Sainpa kerran nimipäivälahjan

Pikkusiskoni soitti huolestuneena, kun tässä blogissa ei viikkoihin ole tapahtunut mitään. Nuo nuoret ne aina hätäilevät kaikkea. Minulla ei vain ole ollut mitään asiaa, olen vain tehnyt omia töitäni... Mutta sitten muistin, että lauantaina on minun nimipäiväni, ja pikkusisko on minun ikioma nimipäivälahjani!

Elettiin 30-luvun lopun auvoisia aikoja, talous kasvoi kohisten, ja ne kesät sitten - lämpimät ja kauniit kesien kesät! Niinpä vanhemmilleni tuli mieleen perheen kasvattaminen. Äidin kasvoille ilmestyi taas tuo monista kuvista tuttu salaperäinen katse, ja vaikka isoisän vuokraama kesähuvila ei ollutkaan kaukana silloisesta Helsingistä, toki nykyisen sisällä jo, kesää -39 vietettiin lähisuvun parissa kuin Terijoen tarinoissa ikään. Uusi kotimme Eirassa oli valmiina elokuista muuttoa odottamassa, ja vaikka maailma olikin muuttunut levottomaksi, optimistinen henki vallitsi yhä. Olivathan vuoden 1940 Helsingin olympialaisetkin jo täyttä päätä valmisteilla!

Sitten tapahtui se, mitä suuri osa suomalaisista ei osannut odottaa. Syyskuussa kaupunkilaisia kehotettiin varmuuden vuoksi hakeutumaan turvaan maaseudulle, ja sinne kuudetta-seitsemättä kuuta raskaana ollut äitini ja minäkin sitten lähdimme, sukulaisten luo Lopelle. Isä joutui lähtemään maineikkaan helsinkiläisrykmentin mukana Kannakselle lokakuun puolessa välissä "linnoitustöihin". Mutta kun sotaa ei sitten näyttänyt syttyvänkään, väki palaili koteihinsa marraskuun lopulla, ja koulutkin avattiin jälleen.

Neljä päivää ehdittiin kotona olla, kun taivas romahti: venäläiset tekivät yllättäviä ilmahyökkäyksiä isoihin kaupunkeihin, ihmisiä kuoli ja taloja tuhoutui. Valtavan paniikin keskellä onnistuimme pakenemaan lähisukulaisiin Grankullaan. Alkoi hirvittävä talvisota, epätoivon syvä helvetti. Kukaan ei voinut olla varma siitä miten Suomen käy, ja kaatuneita kuljetettiin yhä tiheämmin kotiseuduilleen.

Epätoivo ja pelko näkyvät kirjeissä ja korteissa puolin ja toisin, mutta käänteisesti. Posti kulki hitaasti, mutta viestien sisältö oli puolin ja toisin aina toiveikas. Hyvin meni aina niin kotona kuin rintamallakin, muka. Tuon kauheuden keskellä äitini aika tuli. Tyttö syntyi Karinpäivänä Grankullaan perustetussa tilapäisessä sairaalassa, talven ollessa kylmimmillään, ja pakkasen kiristyttyä 40 asteeseen.

Sähkösanoma lähti välittömästi Kannakselle, mutta isäni sai sen käsiinsä vasta neljän päivän kuluttua. Venäläisten suurhyökkäys alkoi parin viikon päästä, ja kuten nyt tiedämme Suomi oli lopulta lähellä luhistumista. Isäni selvisi lievällä haavottumisella, ja pääsi rauhan jo viimein tultua pian kotiin. Edessä oli vauvan kastaminen. Tytölle oli sotahuumorin tyyliin annettu työnimeksi Bomba Granata Shrapnella, joka sitten muuttui muotoon Rauha Frida Lugn-o-Ro... Oikeasti hänestä sitten kumminkin tuli Irma Maria, eli Mii kuten hän itse itseään nimitti.

En kirjoita tähän nimipäivälahjani elämänkertaa, totean vain että hänestä monien lääketieteellisten vaikeuksien jälkeen tuli sitkeä ja viisas ja aika lailla omanlaatuisensa kypsynyt nainen, joka nyt kohta siis täyttää... paljonko sitä nyt tuleekaan... niin, tjugosju och några vårar... Onnea siis, pikkusiskoni!

Otsikkokuvassa puhuttelen siskoa ruotsiksi. Oli nimittäin niin, että kaikki naiset puhuivat sukulaisissa Grankullassa ruotsia, ja useimmat miehet taas puhuivat myös suomea. Niinpä arvelinkin, että kieli määräytyy sukupuolen mukaan, ja että uusi vauvakin siis ymmärtää ruotsia paremmin.

Vuoden 1942 keväällä isä sai lomia vähän useammin. Tässä pikkusisko hienona kaupunkilaisdaamina keväisessä Eiran puistossa. Äitini kuvan otti, isä ja minä seuraamme neitoa taustalla:

Ja kesällä Lopen Läyliäisissä isäni otti kuvan melkein kahden ja puolen ikäisestä siskostani. Kuvan nimenä voisi olla "Neito kuin pääsky keväisellä voikukkanurmella":