’”Minä”, sanoi XXX’, jokainen silloin ymmärsi, että tämä henkilö ei ole sivistynyt, vaan mikä lie nousukas jolle raha ja asema oli kihahtanut päähän. 1920-30-luvun suosittu sarjakuva Vihtori ja Klaara naureskeli nousukaspariskunnan asenteille. Klaara omaksui innokkaasti herrasväen tapoja, ymmärtämättä niiden varsinaista sisältöä. Todellisen herrasväen sympatiat olivat Vihtorin puolella, tämä kun kaikin tavoin yritti jatkaa elämäänsä yksinkertaisemmalla tavalla.

Kirjoituksessaan ”Mietteitä ja muistoja vanhasta sivistyneistöstä” Pentti Linkola kuvaili ”vanhaa sivistyneistöä” näin:

Vastuu ja velvollisuus menivät aina vapauksien edelle; korkea moraali, itsekuri ja itsehillintä olivat perusperiaatteita. Joka käänteessä piti pyrkiä eettisesti ympäristöä paremmaksi – jotta ympäristö seuraisi esimerkkiä. Ylemmyys muihin sosiaaliryhmiin nähden ei saanut näkyä ylimielisyytenä, päinvastoin ehdoton ohjenuora oli ystävällinen, empaattinen käytös myös palvelusväkeä, kansanihmistä kohtaan; ylemmyyden tuli ilmetä vain esimerkin kautta.

Suuri osa sivistyneistöstä suhtautui ”alempiin” luokkiin myönteisesti, varsinkin kun niiden parissa oli kehitetty ihanteellisia pyrkimyksiä raittiusaatteen, kansanvalistuksen ja osuuskauppa-aatteen tapaan. Sisällissodan loppuvaiheessa monet Walterin serkut pyrkivät pelastamaan kunniallisia punavirkailijoita, ja menivät heistä takuuseen. Heikki Ritavuori meni jopa niin pitkälle, että meni esitelmässään sukuklubilla ehdottamaan, että monista sosialidemokraattien esittämistä vaatimuksista olisi syytä vakavasti keskustella.

Vielä isäni, joka työssään joutui neuvottelemaan työehtosopimuksista, tapasi eläkevuosinaan vastapuolen edustajia kerran vuodessa Klaus Kurjessa, jossa herrat muistelivat menneitä. Isäni vihasi kommunisteja ankarasti, mutta näki heidät nimenomaan uhkaavan venä-läisyyden edustajina. Väinö Tannerin demarien kanssa voi sentään jo keskustellakin!

Sen verran kuin tiedän esi-isistäni, he edustivat sivistyneistöä ja kunniallista elämää, kukin oman aikansa puitteissa. He pyrkivät elämään olosuhteitten mukaan, ja pärjäämään omillaan. Kun maailma myllersi 1900-luvun alussa, he olivat suomenmielisiä, mutta pysyttelivät esimerkiksi kielitaistelussa kuta kuinkin puolueettomina. Enemmistö sukulaisista oli jo käytännössä suomenkielistä, mutta kaksikielisyys oli pitkään itsestään selvyys.

Olen usein miettinyt, minkälaisia ajatuksia esi-isilläni oli tulevaisuudesta. Kun tästä aiheesta aikojen kuluessa on kirjoitettu, suurin osa povauksista herättää naurua. Yhteinen piirre niissä on se, että useimmiten lähtökohtana ovat ajan uusimmat puheenaiheet, joita sitten ikäänkuin paisutellaan. Todelliset muutokset tapahtuvat kuin salattuina, ja yleensä ne yllättävät useimpia. Oletan, että Victor ja Walter toivoivat maailman yhä kehittyvän suotuisasti. Mutta molemmat maailmansodat olivat heille tietysti järkyttävä asia. Ja nykyisen maailman henkistä tilaa he kauhistelisivat. Niinkuin minäkin.

Kunhan näistäkin nyt vielä selvittäisiin… On yritettävä ainakin.

Kevät!

Kevät on päättymässä. Kevät, vuodenajoistani ihanin. Kohta koittaa kesä, joka suurenmoisuudessaan kasvattaa hellittämättä myös murhetta. Kesä katoaa päivä päivältä, eri vaiheitten kukat kukkivat ja tekevät siementä, kukin omassa pysyvässä järjestyksessään, linnut pesivät, hautovat ja lähettävät poikasensa ilmaan juuri niinkuin käsikirjoituksessa lukee.

Mutta kevät on vuodenajoista kaunein. Puut verhoutuvat vihreään, ei - tuhansiin vihreyksiin, ikään kuin eivät vielä olisi päättäneet mikä vehreys kullekin parhaiten sopisi. Ja olennaista on juuri se, että vasta valmistumme odottamaan täyttä kesää. Joka vielä on kokonainen, ehjä, kulumaton.

Äiti Maa näyttää mahtinsa. Kaikkialla tunkee esiin taimia, maasta, kallionkoloista ja vaikka asfaltin lävitse. Linnut pitävät kiihkeää meteliä. Taivaan Kuningatar, Neitsyt Maaria Emonen levittää taivaansinisen viittansa luomakunnan ylle, suojansa Maarian maan eli Terra Marianan ylle - sehän ulottuu Viron ja Latvian lisäksi myös Hämeeseen, Suomeen ja Karjalaan. Poutapilvet purjehtivat taivaankannella.

Kaikki on hyvin. Kevättä kestää vielä yhdeksän päivää.

Sitten voimmekin rauhassa ryhtyä murehtimaan kesän vähittäistä loppua.

Pyhyyden tunnusmerkeistä III

 

[Jatkoa vuonna 1993 kirjoittamastani esitelmästä].

Rudolf Otto on kirjoittanut, että pyhyyden tunnusmerkit ja symbolit länsimaisessa taiteessa voidaan kiteyttää kahteen, merkittävää kyllä negatiiviseen peruspiirteeseen: 

Hämärä ja hiljaisuus.

'Hämärän' ovat temppelien, kirkkojen ja moskeijojen arkkitehdit osanneet täysin mitoin hyödyntää osaksi sakraaleja rakennuksiaan. 'Hiljaisuuden' kuvaukset ovat vanhemmilta 

osiltaan ymmärrettävää kyllä kirjallisia.

11:Herran ääni sanoi: "Mene ulos ja seiso vuorella Herran edessä. Herra
kulkee siellä ohitsesi." Nousi raju ja mahtava myrsky, se repi vuoria rikki
ja murskasi kallioita. Mutta se kävi Herran edellä, myrskyssä Herra ei
ollut. Myrskyn jälkeen tuli maanjäristys, mutta Herra ei ollut
maanjäristyksessä. 12:Maanjäristystä seurasi tulenlieska, mutta Herra ei
ollut tulessakaan. Tulen jälkeen kuului hiljaista huminaa. 13:Kun Elia kuuli
sen, hän peitti kasvonsa viitallaan, meni ulos ja jäi seisomaan luolan
suulle. (1. Kun. 19)

Tai aivan yksinkertaisesti:

Herra on pyhässä temppelissään,

hänen edessään vaietkoon koko maa! (Hab.2:20)

Idea on tosimuinainen: sen takana on maaginen 'eufemian' käsite: vaikeneminen, jottei sanojen mukana tulisi pahoja merkityksiä. Jalostuneemmassa muodossa tämä ajatus elää nykyään ehkäpä tämänkaltaisena ajatuksena: "Se, minkä käsite 'pyhyys' intentioi, on 

etwas ganz Anderes tai jenseits des Fassbaren, ja näinmuodoin sanoin selittämättömissä." Sanat tai kuvat johtavat harhaan, ja ne sisältävät turhanaikaisia mielleyhtymiä; niinpä sanaton ja kuvaton saavat kelvata, paremman puutteessa. - Tämä oli itse asiassa jo muinoin oivallettu asia: kuvainkielto on saman ajatuksen ahdaskatseinen johdannainen.

Arkkitehtuuri on sekä geometrian että fyysisen vaikuttavuuden kautta ollut tärkeä ja ikivanha pyhyyden kuvaamiseen käypä väline. Majestas, Augustum, Mysterium, sekä matematiikka kuvastuvat niin Stonehengessä, juutalaisessa tai kreikkalaisessa temppelissä, kuin goottilaisessa katedraalissakin, ja tavoitteeseen päästään usein fleksiibilien tai kontrastoivien tilojen, valaistuksen tai geometrisen suhdeharmonian avulla. Goottilaisen katedraalin valtava pystyvirtaus palauttaa mieliin muinaisten pyhien rakennelmien idean 'paikasta jolla on yhteys tuonpuoleiseen'. Doorilainen temppeli tai Rooman pallonmuotoon perustuva Pantheon kertovat matematiikan ja geometrian ylijärjestyneen invarianssin rauhasta ja ikuisesta pysyvyydestä. Ja täysbarokin toisiinsa kietoutuvat tilat ja raskaan rakennusmateriaalin käyttö niinkuin se olisi painotonta, antaa kuvan inhimillisen nerokkuuden mahdollisuudesta luoda konkreettisia illuusioita pyhistä attribuuteista. Modernilla kirkkoarkkitehtuurilla on usein löytynyt keinoja kuvata "tuonpuoleista" valon ja varjon avulla.
 

Kuvataide on esimerkiksi kiinalaisen ja japanilaisen maisemataiteen piirissä pystynyt kertomaan veden, sumun, vuorten ja kasvien avulla syvällisiä asioita kaikki-olemisen salatun-ilmiselvästä olemuksesta. Mutta länsimaisen kuvataiteen vaiheet keskiajalta saakka ovat aiheemme kannalta hiukan ongelmalliset. Sen parista ei juuri löydy muita kuin hyvin yhteiskuntasidonnaisia ja ajankohtaisen poliittisia kuvallisia ratkaisuja. 'Pyhät' henkilöt ovat joko tärkeysperspektiivin mukaan suurempia kuin muut, tai heidät on esitetty muuten samoin tunnusmerkein kuin maanpäälliset mahtajat. Mysteerin esittäminen on ollut monille helpompaa: Michelangelon "Jumalan sormi Adamin sormea kohti" on kuljettanut tähän 'elämän sähkövirran', ja myöhäisrenessanssin italialaismestarien tai Rembrandtin salatut valolähteet ovat ilmiselvästi syvän oivalluksen ilmaus.

Musiikissa 'pyhyyden' kuvaus voisi luontevimmin ja tyypillisimmin liittyä Pyhän Messun Sanctus-osaan. Jos käymme läpi messusävellyksiä Guillaume de Machaut'n 1300-luvun messusta aina 1600-luvulle, musiikki on meidän korvillemme jotenkin ”pyhän” tuntuista, objektiivista ja jaloa.

esim. 1: Gregoriaaninen Pyhä, Ritvalan Kööri

Erityisen vaikuttava on Antoine Brumelin (n.1460-n.1513) 12-äänisen ”In terrae moto”-messun ihmeellinen Sanctus:

esim. 2: Antoine Brumel: Sanctus

Mutta kun tulemme 1700-luvulle ja 1800-luvun alkuun, jolloin musiikin tekniset ominaisuudet ovat kehittyneet aivan uudelle tasolle, huomaamme että Sanctus käsitetään yleensä ensisijaisesti attribuuttinsa majestas mukaan. Sebaot voidaan käsittää nimenomaan armeijan, voiman päälliköksi… Kuten uuden ajan alun maalarit, Johann Sebastian Bach kykenee kyllä ilmaisemaan mysteerion Credon jaksossa ”Et incarnatus est" lähes 'minimalistisesti', pysähtyneenä mietiskelynä:

esim. 3: Bach: h-mollimessu, osa Incarnatus

Mutta Bachin Sanctus on pääasiassa pelkkää  melskeistä 'majesteettisuutta'; siinä saavat soittimista kuuluvimman osan ruhtinaalliset sotainstrumentit trumpetti ja patarummut. Asetelma on historiasidonnainen ja tavallaan yhteiskunnallisen profaani: maallinen ja taivaallinen ruhtinas kuvataan samoin regaalein, ja he ovat myös rauhan ja sodan herroja – toki toivottavasti täytenä turvana vainoojilta.

esim. 4: Bach: h-mollimessu, Sanctus, alku

Sama perinne jatkuu 1800-luvun vaihteeseen asti. Joseph Haydn kykeni viimeisinä vuosinaan Luomis-oratoriossaan kuvailemaan alku-Kaaoksen sanan alkuperäisessä mielessä: maa oli ’tohu wa bohu’, 'ohne Form und leer', 'without form and empty', olotilana jossa kaikki olevainen oli tosin olemassa, mutta vailla jäsentynyttä muotoa. Samassa yhteydessä Haydn kykeni häikäisevästi kuvaamaan "Herran hengen joka leijaili olemattoman päällä", sekä itse luomistapahtuman dramaattisen kosmologisen ytimen: 

"Tulkoon valkeus!".

esim. 5&6: Haydn: Luominen

Mutta Haydnin messujen Sanctukset noudattivat kyllä melkein kokonaan perinnäistä yhteiskunnallis-majesteettista kaavaa.

1820-luvulle tultaessa tapahtui perusteellinen muutos. Beethoven kirjoitti Missa solemniksensa "vom Herzen; möge es zu Herzen gehen", irralleen liturgiasta, mutta sinfonikkona sen ydintä etsien. Tämän häikäisevän 'michelangelomaisen' yksilösuorituksen jälkeen yhtenäisenä vuosisatoja elänyt konserttimessuperinne pian kuoli, ja antoi tilaa mitä moninaisimmille pyrkimyksille. Beethovenin Sanctus jäi lajissaan varsin yksinäiseksi. Siinä yhdistyivät pyhyyden klassisista ominaisuuksista ylevyys (kuten klassisen taideteoksen rauhallinen monumentaalisuus), hiljaisuus (kuten juutalaisen temppelin Kaikkeinpyhimmän rikkumaton rauha), mysterium ja tremendum (kun solistit väristen toistavat "Sanctus Dominus Deus Sabaoth" tai kun munkkikuoro hiljaa mumisee "qui venit in nomine Domini"), fascinans (jos ei muuten, niin ylivertaisen taidon siivittämänä seikkailuna pyhyyden kentillä), sekä vanhat symbolit kuten Pyhän Hengen huilut tai Benedictuksen loputon yläilmoissa leijuva viulusoolo.

Tämän jälkeen voimme vain ihmetellä, ja - jos ihmisen pyhä aivotoiminta saa vielä jatkua - kehitellä ehkä uuden tiedon ja kokemuksen avuin uusia keinoja sanoa sanomatonta ja kuvata kuvaamatonta.

Esim 7: Beethoven: Missa solemnis, Sanctus & Benedictus

_____________________________

Musiikkiesimerkit löytyvät kaikki mm. YouTubesta.

Kuvat: osa I Astuvansalmen kivikasvot. Osa II Hokusain Suuri aalto, takana pyhä vuori Fuji. Osa III Le Corbusier Notre Dame du Haut, Ronchamp.

Pyhyyden tunnusmerkeistä II

[Jatkoa vuonna 1993 kirjoittamastani esitelmästä].

Saksalainen teologianprofessori Rudolf Otto luonnehtii (vuodesta 1917 lähtien yli neljänä kymmenenä painoksena julkaistussa) tutkielmassaan 'Das Heilige' näitä sanoin selittämättömiä uskontopsykologisia perusasioita, sekä muodostamiensa ja määrittelemiensä saksankielisten uudistermien, että perinteisten latinalaisten käsitteitten avulla. Hänen lähtökohtansa on, että pyhyyden perustava olemus on kategoria sinänsä, "sui generis", mutta myös "ineffabilis", "sanoin selittämätön". Tässä on eräitä hänen luettelemiaan pyhyyskokemuksen ominaisuuksia:

- Vähäisyydentunne, mitättömyys, "Kreaturgefühl" musertavan ylivoimaisten ilmiöitten edessä.

"Abraham vastasi: "Minä olen rohjennut puhua sinulle, 

Herra, vaikka olenkin vain tomua ja tuhkaa." (1.Moos. 18:27)

- Mysterium, ihme ja selittämättömyys. Sen erityislaji varsinkin muinoin oli mysterium tremendum, peljättävä ihmeellisyys, johon sisältyy myös pelon ja vavistuksen sekainen tunne tavoittamattomasta lähestymättömyydestä - tai sitten alkeellinen käsitys demonien pyhästä kauhistuttavuudesta.

- Fascinans, lumoavuus, häikäisevyys, viehättävyys, joka herättää ihmettelynsekaista ihastumista.

- Augustum, ylevyys, ylhäisyys, grandiositeetti, joka eroaa jokapäivän raadollisesta kokemuksesta.

- Majestas, ylivaltaisuus, joka alistaa voimallaan (ja myös, jos niikseen tulee, rangaistusuhallaan) kokijansa maan tomuun, sekä

- Tuonpuoleisuus, transcendenttisyys, "etwas ganz Anderes", johon kohdistuu niin ihmettelevän kunnioittavaa alistumista kuin autuasta antautumistakin.

Nämä termit eivät sellaisinaan kerro paljonkaan Rudolf Otton syvällisestä tutkimuksesta ja sen sisäisestä logiikasta; ja vielä vähemmän itse tutkimuksen kohteesta. Olennaista kuitenkin on, että pyhyyskokemus on viime kädessä irrationaalinen, mutta ihmisen rakenteelle mahdollinen ja olemuksellinen asia. Ihme, käsittämättömyyden nöyrä kunnioittaminen, mitättömyydentunne ylivoimaisen suurten asioitten edessä, kaikki nämä ovat tiedon lisääntyessä tietysti muuttaneet mirabiliksen ja mysteriumin muotoa.

 

Auringon- tai kuunpimennykset eivät ihmisten enemmistölle enää teknisessä mielessä liene mysteerejä, joita on yritettävä järkeistää uskonnollisin myytein; mutta ne ovat edelleen mahtavia ja mieleenjääviä tapahtumia kaikessa kosmisessa valtavuudessaan. Niihin, kuten muihinkin suuriin luonnonilmiöihin liittyy kaikesta tiedostamme huolimatta tuntemuksia, joita saksalainen kuvaisi pyhyyttä luonnehtivilla sanoilla 'Ehrfurcht', 'Schauern' ja 'Entzücken'. Geenimanipulaatioiden ja hiukkasfysiikan aikana 'ihmeen' rajat ovat siirtyneet kauemmas, mutta itse kokemuksen olemus ei ole muuttunut. Eli kuten Otto sanoo, tällaiset asiat, kuten pyhyyden syvällinen kokeminen eivät ole "ankarasti ottaen opittavissa, vaan pelkästään viritettävissä ja herätettävissä - kuten kaikki mikä tulee Hengestä".

Meidänkin aikanamme voi suuri biologirunoilija kuvata luonnonkokemukseen liittyvää pyhyyden tunnetta näin tehokkaasti:

Salomaa on tehty, jotta siellä ei asuttais,

jotta siellä jumala yksin olla sais

astuskellen sammalmattojansa,

ympärillään koko luomisen kansa.

Meidätkin hän kaiketi mukaan tulla sois

kunhan malttaisimme jättää tärkeytemme pois,

viipyä vaistojen salamyhkäisten ajeltavana,

huulilla hyvin yksinkertainen, harras sana,

ristiriidaton tänne, jossa kuulla saa

kuinka käpy oksalta maahan putoaa,

jossa on monta pyhästi puhdasta puuta,

ihmistä jos ei, on sitä enemmän muuta.

Ja tästä Hellaakosken runosta pääsemme suoraan lopulliseen aiheeseemme, pyhyyden kuvaamiseen tunnusmerkkien ja symbolien ja taiteen kautta.

(Jatkuu).