perjantai 27. heinäkuuta 2018

Tarina tasa-arvosta (uusinta)

Tähän väliin uusinta jutusta jonka kirjoitin joulukuussa 2009. Aihe ei koskaan vanhene.

Muuan blogisti mietiskeli tasa-arvoa: "Tasa-arvo on sellainen tavoite, joka kuulostaa kivalta, on käytännössä mahdoton saavuttaa, ja saa kannattajansa vihaamaan todellisuutta ja ihmisiä, jotka siitä ovat vastuussa".

Blogisti lisäsi tähän vielä: "Mikään tasa-arvoideologia ei myöskään pyri tasa-arvoon, vaan tasaamaan tilit oman viiteryhmän ja vastapuolen menestyneimpien kanssa".

Hän sai tällaisen vastauksen: "Eikös 'Mahdollisuuksien Tasa-arvo' -ideologialla pyritä saavuttamaan juuri sellainen yhteiskunta, jossa ei katkerana tasailla tilejä, vaan nimenomaan annetaan menestyjien menestyä?"

Tästä saattaisi löytää viitteitä poliittisiin ajatusmalleihin esimerkiksi vasen-oikea-akselilla. Mutta ajattelua pitäisi tarkentaa määrittelemällä hiukan lisää termejä.
Ei pitäisi sekoittaa toisiinsa sanoja "tasa-arvoisuus", "tasavertaisuus" tai esimerkiksi "tasapäisyys". 

Matti ja Kalle saavat tasa-arvoisina asettua lähtöviivalle. (Ja heillä on tasa-arvoisina paljon muitakin yhteisiä oikeuksia). Mutta koska he eivät juoksijoina ole tasavertaisia, Kalle tulee maaliin ensimmäisenä. Tästä syntyvät sitten ne ongelmat.

Mattia harmittaa häviö, ja jos Kalle saa palkinnon, Mattia harmittaa myös se ettei hän itse saa yhtä paljon. Matin vanhemmat vaativat tasa-arvoa, joka heidän mielestään tarkoittaa sitä, että kaikki tulivat ensimmäisinä maaliin, ja saavat saman palkinnon. Kallen on esimerkiksi juostava hitaammin, ja annettava puolet palkinnosta Matille.

Tilannetta selvittämään tulee ammattiauttaja, joka järkeilee: koska poikia ei millään tahdo saada tasavertaisiksi, tasa-arvoon on pyrittävä kieltämällä juoksukilpailu kokonaan. Kaikki saavat juoksennella mihin suuntaan vain, eikä maaliviivaa ole.

Ammattiauttaja lähti etenemään tasapäisyyslinjallaan, kieltoja tuli yhä enemmän, ja lopulta kävi niin, että Matti, Kalle ja muut pojat pantiin marssimaan rinta rinnan, tasatahtiin. Marssin suunnan ja vauhdin määräsi ammattiauttajan esimies, ja niiden suhteen ei ollut valitusoikeutta, sillä esimies jos joku tiesi mitä tasa-arvo on. Tai näin hän sanoi.

Esimies ei kantanut huolta siitä pikku ristiriidasta, että hän tiesi paremmin kuin muut, eli oli anti-tasa-arvolaisten nilviäisten ja roskaväen hampaissa tasa-arvon petturi. Pian ei sellaista uskaltanut kukaan ääneen sanoakaan, sillä esimiehestä tuli suuri kansanjohtaja, jolla oli valta tuomita kaikki epätasa-arvosta epäillyt ankariin rangaistuksiin.

Pari päivää myöhemmin kirjoitti bloggeri Ruukinmatruuna pitkän jutun, jossa käsiteltiin samaa teemaa.

keskiviikko 18. heinäkuuta 2018

Trump ja Putin - viholliskuvat ja veljeily



Presidentti Trump oli kiusaantunut Helsingin-kokouksessa syytöksistä joiden mukaan Venäjä oli sekaantunut USA:n vaaleihin. Hän puhui asiasta sen vuoksi vähän löysästi. Tämän seurauksena Trumpia syytellään kotimaassaan nyt vihollisen kanssa veljeileväksi maanpetturiksi.

Ranskan presidentti Macron tapasi Putinin viime vuonna. Macronin vastustajat ja osa omistakin kannattajista hermostuivat pahanpäiväisesti.

Sekä Macron että varsinkin Trump ovat tulleet vallassa olleen poliittisen rälssin ulkopuolelta. Heitä kohtaan vallitsee sen vuoksi ankara kauna ja syvä katkeruus valtansa menettäneiden keskuudessa, ja kun osa mediasta on tottunut toimimaan tuon syrjäytyneen rälssin kanssa, sekin osallistuu tähän vihanpitoon.

Emme edes voi kuvitella poliitikkoa, puoluetta tai ideologiaa ilman "vihollista", jota vastaan periksi antamatta "taistellaan". Viholliskuva on näille välttämätön, se oikeuttaa heidän olemassaolonsa ja taistelunsa.

Tämän vuoksi viha, leppymätön ja katkera viha on niin keskeinen ilmiö sekä kansojen sisällä että niiden välillä. Tämän vuoksi myös "veljeily" on yleisen käsityksen mukaan silkkaa "petturuutta".

Kun siis joku Trump, oudosti ja ehdottoman epädiplomaattisesti käyttäytyvä valtionjohtaja käy keskustelemassa kansainvälisten häirikköjen kanssa, tapaa sekä pirun (Kim) että belsebuubin (Putin), sitä pidetään paheksuttavana. Entäpä jos henkilökemiat osuvat edes sen verran yksiin, että herrat voivat ainakin sanoa tuntevansa toisensa? Eikö se olekin äärimmäisen arveluttavaa? Entäpä jos se tavalla tai toisella edistääkin keskinäistä toimeentuloa ja sitä myötä rauhaa? Sehän juuri tässä pelottaakin, syistä joita kuvasin edellä.

Viha, katkeruus ja kauna kuuluvat ihmisluonnon keskeisiin tunteisiin. On kutakuinkin normaalia, että ihminen syyttää omista ongelmistaan muita, sen sijaan että pyrkisi tutkimaan ongelmiensa syitä ja mahdollisesti korjaamaan niitä. Sosiaalinen media, tämä some on tuonut sen näkyviin oikein kunnolla. Kun ihmisluonto nyt kerran on tällainen, on erityisen helppoa kiihottaa ihmisiä toisia vastaan. Tällä tavoin jokainen valtaa, asemaa, mainetta tai rahaa hamuava toivorikas ideologinalku voi lähteä kokeilemaan siipiensä kantavuutta.

Siitä miten on, ei voi päätellä miten asioiden tulisi olla. Totunnaisuus voi sokaista meitä näkemästä tarkemmin. Status quo voi olla petollinen.

Tämän vuoksi olen sitä mieltä, että presidentti Trumpin omituisista alotteista voi olla jotain myönteisiäkin seurauksia.