torstai 28. joulukuuta 2023

Niin on, miltä kuulostaa

Niin on, miltä näyttää, sanoi Kekkonen ja joku muu ennen häntä. Näin me maailman miellämme. Ennakkoluulo on totuutta vahvempi, ja jos ennakkoluulo osoittautuu vääräksi, myös totuus kärsii.

Silmän ohella korva on samanlainen totuuksien kertoja. Paikannimet kertovat puolet siitä mitä me niistä paikoista tajuamme.

Kuva: Nurul Hidayat / EPA

Ajatellaanpa vaikka tulivuoria. Sen hurjempaa tulivuorta ei ole kuin Krakatau! Kun sen sanan sanomme, tuntuu kuin maa tärisisi omienkin jalkojen alla.  Kyllähän Hekla tai Etna ovat aivan arvoisia tulivuorina, kovasti kunnioitettavia. Mutta mikä muka on joku Vesuvius, jokin rinne jolla solisee antiikkisia puroja? Koko Vesuviuksen arvo on tässä kunnianarvoisessa kulttuuriaarteistossa, jonka ansiosta voimme kaivaa esiin toistaan hienompia roomalaishuviloita ja kutkuttavia lupanaarioita rohkeine teksteineen ja kuvineen. Vesuviusta järeämpänä näyttäytyy vaikka hämäläinen Visavuori, taiteen tulen kunnioitettava vuori. Olen itse kiivennyt tuonne Italian Vesuvuorelle, ja kun sinne aivan helposti kapusin, sitä vuorta ei isosti kannata kunnioittaa.

Mutta italialaisista tulivuorista mahtavin on tietysti Stromboli, järeä tulta syöksevä keila, jonka rinteillä voi kaiken lisäksi nähdä Ingrid Bergmanin tasoisia naishahmoja!

Kuva: Reddit

Tai puhukaamme yleensä vuoristoista. Mitä ovat Alpit, Altai, Andit muuta kuin sööttejä kumpareita tunnustettuine kauneusarvoineen - verrattuina Tatraan! Kun sen sanan sanomme, jalkamme vapisevat kunnioituksesta. Sibeliuksen ihannoima Himalaija on toki korkealla, hengen ja taiteen yläpilvien tasolla, ohuessa ilmassa jonne pääsevät vain uneksijat.

Komeita vuoristoja oli muinaisella permikaudella satoja miljoonia vuosia sitten. Variskilaiset vuorijonot ja Herkynidit ovat täysin kunnioitettavia kohoumia, vaikka ne nyttemmin ovatkin kuluneet pehmeiksi kummuiksi. 

No, mennään sitten vesistöjen nimiin. Saimaa tuntuu olevan ylen lempeä järvialue, mutta maltas kun sen vedet purkautuvat Imatrasta läpi! Ei tosiaan ole Vuoksen voittanutta, eikä ylikäynyttä Imatran. Kaiken lisäksi tuo nimi ei ole suomea, vaan jotain salaperäistä muinaiskieltä. Liekö samalta ajalta kuin pelottava syvyyksien jumala Cthulhu

Vain yksi muu vesialue Suomessa saa ihon samalla tavalla kananlihalle, ja se on Juluma Ölökky. Älkäämme antako savolaisten pehmennyksien peittää sitä mikä todellisuudessa tapahtui. Ikivanha kallioperusta halkesi hirmuisella jyrinällä kahtia kilometrien mittaiseksi rotkoksi. Ja samalla tavalla jyrisi, kun Imatran aukko syntyi, ja vedet syöksyivät harjujen läpi.

Myös eläimillä on usein korvalla havaittavia kunnioitettavia ominaisuuksia. Sellainen oli Pohjolan merenkävijöiden raportoima hirvittävä Kraken, supermegajättiläiskalmari. Hyvin myrkyllinen ja kaikin puolin kauhistuttava on polttiaispolyyppi Portugalinsotalaiva. Kun vielä mainitsen kauhistuttavan Tasmanianpirun, voimmekin siirtyä ihmisten nimistöön.

Mutta silloin tulemme sen verran arveluttaville korpimaille, että on paras lopettaa.




keskiviikko 27. joulukuuta 2023

Himalaija, Himalaija...

Kaskuja ja tarinoita Sibeliuksesta on kerrottu suuri määrä, ja iso osa niistä pohjautuu arvatakseni yleisiin kulkutarinoihin, jotka nimetään milloin siihen tai kenties tähän suurmieheen. En välttämättä usko juttuun, jossa Sibelius tilasi talvella Kaisaniemen ravintolassa vaapukoita. En ihan välttämättä  siihenkään, jossa Sibelius Kämpissä sanoi olevansa säveltäjä, ei ennustaja, kun Aino Tuusulassa kyseli miehen kotiinpaluusta.

Mutta tämä kertomus, jonka kauan sitten kuulin hyvin luotettavasta ja Sibeliusta lähellä olevasta suusta, saattaa olla jossakin pienoisessa määrin totuutta lähentelevä.


Kävi nimittäin niin, että Otto Mannisella oli asiaa Sibeliukselle, ja hän avasi Kämpin kabinetin oven. Hän näki pitkän pöydän laseineen ja pulloineen, ja pöydän toisessa päässä istui Sibelius, toisessa Sigurd Wettenhovi-Aspa, tuo outo taiteilijasielu. Herrat istuivat hiljaiseen mietiskelyyn vaipuneina, joten Manninen hienotunteisesti jäi odottamaan. 


Pitkän hiljaisuuden keskeytti Wettenhovi-Aspa, joka nosti päätänsä ja sanoi: ”Teneriffa, Teneriffa… Palmut huojuvat… Teneriffa, Teneriffa…”.

Pitkä hiljaisuus. Sibelius nosti päänsä ja sanoi: ”Niin juuri, Teneriffa, Teneriffa!”


Pitkänpitkä hiljaisuus. Sen keskeyttää Sibelius, kohottaa päänsä ja sanoo: ”Aspa...
Himalaija, Himalaija… Keltakaapuiset munkit kulkevat… Himalaija, Himalaija…”. Valtavankokoinen hiljaisuus. Aspa nostaa pään: ”Niin juuri, Janne, Himalaija, Himalaija…”.


Ikuisuudelta tuntuvan hiljaisuuden keskeyttää hovimestari, joka kutsuu Aspan puhelimeen. Manninen huomaa, että pöydän toisella puolella vedenkirkkaat silmät seuraavat Aspan poistumista, ja kun tämä katoaa, Sibelius kysyy Manniselta: ”Kuule, luuletko että Aspalla on rahaa maksaa?”.

torstai 21. joulukuuta 2023

Ritvalan helkavirsien sävelmä

Ritvalan helkavirsien sävelmä (KR 2004)

Helkavirsien sävelmä (tai sävelmät?) sellaisena kuin se on esiintynyt 1800-luvun alkupuolella on meiltä kadonnut. Yksikään melodiaa muistiin merkinnyt tutkija ei ole ollut läsnä itse kulkueen aikana. Vain tutkijoista ensimmäiselle, K.A.Gottlundille, järjestettiin jonkinlainen lyhyt näytös - mutta hän ei kertomansa mukaan muistanut sävelmästä mitään.


Meille on vain säilynyt joukko muistiinpanoja, jotka ovat keskenään ristiriitaisia, mutta joissa on myös merkittäviä yhteisiä piirteitä. Alla olevassa yhdistelmässä ovat kaikki merkittävät toisinnot:


Lönnrot1 = Alkuvirsi, 1840 Kanteletar, RS II 746. Ulkomuistista.

Lönnrot2 = Alkuvirsi, Mehiläinen X/XI 1836. Ulkomuistista.

Reinholm = Alkuvirsi, Reinholmin käsikirjoituskokoelma, Kansallismuseo. Lähde tuntematon.

Borenius1 = Alkuvirsi, Borenius-Lähteenkorva Ritvalassa 1879, kaksi versiota hiukan erilaisella lausutuksella, RS II 742/743. Tähän versioon pohjautuu nykyään käytössä oleva melodia.

Borenius2 = Mataleenan virsi, Borenius-Lähteenkorva Ritvalassa 1879, kaksi versiota, RS II 748

Borenius3 = Mataleenan virsi, Borenius-Lähteenkorva Ritvalassa 1879, kaksi versiota, RS II 745 (RS II = Suomen kansan sävelmiä, neljäs jakso: Runosävelmiä, II Karjalan runosävelmät. SKS, Helsinki 1930)

- - - - - -

Merkillepantavaa on, että niin Lönnrot kuin tarkka Boreniuskin ovat olleet epävarmoja jopa tahtiluvusta; se tarkoittaa että heillä ei ole ollut tarkkaa käsitystä pääsäkeen ja kertosäkeen keskinäisestä pituussuhteesta. Niinpä heillä on molemmilla sekä 2 (tai 4) -tahtinen, että 3 (tai 6) -tahtinen versionsa. Asiaa selittää se, ettei kumpikaan ole kuullut sävelmää käytännössä tyttöjen kulkueen laulamana.

Mitä itse melodian säveliin tulee, Lönnrotin yksinkertainen versio (Lönnrot1) on selvästi melodian runko, kolmisoinnun sävelet ylös-alas-ylös (1-3-5-3-1-(3)-5), jota seuraa kertosäkeen "dominanttisävyinen" välike (4-2). Lönnrot päättää kertosäkeen perussäveleen (1), mikä varmaankin on virhe. Kaikilla muilla kertosäe päättyy luontevasti säveleen 2.

Pulmana ovat runkosävelten välillä olevat välisävelet. Kuinka paljon niitä, melismoja tai "niekkuja" oli?

Asiaa voi tarkastella kahdelta suunnalta. Jos sävelmää laulettiin marssittaessa joka askelella runkosäveltä vaihtaen, eli suhteellisen nopeasti, niekkujen määrä oli varmasti pieni tai olematon. Jos taas laulajat eivät lainkaan askeltaneet tahdissa, tai laulu muuten vain leijaili askelia hitaammin joukon yllä (kuten nykyään), niekkuja saattoi olla enemmän. Runkosävelten 1-3-5 väliin saattoi alussa tulla välisäveliä useampiakin (jopa 1-12-34-56), ja varsinkin sävel 6 nuottiesimerkin ensimmäisen tahdin lopussa tuntuu melko varmalta - se kun esiintyy useimmissa versioissa, joskus viivästyneenä toisen tahdin alussa.

Toinen näkökulma on laulajan ja muistiinmerkitsijän välinen tilanne. Laulaja on saattanut laulaa käypää tempoa hitaammin, ehkäpä muistiinmerkitsijän nuottikynän vitkan vuoksi. Tai laulaja on saattanut muunnella sävelmää tekstin edetessä ylimääräisillä niekuilla, liukumilla sävelestä toiseen, tilanteen mukaan improvisoiden. Tähän viitannee Borenius-Lähteenkorvan versioiden lukuisuus. Jos näin on ollut, Boreniuksen omaan aikakauteensa nähden tarkka nuotitus oudonsävyisine trioleineen (Borenius1) on saanut melkoisen oppitekoisen luonteen, joka yhä vain korostuu nykyisen nuottitarkan opetuskäytännön mukana - se kun on nykyisen sävelmän pohjana.

Koska lauletut tekstit ovat sisällöltään hyvin erilaisia, on hyvin mahdollista että esilaulajat ovat koristelleet lauluaan niekuilla. Itse asiassa tuntuisi kovin tylsältä laulaa tällaista tekstimassaa jatkuvasti samalla lailla.

Aivan varmaa on, että suuren neitojoukon laulaessa suuri osa nuoteille merkityistä yksityiskohdista on ollut käytännössä mahdoton. Moni laulaja on toki saattanut esimerkiksi epävarmuuttaan tavoitella säveliä liukumalla, niekkuillen, mutta suuren laulajamassan kävellen laulaman sävelmän on kuitenkin täytynyt olla laadultaan yksinkertaisempi kuin esimerkiksi nykyinen.

Oma arvaukseni on, että Borenius2 (ylempi versio) voisi olla suhteellisen lähellä alkuperäistä käytäntöä.

Mahdollinen helkasävelmä 1800-luvun alkupuolella (Rydman).

(Pelastettu hävitetyiltä kotisivuilta, 29.1.2004)


keskiviikko 20. joulukuuta 2023

Petter August Rydman, Sääksmäen kruununnimismies

Petter August Rydman 200 vuotta

Muistokirjoituksen 1. osa, laatinut Kari Rydman [Hävitettyjen kotisivujen pelastettuja kirjoituksia, 1998]


Petter August Rydman syntyi 8.12.1798 menestyneen lääninvirkamiehen Frans Efraim Rydmanin ja pappissuvun tyttären Anna Sofia Hippingin perheeseen sen nuorimpana poikana. Isän lapsuudenkodit olivat Tuuloksessa ja Hollolassa. Hän oli tehnyt tilinpäätökset ensin Porvoon kihlakunnassa ja sitten Hämeenlinnan lääninkonttorissa. FE hankki omistukseensa Tuusulan Paijalan Koukun tilan, jossa kaikki hänen neljä lastaan syntyivät. Venäläisten valloituksen jälkeen hän toimi notaarina Porvoon valtiopäivillä 1809. Kuopus Petter August oli tällöin 11-, Axel Gabriel 17- ja vanhin veli Gustav 21-vuotias.

Gustav lähti merimieheksi, eikä ylläpitänyt perheen säätyläis-statusta. Pahinta oli että hän maihin palattuaan (ensin Nurmijärven Hyvinkään kylään, sitten takaisin Tuusulaan) nai palvelijattarensa. Suku piti moista kovin epäsäätyisenä ja hyljeksi perhettä. Gustavin jälkeläiset katosivat sitten sukukirjurien tietämättömiin.

Toiseksi vanhin veljeksistä Axel Gabriel oli toista maata. Hän kävi Porvoon lukion, suoritti lainopintutkinnon 21-vuotiaana ja auskultoi Turun hovioikeudessa samana vuonna 1813. Parin kruununvoudin-sijaisuuden jälkeen hänestä tuli 1817 Sääksmäen alisen kihlakunnan henkikirjuri, ja sen jälkeen Hollolan alisen kihlakunnan kruununvouti. AG nai 1817 Sofia Amalia Schreyn, ja sai näin sukuun lisää Hämeen säätyläistä virkamiesverta. Vaimon rikas sotilasisä Karl Otto Schrey asui tiloja Lempäälässä, Pälkäneellä ja Sääksmäessä. AG peri apeltaan 1820 Kerolan rälssin Lopen Launoisissa, jossa hänen kaikki 9 lastaan syntyivät. Nämä jatkoivat suvun perinteitä niin virka- kuin sotilas-aloilla, ja sukuun liittyi vuosisadan puolessa välissä mm. suomenkielen lehtori ja Åbo Underrättelser -lehden päätoimittaja G.A.Schultz.

PA:n sisar Maria Sofia avioitui tuusulalaisen talollisen K.J.Sevénin kanssa, ja hallitsi Koukkua leskeksi jäätyään aina vuoteen 1867 saakka. Tila siirtyi sitten AG:n pojan Axel Oskarin perikunnalle, joka kuitenkin oli kotiutunut Sipooseen.

Petter August muutti 23-vuotiaana KalvolaanAG oli tuolloin Sääksmäen alisen kihlakunnan henkikirjuri. Sääksmäki ja naapurikunta Kalvola olivat pitkään tuon kihlakunnan pohjoisin nimismiespiiri. Arvattavasti AG järjesti pikkuveljensä Hämeenlinnaan ylimääräiseksi lääninkonttoristiksi ja sittemmin lääninkanslian vahtimestariksi.

1829 Orivesi

PA menestyi töissään ilmeisen hyvin, sillä hänestä tuli Oriveden kruununnimismies 1829. Hän oli tuolloin siis 31 ikäinen. Isä asui eläkeläisenä Tuusulassa, sisko Maria asui hänen kanssaan vielä naimattomana. Vanhin veli Gustav oli jo naimisissa Tuusulassa, ja hänellä oli yksi tytär. Sen sijaan AG:llä oli jo peräti kuusi lasta, kaikki Lopella syntyneitä. Hänen perheensä eli siis yhä Lopella, virka-asunto hänellä oli Hämeenlinnassa.

Jakobina Amalia Salovius

Orivedellä PA asui vielä viisi vuotta naimattomana, kunnes hän solmi avioliiton pitkään Orivedellä asuneen merkittävän pappissuvun tyttären Jakobina Amalia Saloviuksen kanssa. Näin Rydmanin ainakin 150-vuotiaaseen virkamiessukuun liittyi jälleen uusia ja ehkäpä pitempäänkin eläneitä juonteita. Isän puolelta olivat tulleet Fariolle de la Frauvillen, Klingenbergien ja Ruuthien suvut, äidin puolelta Serlachiusten ja Bosinien suvut (ja sitä kautta paljon Suomen maineikasta vanhaa aatelistoa). Appiukon puolelta tuli nyt monessa sukupolvessa melkein pelkkiä pappissukuja: Florin, Haartman, Vanaeus, Macrolander, Edhner. Anopin puolelta tuli sotilassäätyläistöä: Procopé, Brusin, von Pfaler, de la Motte, sekä vanhaa aatelistoa: von Birckholz, Ållongren, Hare, Gyllenanckar, Fleming, Fincke, sekä heistä taaksepäin ikivanhoja keskiaikaisia sukuja. Yhteistä näille kaikille on yllättäen se, että jopa reilusti ennen 30-vuotista sotaa suuri osa suvuista toimi nimenomaisesti Vanajan vesistön ympärillä Hämeessä. Orivedellä PA toimi yhdeksän vuotta, ja hänelle syntyi siellä kaksi lasta, Sofia Amalia ja August Efraim. Edellinen sai nimen tätinsä mukaan (Sofia oli kyllä toisena nimenä suvussa jo ennenkin), ja jälkimmäinen mahdollisesti serkkunsa mukaan; isoisä Efraimin nimiperinne päättyi kuitenkin häneen.

1838 Sääksmäki

Marraskuussa 1838 PA nimitettiin Sääksmäen ja Kalvolan nimismieheksi. Ennenkuin hän ehti muuttaa uuteen virkapaikkaansa, tuli surunviesti Tuusulasta: isä FE oli kuollut huhtikuussa -39. PA muutti Sääksmäen Uittamon rustholliin kesäkuun lopulla -39 viimeisillään raskaana olevan vaimonsa, kahden lapsensa ja piika Maria Lovisa Matintyttären kanssa. Kolme viikkoa myöhemmin syntyi poika Carl Johan. Tämän kastetilaisuudessa oli todistajina monia säätyläistön edustajia, merkittävimpänä heistä lääninviskaali Gustaf Haartman. Gustaf Haartmanin isoisä oli Sääksmäen kirkkoherra ja rovasti Jakob Haartman (kirkkoherrana 1721-29), jonka tytär nai Oriveden kirkkoherran ja lääninrovastin Anders SaloviuksenPA:n vaimon isän isoisän. Itse GH nai Oriveden rovasti Utterin tyttären Helena Katarinan.

GH oli näin rva PA:n isosetä. Hänen äitinsä nai ensimmäisen miehensä kuoleman jälkeen luutnantti Blåfieldin, ja tätä kautta vahvistui yhä Sääksmäen Lahisten ja Jutikkalan kartanoitten Blåfieldien ja v. Birckholtzien sukulaisvaikutus, joka jo AG:n kautta oli liittynyt Rydmaneihinkin. Rovasti Jakob Haartmanin vaimo Anna Sofia Macrolander oli ilmeisesti perinyt Teristen kartanon Sääksmäessä, ja siellä Haartmanien suku asui pitkään. Vieläkin seisoo Sääksmäen keskiaikaisen kirkon kupeella Haartmanien suvun hautakivi.

Uittamo, Terinen, Lahinen ja Jutikkala sijaitsevat Sääksmäen Saarioispuolella lähellä toisiaan. Voimme vain kuvitella toisiinsa sukulaissitein liittyvien säätyläisperheiden keskinäistä ehkäpä vilkastakin seuraelämää. Sitä synkisti kuitenkin jo joulukuussa -39 kamala uutinen Hämeenlinnasta. Torin varrella maaherran hallitustalon vieressä ollut raatimies Schultzin talo paloi ulkorakennuksineen poroksi. Kauppias Kollinilla oli siellä varastossa 50 naulaa ruutia, jonka räjähtäessä kuoli Harvialan kartanonisäntä Otto Brusin sekä AG:n 18-vuotias poika Karl AxelAG itse vammautui niin pahoin, että eli enää runsaat 7 vuotta. Vain kaksi kuukautta tämän jälkeen tuli lisää murheita: äiti Anna Sofia Hipping oli kuollut Tuusulassa.

Voipaalan kartanon konkurssi, katselmusmiehet 12.5.1841: E.S.Aspelin, kruununvouti, nimineuvos; Petter August Rydman, kruununnimismies; P.A.Wahlstedt, siltavouti; Johan Ericsson Lukkarla, pitäjän nimitysmies (puumerkki).


1841 Kalvola

Vain kaksi vuotta PA asui Sääksmäessä. Jo kesäkuussa 1841 hän muutti perheensä ja renki Anders Karlssonin kanssa pari kymmentä kilometriä etelämmäs vuokraamaansa Liljevikin eli Kutisten kartanoon Kalvolassa. Kalvolassa hän asui neljä vuotta, ja siellä syntyivät lapset Alina Augusta ja Axel Valfrid.

Nimismiehen työ oli noina vielä suhteellisen raakoina aikoina moninaista ja joskus vaarallistakin. Kalvolan metsissä lymyili rosvojoukkioita, ja meno Sääksmäen Huittulassa ja Ritvalassa oli sen verran hurjaa, että maaherra päätti sijoittaa sinne kaksi komppaniallista venäläisiä sotilaita...

Petter August Rydman erosi virastaan 1845 ja siirtyi 47-vuotiaana asumaan hankkimaansa Ruotsilan säterirusthollia Kiikassa. - Loput seitsemän lasta kahdestatoista syntyivät Kiikassa. Vallesmannista kartanonherraksi ryhtyneen Petter Augustin elämän uudesta vaiheesta kertoo hänen vanhimman poikansa vanhimman pojan poika, Kiikan isäntä Karl August Rydman Ruotsilan kartanon historiikissa, jota tästedes seurataan muistokirjoituksen II osassa.

Lyhyenä yhteenvetona Petter August Rydmanin lasten sijoittumisesta tähän maailmaan kuitenkin seuraavat huomiot:

Aikuisiksi eläneistä kolmesta tyttärestä kaksi nuorempaa pysyivät naimattomina. Esikoinen Sofia Amalia, nai ensin pappi Rikbergin ja tämän kuoleman jälkeen reviisori Lindströmin, ja näistä avioliitoista sikisivät Rikbergien, Sarvojen ja Savonius-Savonjousten sukujen runsaat jälkeläiset.

Pojista tuli pääasiassa ylempiä virkamiehiä. August Efraimista ja Petter Arvidista tuli kruununvouteja, Karl Johanista lääninkamreeri, Axel Valfridista laamanni, Ferdinand Hjalmar Gideonista maistraatinsihteeri, mutta Victor Magnus ryhtyi kauppiaaksi. Ruotsilan kartano säilyi suvussa lähes meidän aikoihimme asti [1968].

Muistokirjoituksen 2. osa, Karl August Rydmanin historiikin 1957 pohjalta laatinut Kari Rydman

Sääksmäen ja Kalvolan nimismies Petter August Rydman muutti siis vuonna 1840 Sääksmäeltä Kalvolaan vuokraamaansa Liljevikin eli Kutisten kartanoon. Jo kesäkuussa 1844 hän kuitenkin osti Kiikasta Ruotsilan säterin, erosi virastaan seuraavana vuonna ja muutti perheineen Ruotsilaan kartanonherraksi. PA oli tuolloin 47-vuotias.
[Lainausmerkeissä K.A.Rydmanin tekstiä]

Kauppa ei ollut vähäinen. PA "sai haltuunsa Ruotsilan säteritilan lisäksi myöskin seitsemän verotilaa, nimittäin Kinnin Kikkerlän kylästä, Iso-Kestin ja Porvarin Kiikanojan kylästä, sekä Kyläkopin, Metsäkopin ja Ylä- ja Ala-Heikkilän Meskalan kylästä, kaikki Kiikan silloisesta kappelista. Näitä verotiloja seurasi sitäpaitsi suuret torpparialueet Kiikoisten kappelista. Itse Ruotsilaan ei sitävastoin kuulunut enempää kuin kaksi pientä torppaa. Maa-alueeltaan oli näiden tilojen yhteinen pinta-ala 2713 ha, josta peltoa 787 ha, ja manttaaliluvultaan 4.83 manttaalia."

"Petter August Rydman sai siis ostamalla Ruotsilan haltuunsa huomattavan maaomaisuuden, jonka arvo nykyisessä rahassa [1957] laskettuna oli ainakin noin 200 milj. markkaa. Asioista tietämätön ihmettelee varmaankin sitä, että hänellä virkamiehenä oli rohkeutta antautua kokonaan uudelle elämänuralle, ja sitten sitä, mistä hän oli koonnut ne käteisvarat, jotka olosuhteet huomioonottaen hänellä täytyisi olla uskaltautuessaan näinkin suuren kaupan päättämään. Mitään ihmettelemistä siinä ei kuitenkaan ole, kun tietää, että hän virkatoimensa ohella harjoitti maanviljelystä ennen Ruotsilan ostoaan suunnilleen yhtä suurella tilalla kuin Ruotsilakin oli, ja sai siitä sekä kokemusta että luultavasti myös käyttövaroja Ruotsilan ostoon. [...] Hyvin luultavaa myöskin on, että hän näihin aikoihin sai rahoja perinnön muodossa. koska hänen isänsä kuoli v. 1839. Muuten voin mainita, että Petter August oli aikeissa ostaa edellä mainitun vuokralla pitämänsä [Kutisten] säteritilan, joka oli pinta-alaltaan samaa suuruusluokkaa kuin Ruotsilakin, siis noin 2700 ha, mutta eräs hämeenlinnalainen kauppias tarjosi siitä enemmän ja sai tilan haltuunsa. Nähtävästi oli Petter August Rydman saanut hyvän käsityksen maataloudesta, koska hän alkoi etsiä itselleen uutta tilaa. Hän saikin sitten kuulla, että Ruotsila oli myytävänä, tuli kiireen vilkkaa Kiikkaan ja osti Ruotsilan, otti eron virastaan ja antautui kokonaan suuren tilansa hoitoon."

Maanviljelijänä Ruotsilassa

"Ruotsilan oston kautta sai Petter August Rydman tietysti paljon velkaa vastattavakseen, mutta hän kykeni suuren tarkkuutensa ja säästäväisyytensä ansiosta hoitamaan taloutensa niin hyvin, että noin 20 vuoden kuluessa pääsi veloistaan vapaaksi. Sitä on pidettävä varsin huomattavana saavutuksena, kun ottaa huomioon, että hän tänä aikana kasvatti ja koulutti suuren lapsijoukon ja vielä lisäsi maaomaisuuttaan yli 500 ha:lla ostamalla Koppalaisen tilan Kiimajärven kylästä ja Jonsan tilan Kikkerlän kylästä."

"Petter August Rydmanin aikana oli maatilan hoito kuitenkin ehkä paljon helpompaa kuin nykyään, sillä silloin elettiin vielä luontaistaloutta ja työvoimaa oli runsaasti saatavana. Kun vielä ottaa huomioon, että työpalkatkin pääasiallisesti maksettiin luontaissuorituksina, niin rahaa ei juuri muuhun tarvittukaan kuin korkojen ja velan maksuun, sillä veroistakin osa maksettiin luonnossa. Rahamenot olivat siis varsin pienet ja rahatuloja saatiin pääasiallisesti viljaa myymällä."

"Peltoviljelyksessä oli käytännössä n.s. kolmijakoviljelys: kesanto, syysvilja, kevätvilja. Tämän mukaan pellot jaettiin kolmeen osaan siten, että 1/3 oli kesantona, 1/3 pääasiallisesti syysrukiilla ja 1/3 kauralla, jonka ohella sitten viljeltiin vähän ohraa ja hernettä. Peltoa ei silloin vielä käytetty heinän kasvuun, vaan tarvittava heinä saatiin luonnonniityiltä ja syötettiin pääasiallisesti hevosille. Lehmät saivat tyytyä olkiin ja hevosenlantaan, mutta maitoa ei silloin saatukaan muulloin kuin kesällä, jolloin lehmät olivat laitumella. Olen kuullut, että Ruotsilassa siihen aikaan oli noin 30 lehmää, mutta talvella ei niistä päivässä saatu enempää maitoa kuin yksi kahvikupillinen ja senkin joi isäntä itse lasten jäädessä ilman. Lehmien sanottiinkin keväällä olleen niin huonossaa kunnossa, että ne täytyi nostaa ylös, kun niitä lähdettiin laitumelle viemään."

"Petter August Rydman pelkäsi kovasti rahanmenoja ja varsinkin rahan sijoittamista kuolleeseen pääomaan, jota ovat esim. rakennukset. Ruotsilassa ei tietääkseni hänen aikanaan rakennettu yhtään rakennusta, vaikka moni niistä olisikin ollut kipeästi uusimisen ja korjauksen tarpeessa. Rakennukset tosin olivat hyvin vaatimattomia, paitsi päärakennus, joka kylläkin oli ulkonäöltään komea, kaksikerroksinen ja taitekattoinen, kuten [vävyn] reviisori Alfred Lindströmin 1870-luvulla tekemä piirros esittää, mutta se oli varsin huonossa kunnossa ja pahasti vinossa, niin että toisessa kerroksessa olevassa salissa, jossa juhlatilaisuuksissa tanssittiin, lattia oli kovasti kallellaan. Tästä kuitenkin yksi pojista Karl Johan (farbror Kalle) oli hyvillään, koska hän mielestään pääsi paremmin tanssin alkuun, kun sai ottaa vauhtia yläpäästä."

Petter Augustin jälkeen

"Ruotsilan ja sen mukana seuranneet tilat myi Petter August Rydman jo eläessään vanhimmalle pojalleen August Efraimille 120.000 markan kauppahinnasta, mutta pidätti kuitenkin hallintaoikeuden näihin aina kuolemaansa saakka, mikä tapahtui 21.6.1881. Eräs toinen hänen pojistaan, Petter Arvid, olisi myös kovin mielellään ostanut Ruotsilan ja maksanut vieläpä korkeamman hinnankin, mutta Petter August halusi kuitenkin vanhimman pojan seuraajakseen ja hinta jäi samaksi, koska hän itse oli sen sellaiseksi määrännyt. Tähän ratkaisuun oli ehkä vaikuttamassa sekin, että hänen vanhimmalla pojallaan [August Efraimylisen Satakunnan keskimmäisen kihlakunnan (Tyrvään) kruununvouti] oli jo silloin useampia poikia, joista vuorostaan taas joku voisi tulla Ruotsilan isännäksi, kun taas Petter Arvidilla ei vielä silloin ollut yhtään poikaa."

"Koppalaisen oli Petter August jo aikaisemmin luovuttanut vanhimmalle tyttärelleen Sofia Amalialle, joka v. 1867 oli monen lapsen kanssa jäänyt leskeksi [Tyrvään pitäjänapulaisen B.R.Rikbergin jälkeen], ja tällä tavoin turvannut hänen toimeentulonsa. [Sofia Amalia oli jo 1874, 29-vuotiaana kolmen lapsen leskiäitinä, nainut entisen alisen Sääksmäen kihlakunnan, sittemmin ylisen Satakunnan keskimmäisen kihlakunnan henkikirjurin Alfred Lindströmin (42 v.) Tämän kanssa Sofia Amalialla oli jo kolme uutta lasta. Miehensä työn mukana Sofia Amalia oli kohta muuttamassa Helsinkiin, jossa hänen kodistaan tuli suvun suosittu kohtauspaikka ]. Jonsan taasen antoi perikunta päältä jaon sisarelleen Aline Augusta Rydmanille palkkioksi ja tunnustukseksi siitä, että hän vuonna 1866 kuolleen äitinsä Amalia Jakobina Saloviuksen jälkeen oli äidillisellä tavalla huolehtinut nuorempien sisarustensa kasvatuksesta ja yksin 15 vuoden ajan vastannut suuren Ruotsilan emännyydestä. Tämä jos mikään on parhaimpana todistuksena siitä, että tämän suuren sisarussarjan keskinäinen suhde oli tavattoman läheinen ja lämmin, mieleni tekee sanoa esimerkiksi kelpaava. Sellaisena se sitten säilyikin tietojeni mukaan aina itse kunkin kuolemaan saakka."

Suku kesällä 1881

Kun PA kuoli kesäkuun 21. päivänä 1881, mikä oli perheen ja suvun tilanne?

Hänen vanhempansa olivat kuolleet Sääksmäen ajan ja Kalvolaan muuton tienoilla 1839 ja 1840, ja vaimo 1866. Vanhin veli Gustav oli kuollut Tuusulassa 1852 64-vuotiaana, ja hänen vaimonsa Brita Maria Kijander samassa paikassa puolta vuotta myöhemmin 62-vuotiaana. Heidän tyttärensä Johanna Sofia oli aikanaan muuttanut Helsinkiin ja mennyt 23 vuotta sitten naimisiin kreikanuskoisen sotilas Johan Philippaeuksen kanssa. Missä veljentytär asui -81 ja mitä hänen neljästä lapsestaan oli tullut, emme tiedä. Ehkä PA:lta kysyttäessä hän vastentahtoisesti olisi sanonut jotakin...

PA:n sisko Maria Sofia oli kuollut Tuusulassa 1867, ja hänen miehensä Karl Johan Sevén jo kahdeksan vuotta aikaisemmin (koleraan!). He olivat lapsettomia.

Veli Axel Gabriel oli kuollut Lopella -47. Veljen lapsista oli 1881 hengissä tämän viides lapsi August Johan, 53-vuotias Oulun läänin kirjuri ja kamreeri silloin kahdeksine lapsineen, sekä nuorimmainen, 43-vuotias Ida Emilia Charlotta, josta oli tullut PA:n miniä ja nyt kartanon emäntä.

AG:n pojista Odert Edvard ja Verner Gideon olivat kuolleet sotilaina Venäjällä. (Edellisestä muuten tuli eversti, ja vuonna 1881 hänen leskensä, valtioneuvoksen tytär Jekaterina Goldinskij eli kahden lapsensa kanssa Rjasanissa. Poika Nikolaista (nimellä "fon Rjudman") tuli tsaarin korkea virkamies ja todellinen valtioneuvos, mutta perheen kohtalo oli vallankumouksessa huono. Vain Nikolai pelastui Pariisiin, jossa kuoli 1930-luvulla.

AG:n nuorimman pojan Axel Oskarin leski asui Tuusulassa neljän lapsen kanssa. Vanhin hänen pojistaan toimi jo Hämeenlinnassa liikealalla, ja vanhin tytär Helsingissä isän pikkuserkun, 51-vuotiaan Gustava Sofia Rydmanin kasvattina. Gustava oli hyvin huomattava nainen: hän sai ensimmäisenä naisena Helsingissä kauppaoikeudet, ja perusti 1865 Albion lamppumakasiinin, joka sittemmin pysyi suvussa pitkään.

AG:n tyttären Sofia Eleonoran poika, ratainsinööri Karl Axel Schultz oli naimisissa Keuruulla, ja hänellä oli jo yksi tytär.

Lähisukua asui vuonna 1881 siis Oulussa, Tuusulassa, Keuruulla, Hämeenlinnassa ja Helsingissä. Kaikista merkeistä päätellen suku piti ajan tavan mukaan tiiviisti yhtä.

Perhe vuonna 1881

Jo Orivedellä syntynyt, nyt 45-vuotias Sofia Amalia oli toista kertaa naimisissa. Pappi Berndt Rob. Rikbergin kanssa hänellä oli neljä lasta, Ylä-Satakunnan henkikirjuri Alfred Lindströmin kanssa kolme. He asuivat Kiikassa. (Mainittakoon, että nuorin lapsista, professori Gunnar Sarva sittemmin laati vuonna 1952 julkaistun Rydman-sukukirjan).

Samaten Orivedellä syntynyt kruununvouti August Efraim oli nainut serkkunsa Idan, ja hänestä tuli nyt, 44-vuotiaana, Ruotsilan isäntä. Heillä oli viisi alaikäistä lasta.

Sääksmäessä syntynyt entinen lääninkamreeri Karl Johan tuli mielisairaaksi, ja muutti Jonsan tilalle Kiikassa nuorempien sisartensa hoidossa.

Kalvolassa syntynyt Alina Augusta oli nyt 40-vuotias, ja hoitanut äitinsä kuoleman jälkeen emännyyttä kartanossa jo 15 vuoden ajan. Hän jäi naimattomaksi ja asui Jonsassa kuolemaansa saakka.

Samoin Kalvolassa syntynyt Axel Valfrid oli Turun ja Porin läänin lääninsihteeri ja sittemmin laamanni. Hän asui Turussa, ja ensimmäinen hänen ja vaimonsa Hilda Charl. Munck af Fulkilan viidestä lapsesta oli jo syntynyt.

Ensimmäinen Kiikan lapsista Gustaf Adolf oli Vimpelin 36-vuotias kirkkoherra, ja hänellä oli viisi nuorta lasta.

Petter Arvid oli 34-vuotias Kuortaneen kihlakunnan henkikirjuri, ja ensimmäinen hänen yhdeksästä lapsestaan oli jo syntynyt. Hänestä tuli pian Maskun kruununvouti, melkein tasan 200 vuotta samaa virkaa hoitaneen isoisän isoisän isän Anders Eriksson Rydmanin jälkeen.

Victor Magnus oli 31-vuotias kauppias Turussa; lamppu-, posliini- ja sekatavarakauppa Hj. Rydman & C:o oli hänen yhdessä nuorimman veljensä kanssa perustama. Hänen kolme lastaan olivat jo ehtineet syntyä; nuorimmasta tuli sittemmin kauppaneuvos.

30-vuotias Jakobina Viktoria asui ilmeisesti Kiikassa tai Turussa. Hän jäi naimattomaksi, mutta matkusteli sen sijaan sittemmin ympäri Eurooppaa - palatakseen loppuiäkseen Kiikkaan ja Jonsaan.

27-vuotias Ferdinand Hjalmar Gideon oli Turun kaupunginkamreeri, mutta ehtinyt jo harrastaa liike-elämää niin Hampurissa kuin Turussakin. Kaksi hänen kolmesta lapsestaan oli jo ehtinyt syntyä. Yhdestä pojasta tuli ministeri, toisesta ylipormestari.

Petter Augustin lasten muuttosuunta oli siis voittopuolisesti läänin pääkaupunki Turku, jonne hänen aikanaan oli ajassa mitaten jopa parin päivän matka.

sunnuntai 17. joulukuuta 2023

Aatelistyttönen kartanoitten kauppatavarana

Aatelistyttönen

kartanoitten kauppatavarana


Rydman-bulletiini 9 (1/2000) [Tämä teksti on pelastettu hävitetyiltä kotisivuiltani]


Zachris Topelius kertoo teoksessaan Finland framstäldt i teckningar (1845-52) tarinan, josta erikoisuudessaan tuli sen verran kuuluisa, että se sittemmin on monesti kerrottu uudelleen, aina vähän lisää värittäen. Kerron Suomen historian professori Topeliuksen tarinan tässä, sillä sen päähenkilö, Sääksmäen Jutikkalan kartanon tytär, on kaikkien Axel Gabriel Rydmanin jälkeläisten esiäiti:

"Kaarle XII:n sodissa kuoli eräs Blåfield, jolta jäi alaikäinen poika Hindrik. Tämän alaikäisyyden aikana Judikkalan osti muudan von Birckholtz, hänkin vanhaa, mutta nykyään sukupuuttoon kuollutta hämäläistä sukua. Täysi-ikäiseksi tultuaan nuori Blåfield saapui (noin vuonna 1725) Birckholtzin luo lunastaakseen takaisin isänperintönsä. Rikas von Birckholtz vastasi ensin lyhyesti, ettei hän aikonut ilman oikeudenkäyntiä suostua tähän. Mutta mietittyään asiaa hän sanoi: "Jos haluatte naida tyttäreni, annan teille kaikki maatilani". Nuorella luutnantilla ei ollut mitään ehdotusta vastaan. Oli talvi. Eva Catharina, talon ainoa, kaksitoistavuotias tytär, joka oli ulkona laskemassa mäkeä jääkelkalla, kutsuttiin sisään ja esiteltiin sulhaselleen. Punaposkinen tyttö kiitti, niiasi ja lähti takaisin kelkkamäkeen. Kolmetoistavuotiaana Eva von Birckholtz meni naimisiin Hindrik Blåfieldin kanssa; neljäntoista ikäisenä hän synnytti ensimmäisen 14 lapsestaan, jotka jokainen perivät maatilan."

Ei tiedetä, mistä Topelius oli saanut tietonsa, mutta tarina pikkutytöstä, joka joutui kauppatavaraksi ja valtavien maaomaisuuksien pantiksi, on pääosiltaan täyttä totta.

Eva Catharina von Birckholtz syntyi Hauholla tai Pälkäneellä 26.10.1714. Hänen isänsä Gustaf Johan oli ylioppilas Turussa 1672, toimi sihteerinä kruunun palveluksessa, mutta sokeutui viimeistään jo 1687. Hän nai vuonna 1700 ratsumestarin tyttären Beata Maria Sölfverarmin (*1682) Helsingin pitäjästä, eikä heiltä tunnettane muita lapsia kuin Eva. Gustav Johanin vanhemmat olivat serkuksia: Johan Fredrik von Birckholtz Hauhon Kouvalasta oli Uudenmaan ratsuväkirykmentin majoitusmestari joka kuoli ennen 1683, ja Christina Catharina (eli vielä 1687) oli Pälkäneen Myttäälän säterin herran, ratsumestari Johan von Birckholtzin (†1663) tytär. Birckholzien suku oli vanhaa saksalaista aatelia Brandenburgista, mainittu jo 1249; Evan isoisän isoisän isä Hieronymus von Birckholtz tuli Ruotsin palvelukseen n.v. 1590, ja omisti Suomessa mm. Yläneen kartanon.

Evan esivanhemmat olivat siis kaikki sotilassuvuista, ja omistivat kartanoita ympäri Hämettä. Reduktio vähensi heidän omaisuuttansa rajusti, eikä olla aivan varmoja siitä, miten Gustaf Johan isonvihan aikana ja sen jälkeen saavutti niin paljon varallisuutta, että kykeni hankkimaan itselleen suuria maatiloja; joka tapauksessa hän osti vuonna 1726 Sääksmäeltä sekä Jutikkalan että Lotilan kartanot.

Luutnantti Henrik Blåfieldin kuuluisaksi tullut vierailu ei siis voinut tapahtua vielä 1725, vaan arvatenkin 1727, jolloin silloinen kuninkaan henkivartiokaartin kersantti oli 30 ikäinen. Eva ja Henrik vihittiin Sääksmäessä 31.3.1728, jolloin tyttö oli 13½ vuoden ikäinen. Heidän ensimmäinen lapsensa Beata Juliana syntyi 31.7.1729, jolloin Eva oli kahta kuukautta vaille viidentoista. Seuraavien lasten syntymävuodet ovat 1732, -34, -35, -37, -38, -40, -41, -43, -44, -45 ja -46. Poikia näistä oli 7 ja tyttöjä 5.

Mainittakoon, että vihkimisen suoritti ilmeisesti Sääksmäen kirkkoherra Jakob Haartman († 1729), joka puolestaan on kaikkien Petter August Rydmanin jälkeläisten esi-isä. Haartmanin jälkeläiset omistivat vielä pitkälle 1800-lukua Teristen kartanon Sääksmäellä, ja eräs Evan ja Henrikin pojista oli naimakaupan jälkeen tuon kartanon isäntänä 1700-luvun lopulla. (Ks. Petter August Rydman 200 vuotta, Bulletiini 2, 1998).

Henrik Blåfield kuoli vuonna 1746, jolloin leski Eva Catharina oli vajaat 32-vuotias 12 lapsen äiti. Anoppi Beata Sölfverarm kuoli Jutikkalassa 1751 ja haudattiin Sääksmäen kirkkoon Jutikkalan hautaholviin 23.10. Eva hallitsi tuolloin valtavaa maaomaisuutta, johon kuului Jutikkalan ja Lotilan lisäksi mm. seuraavat säterit ja rälssitilat: Mervi, Sipilä, Mikkola ja Krahtila Hattulassa, Hinkkala ja Apola Janakkalassa, sekä Kara Hausjärvellä.

Nuoren lesken oli siis hankittava uusi isäntä Jutikkalaan. Tämä löytyikin läheltä. 13.10.1752 Eva vihittiin hovisihteeri, Sääksmäen alisen kihlakunnan kruununvouti Johan Schreyn kanssa, joka tuolloin oli jo 55 ikäinen, ja omisti viereisen Lahisten kartanon (jonka oli ostanut Sääksmäen kartanoita pitkään hallinneelta de la Motte-suvulta - sekin Saloviusten kautta sukua useimmille Rydmaneille). Tälle Eva synnytti vielä kaksi lasta, Johan Adolphin (* 23.7.1753) sekä Carl Otton (* 28.11.1757). Tämän nuorimmaisen tytär Sofia Amalia Schrey nai 1817 Sääksmäen alisen kihlakunnan silloisen henkikirjurin Axel Gabriel Rydmanin, suvulle tunnetuin seurauksin.

Eva Catharina Birckholtzin "synnyttäjänura" oli alkanut poikkeuksellisen varhain, ja neljäntoista tiheään syntyneen lapsen äitinä hänellä on täytynyt olla erinomainen terveys. Mutta rajansa kaikella. Eva kuoli Jutikkalassa 31.1.1766 vain 51 vuoden iässä. Tällöin hänen omaisuutensa laskettiin 184 500 kuparitaalarin arvoiseksi.

Kari Rydman

keskiviikko 13. joulukuuta 2023

Oliko vanha maailma mustavalkoinen? Kotini väridioja 1938

 Hyvin nuori ystäväni kertoi, että kuvitellessaan maailmaa ja elämää 50 vuotta sitten, hän näkee sen aina mustavalkoisena ja harmaasävyisenä. Hän hämmästyi kovin, kun kerroin että katson omaa lapsuuttani 1930-luvulla väreissä. Isäni alkoi kuvaamaan väridioja vuonna 1938, ja jatkoi sellaisten kanssa vuosikausia.

Pakko minun toki oli myöntää, että televisiota aloin katsoa väreissä vasta Münchenin olympialaisten aikaan 51 vuotta sitten. 

Tässä on isäni Niilo Rydmanin ja äitini Elsin väridioja vuodelta 1938. Minä olen runsaan puolitoista vuotta vanha itse.




Väridiat ovat fyysisiä esineitä. Sen vuoksi aika on muuttanut värejä, mutta niistä saa harrastelijakin säädellyksi kuta kuinkin luontevia yhä. Tässä marjanperkaustilanteessa puhuttiin luultavasti ruotsia, ja näin sain lahjaksi kaksi kieltä.


Mutta tämä menneisyyden näkeminen harmaasävyisenä on muutakin kuin teknisen kehityksen seurausta. Se on mitä vertauskuvallisinta ajattelua. Se sisältää käsityksen siitä, että entisinä aikoina elämä oli kovin kehittymätöntä ja alkeellista. Tästäpä on sitten somaa loputtomiin väitellä.              



Naispuoliset katsojat saattavat kiinnittää huomiota ihmisten vaatetukseen. Minun silmäni ei pysty erottamaan tällaisia yksityiskohtia, naisten vaatetuksessahan on mitä omituisimpia yksityiskohtia tänään tai sata vuotta sitten. Tiedän toki, että vaatteita nykyään valmistetaan jossain määrin käytännöllisemmistä aineksista kuin lapsuuteni aikana. Mutta tässä äitini kutoo jotakin, ja tässä asiassa nykyiset naiset ovat täsmälleen nykyisten kaltaisia. Ja tuskin lankakaan tässä kuvassa on olennaisesti huonompaa kuin nyt.


Alla olevassa kuvassa on minua vajaan vuoden vanhempi pikkuserkkuni Annu, joka juuri tänä päivänä on jo täyttänyt 88 vuotta. Hänelle onnittelut! Tässä suhteessa on myönnettävä, että nykyaika on sadan vuoden takaista parempi. Ihmisten elinikä on Suomessa pidentynyt. 


Elintaso oli 1938 vahvassa nousussa. Mikäli runsaan vuoden päästä alkava maailmansota ei olisi keskeyttänyt kehitystä, olisimme kymmenen vuoden päästä olleet samoissa oloissa kuin nyt 1960-luvun lopussa. Oletettavasti keskimääräinen vauraus olisi myös kiihdyttänyt muita yhteiskunnallisia edistysaskeleita ja vapauksia. Ei 85 vuoden takainen maailma sittenkään ollut toivottoman kaukainen nykyiseen verrattuna. Ja eräitä yksityiskohtia siitä vanhasta saattaisimme jopa kaivata. 



lauantai 9. joulukuuta 2023

Testaa itsesi: Tulisiko sinusta kielipoliisi vai peräti -ministeri?


Matti asuu talossa. Pekka asuu taloa. Kumpi on väärässä, Matti vai Pekka?

Ei kumpikaan. Matti ja Pekka asuvat eri lailla.

Matti asuu esimerkiksi kerrostalossa, ja lähtee luukustaan töihin ja tulee takaisin luukkuunsa ja viettää normaalia asunnossa vietettävää elämää. Tai hän asuu omakotitalossa, ja elää samalla lailla - kuten esimerkiksi nykyään minä.

Pekka puolestaan saattaa käydä töissä, mutta hoitaa samalla taloaan ja sen ympärillä olevaa maata. Pekalla saattaa siinä olla vähän enemmänkin maata, jota hän ehkä viljelee, tai jolla hänellä on ulkorakennuksia joissa tapahtuu jotain harrastus- tai ansiosidonnaista.

Sekä verbi 'asua', että nomini 'talo' merkitsevät yhteydestä riippuen eri asioita.

Joka tätä eroa ei ymmärrä, hänellä on hyviä edellytyksiä kielipoliisikonstaapeliksi.
_ _ _ _ _

Viro vai Eesti?

Olen monesti yrittänyt selittää mikä ero näillä kahdella sanalla on. Ei mene perille kielipoliisikonstaapeleille, vaikka se ero on suuri, tosin korvattomille selittäen monimutkainen.

Runeberg tai Topelius saattoivat 150 vuotta sitten miettiä, kirjoittaako "Det är Suomis sång" vaiko "Det är Finlands sång". Joskus he päätyivät edelliseen, joskus jälkimmäiseen. Runoilijoita kun olivat, heillä oli merkitysvivahteitten taju.

Joka tätäkään eroa ei ymmärrä, hän hakekoon kielipoliisikomisarioksi.
_ _ _ _ _

Aikoinaan julkaistiin kirjasarja "Meidän maa". Kielipoliisikomisariot repivät revansa, ja vaativat että nimen tulisi olla "Meidän maamme".

Väännetään nyt talousrautalangasta. Koululainen kirjoittaa aineen "Meidän perheemme", joka saattaa alkaa sanoilla "Meidän perheemme on vähän kummallinen". Saman perheen edustaja voisi sanoa, että "meidän perhe on päättänyt lähteä Timbuktuun".

"Meidän maamme" on esimerkiksi 520 miljoonaa neliökyynäränalaa laaja, siellä on 32 000 sammenkalastajaa ja 35% kuusipuuta. "Meidän maa" taas on tunneperäinen ilmaisu: siellä asuu 'meitä', ja fiksuimmat meistä ovat kirjoittaneet tärkeitä kirjoja, joita siteerataan samannimisessä teoksessa.

Joka edelleenkään ei ymmärrä, hakekoon kielipoliisimestariksi.
_ _ _ _ _

En tiedä, yrittävätkö alakoulun opettajat vielä opettaa lapsosille, että sanat jakautuvat tavuihin, ja suomenkielessä vieläpä hyvin yksiselitteisellä tavalla? Joka tapauksessa säälin näitä viimeisiä opettajamohikaaneja, sillä kansakunnan kielikorvaa on turmeltu vähintään kahden "tahon toimesta":

Iskelmälaulajat jakavat tavuja tyyliin "to-i-vo-in"; kirjoitusohjelmat taas tyyliin "mediak-riitikko" tai "deo-dorantti". Kun vielä väitetään, että tietokoneet eivät tunnetusti missään tapauksessa tunne aeaekkoesiae eivätkä oeoekkoesiae, ja että niiden avulla tehdyissä lukujärjestyksissä on aivan "pakko" lyhentää eräs jo alimmilla luokilla keskeinen aine "AIdinkieleksi" (AI), saavutaan sellaiselle typeryyden tasolle, että tavoiteltavia virkanimikkeitä ei enää ole muita kuin kielikansliapäällikkö tai -ministeri.
_ _ _ _ _

Lopuksi lukijakysymys:

Sanan "puo-shaka" alkupuolen ymmärrän Hämeen kieleen jo varhain perehtyneenä hyvin. Sehän tarkoittaa 'persuuksia'. Mutta mitä tarkoittaa 'shaka'? Sanakirjani viittaa ainoastaan erääseen etelä-afrikkalaiseen neekeripäällikköön menneiltä ajoilta. (Kiitän tästä Tuomas Anhavaa 1960-luvulta).

'Lukijakysymys' tarkoittaa, ettõ mitään palkintoa ei tule, ja lehti tuskin tulee edes julkaisemaan vastauksia. Vain häiriköt vaivautuvat.

(Tämä on pakina vuodelta 1996. Vanhat kotisivuni tuhottiin verkosta, ja julkaisen tämän nyt uudestaan.)

tiistai 5. joulukuuta 2023

Ifigeneia ja Nemin pyhäkkö

Olen nähnyt Ifigeneian omin silmin. Se tapahtui useita kertoja 1990-luvun puolivälissä Valkeakosken kaduilla. Hän ei kylläkään huomannut minua, sillä vanha neiti käveli lyhyillä jaloillaan suoraan eteen päin, sokeana, mitään haistamatta, sivuilleen vilkuilematta.

Hän oli nimittäin koira, kaiketi kaupungin vanhin, ja oli jo reippaasti äänestysiässä.

Mutta minulle Ifigeneia on enemmän. Hän oli yksi antiikin tarujen neidoista - Agamemnonin ja Klytaimnestran onneton tytär, joka uhrattiin Aulis-mimisellä paikalla suotuisan tuulen saamiseksi Troiaan menevälle kreikkalaislaivastolle?

Ifigeneia tuotiin kotoaan sillä varjolla, että hänet naitettaisiin sankari Akhilleukselle, mutta edessä olikin uhrialttari. Aiheesta kirjoitti Euripides näytelmän, ja paljon myöhemmin kirjoitti Gluck kauniin oopperan nimeltä Ifigeneia Auliissa

Mutta ei hätää, neitsytjumalatar Artemis - koko sotkun käynnistäjä - pelasti tytön viime hetkellä. Uhriveri olikin hirven, ja Ifigeneia rahdattiin meren taakse Tauris-nimiselle paikkakunnalle - jonka me nyt tunnemme nimellä Krim. Siitäkin on Euripides kirjoittanut näytelmän.


Artemis pelastaa Ifigeneian. Ny Carlsberg Glyptotek

Monimutkaisten intrigien seurauksena Ifigeneia ja hänen veljensä Orestes siirtyi uuteen suojapaikkaan, joka sijaitsi Italiassa. Artemis - joka nyt käytti roomalaistettua nimeä Diana - sijoitti hänet Albano-vuorten Aricciaan, eräälle niistä Italian seuduista, joissa muinaisuus hurjimmalla ja mystisimmällä tavalla on vieläkin läsnä.

Jokainen joka on nähnyt pienen Nemi-järven Rooman kaakkoispuolella, vanhan tulivuorenkraaterin paikalla, kulkenut sen jyrkillä rinteillä, katsonut sata- ja tuhatvuotisia rakennuksia, ja kolunnut ikivanhaa Dianan lehtoa roomalaisine jäännöksineen, tietää kyllä mistä on kysymys.

Nemi (sanotaan suomeksi "Neemi") on siis kraaterijärvi Albanovuorilla, Roomasta noin puolisen tuntia paikallisjunalla kaakkoon päin. Alueen isompi järvi on nimeltään Albano.

Turisteja viedään usein busseilla Albanovuorten ihaniin ikivanhoihin pikkukaupunkeihin. Nemi-järven kraaterissa on vain Nemi-niminen kylä, eikä sinne oikein mahdu - sanoisinko: onneksi - turisteja eikä bussejakaan.

Tämä muinainen ja säästynyt seutu onkin sitten vähän tavallisesta poikkeava koko Italiassa.

Paikan nimi oli 'Nemus Dianae', "Dianan lehto", ja lähin kaupunki Aricia, nykyisin Ariccia. Kaupungista johti tie sekä lehtoon että Monte Cavon huipulle. Siellä sijaitsi muinaisten latiumilaisten yhteinen Jupiterin temppeli, jonka roomalaiset sitten "siirsivät" Capitoliumille.

Yli kahden tuhannen vuoden takaiset roomalaiset kunnioittivat syvästi tätä Dianan lehtoa, joka jäi konsuli Appiuksen tien vasemmalle puolen. Tämä Via Appia johti Roomasta melkein viivasuorasti kaakkoon aina Napolinniemen tienoille saakka. Jos eteen tuli vuori, se ylitettiin sillalla. Jos laakso, sama juttu, kuten Ariccian lähellä.

Via Appia teki vain muutaman mutkan. Yksi oli lähellä Roomaa, ja siinä sijaitsi 300 e.Kr. eläneitten roomalaisten mielestä aivan erityisen vanha pyhä paikka, joka kunnioittaen kierrettiin. Ja toinen taas sijaitsi Ariccian kohdalla.

Itse asiassa muutkin koko esiroomalaisen historian keskeiset muinaiset paikat ovat tässä ihan lähellä. Latiumilaiset pitivät kuten sanottu nykyistä Monte Cavoa pyhänä vuorena. Heidän edellinen pääkaupunkinsakin,  Alba, sijaitsi "Valkoisen vuoren" rinteellä, samassa paikassa jossa paavit viime vuosisatoina ovat viettäneet pekkas-vapaitaan.

Lähistöllä sijaitsevat myös Laviniumin muinaiskaupungin ja pyhäkköjen rauniot; tarun mukaanhan tuon kaupungin perusti itse kantaisä Aeneas.

Nemi-järvi saattoi silloin tällöin tulvia yli asutuksen rajojen. Sen vuoksi etruski-insinöörit jo 2500 vuotta sitten rakensivat vuoren läpi 'emissaarin' eli ylijuoksutunnelin, joka tänäkin päivänä on ehjä ja toimiva.

Tätä emissaaria käytettiin 1930-luvulla hyödyksi, kun päätettiin pelastaa Nemi- järven pohjassa maanneet keisari Caligulan aikaiset juhlalaivat. Koska niitä ei sen aikaisen tekniikan avulla muuten olisi voinut pelastaa, Nemi-järvi tyhjennettiin vanhaa emissaaria myöten, ja muinaiset lotjat kaikkine aarteineen hinattiin rantaan.

Isompi laivoista 1930

Ne olivat varsin hyvässä kunnossa, joten niiden ympärille rakennettiin museo. Yksityiset esineet vietiin Roomaan.

Museo sijaitsee edelleen samassa paikassa Nemin rannalla - mutta se on lähes tyhjä ja suljettu. Viime sodan lopulla näet perääntyvät saksalaiset polttivat kaiken palavan, ja siinä ohessa myös roomalaiset laivat...

Nelisen kymmentä vuotta sitten sain luvan käydä museossa silloin 6-vuotiaan poikani kanssa. Muinaisroomalaisia jäänteitä yhdessä tutkineina otimme tulitikkulaatikkoon puunpalasen, joka saattoi olla roomalaislaivasta peräisin.

Ikivanha (ainakin hyvin vanha) puunpalanen oli tikkuaskissa pitkään, maalarinteipillä suojattuna, kunnes muuan perussiivous vei koko muinaisaskin kaatopaikalle.

Sic transit. Mikään ei kestä. Turhuuksien turhuus. Jumalten oikut ja vallanpitäjien julmuus sen sijaan pysyvät. Ja mitä Ifigeneiaan tulee, hän oli vain osanen siitä ikuisesta ketjusta, jonka nimi on "miten käy tytölle sodassa".

maanantai 4. joulukuuta 2023

Tohtori Burneyn matka 6: Bologna

Kari Rydman:

TRI CHARLES BURNEYN MATKA RANSKAAN JA ITALIAAN 1770

VI OSA. BURNEY TAPAA BOLOGNASSA PADRE MARTININ, FARINELLIN JA OPPINEEN TOHTORINNAN, TUTKII TAIDEAARTEITA, JA TÖRMÄÄ SATTUMALTA ISÄ JA POIKA MOZARTIIN.(21.8.-31.8.70)

Tiistai, elokuun 21. päivä 1770. Kohta auringon noustua saapuvat postivaunut Bolognaan. Vaunuissa istuu englantilainen tohtori Burney, joka katselee ihastellen kaupunkia ympäröivää kukkeaa maisemaa. Kaupunginportilla vaunut pysähtyvät, matkatavarat kannetaan tullikamariin. Burney on huolissaan kirjoistaan: hän on kuullut että kirjat on täällä tapana viedä inkvisition tarkastettaviksi. Mutta hän helpottuu: tullin tarkastus on nopea ja pintapuolinen, ja tullimaksukin peräti alhainen.

Majoituttuaan Burney lähtee kaupungille. Rahaton ja vippaileva Monsieur de St Croix pysyttelee hänen kintereillään, ja tohtoria harmittaa.

"Bologna näyttää melankoliselta, vaikka siellä on hyvin suurenmoisia ja kauniita kohtia. Pylväskäytävät talojen edessä ovat varsin sievät ja mukavat, parhaat joita olen Italiassa nähnyt. Kiveys on sileä ja hyvä kävellä kuin huoneessa. Joka kadulla on näitä portiikkeja. Katujen muut osat on kivetty pienillä nupukivillä ja niillä on tosi vaikea kävellä. Kaupunki on tulvillaan hedelmiä, eritoten meloneja jotka ovat niin makeita, mehukkaita ja halpoja, että olen oppinut syömään niitä. Englannin rahassa ne maksavat vain noin puolisen penniä kappale. Viikunoita, rypäleitä, omenoita ja päärynöitä on siinä kuin melonejakin. Täällä kaupankäynti näyttää pääasiassa tyydyttävän vatsan tarpeita. Ihmiset ovat hyvin köyhiä, mutta lihavia ja tyytyväisiä: Bolognaa mainitaan yhdeksi koko Italian halvimmista paikoista elää. Papisto on täällä ylen hyvinvoivaa, ja kirkot ylenmäärin rikkaita. Duomo eli S.Pietro on suunnattoman korkea. Se on moderni rakennus - 1600:n tienoilta - sen julkisivu on merkillepantava, ja sisältä se on tilava ja juhlallinen.

S.Petronio, Bolognan vanhin ja suurin rakennus, on goottilaista tyyliä. Täällä paavi Clemens VII kruunasi Kaarle V:n, ja tässä kirkossa on myös kuuluisa Cassinin rakentama meridiaani vuodelta 1655. Törmäsin siihen sattumalta juuri keskipäivän aikaan. Auringonvalo pääsee kirkkoon katossa olevasta reiästä, ja lankeaa lattiassa olevalle viivalle johon on merkitty eläinradan symbolit."

Tänäänkin Bologna on kuuluisa pylväskäytävistään eli portiikeistaan, jotka reunustavat keskustan katuja kaikkialla. Katukäytävä on ikäänkuin upotettu talojen sisään; julkisivuja kannattavat loputtomat pylväitten ja niitä yhdistävien pyörökaarien rivistöt. Portiikin korkeudella oli säädetty vähimmäismittansa, 7 Bolognan jalkaa eli noin 2,7 metriä, eli ratsastajan on täytynyt mahtua sen alle. Todellisuudessa portiikit ovat yleensä paljon korkeammat, keskimäärin ehkä 4 - 5 metriä, ja niitten arvon jalkamatkailija toteaa kesällä erityisen kiitollisena, aivan samasta syystä kuin muinainen roomalainen, jonka kuljettavaksi keisari Augustus sääti URBSin keskustaan samanlaiset käytävät. Tänään, miljoonien autojen täytettyä Italian kaupunkien kadut, matkailija on kaksin verroin kiitollinen: autoa on lähes mahdoton tunkea portiikin sisään, tuiki välttämättömien katukahviloitten sekaan...

San Petronio ei tosin ole Bolognan vanhin rakennus; kuuluisat kaksoistornitkin ovat vanhempia, monista kirkoista puhumattakaan, mutta sen valtava goottilainen basilikahalli tekee paljoon tottuneeseen nykymatkailijaankin yhä mahtavan vaikutuksen. Meridiaanikin on paikoillaan. Se uusittiin kuusi vuotta tohtori Burneyn käynnin jälkeen, ja sen päässä, kesäkuun 22. päivän kohdalla jolloin aurinko on korkeimmillaan, lukee marmoriin hakattuna:

LINEA MERIDIANA
CONSTRUCTA ANNO MDCLVI
AMPLIORI FORMA RENOVATA
ANNO MDCCLXXVI

San Petronion akustiikka on tietyntyyppiselle juhlamusiikille erityisen komea. Sen kuoriin mahtuu leveään tilaan yli sadan muusikon esityskoneisto, ja kirkon kapellimestarien parhaimmisto on osannut käyttää 1600-luvun alussa perustettua cappella musicalea uljaalla ja vaikuttavalla tavalla. Giacomo Antonio Perti toimi tässä virassa peräti 60 vuotta. Hän kuoli 14 vuotta ennen Burneyn vierailua 95 vuoden kunnioitetussa iässä, ja il dottore kopioitutti itselleen Bolognassa erään Pertin kuuluisista messuista. Lokakuussa 1986 San Petroniossa esitettiin eräs Pertin 8-ääninen messu, 22-vuotiaana kirjoitettu nuoruudentyö vuodelta 1683, joka antaa erinomaisen kuvan bolognalaisesta juhlamusiikista barokin kulta-aikana:

[Mus.: G.A.PERTI: MESSA A OTTO VOCI (1683) (Edizioni Bongiovanni)]

Kukkulalla Bolognan kaupunginmuurien ulkopuolella on dominikaanien kirkko S.Michele in Bosco. Sinne Burney saapui ajoissa nähdäkseen prosession ja mitrapäisen piispan ja kuullakseen huonoa urkujensoittoa epävireisellä instrumentilla, mutta liian myöhään kuullakseen Antonio Mazzonin musiikkia.

Burney oli liian väsynyt mennäkseen teatteriin, ja monsieur de St Croix roikkui yhä hänen seurassaan. Hiukan tohtorin omaatuntoa kaiveli ettei hän kutsunut miestä illalliselle tai lainannut tälle paitaa - tämä kun oli lähettänyt kaikki kaksi paitaansa pestäväksi. Mutta parasta oli olla varuillaan kuten sanottu.

Keskiviikkoaamu 22. elokuuta kului Burneyltä hukkaan, sillä arkkitehti Barettin ystävät ja muut tavoitellut henkilöt olivat kaikki poissa kotoaan: säveltäjä-apotti Zanotti oli kaupungin ulkopuolella, kastraattilaulaja Guarducci (johon Burney oli tutustunut Lontoossa) oli Firenzessä, ja kastraateista kuuluisin, Farinelli, asui sen verran kaukana kaupungista että Burneyn olisi ollut otettava ajuri. Mutta illalla tohtori Burney tapasi koko matkansa ehkä keskeisen henkilön, isä Giambattista Martinin, säveltäjän, historioitsijan, opettajan ja suunnattoman oppineen miehen, jonka maine vielä tänäänkin on suuri ja lämpöistä arvostusta täynnä.

Padre Martini oli 64:n ikäinen Burneyn tavatessaan. Hän oli syntyperäinen bolognalainen, muusikon poika, joka jo viidentoista ikäisenä päätti ryhtyä fransiskaanimunkiksi. Kuudentoista ikäisenä hän soitti urkuja Bolognan S.Francescossa, ja yhdeksäntoistiaana hänestä tuli tämän kirkon maestro di cappella. Isä Martini ei mielellään jättänyt kotikaupunkiaan, vaikka hänelle tarjottiinkin virkoja mm. Roomassa. Mutta hänen maineensa kantoi kauas; hänen luokseen tultiin oppia saamaan monista maista ja kaupungeista. Napolista tuli Jommelli, Ranskasta Grétry, Saksasta Johann Christian Bach ja nuorempi Mozart. Kaikki he kirjoittivat kuuliaisesti kontrapunktinsa, joka oli edellytys arvostetun filharmonisen akatemian jäsenyydelle. Padre Martinin kirjasto oli jättiläismäinen, ja Burneyn vierailun aikoihin hän oli päättänyt laajentaa sitä kokoelmalla merkittävien muusikoitten muotokuvia.

Tämän uskomattoman ahkeran ja ystävällisen miehen työtehosta on hyvä esimerkki hänen kirjeenvaihtonsa ajan kuuluisien muusikoitten ja kirjailijoitten, hallitsijoitten ja paavien kanssa: Bolognan konservatorion yhteydessä sijaitsevan kirjaston luettelossa on 5878 padre Martinin säilyttämää hänelle osoitettua kirjettä. Kirjeitten lisäksi hän kirjoitti ainakin 1500 sävellystä, joukossa oratorioita ja messuja, sekä kontrapunktisen harrastuksensa tuloksena noin 1000 kaanonia.

Tällainen oli siis se kuuluisa mies, jota tohtori Charles Burney tuli tapaamaan fransiskaanikirkon yhteydessä olevaan konventtiin, käsissään aina välttämätön suosituskirje, jonka apotti Zanotti oli arkkitehti Barettin pyynnöstä laatinut, sekä pariisilaisen apotti Roussierin lähettämä kirjalahja, tutkielma muinaiskreikkalaisesta musiikista.

"Hän luki Zanottin suosituksen, ja sen jälkeen liitteenä olevan Barettin kirjeen, ja sain kuulla että hänelle oli sekä Torinosta että Milanosta tiedotettu minun tulostani. Hän sanoi tutustuvansa suurella ilolla näin ansioituneeseen ja epätavallisen tiedonhaluiseen henkilöön. Meistä tuli heti ystäviä, ja ryhdyimme töihin. Näytin hänelle Suunnitelmaani, ja monin kohdin hän nyökkäsi ja hymyili: 'bravo!', 'polito!', hän sanoi. Sitten kysyin hänen historiakirjansa tilanteesta. Toinen osa, hän kertoi, edistyy hienosti ja julkaistaan parin kuukauden kuluttua. Mutta työ ei lopu siihen, sillä kirjaan on kaikkiaan tulossa viisi osaa. En kylläkään usko että hän enää elää tarpeeksi kauan päättääkseen työnsä, sillä hän on hyvin vanha ja heikko, hänellä on hirveä yskä ja hän näyttää kamalalta. Mutta jaloluontoinen ja arvokas ihminen hän on. 'Me purjehdimme samaa merta', hän sanoi. 'Kyllä, mutta meillä on eri kurssi', minä vastasin, 'ja minä vien tavaraamme toisille markkinoille'.

"Näytin hänelle sitten luetteloa kirjoistani, ja hän oli joistakin kovasti hämmästynyt. Ne ovat äärimmäisen harvinaisia, hän sanoi; kirjoittipa hän joittenkin nimet muistiin. Sitten hän näytti omaa kirjaluetteloaan, joka on todella suunnaton. Moni kirjakauppias on ihaillut minun kirjavarastoani, mutta nyt oli minun vuoroni ihmetellä. Hänen kirjojensa määrä nousee jonnekin 18.000 niteen tienoille, ja moni niistä on maksanut omaisuuksia. Eräästä paksusta foliosta joka oli kirjoitettu Espanjassa 1613 hän oli Napolissa maksanut sata tukaattia joka on noin 20 guineaa. Sen hän näytti minulle ja monia muita merkillisiä kirjojaan, joita hänellä on kaksi huonetta täynnä. Hän sanoi että olen tervetullut hänen luokseen niin usein kuin vain voin, ja että meidän täytyy heti ryhtyä kirjeenvaihtoon ja avustaa toisiamme tiedonannoilla aina kun pystymme."

Seuraavana päivänä Burneyn ja Padre Martinin sydämellinen yhteistyö jatkui entistäkin tiiviimpänä. Burney on haltioissaan:

Hyvä isä Martini! Tämän nimen annan hänelle täydestä sydämestäni. Hän on kietonut minut ystävällisyydellä ja saattanut minut suunnattomaan kiitollisuudenvelkaan, sillä hän ei ole vain näyttänyt minulle harvinaisia käsikirjoituksiaan ja kirjojaan, vaan myös lahjoittanut minulle muutamia, ja ryhtynyt toimenpiteisiin jotta saisin niitä lisää ja että saisin hyvän vastaanoton Firenzessä ja Roomassa. Lyhyesti sanoen: koskaan en ole kunnioittanut ja rakastanut ketään näin paljon ja näin lyhyen tuttavuuden jälkeen. Minun sydämeni on hänelle auki niinkuin olisimme tunteneet kaksikymmentä vuotta, ja hän puolestaan vastaa kaikkiin kysymyksiini epäröimättä ja täydellisen avoimesti ja suoraan..."

Mutta Burneyn autuus Bolognassa ei pääty tähän. Kaupungin toinen kuuluisuus, kastraattilaulaja Farinelli asui pari kilometriä kaupungin ulkopuolella; ja välttääkseen turhan matkan Burney oli aamulla lähettänyt viestinviejän kertomaan tälle, että hänellä oli englannintuomisinaan mr. Strangen kirje ja painotuotteita. Lähetti oli ollut matkalla tuskin tuntiakaan, kun isä Martinin kirjastoon fransiskaanikonventissa porhaltaa maailman kuuluisin laulaja, tervehtii Burneytä kaksin käsin - ja sitten puhkeaakin varsinainen molemminpuolisten ja sydämellisten kohteliaisuuksien kaskadi.

Lopulta päätetään, että vaunut hakevat Padren ja tohtorin lauantaina Farinellin huvilalle päivälliselle. Niinpä siis tohtorillemme jää aikaa tutustua Bolognan vanhaan ja kunnianarvoisaan kulttuuriin laajemmaltikin. Palazzo Zampierissä hän näkee elämänsä tähän asti laajimman vanhojen mestarien kokoelman: hän pidättää henkeään Rafaellon, Guido Renin, Albanin, Carraccin, Correggion, Spagnoletton, Rubensin, Van Dyckin, Domenichinon, Veronesen, Peruginon ja Tizianin töitten edessä.

Teatteriakin Burney ehti katsoa, oikeata italialaista tragediaa, ilman musiikkia. Jonkin verran hänellä oli aihetta pään pudisteluun:

"Amatsonien kuningatar Thomyris tuli lavalle hyvin ekivookissa asussa: jotta hän olisi mahdollisimman juhlavan näköinen, hänen hameensa ja mustat housunsa oli koottu ylös niin että polvet paistoivat kauas. Hänen pukunsa ja eleensä viittasivat lähinnä siihen että hän oli menossa [pissalle] - mutta yleisö se vain taputti raivokkaasti, niinkuin se aina teki kun lavalta näkyi jotain kamalaa. Näytelmässä puhuttiin paljon uskonnosta, eikä sellaisiakaan anakronismeja maltettu unohtaa, kuin Kristus, Kolminaisuus, tahdonvapaus ja predestinaatio-oppi. Ja kun Kyyros teki kuolemaa, viimeistä palvelua hänelle teki juutalainen pappi..."

Burney arveli kuitenkin, että puhenäytelmällä voisi olla Italiassa hyvä tulevaisuus. Puhetragedian tappoi italialaisten intohimo musiikkidraamaa kohtaan, hän ajatteli, mutta italialaisten kieli ja nerokkuus on toisaalta niin rikas ja hedelmällinen, että he piankin saattaisivat innostua puhenäytelmiin. Sillä sellaisia he ovat aina olleet, innostuneet suunnattomasti, mutta kyllästyneet nopeasti, syöksyneet tyylistä toiseen ja olleet valtavan uteliaita uutuuksista. Mutta yksi edellytys puhedraaman nousulle on, miettii Burney, että kansalliset tavat ja käyttäytyminen hienostuvat. Toisin kuin Lontoossa tai Pariisissa, joissa yleisö kannustaa näyttelijää olemalla hiljaa, Italiassa näyttelijät yrittävät saada itsensä kuulluiksi valtavissa saleissa joissa vallitsee jatkuva mekastus. Käytä siinä sitten ääntäsi nyanssoidusti; kaikki tunteet ja intohimot, hellimmistä lähtien, ovat yhtä meluisia.

Lauantai-aamuna Burney istui taas Padre Martinin kirjastossa. Tämäkään aamu ei mennyt hukkaan; musiikinhistoria englanninkielellä edistyi - mutta vihdoin, vihdoin tulivat Farinellin vaunut. Laulajan talo oli niin uusi etteivät kaikki yksityiskohdat vielä olleet valmiit. Mutta englantilaisen silmään osuivat heti italialaisen varmalla maulla rakennetut puutarhat. Ja näkymä alas kaupunkiin sitten! Sisällä Burney huomaa heti taulut: suuret mestarit, suuret mallit. Zimenez ja Murillo; sitäpaitsi bljardisalissa olivat kuvat seuraavista eminensseistä (tässä vain lukumäärät laadun mukaan): 2 keisaria, 1 keisarinna, 3 Espanjan kuningasta, 2 Asturian ruhtinasta, 1 Sardinian kuningas, 1 Savoijin ruhtinas, 1 Napolin kuningas, 1 Asturiasin ruhtinatar, 2 Espanjan kuningatarta sekä paavi Benedictus XIV. Tämän verran kruunupäitä yhden laulajan kotona - tuon listan valistunut empiristi Burney on takuulla tarinnut Lontoossa kaikille halukkaille, myös niille joitten anonyymisyyttä hän käytti sydämellisten kohteliaisuuksien latelemiseen ennen päivälliskutsua.

Tohtorin muistikirjaan tuli kosolti ensikäden tietoa Domenico Scarlattista. Farinelli tunsi suuren klaverisäveltäjän hyvin Espanjan hovista, niiden parinkymmenen vuoden ajalta jotka hän itse siellä diplomaattisissa tehtävissä vietti. Ääntään ikääntynyt laulaja ei enää käyttänyt, mutta soitti mielellään viola d'amorea ja lukuisia taiteilijoitten mukaan nimettyjä klavereitaan. Erityisesti Farinelli piti pianofortestaan vuodelta 1730; siinä luki kultaisin kirjaimin: "Rafaello d'Urbino".

Mus.: Scarlatti

Sunnuntaina Bolognassa oli riehakas kansanjuhla. Väkeä tulvi kadut mustanaan, mitä ihmeellisimpiä esityksiä nähtiin toreilla, pieniä porsaita juoksutettiin ympäriinsä, ja vallasväki jakeli parvekkeilta rahoja innokkaasti tungeksivalle rahvaalle.

"Monsieur Ranskalainen oli mukana juhlissa, ja sen jälkeen hän halusi lainata minulta pari sekiiniä kunnes saa rahaa ystäviltään. Ja minä kun luulin että muutamat aamiaiset ja näytöskappaleet olisivat riittäneet; mutta hän painaa päälle, enkä minä pidä siitä. En muista kuka varoitti minua ranskalaisista Italiassa, mutta oikeassa hän oli. Vieläkään en ole oppinut ääntämään kyllin napakasti tuota tärkeää tavua: 'NO'."

"Sain kirjeen Moianan isältä joka jäi Veneziaan tämän luo. Moiana-parka on kuollut. Hän oli vain kolmenkymmenen kolmen, ja terve kuin pukki koko matkan - ja sitten kaik- ki on loppu yhdessä viikossa! Näin tässä rupeaa masentu- neena epäilemään omaakin pitkäikäisyyttään. Minä luulen että hän sai lämpöhalvauksen kuljeskelemalla Veneziassa keskellä päivää vuoden kuumimpana aikana. Silloin kaikki muut lepäävät sisätiloissa, ja vain koirat ja englanti- laiset ovat ulkona - näin täällä sanotaan."

Maanantaina Burney tutustui Bolognan kuuluisaan yliopistoon, maanosamme vanhimpaan. Taideteosten lisäksi hänen mieltään kiinnittivät tieteelliset kokoelmat. Synnytysopin ja anatomi- an saleissa oli suurenmoinen kokoelma väritettyjä vahamalleja synnytinelimistä, sekä kohdusta, istukasta ja sikiöstä raskauden eri vaiheissa, ja luonnonhistorian saleissa muun muassa egyptiläisiä muumioita ja antiikin aarteita. Sensijaan fysiikan osaston sähköopilliset kojeet olivat paljon vanhan- aikaisempia kuin Englannissa. Burney sai ihmeekseen kuulla, että professorien palkat olivat kovin alhaiset, eikä yliopis- tolla ollut minkäänlaista kirjeen- tai julkaisujenvaihtoa englantilaisten yliopistojen kanssa.

Merkillepantavin Burneyn yliopistossa tapaamista ihmisistä oli ehdottomasti Dottoressa Laura Bassi. Tämä lahjakas naisfyysikko oli laajalti tullut tunnetuksi sekä loistavista Newtonia käsittelevistä esitelmistään että muunmuassa sähköopillisista tutkimuksistaan. Laura Bassi oli lähes kuudenkymmenen ikäinen Burneyn tavatessaan, eikä oppineisuudestaan ja nerokkuudestaan huolimatta ollut tämän mielestä lainkaan 'miesmäinen' tai kopea. Tohtoria lämmittivät Dottoressan ylistävät sanat englantilaisista tiedemiehistä kuten Newtonista, Halleysta, Bradleysta ja Franklinista. Burney sai nähdä joukon tohtorinnan sähköopillisia kokeilulaitteita metalli- ja lasilevyineen, ja kuuli surkuhupaisan tarinan bolognalaisten, Italian arvostetuimman yliopistokaupungin asukkaitten taikauskoisuudesta.

Laura Bassin mies, tohtori Verati, fyysikko hänkin, oli tutustunut tri Benjamin Franklinin selvitykseen 'sähköisen tulen' ja salamain samankaltaisuudesta, sekä mahdollisuudesta turvata rakennuksia ukkosen tuhoilta, ja rakentanut yliopiston suojaksi joukon ukkosenjohdattimia. Kunnon bolognalaiset olivat kovin säikähtäneet näitä paholaisenvehkeitä, joiden he uskoivat päinvastoin houkuttelevan ukkosia kaupunkiin, ja niin tri Veratin oli purettava rakennelmansa. Mikään ei auttanut, ei edes valistuneen bolognalaisen paavi Benedictus neljännentoista kehoituskirje. Eikä Bolognassa nyt siis ollut ensimmäistäkään ukkosenjohdatinta.

Seuraavat päivät kuluivat kirjoittamiseen, kopioimiseen ja vierailuihin. Torstaina Burney lähti S.Giovanni in Monti -kirkkoon kuuntelemaan vuoden tärkeintä musiikkitapausta Bolognassa, Accademia Filarmonican konserttia. Tämän seuran jäseniksi pääsivät ankarien kokeitten perusteella vain kaikkein korkeimman luokan luovat tai esittävät muusikot. Kirkko oli väkeä täynnä, joukossa monia vanhoja tuttuja, sekä maalarit Keeble, Füssli ja Barry, joihin Burney oli samana päivänä sattumalta tutustunut.

"Ja kenetpä silmäni olisi muun yleisön joukosta tavoittanut, kuin Mozartin, kuuluisan pikku saksalaisen, joka [muutama vuosi sitten] hämmästytti kaikkia lontoolaisia varhaiskypsällä musikaalisuudellaan. Juttelin melkoisen tovin hänen isänsä kanssa ja sain kuulla että he asuvat ruhtinas Palavicinon luona. Pikku mies on melkoisesti kasvanut, mutta on silti vielä pieni. Milanolaiset ovat tilanneet häneltä oopperan. Hänen isänsä on ollut nämä 5-6 viikkoa täällä kovin kipeänä. Paavi on lyönyt tämän pikku ihmeen ritariksi."

Konsertin ohjelmassa oli vain yksi kappale jonka Burney mainitsee: bolognalaisen Abate Zanottin hurmaava sävellys, jolla kaiken lisäksi oli ihmeellinen lääketieteellinen vaikutus, se kun täydellisesti paransi tohtoria koko päivän vaivanneen päänsäryn.

Jäljellä oli enää vain jäähyväiskäynti Padre Martinin luona, jota Burney päiväkirjassaan kutsuu sanoilla "my Daddy, very good Padre". Padre oli kirjoittanut hänelle suosituskirjeitä Firenzeen, Roomaan ja Napoliin, ja antoi lähtiäisiksi kopiot muutamista kaanoneistaan, joita Burney yhdessä parin nuoren fransiskaanin kanssa oli innokkaana laulellut.

Mus.: Padre Martinin kaanonia studiosta

Burney ei tavannut tämän jälkeen isä Martinia; mutta tämä eli vielä 14 pitkää vuotta, ja ehti saada valmiiksi historiansa kolmannenkin osan. Padre oli pyytänyt lähtiäisiksi Burneytä kirjoittamaan usein. Tämä kirjoittikin Napolista kiitoskirjeen; mutta sitten seuraakin pitkä tauko. Tallella on viisi Burneyn kirjettä vuosilta 78-80, jolloin hänen musiikinhistoriansa ilmestyi. Näissä tohtori kyselee tarkennuksia muutamiin historian yksityiskohtiin, lupaa muotokuvan itsestään ja Johann Christian Bachista, ja valittelee sota-ajan estävän ulkomaisten kirjojen saannin. Yhteys Padreen käykin usein kuriirien ja välikäsien kautta, ja näissä Burney on aina hyvin arvostavassa sävyssä mainittu.

Niin lähtee tohtori Burney Bolognasta, vietettyään siellä 10 rikasta ja suurenmoista päivää. Mutta isä ja poika Mozart jäävät. Isä kärsii edelleen vammoista jotka sai kaksi kuukautta aikaisemmin postivaunujen kaaduttua Napolin ja Rooman välillä. Poika kirjoittaa suurta oopperaa 'Mithridate, Rč di Ponto', joka hänen johdollaan esitetään joulukuun lopulla Milanossa. Kuukauden kuluttua Burneyn lähdöstä Wolfgang aloittaa päivittäiset tunnit isä Martinin luona, kirjoittaa soitinmusiikkia ja valtavan määrän kontrapunktiharjoituksia. Burney on vielä Roomassa, kun 'pikku saksalainen' valitaan Bolognan Filharmonisen Akatemian jäseneksi ja saa asiaankuuluvan todistuksen hyvältä mutta ankaralta Padrelta.

Näistä ajoista lähtien Mozart on kiinnostunut kontrapunktista, ja tämä harrastus tulee 18 vuoden kuluttua tuottamaan niinkin ihmeellisen tuloksen kuin Jupiter-sinfonian finaalin. Mutta se D-duurisinfonia, jonka poika saa valmiiksi Bolognassa vähän ennen englantilaisen tohtorin tuloa, Köchelin luettelossa numero 84, kertoo nuorukaisen toiveista ja Italian kesästä enemmän kuin kaikki nämä sanat:

Mus.: Mozart: Sinfonia D-duuri KV 84, 1. osaa