lauantai 31. elokuuta 2013

Urjalan taikatiellä

Kirjoitin joku aika sitten vanhojen teitten huonosta kunnosta, ja esimerkkinä oli Matti Vakkilaisen kuvaama etelästä päin kohti Urjalaa vievä vanha tie. Siitä luovuttiin jo 1800-luvun puolivälissä Hämeen maaherra Rehbinderin toimesta, mutta vanhasta tieurasta on ilmiselvästi jäänyt jälkiä maastoon, onpa suuri osa siitä vielä aivan ajettavaa kylätietäkin. 
Kalvolan ylängön jälkeen mielenkiintoni onkin nyt suuntautunut kohti Urjalaa, joka on muinoin ollut erityisen keskeinen teitten risteyspaikka, ja tästä muinaistien pätkästä on minulle tullut pienoinen pakkomielle, suoranainen Urjalan taikatie
Tie yhtyy pohjoisessa Akaasta Urjalaan vievään vanhaan maantiehen Huhdin kylän kohdalla lähellä nykyistä Urjalan asemaa. Se kulkee etelään peltotienä kohti nykyistä Sutonen-nimistä vljelyaukeaa. Ja sitten tulee se korkea mäki, jota Vakkilainen niin laveasti kuvaa. Hänen mielestään tie suorastaan syöksyi alas Sutostenmäen jyrkkää rinnettä. Mutta jos nykyiset ja vanhemmatkin karttamerkinnöt ovat jälkiä tuosta vanhasta tiestä, mäeltä pääsi alas vähän loivemmastakin paikasta. Katsotaanpa topografista karttaa. Peltotie tulee sen yläreunasta kohti mäkeä, ja puoliväliin mäkeä irtoaa metsäautotien renkaasta polku. Jos sen kuviteltu jatko kaartaisi loivasti kohti peltotietä, se selviäisi mäestä sen kaikkein loivimman osan kautta. Itse en enää kykene maastotutkimuksiin, mutta jospa joku kameralla varustettu metsämies kävisi tutkimassa vieläkö maastossa näkyisi Vakkilaisen kuvaamia jälkiä! 

Ilmakuvassa tuo polku näkyy melko selvästi koko matkaltaankin. Kuvan alareunassa näkyvä asfalttitiehen yhtyvä tienpätkä on kohtalaisen uusi, vaikka silläkin lienee edeltäjänsä. Lieneekö pikkuteitten risteyskään ollut noin t:n muotoinen? Eiköpä puusto näytäkin hiukkasen harvemmalta tuolla kohtaa, juuri niin että entinen tie kaartaisi nätisti etelään päin? 

Vuonna 1900 tilanne oli seuraavanlainen. (Muistettakoon, että silloin elettiin vielä hevosten ja kärryjen aikaa.) Yllä mainitulla yhdystien pätkällä oli jonkinlainen alkumuoto puron yli johtavine siltoineen. Sutostenmäen metsäautotietä ei juurikaan ole, mutta polkua sen enemmän - ja se kulkee juuri ehdottamallani tavalla vähiten jyrkästä kohdasta. Kuvan keskellä vanha tie muistuttaa suuresti nykyistä, ja se kulkee suunnilleen Pölkinvuoren rinteitten puolivälissä, ilman jyrkkiä mäkiä. Jos alue on niin kivinen kuin kartasta voisi päätellä, kapeankin väylän tieltä on täytynyt kiviä kangeta tai polttamalla hajottaa melkoinen määrä. Ja Rehbinderin uusi maantie on tietysti paikoillaan, punaiseksi väritettynä.

Tässä on vielä vuoden 1855 kartta vertailun vuoksi. Siinä ei näy maastonmuotoja, ja vanha tie on yhä paikallaan, uusi on vielä vetämättä. Lieneekö jälkeen päin lisätty junarata olla aivan kohdallaan? Vanhan tien Huhdin pää ei ehkä oikein muistuta muita karttoja. Vanha tie on samoin oudon kaukana kapeasta ja mutkittelevasta Kokonjoesta. Mutta "Kariakoski"-nimisen torpan vierellä siinä näyttää olevan mylly.
Alla on pätkä tiekartasta n. vuoden 1800 tienoilta. Paksu musta viiva on Akaasta Urjalaan vievä maantie, joka tänäänkin kulkee vanhaa uraansa, ja on monin paikoin varsin kaunis maisemiltaan - Urjalassa varsinkin Hyrsynharjun lakea kulkiessaan. Tätä karttaa on katsottava hyvin tarkkaan, jotta erottaisi toisistaan ojat ja purot, rajaviivat, sekä polut:
Edellistä vähän vanhemmassa nk. Kuninkaan kartastossa polkuja on merkitty varsin vähän, mutta jos oikein tarkoin katsoo, nyt puheena oleva polku on paikoillaan. Ja jos katsoo vieläkin tarkemmin, huomaa että polun suorakulmainen mutka etelään Kokon kylässä on yllättävän samanlainen kuin seuraavassa nykykartassa näkyvä tienmutka Isontalon taloryhmän halki. Lieneekö sattumaa vai ei, kun tällä vanhalla tilalla on kumminkin aikoinaan ollut hämäläistyyppinen neliskulmainen umpipiha.

Ja kun Isoontaloon asti nyt päästiin, on syytä mainita, että tilalla sijaitsee yksityinen talomuseo, jonne voinee pistäytyä, kunhan soittaa annettuun numeroon.
Lopuksi ottamani kuva Ikaalanmäen reunasta. Siinä näkee hyvin tuon alueen kivisen ja kallioisen luonteen, jota harjumuodostumat vain osittain peittävät. Edessä olevan pellon paikalla näyttää vanhimpien karttojen perusteella olleen varsin kosteaa savikkoa. Ehkäpä oli muinoin aivan järkevää suunnata polku mäkiäkin uhmaten pitkin kuivempaa maata, ei kosteaa jokilaaksoa seuraten.






maanantai 26. elokuuta 2013

Aleksis Kiven Suomenmaa



Aleksis Kivi kirjoitti "Suomenmaa"-runonsa ilmeiseksi vastineeksi Runebergin runolle "Vårt land". Se kulkee samassa rytmissä kuin "Maamme", ja voidaan siis laulaa Paciuksen sävelmällä. Tuo sävelmä ei kuitenkaan luonteensa puolesta oikein rimmaa Kiven tekstin kanssa, tuo teksti kun on niin perinpohjaisen erilainen kuin esikuvansa. Se on lyyrisempi, ja sen kuvastoa voi pitää suomalaisempana kuin Runebergin - jolla on varsin laajat kansainväliset vertailukohdat pohjanaan. Sen vuoksi tein "Suomenmaasta" oman version, joka mielestäni vastaa parhaiten Kiven ilmaisua.
Tämä laulu ei sovellu yhteislauluksi, sillä sen ääniala on liian laaja. Tekijänoikeuskysymykset ohitin tällä videolla siten, että käytän vain omia valokuviani, ja ne neljä maalausta (Edelfeltin, Halosen, Järnefeltin ja Munsterhjelmin) olen löytänyt Wikimedian Commonsista.

sunnuntai 25. elokuuta 2013

Raapevesi

Löysin taskustani pakettinappulan, josta olen aikoinaan tänne kirjoittanutkin. Alle 65-vuotias tuskin tunnistaa tätä yleistä tarve-esinettä tänään. Tuli mieleen muitakin vanhoja hyötytuotteita, kuten raapevesi. Väitän ettei kukaan alle 70-vuotias tuota sanaa enää tunnista. Sitten muistin, että 90-luvulla olin kirjoittanut pakinan, jossa tuokin kummajainen esiintyy. Liitänpä sen tähän:

KAUPPIASKIELI VOITTAA

"Saapunut erä ROUVA HOUSUA" kertoi taannoin muuan vaatekauppa jonka ilmoitukset olivat lehden palstoilla luetuimpien joukossa. Lähes yhtä suurta innostusta herätti liikkeen matemaattinen terminologia: "Pitkät sentit" ja "Lyhyet tuumat"."Rouva Housu" muuttui sitten käsitteeksi, jonka piiriin EI kuulunut esimerkiksi valokuvamalli Twiggy tai romaanihenkilö Äiti Kiljunen.
Se "Rouva jne." oli tietysti niinkutsuttua kauppiaskieltä, joka hämäävästi muistuttaa mm. suomenkieltä. Sitä on vähän naureskeltu, kuten Länsi-Suomessa savoa. Tiedättehän "Kauppinen - Kaappinen - Koappinen" -vitsit, tai kieltämättä parhaan suomalais-ugrilaisen käännöksen sanonnasta "C'est la vie": "Haetanneeko tuo mittee".
Kauppiaskielellä on tietysti oma syntaksinsa ja kielioppinsa. Se ei (ja nyt kirjoitan kauppias kieltä) tunne yhdys sanoja. Kauppias kieli oppi muistuttaa tässä mielessä Ameriikan Kieltä, jossa myös ei ole yhdys sanoja. Oikein kirjoituksessa kauppias kieli käyttää myös isoja kirjaimia, mutta ei aina sentään kuten esikuvansa ameriikassa. Pikemminkin pyritään korostamaan Tärkeitä Sanoja, kuten esimerkiksi hannu salaman "se Tavallinen Tarina" Romaanissa julkaistussa mummon Kirjeessä.
Kauppias Kieli ei tee myöskään eroja pehmeiden ja kovien Konsonanttien välillä. Muuan sitrus Hedelmä on nimeltään "Krabe" (siitä tulee kreippi Limsan vanha nimi 'raape Vesi').
Kauppias Kieli on jo Ajat sitten levinnyt kansan keskuuteen. Yhdistettynä kansa Koulun opettajien Oppeihin siitä tulee sellaisiakin sanoja kuten "Pydämiidi" (jonka mies Voimisteliat muodostavat voimistelu Suorituksen lopussa). Muinais ekybtiläisen Rakennuksen hämäläis murteellinen nimi 'Pyrämiiri' kirjoitetaan tietysti edellä Mainitulla tavalla, sillä kaikki Tietävät että hämäläistä Ärrää vastaa kirja Kielessä Tee.
Amerikkalaista esikuvaa noudattavat sellaiset kehoitukset kuin: "Aja Saab". Mies puolinen mainoksen Uhri tietää hyvin, että kun Vaimo Sanoo "Siivoa huone", se tarkoittaa eri asiaa kuin "Siivoa huonetta". Niinpä mies sitten luulee ettei Saappia pidä ajaa vain vähän, vaan että se tulee Ajaa Loppuun.
Koska Kauppiailla on paljon rahaa, ja he toimittavat Lehtien palstoista hyvinkin Kolmanneksen ellei Enemmän, ei ole Ihme että kauppias Kieli tulee voittamaan kaikki äidin Kielen opettajien Ponnistukset. Lopullinen varmistus tästä lienee Merita Pankki, johon aika monet vaivaisten palkka Pennosiensa tallettajat ovat yllättäen ajautuneet. Huomion arvoinen idea olisi, että raha laitosta mainostaisi nuori Nainen jonka Etunimi olisi 'Merita' ja suku Nimi 'Pankki'. Näinhän tapahtui jo muinoin valittujen Palojen mainoksessa, jotka allekirjoitti "Kaarina Mäkelä".
Eli että suut Suppuun vaan, tai pankki muuttaa vielä kerran nimeä, esi Merkiksi "Hamburger Bank" tai "Ålandsbanken".

- - - - - -

Ai niin, se raapevesi. No tässä selitys:


perjantai 23. elokuuta 2013

Kauheita ja hankalia teitä

Olen tänä kesänä kirjoittanut paljon tiestöstä ja paikkakunnista lounaisessa ja läntisessä Hämeessä, ja kiinnittänyt paljon huomiota nimenomaan vanhoihin historiallisiin teihin. Tässä yhteydessä olen huomannut, että nykyiselle ihmiselle sana 'tie' tuottaa jo hyvin toisenlaisia mielikuvia kuin jopa minulle, joka muistan hyvin meidän tiestömme viime sotien vuosina. Ja minunkin vanhakantaiset mielikuvani ovat aivan vääriä, jos puhumme teistä vuonna 1900, saatikka satoja vuosia vanhemmista teistä.

Nykyiset yleiset tiet ovat autojen luomia. Ne ovat kapeimmillaankin sellaisia, että vastaantulevat autot voivat ohittaa toisensa. Muinaiset hevoskärryjen kuljettaviksi rakennetut vilkkaimmat ja suurimmat valtatietkin olivat pitkälle 1700-lukua kuuden kyynärän eli 3,54 metrin levyisiä, eli suunnilleen lapsuuteni kylä- ja peltoteitten tapaisia. Mutta tämäkin mielikuva on heitettävä romuihin, sillä nykyisen kaltaisten kyläteitten tasaisuus oli muinoin useimmiten pelkkää utopiaa. Kelirikko, sateet, hankalat maastokohdat ja vähänkin raskaampi kuljetus tekivät niistä monin kohdin mahdottomat kulkea jopa kärryillä, ja ohittaminen saattoi olla suorastaan kohtalokasta.

Alla on karttakuva Matti Vakkilaisen hienosta kirjasta Vanhoilla valtateillä (Scan-Auto 1983). Kiinnitän huomiotanne Hämeen Härkätieltä Lietsasta Lautaportaan kautta Urjalaan kulkevaan tiehen, ja erityisesti siihen kohtaan jossa tie Uurtaanjärven ohitettuaan kulkee Kokonjärven pohjoispuolitse.



















Vakkilainen kuvaa tietä näin:
"Välkkilän, Kokon ja Ikaalan kylien kautta kulkeva nykyinen paikallistie Kokonjärven pohjoispuolella on jokseenkin kauttaaltaan rakennettu vanhan harjupolun perustalle. Vasta Ikaalanmäen kohdalla vanha jälki eroaa nykyisestä, seuraa Kokonjoen viljelmiä rajaavaa metsänlaitaa, väistää korkean Pölkinvuoren mutta kiipeää vielä korkeammalle Sutostenmäelle."
"Metsäisen Sutostenmäen pitkillä ja melkein äkkijyrkillä pohjoisrinteillä on yhä nähtävissä pelottava esimerkki kärryliikenteen alkuaikojen kulkuväylästä, vanhan ratsupolun vaikealle reitille omalla painollaan kehkeytyneestä vaarallisesta ajotiestä. Rinteen jyrkkyyden ansiosta tie on säästynyt metsäkoneilta ja muilta mullistajilta ja näyttää putoavan äkkivietettä siinä kunnossa, mihin se Rehbinderin [Otto Rehbinder 1797-1873, Hämeen läänin maaherra 1841-63] oikaisun  - täältä katsoen tosiaan tarpeellisen - valmistuttua hylättiin. Parissa mutkassa on reunoja tuettu vaatimattomalla vallilla, toisaalle yritetty kovertaa ojan tapaista ja ainoastaan suurimmat järkäleet kangettu syrjään keskitieltä. Tätä kautta tiedetään kylistä kuitenkin ajetun Urjalan kirkolle kuormienkin kanssa ja raskaiden ajopelien riistäytyneen tuolloin tällöin hallinnasta - rattaat ovat syöksyneet jyristen ja vanteet tulta iskien jyrkkää kivistä tietä mutkasta mutkaan hevosen karatessa edellä ja ajomiehen rukoillessa hädissään, ettei se kompastuisi ja ettei vastaantulijaa osuisi kohdalle. Vuoden 1734 kestikievariasetuksen liikennesäännöissä vaadittiinkin täydellä syyllä erityisen jyrkkään ylämäkeen menevää odottamaan alastulevaa mäen alla." - Tässä tuo kohta nykykartalle piirrettynä:
Ja vielä piirrettynä n. vuoden 1900 tienoilla tehtyyn karttaan:
Koska teitten ylläpito oli kylien ja pitäjien vastuulla, ja talonpojilla oli kesäisin yllin kyllin muutakin työtä, tiet olivat vielä 1800-luvullakin monesti vallan romahtaneita, syöpyneitä, ja mahdottomia kärryjen kulkea. Aikaisempina vuosisatoina tämä oli jatkuva valitusten aihe. Mutta vielä 1920-luvullakin tiet saattoivat olla paikoin kulkukelvottomia, vaikka niiden ylläpito oli jo siirtynyt valtiolle. Monen vanhan bussifirman historiassa kerrotaan tapauksista jolloin tuon ajan piskuinen linja-auto oli niin pahoin juuttunut savipainanteisiin, ettei sitä matkustajain avulla saatu kiskotuksi kovemmalle pohjalle, vaan hätään oli hankittava hevosmiehiä paikalle.
Bussin arkipäivää Porin tienoilla 1930. Museoviraston
kuva, skannattu teoksesta Suomen teiden historia II
Jatkan seuraavassa Portaasta, Lautaportaasta ja muista portaista joita rakennettiin kosteikkopaikkojen ylitystä varten. Sitten siirrytään Urjalasta Punkalaitumen suuntaan, ja kuljetaan mm. Halkivahan kautta Narvaan.























keskiviikko 21. elokuuta 2013

Punkalaitumelle!

Tämän kesän aikana olen ajanut ympäriinsä pitkin vanhoja teitä sillä mäkisellä alueella jota voi kutsua monella nimellä, Kalvolan ylängöksi, Tammelan ylängöksi tai Hämeen järviylängöksi. Tuo monin tavoin vedenjakajaksi muotoutunut alue jää suurten valtateitten väliin "tuntemattomaksi maaksi", ja se on vakuuttanut minut ainakin yhdestä asiasta. Ulkomaat on jo niin nähty, ihan last season. Kotimaa se vasta tarjoaa mielenkiintoisia näkymiä, kiehtovaa historiaa, ja sen leppoisan mukavien alkuasukkaitten tapaaminen on isompi elämys kuin Marco Pololle kiinalaiset (jos hän nyt edes siellä kävikään).

Yksi tavoite minulla vielä oli: tunkeutua Hämeen ja Satakunnan välimaastoon, esimerkiksi Punkalaitumelle tai Punkalaitioon kuten sen vanha nimi on kuulunut. Nyt olen vihdoin käynyt sielläkin. Mutta koska minun pitää ymmärtää missä kuljen, tajuta maantiede ja historia, on olennaista että tutkin kaiken lähdemateriaalin jonka vain käsiini saan.

Urjalan vanha keskusta on ollut nykyisessä Urjalankylässä Kortejärven ja Rutajärven välisellä kannaksella. Siellä kapean lasku-uoman partaalla on vieläkin keskiaikainen kivisakasti muistona vanhasta kirkonpaikasta:
Urjalankylän kivisakasti. Kuva KR 20.8.13
Ikivanha tie Akaan Toijalankylästä Urjalaan kulkee vieläkin Riisikkalan ja Salmen kautta, ja jatkaa kohti Punkalaidunta, suurin piirtein ikivanhaa alku-uraansa seuraten. Kuta kuinkin tarkoin matkan puolivälissä on kylä nimeltä Puolimatka (Punkalaidun puolestaan on tarkoin Lauttakylän ja Urjalan puolimatkassa). Sen tienoilla maasto muuttuu mäkisestä tasaisemmaksi, mikä myös merkitsee, että ollaan jälleen ylitetty eräs vedenjakaja. Korte- ja Rutajärvet laskevat vetensä Tarpianjoen ja Jalantijärven kautta Vanajaan, mutta nyt meillä onkin edessä aivan toinen jokialue, päinvastaiseen suuntaan virtaava.
Aivan vasemmassa yläkulmassa näkyy Kokemäenjoen mutka. Sitä kohti virtaa myös nyt havaittu vesi Punkalaitumenjokea myöten. Se yhtyy etelästä tulevaan Loimijokeen juuri ennen kuin se puolestaan laskee vetensä Kokemäenjokeen. Edessä on yhä laajenevia viljelytasankoja, joiden savi on ylimuistoisten virtausten mukanaan tuomaa. Punkalaidun on kuvassa keskellä, Urjala lähellä oikeaa reunaa, ja Huittisten Lauttakylä vasemmalla ylhäällä.

Ikivanhojen kylien välillä kulki ikivanhoja kulku-uria, kesäliikenteessä lähinnä ratsupolkuja. Sellainen tuli myös Porin ja Huittisten suunnalta, kulki joenlaitaa myöten Punkalaitumelle ja sieltä Urjalaan, jossa se yhtyi nykyisen Tampereen suunnalta Lempäälän ja Akaan kautta tulevaan Turkuun lopulta päätyvään uraan. Osittain myös sotilaallisista syistä ryhdyttiin tästä 1770-luvulla rakentamaan maantietä, joka yhdistäisi Satakunnan ja Hämeenlinnan. Aluksi siitä piti vanhaan tapaan tulla vain 6 kyynärän eli 3,54 metrin levyinen, jolloin kärryt eivät voi ohittaa vastaan tulevia. Mutta lopulta päädyttiin 10 kyynärään eli 5,9 metriin, ja tie oli suunnilleen valmis vuosisatojen vaihteessa. Kestikievarijärjestelmän puitteissa levähdyspaikat olivat Lauttakylässä, Punkalaitumen Sarkkilassa, sekä Urjalan Salmen kylässä. Pisin silta oli Lauttakylässä Hirvelässä, peräti 47-metrinen, ja vain kolme metriä lyhyempi oli lääninrajalla sijaitseva Punkalaitumen Kosken silta, eli 44 metriä.

Punkalaitumelta lähti tieura myös koilliseen kohti erikoisen historian omaavaa Halkivahaa, ja sitä kautta päästiin sitten Vesilahteen ja Lempäälään. Vesilahden Narvan talvimarkkinat olivat vanhastaan olleet merkittävät, mutta menettivät asemansa sitten uudelle Tampereen kaupungille.

Alla ottamani kuva Punkalaitumen viljelytasangosta. Jossain siellä keskellä joki kiemurtelee meandereitaan.
Punkalaitumen viljelytasankoa. Kuva KR 20.8.13
Punkalaidun on kyllä täynnä nähtävääkin. Turisteja varten Urjalasta tuleva tie on nimetty Martti "Huuhaa" Innasen vanhan laulun mukaan Taikayön tieksi. Uudempaa kansanperinnettä löytyy Talonpoikaismuseon eli Yli-Kirran luona. Sinne johtaa Koiramäen tie, sillä osaa valtavan museoalueen rakennuksista käytti Mauri Kunnas kuuluisissa Koiramäki-kuvakirjoissaan. Kuuluisa on myös Punkalaitumen kunnantalo, jota komeampaa saa hakea:
Punkalaitumen kunnantalo. Kuva KR 20.8.13
Ja kun tämä nyt meni melkein matkailumainokseksi, lisättäköön vielä yksi kotimaanmatkailijoiden syystä suosima kohde, kahvila nimeltä Myötätuuli. Se on tämän näköinen - varmuuden vuoksi senkin kuvasin, vaikkei se ulkonäöltään mitenkään ihmeellinen olekaan:
Kahvila Myötätuuli. Kuva KR 20.8.13
Palveluhenkisellä kahvilalla on merkille pantava erikoistarjous. Maksamalla ylimääräiset 5 euroa saa itse kantaa kuppinsa pöytään ja sieltä pois...
Harvinainen erikoistarjous: Itsepalvelulisä. Kuva KR 20.8.13


  





sunnuntai 18. elokuuta 2013

Kansallislaulujen kauneimpia

Sisareni soitti minulle ja kysyi Ukrainan kansallislaulusta. Se toi hänen mieleensä jonkun surumarssin jonka hän oli kuullut. Tavallaan hän oli oikeassa. Tuo laulu tehtiin 1800-luvulla, ja siinä heti alkuun sanottiin, että "vielä ei Ukraina ole kuollut", eivätkä tuon kansan kärsimykset toki vielä edes siihen päättyneet. Sävelmä on tavattoman kaunis, ehkäpä hiukan kansansävelmiä mukaileva, ja sen kirjoitti katolinen säveltäjäpappi Mychajlo Werbyzkyj vuoden 1865 tienoilla. Sävelmä on todella hieno niin plastisuudeltaan, dynaamisuudeltaan kuin muodoltaankin; sen tunnusomainen kadenssi f-a-e-a-d pitää laulun täydellisesti koossa. Nykymuodossa sanoista on vähän poistettu liikaa pessimistisyyttä:



Suurenmoiset Euroopan sydämen kansallislaulut eivät lopu tähän, eivätkä myöskään kärsimysten kuvaukset. Unkarin laulussa pyydetään Jumalaa siunaamaan madjaarien kansaa, ja todetaan että se on jo täysin määrin kärsinyt synneistään. Laulun sävellyskilpailun voitti 1844 oopperasäveltäjä Ferenc Erkel, ja hänen sävelmänsä on epäilemättä loistelias, kaunis ja vahva, kansallisten hymnien korkeinta aatelia:



Eikä meidän tarvitse kauas siirtyä löytääksemme vielä erään sekä tekstiltään että musiikiltaan suurenmoisimmista ja kauneimmista kansallislauluista. Tšekkien laulussa ylistetään maan paratiisimaista kauneutta, ja sen kaunis elegantti sävelmä on oopperasäveltäjä František Škroupin vuonna 1834 tekemä. Laulu on peräisin eräästä näytelmästä, ja siitäpä tuleekin mieleen Topeliuksen ja Paciuksen satunäytelmä Kypron prinsessa, jonka laulussa "Laps Suomen" (alkuperäisesti "O barn af Hellas") on jotakin samaa sävyä, jopa yhteneväinen sävelkulku - mutta tämä laulu on tosin yleisölauluksi aivan liian vaikea.



Näiden rauhanomaisten ja lyyristen kansallislaulujen joukkoon sopii toki myös Ruotsin hymni. Sen melodia on västmanlantilainen kansanlaulu, ja sen sanat kirjoitti Richard Dybeck 1844. Tässä sen laulaa  komeaääninen tenori, ehkäpä vähän liian pateettisesti. Pieni tyttö kukkaniityllä juhannussalon vierellä olisi parempi...



Kansallislaulujen aatelia on toki Josef Haydnin aikoinaan Itävallan keisarille kirjoitettu ja nykyisin Saksan kansallislauluna toimiva laulu. Valitettavasti sitä kuulee nykyisin uudelleen ("rikkaammin") soinnutettuna - ja parhaiten sen suurenmoisuuden kuulee Haydnin Keisarikvartetoksi nimetyn sävellyksen hitaassa osassa.

Suurin osa kansallislauluista on marssimusiikkia, ja tekstit sotaisia. Julkisissa sovituksissa niihin on yleensä lisätty ylenmääräistä pauhua, prunkkia ja pomppia, mikä tekee niistä yhäkin epämiellyttävämpiä. Suomen kansallislaulu on onneksemme poikkeus, mutta se on eri jutun aihe.


lauantai 10. elokuuta 2013

Kyliä ei hajoiteta kaikkialla

Kun tutkin noita Hessenin Waldeckin alueen paikkoja ja vesistöjä, huomioni kiinnittyi Edertalin kunnan alueeseen. Se sijaitsee Ederin patojärven eteläpuolella, ja asukkaita lienee yhteensä noin 6500. Alue on maatalousvaltainen, mutta sen kukkuloilla sijaitsee myös kansallispuisto ja muita suojeltuja metsäseutuja. Tässä Edertalin kunnan kartta. Sen ja muut kuvat olen hakenut kunnan sivuilta osoitteesta www.edertal.de
Merkillepantavaa alueen kylissä on, että ne sijaitsevat tiiviisti rakennettuina peltoalueen mäillä. Useimpien kylien dokumentoitu historia ulottuu 700- ja 800-luvuille. Useimmissa kylissä on kirkko, moni niistä keskiajalta peräisin. Kylien väkiluku vaihtelee sadan ja tuhannen välillä. Hessenin osavaltiolla on ollut kylienkohennusohjelma, jonka tuloksena vanhat kivi- ja fachwerk-rakennukset on restauroitu ja jälleenrakennettu. Turismi on kuviossa mukana. Kaikkialla on ravintoloita ja majoitustiloja, pyöräilijöille, melojille ja muille vaeltajille on kosolti reittejä, ja myös kultturitoiminta on vilkasta. Muutama linnakin sijaitsee kylien lomassa.

Kotiseudullani on säilynyt vain yksi varsinainen tiivis ryhmäkylä, kaunis Huittula harjun komeilla rinteillä. Sitä kuuluisampi oli Ritvalan kaksoiskylä, joka kuitenkin uusjaossa 1920-luvulla hajotettiin lähes kokonaan. Muinaisesta Raittinrististä on jäljellä vain mustavalkoisia vanhoja valokuvia...

Minun mielestäni olisi ollut sekä esteettistä että käytännöllistä säilyttää tiivis kyläasutus suurin piirtein sellaisena kuin se vuosisatojen mittaan on muotoutunut. Suomessa tuntuu tyhjän tilan kaipuu ja eristäytymisen perinne hallitsevan aivan liikaa asutuksen kehittymistä. Lukuisat kirkonkylät ovat tavalla tai toisella särkyneet, menettäneet tiiviytensä, ja samalla varmaan myös kadottaneet yhteisöllisyyttään. Katsokaapa näitä kuvia! 








Affoldern samannimisen järven rannalla Peterskopfin
laelta katsottuna. Sen takana keskellä Mehlen, ja Rabenstein-
kukkulan takana Bergheim. (Wikimedia Commons)

perjantai 9. elokuuta 2013

Imettävä äiti on pyhä. Kaikkialla.

Mieleltään järkkyneessä maailmassamme on elämän perusasiatkin usein ymmärretty sairaasti. Eri puolilta kuuluu uutisia imettävien äitien karkottamisesta milloin mistäkin julkisesta paikasta. Tampereella pitävät äidit ensi pyhänä mielenosoituksen aiheesta. Tuen ja kannatan heitä kaikin tavoin.

Imettäminen on pyhä toimitus. Lastaan imettävä äiti on näkynä pyhä. Siihen pitää suhtautua kunnioittavalla hiljaisuudella ja suurella myötätunnolla, ja toimitukselle on annettava täydellinen rauha.

Pyhän Marian kuvat tässä blogissa ovat tehneet Leonardo da Vinci, Andrea Solario ja Hans Holbein nuorempi. 



torstai 8. elokuuta 2013

Waldeckisches Quartettspiel - matkamuisto 1952

Vuosia sitten kerroin vaihto-oppilasajastani Waldeckissa, pienessä mutta historialtaan vahvassa saksalaisessa ruhtinaskunnassa. Tuolta ajalta on minulle jäänyt monia suveniireja, kuten "ihan oikean prinsessan" tekemä pipo, sekä tämä kotiseutuaiheinen kvartettipeli - sitä siis pelataan kuten Hullunkurisia perheitä. Paperi ja kotelo ovat pula-ajan huonoa laatua, ja sen vuoksi korteilla ei ole juurikaan pelattu. "Perheet" eli paikkakunnat ovat tässä kyliä ja pikkukaupunkeja, joista monista voi vielä löytää tietoja varsinkin saksankielisestä Wikistä. Tässä ensimmäiset neljä "perhettä"; vain ensimmäisestä on piirroskuva.

Ruhtinaskunnan asuinlinna on pääkaupunki Arolsenissa, joka nykyisin on saanut nimensä eteen matkailijoita houkuttelevan attribuutin Bad. Tässä neljä seuraavaa sarjaa. Korbach lienee tässä olevista kaupungeista suurin, 23000 asukkaallaan suunnilleen Valkeakosken kokoinen. Sen ja useimpien muidenkin dokumentoitu historia on yli tuhatvuotinen.

Saksassa on suoritettu isot kuntaliitokset jo kauan sitten, niin että monet entiset kylät ja pikkukaupungit ovat nykyään isompien kaupunkien osia. Yllä oleva vajaan 4000 asukkaan Mengeringhausen on Waldeckin muinaisten kreivien linnoineen nyt Bad Arolsenin kaupunginosa. Alakuvan Rhoden, 2000 asukkaan pittoreski kukkulakaupunki linnoineen taas kuuluu Diemelstadtin kaupunkiin:

Sachsenbergin historia periytyy aina saksien ja frankkien aikoihin 500-luvulle. Sakseilla oli tuolloin linna siellä, kun taas frankit olivat linnoittaneet lähistöllä sijaitsevan Frankenbergin. Sachsenberg kuuluu nyt Lichtenfelsin kaupunkiin. Waldeckin vanha linna sijaitsee Ederin rannoilla. Tässä on vielä näkymä Rhodenin kukkulakaupunkiin, kopioituna suoraan paikkakunnan omilta sivuilta:

Ja lopuksi vielä Waldeckin ruhtinaskunnan kartta vuoden 1900 tienoilta:


keskiviikko 7. elokuuta 2013

Tunnustus television katselusta

Jos arvokkaalta sivistyneeltä herralta kysytään tämän televisiotottumuksista, hän epäilemättä siteeraa mielellään ranskalaisen filosofin lauseita television tyhmistävästä vaikutuksesta, ja tunnustaa korkeintaan katsovansa tiedeohjelmia tai Wagnerin Ring-oopperoita. Myönnetään: kyllähän minäkin tietysti katsoin Ringin tarkkaan, mutta suurin osa tiedeohjelmista on melkoista höttöä. Teen nyt hävettävän tunnustuksen: katselen televisiosta oikein mielellään urheilua, etenkin jalkapalloa, yleisurheilua, maastohiihtoa ja suunnistusta. Tämän lisäksi seuraan kahta vanhaa, jo monesti lähetettyä kevyen luokan sarjaa. Niistä toinen on Ykkösen Sydämen asialla (Heartbeat).

Onhan se totta, että sarjan juonikuviot toistavat itseään. Aluksi kylään tulee joku vieras, joka osoittautuu milloin miksikin, yleensä roistoksi tai huijariksi. Komein poliisimiehistä seurustelee aina kylän naimattoman naislääkärin tai asianajajan kanssa, ja yleensä kaikki päättyy huonosti. Näin saadaan näyttelijöitä ulos, ja uusia tilalle. Mutta näyttelijäin työskentely on englantilaisen laadukasta sinänsä, ehkäpä alakuvan hölmöä ja kilttiä "Davidia" lukuunottamatta (oikealla); tämä kyllä vetelee sen verran pahasti yli, ettei häntä yleensä näytetä kovin pitkinä ottoina kerrallaan. 
Mutta sarjan tunnelma on niin leppoisa, että sitä katselee mielellään vailla sen isompaa kritiikkiä, ellei vielä satu olemaan nokkaunilla.

Toinen, vielä innokkaammin seuraamani sarja on Teeman Isä Matteon tutkimukset, aivan kuplankevyt ja usein farssimainen kertomus Umbrian Gubbion poliiseista ja innokkaasta katolisesta papista. Päähenkilöä esittävä, Terence Hillin nimen omaksunut näyttelijä on usein suorastaan raivostuttava itserakkaassa tyrkyttävyydessään, epäaitoine narsistisine hymyineen ja ilmeineen. Sitäpä ollaan välillä niin syvällistä pappia, niin syvällistä pappia, ja lohdutetaan kiinnijääviä enemmän tai vähemmän ontoin sitaatein...

Mutta sarjassa on kolme sovittavaa ja minulle tärkeää elementtiä. Yksi on tietysti vanhan italialaisen pikkukaupungin viehättävyys: miten pehmeän lämmin voikaan olla kokonaan karun kivinen kaupunkimiljöö! Toinen on italian kieli, joka sarjassa on sen verran yksinkertaista, että ymmärrän kutakuinkin kaiken ilman käännöstekstejäkin. Sarja voisi todella olla mainio osa italiankielen käytännön opintoja. Ja kolmas syy on se, että vaikka Don Matteo onkin sinänsä vähän ärsyttävä, sarjassa esitetään loppujen lopuksi varsin luontevasti ja liioittelematta italialaisten mutkatonta katolista perinnekäyttäytymistä. Sellaista voi vain kadehtia täällä hiipuvan luterilaisuuden ankeilla riitamailla...


maanantai 5. elokuuta 2013

Mäessä vai mäellä? Kielellistä hienosäätöä.

Auta miestä mäessä, älä mäen alla!
Auta miestä mäellä, älä mäen alla!

Missä mies on, kun häntä pitäisi auttaa? Jälkimmäisessä lauseessa hän on mäellä, luultavasti sen päällä, ja siellä häntä voisi auttaa esimerkiksi antamalla kiikarin. Ensimmäisessä lauseessa mies on jollakin kohtaa mäkeä, ja luultavimmin sen rinteessä. Siellä hänen omat, hevosen tai liikennelaitteen voimat eivät riitä, ja häntä on syytä käydä auttamaan.

Huomaatte eron. Mäellä kun ollaan, ollaan lähinnä sen päällä. Mäessä taas on epämääräisempi, ollaan jossakin mäen alueella, sen juurella, rinteessä tai päällä. Mäkihyppääjät ovat mäessä, sillä he liikkuvat sen rinteillä. Maisemamaalari on mäellä yleensä vain sen korkeimmalla huipulla, josta näköalat ovat parhaat. Mäeltä näkee seitsemän kirkon tornit, tai sen laella kasvaa puu, jonka oksalla ylimmällä istuva kerttunen näkee jonkinmoisen osan Hämeen sinisistä järvistä.

Samalla tavalla noustaan myös harjulle, jossa polku kulkee myös sen ylimpiä huippuja hyväillen. Voisimme kuvitella ammatti-ihmisen, esimerkiksi metsästäjän, puunkaatajan tai sienestäjän, joka työskentelee jossain harjun alueella tai tienoilla, menneen harjuun eli olevan harjussa. Tämä muoto on nykyään harvinainen, mutta sellaista esiintyy vanhemmassa kirjallisuudessa, kun kielitaju vielä oli alkuperäisempi ja luonnollisempi kuin nyt, yleiskielen ja sääntelyn jäykistäminä aikoina.

Vesi kantaa toisenlaisia mielikuvia. Jos ollaan Längelmävedessä, ollaan ilmeisesti tuon nimisen järven veteen ainakin osaksi uponneena. Mäessä tai harjussa olemisesta ei synny mielikuvaa että oltaisiin hiekkaan uponneina. Saari tai poiju voi sijaita Längelmävedessä, mutta näkötorni on mäellä.

Entäpä järven lahdet sitten? Järven selällä käy vielä tuuli, mutta lahdissa on jo tyyntä. Lahdella soljuu joutsenpari tai vene, lahdessa kasvaa lumpeita. Merkillistä, että sisäinen paikallissija onkin useimmissa tapauksissa yleisempi paikan ilmaisija. Tämä selittää, miksi vanhemmiten sanottiin Mäntyharjussa, Vesilahdessa tai Sääksmäessä. Oltiin ikäänkuin yleisesti harjun tai mäen tienoilla, ja sitä myöten myös siitä nimensä saaneella paikkakunnalla, jossain, lähempänä tai kauempana.

Jos olemme Mäntyharjulla, olemme mielikuvissamme sennimisen harjun päällä. Jos sanomme Sääksmäellä, olemme mielikuvissamme esimerkiksi Rapolan harjun päällä — siellähän se vanhojen tarinoiden sääksen pesäpuu sijaitsi, korkealla, lähellä lakea tai peräti laella.

Kellä on (kieli)korva, se kuulkoon! Ja kirjoittakoon tekstinsä tarkasti, ettei ymmärtämistä pääse sotkemaan mikään asiaan kuulumaton vieras mielikuva! Aleksis Kiven tai Juhani Ahon suomenkieli saattaa jostakusta tuntua vanhahtavalta, mutta heillä oli kumminkin jäljellä vielä alkuperäisen kielikorvan tuomaa tarkkuutta. Ja hohtoa, sanallista loistoa! Se on monilta ammattikirjoittajiltakin päässyt tyystin katoamaan.

lauantai 3. elokuuta 2013

Yleiskieli, kirjakieli, vallan käyttöä nekin


Yle Fem on jälleen lähettänyt hyvin tehdyn ohjelmasarjan ruotsin murteista. Tänään se päättyi rikssvenskan, yleiskielen historian esittelyyn. Ohjelmassa todettiin, että yleiskielen ja sen ääntämisen syntyyn ei välttämättä pyritty ymmärrettävyyden lisäämiseksi, vaan paljon raadollisemmista syistä. Kautta historiansa ihmiset ovat yrittäneet eri keinoin kohota ylöspäin hierarkiassa, ja samalla painaa muita alemmas. Kielen käyttö on yksi tehokkaimmista tavoista osoittaa kuulumista johonkin ylemmäksi koettuun ryhmään.
Ohjelmassa esitettiin useita herkullisia esimerkkejä ääntämisen muutoksista Ruotsin yleiskielessä, mutta olisikohan vielä havainnollisempaa tarkastella Englannin englantia, sitä kun televisio työntää tuutistaan varsin paljon? "Rahvaan" englantia näytetään yleisesti puhuttavan paljon kirjaimellisemmin kuin kaikkein hienointa Öxxxsföödin kiemurtelua. Jälkimmäisessä juuri mikään vokaali ei äänny sellaisenaan, vaan mitä ihmeellisimpinä diftongeina tai jopa triftongeina. Öxxxsföödin mongerrus on itse asiassa suorastaan farssimaisen koomista verrattuna englannin alkuperäiseen ja yhäkin olemassa olevaan yksinkertaisempaan muotoon. Englannin yhäkin vahva luokkayhteiskunta käyttää kielen ääntämistä yhtenä tehokkaimmista erottelun keinoista.
Jos meidän maamme arvohierarkioissa savolainen kielialue olisi länsimurteiden sijasta ollut ylimpänä, saattaisi olla niin että yläluokka veänteleisi nykyisin kieltään vielä hurjemmin kuin kukaan nykysavolainen osaisi edes kuvitella...
Suomen koululaitoksessa pyrittiin pitkään kitkemään kieltä vapaaksi kaikenlaisesta murteellisuudesta. Arvohierarkiat kuulsivat erityisen hyvin läpi opettajien asenteissa: "Älä puhu tuota murrettasi, se on niin  kauhean rumaa!"
Luojan kiitos nykyiset asenteet ovat pehmenneet niin paljon, että murteitakin taas siedetään - ja niillä jopa koketteeraillaan. Minusta se on hyvä aivan samalla tavoin kuin monet rinnakkaiset ilmaisutavat tai esimerkiksi paikannimien taivutuksen suuretkin erilaisuudet. Osittain tämä suvaitsevaisuus varmasti johtuu yhteiskuntamme homogeenisuudesta. Kovin suuria perinnöllisiä luokkaeroja ei meillä ole.
Sitten on tietysti virkakielen ongelma, mutta senkin koukeroisuuden ja eksklusiivisuuden kimppuun on jo hallinnollisestikin käyty. Siunausta sillekin työlle!

perjantai 2. elokuuta 2013

Miehitysjoukot Saksassa - vielä tänään!

Snowden-paljastusten yhteydessä on käynyt ilmi, että Saksa on sallinut USA:n ja Englannin tiedustelupalvelujen tehdä omien viranomaistensa kanssa töitä "ulkomaalaisten joukkojen suojaamiseksi". Nyt Saksa ilmoittaa purkaneensa tämän vakoilusopimuksen.

Venäjä veti Saksojen yhdistyessä kaikki joukkonsa pois. Mutta angloamerikkalaisia joukkoja Saksassa lienee noin 100 000 miestä, ja sen lisäksi USA:n ilmavoimien Euroopan-päämaja on Saksassa.

Vuonna 1986 karkasin syntymäpäiviä pakoon Italiaan, ystäväni hotelliin Rooman maaseudulla. Siellä sattui samaan aikaan olemaan Länsi-Saksan liittopäivien edustaja, jonka kanssa puhuin tuntikausia pelkästä saksanpuhumisen ilosta. Hän ihmetteli, miten me suomalaiset uskallamme asua Neuvostoliiton miehittämässä maassa. Hän ei ollut uskoa korviaan, kun kerroin, että mikäli Suomessa on jokunen neuvostosotilas, he kaikki ovat jollakin postilla maansa suurlähetystössä. Suomessa on vain suomalainen armeija.

Sen sijaan kysyin tältä saksalaiselta, miten he itse uskaltavat asua miehitetyssä maassaan. Tuolloin venäläisiä oli Itä-Saksassa puolisen miljoonaa, ja lännessä länsijoukkoja lähes yhtä paljon. Myös Italia oli edelleen miehitetty: aivan lähellä oli amerikkalaisten lentotukikohta, muun muassa.

Saksalainen loukkaantui vähän, ja sanoi että se on aivan eri asia. Lännessä on länsijoukkoja sen vuoksi että idässä on venäläisiä. Entä nyt? Venäläiset lähtivät, jenkit ja britit jäivät.

Olisi se outoa, jos täällä Suomessa kuljeskelisi vieraan valtion sotajoukkoja, joilla kaiken lisäksi olisi monia erioikeuksia! Kyllähän se vähän hermostuttaisi. Mutta 2. maailmansota ei ole ohi, ennenkuin Saksa on kokonaan omalla pohjallaan.

torstai 1. elokuuta 2013

Haltia — ei Kersti Juva tehnyt virhettä!


Professori Kersti Juva ottaa syyn niskoilleen, kun tuli Tolkienia suomentaessaan käyttäneeksi sanaa 'haltia' merkitsemässä myyttisiä olentoja. Kielenhuoltotalibanit ovat häntä siitä j:n puuttumisesta ojentaneet.

Juva pitäytyy kuitenkin vanhassa käytännössä, jonka minäkin opin kouluaikoinani 1940- ja 1950-luvuilla. Norssin yliopettaja tri V.A.Haila otti tämän esille sellaisissa tapauksissa, joissa oppilas oli kirjoittanut tekijänimen ilman j:tä, esimerkiksi 'autoilia' tai 'sotkia'. Hänen mukaansa — ja todellakin yleisen vakiintuneen tavan mukaan — sanat 'haltia' ja 'haltija' ovat eri sanoja, joilla myös on eri merkitys. Kielenhuoltaja viittaa nykynormistoon, ja tulkitsee samassa yhteydessä myyttisen olennon nimeämistä yksioikoisella tavalla.

Tuohon vakiintuneeseen tapaan viittaa myös Kersti Juva. Hän sanoi luulleensa sanoja erillisiksi. Puolustan Juvaa jyrkästi. Sitä paitsi sanan 'haltia' voi rinnastaa Juvan luomiin muihin uudissanoihin kuten 'örkki', josta myös on tullut yleisessä käytössä viihtyvä sana.

Suomessa on satoja paikannimiä, jotka ovat 'haltian' muotoisia. Apia, Ania, Haltia (Pälkäneellä), Sotkia, Kukkia... Vaikka niistä useimmat eivät lienekään tekijämuotoisia, joku saattaa olla sellainenkin, Kukkia esimerkiksi. Jopa Apiankoskesta on joskus arveltu samanmoista.

Meillä on myös murteellisesti taipuvia paikannimiä, kuten Rauttu > Rauttunselkä, pohjoisin Vanajan selistä. Joissakin kartoissa se on taivutettu oikeaoppisesti yhdellä t:llä, joissakin paikallisen käytännön mukaan. Sanotaan myös 'Sääksmäessä', 'Vesilahdessa', 'Tyrväässä', vaikka ulkoinen paikallissija alkaakin vallata alaa. Suomenkielen ihanuuksiin kuuluu juuri tällainen monimuotoisuus. Huittisissa ja Kaustisella ovat juuri sellaisia hauskuuksia, joista ei ikinä pitäisi vapaaehtoisesti luopua.

Samoin on 'haltian' ja 'haltijan' kanssa. Onhan suomessa muitakin täysin omintakeisia ilmaisuja kuten vaikkapa 'kvartetti' ja 'kvartetto', jotka merkitsevät eri asioita. "Hyvä haltia" on aivan erilainen otus kuin "hyvä (tavaran, omaisuuden tai viran) haltija".

Väittelystä ' haltian' ja 'haltijan' ympärillä antaa Wikipedia ihan hauskan kuvauksen.

Haltia on haltia, ja Viro on Eesti! Jälkimmäisessä riidassa olen prof. Kettusen kannalla, edellisessä taas Hailan - Juvan linjoilla.