keskiviikko 30. toukokuuta 2012

Vaikuttavaa arkkitehtuuria 1: Hadrianuksen pyöreä saari

Edellisen jutun kuva keisari Hadrianuksen valtavan "villan" Canopus-altaasta johti minut miettimään niitä arkkitehtuurin ilmiöitä jotka ovat tehneet minuun suurimman vaikutuksen. On helppo aloittaa Tivolissa sijaitsevan Villa Adrianan vanhimmasta ja henkilökohtaisimmasta osasta. Teatro Marittimoksi harhaanjohtavasti kutsuttu merkillinen pyöreä saari rakennettiin vuosina 117 tai 118 keisarin vaimon Vibia Sabinan omistaman villan alueelle. Sitä ympäröi pyöreä portiikki eli pylväskäytävä joonialaisin kolonnein. Tämä joonialainen pylväsjärjestelmä on antiikista lähtien usein symbolisoinut taiteita, kauneutta ja oppineisuutta, ja se on paikallaan juuri tässä yhteydessä (kuvan alla otin 80-luvun puolivälissä):


Pylväskäytävän seinillä oli stukkokoristeita ja reliefejä, joissa kuvattiin meren olentoja, laivoja ja myyttisiä hahmoja. Kaikki lienee ollut hohtavan valkoista, ellei sitten koristeellisissa osissa ollut myös maalauksia, keisarin suosimaan kreikkalaiseen tapaan. Wikimedia Commonsista löytämäni kuva näyttää saaren keskellä olevan avoimen alueen joonialaisten pylväiden päällä lepäävine kaarevine arkkitraaveineen, 1900-luvulla tehdyn osittaisen rekonstruktion jälkeen:


Saarella on joukko huoneita, joista eräs on osoittautunut kylpyhuoneeksi, toinen taas käymäläksi. Muissa huoneissa on epäilemättä ollut muuta elämiseen tarvittavaa, ehkä myös kirjoja. Niitä on joka tapauksessa ollut suunnilleen saman aikaisessa Filosofien saliksi vähän väärin kutsutussa kirjastossa aivan pyöreän saaren ja sen portiikin takana. Myöhemmin syntyivät sitten saaren toiselle puolelle isommat kirjastot, sekä tietysti varsinaiset palatsin rakennukset.

Kun jättiläismäinen alue on valmis tai valmistumassa, on helppo kuvitella merkillinen sivistyskeisari saarelleen omaan rauhaansa vetäytyneenä, lukemassa, keskustelemassa, suunnittelemassa tai musiikkia kuuntelemassa. Puinen kääntösilta on käännetty sivuun. Ympärillä kuhisee sitten satoja, ehkä tuhansiakin ihmisiä valtavan alueen eri osissa, palatsissa, kylpylöissä, lammikoitten ja altaitten ympärillä, sekä rakennusten alla kulkevissa huoltokäytävissä. Lukuisista suihkulähteistä solisee vesi. Sekin solina on varmasti kantautunut Pyöreän saaren rauhaan, jossa yhä sairaampi keisari epäilemättä oleskeli varsin usein. Alla on alunperin vuonna 1905 valmistunut kartta alueesta; vain pienestä osasta siitä toki, sillä tuo hämmästyttävä ja ainutlaatuinen alue on monin verroin suurempi, ja suunniteltu huolella myös alueen kumpuilevan maaston mukaan.


tiistai 29. toukokuuta 2012

Kuva-arvoituksia


Tässä kuvassa on nuori äiti pienen poikansa kanssa eräänlaisella torilla. Vasemmalla on kaikenlaisia putiikkeja, ja taustalla on pari varsin isokokoista patsasta. Missä ihmeessä tuo tori mahtaa olla?


Tässä kuvassa taas joutsen puhdistaa höyheniään altaassa, jota ympäröi pylväitä ja patsaita. Mikä ja missä? Vihjeenä kerron, että kysymys on eräänlaatuisesta arkkitehtuurin maailmannäyttelystä, hyvin vanhasta ja hyvin kuuluisasta, jonka keräsi kokoon ja suunnitteli muuan asiaan hyvin perehtynyt ja vaikutusvaltainen henkilö. Itse asiassa hän jopa oli maailmansa vaikutusvaltaisin mies.

Kuvat olen ottanut 1980-luvulla, jolloin matkustin paljon maassa josta nyt on kysymys.

lauantai 26. toukokuuta 2012

Kummallista musiikkia jousikvartetille


Vähän noloa on olla liikkeellä omassa asiassa, mutta houkutus on nyt liian suuri. Olen parin viime vuoden ajan kirjoittanut jousikvartetille joukon kappaleita, aika monimutkaisia ja hitaasti rakentuneita. Arvelin jo Streichquartettsatzien saaneen päätöksensä, mutta sitten yhtäkkiä sain vielä idean. Ylimääräinen kappale valmistui muutamassa päivässä, ja kyllä siitä aika omituinen tuli.

Kävin nimittäin läpi vanhan suosikkini Venosan 1500-lukulaisen ruhtinaan Carlo Gesualdon sävellyksiä, ja eteen tuli dramaattinen lemmenmadrigali Moro lasso. Sen ensimmäiset neljä tai kuusi sointua ovat jääneet historiaan merkillisinä ja myyttisinä, ja äkkiä mieleen tuli niiden vastakohdaksi muuan gregoriaaninen Alleluia-sävelmä. Siinä olikin koko tarina. Mutta kyllä sitä pitää vielä hiukan selittää, niin kummallinen kappaleesta todella tuli.

Kappale alkaa noilla Gesualdon mystisillä soinnuilla, ja jatkuu sitten yhä synkempänä, ikäänkuin nuo soinnut olisivat herättäneet tuskallisen kysymyksen. Kun se lopulta on esitetty, seuraakin tauko. Sitten alttoviulu alkaa itsepintaisen gregoriaanisen melodian, johon vähitellen molemmat viulut yhtyvät jonkinlaisena taivaallisena polyfoniana. Sello näppäilee rytmiä niiden alla, ikäänkuin käynnissä olisi jokin enkelien blues, ja lävitse mennään reipas kierros kvinttiympyrän kaikkien sävellajien kautta.

Sitten taivaallinen blues vähitellen himmenee ja loppuu. Jälleen pitkä tauko, ja gesualdomainen kysymys syttyy uudestaan. Tuskaiset riitasoinnut purkautuvat toki duuriin, mutta olennainen osa kysymyksestä on jäänyt selvästi vastausta vaille. Jälleen tauko, ja kappale loppuu hiljaiseen muistumaan enkelten laulusta.

Tuli mieleen, että tässä syntyi oma hautajaismusiikkini, niin sairaalta kuin ajatus saattaa tuntuakin. Tätä vahvistaa vielä se sävelaihelma joka gregoriaanisen jakson lopulla kehkeytyy: mielestäni siinä on muistuma tutusta ruotsalaisesta karjamajavirrestä.

Sibelius6-ohjelman syntetisaattori soittaa musiikin, enkä juuri voisikaan muuta käyttää, kun tekijänoikeudet estävät tehokkaasti "oikean" esityksen laillisen julkaisemisen. Mutta mielessäni on käynyt kuitenkin tehdä sitten joskus video jossa käytetään ystäväni luontokuvaaja Jorma Aholan valokuvia. Saa nähdä toteutuuko se koskaan.

Olen vieläkin epävarma siitä, onko tämä kappale täydellinen floppi. Minusta siinä kuitenkin on sisältöä vähintään yhtä paljon kuin monin verroin mutkikkaammissa kvartettikappaleissani. Toivottavasti videon raju pakkaus jättää nuotit edes jotenkin luettaviksi, muusikkolukijoitani ajatellen.

perjantai 25. toukokuuta 2012

Loput lasten sävellykset, ja kenraalipastorin kohtalo


Tässä ovat viimeiset kahdestatoista Yhtenäiskoulun alaluokkalaisen oppilaan sävellyksestä vuodelta 1966. Laulut ja niiden tekijät ovat

Kissanpoikanen - Ilkka Sammalkorpi
Pikku pupu järven jäällä - Päivi Äärynen
Sukkela suutari - Lasse Mäntynen
Olin minä kerran kylässä - Anna-Maija Sysiharju

Kaksi ensimmäistä tekstiä on muistaakseni peräisin koulussa käytetystä Somerkiven Lasten omasta aapisesta. Muista en ole varma. Mutta hauskoja laulut ovat, ja melodioiltaan täysipainoisia. Kyllä niille jotain pitäisi tehdä...

Muutamien luokkien kanssa tehtiin myöhemmin kollektiivisesti lauluja. Tokaluokkalaisten kanssa syntyi laulu Olipa kerran Aapeli, ja tämä Aapeli-parka joutui moniin kommelluksiin, kuten esimerkiksi putosi kuralätäkköön.

Kolmasluokkalaisten kanssa tehtiin Keskiyön kauhutango, asiaankuuluvasti aiheesta "On keskiyö, kello kakstoista lyö". Huumorintajulleen ominaisesti lapset ironisoivat koko kauhukertomuksen sen lopussa, kun "faija" kävi jääkaapilla. Sitä eivät kummitukset eivätkä luurangot enää kestäneet, ja katosivat kauhuissaan.

Neljäsluokkalaiset olivat sofistikoituja. Heiltä syntyi "Uolevin ja Matildan lav-stoori", taisipa olla jonkun suositun elokuvan mukaan. Huippukohta on laulun lopussa, kun luetellaan nimeltä kaikki 22 lasta jotka he saivat. Lista on tässä:

Juuso ja Hiski ja Kustaa ja Elmeri,
Lyyli ja Iida ja Manta ja Hillevi,
Impi ja Lempi ja Emma, Uuno ja Amanda,
Roope ja Toope ja Eetu, Huuko ja Justiina,
ja Ville ja Kille ja Kalle ja Loviisa.

Valitettavasti laulu on monesti joutunut sensuurin hampaisiin. Uolevin ammattia on pidetty loukkaavana, se oli "kenraalipastori", ja hänen ominaisuuksiaan on vaadittu siistittäviksi, hän nimittäin oli luokan äänestyksen tuloksena "kalju, komea ja kierosilmäinen". Myöskään tätä laulua ei kuulemma pitäisi esittää lapsille, jos joukossa on yksikin jonka nimi esiintyy listassa. Oikeilla sanoilla tätä laulua ei kukaan olekaan tietääkseni levyttänyt.

Noh, katoavaa kansanperinnettähän alkaa jo olla Pepin isän Efraim Pitkätossun ammattikin. "Neekerikuningas" on aivan liian hyi hyi meidän mentaalihygieniselle ajallemme.

keskiviikko 23. toukokuuta 2012

Lisää lapsisäveltäjiä: Anna-Maija Siro


Tässä on kolmas näyte alle 10-vuotiaitten oppilaitteni sävellyksistä 1960-luvun Helsingin Yhtenäiskoulusta. Vuorossa on Anna-Maija Siro, jonka Kirsi Kunnaksen tekstiin tekemä laulu Aa aa lapsoseni kulkee komean sibeliaanisesti 5/4-rytmissä. Sääli että laulu jää kesken, mutta syy on ehdottomasti Kirsin. Mitä meni sotkemaan rytmiä jatkossa! Sama vika on monissa muissakin lasten tekemissä lauluissa. Kun runo yhtäkkiä alkaa tehdä temppuja, lapselta olisi vaadittu paljon enemmän kokemusta ja taitoa pulmien selättämiseksi.

Mutta sen verran olen onnistunut lähteitä tutkimaan, että vertailu lasten ja kilttien lastenlaulutätien kesken päättyy kaikin tuomariäänin lasten hyväksi. Tällä videolla olevan Anna-Maija Siron laulun Äidin ruusu sanat ovat Lasten omasta aapisesta, mutta tyttö tekee siitä monin kerroin sulavamman ja kauniimman laulun kuin muuan täti jonka nimeä en tässä henno sanoa.

Edellisillä videoilla on kaksi keinulaulua. Toinen Keinu (Sano tahdotko keinussa keinahtaa) on alun perin R.L.Stevensonin teksti, jonka Aale Tynni suomensi. Senkin on muuan täti julkaissut sävellettynä, mutta Kirsi Heleniuksen sävelmä on monin verroin lennokkaampi ja hallitumpi kuin tuon aikuisen. Toinen Keinu (Pilviä päin) on tuttu Aaron-Raution pianokoulusta, mutta sen sävelmä ei millään osa-alueella pärjää pikkuneiti Liisa Forsiuksen aivan omintakeiselle sävellykselle.

Tämän voi todistaa myös meidän mainion musiikkikirjastomme täti, joka oli aivan häpnaadilla päähän lyöty, kun soitin hänelle ensin aikuisen tekemän sävellyksen, ja sitten alakoululaisen lapsen.

Entäpä jos yrittäisin julkaista näitä lauluja, joitakin ehkä varovasti täydentäen? Ensimmäiseksi olisi selvitettävä nuorten säveltäjien tämänhetkinen henkilöllisyys. Heidänhän tuo tekijänoikeus on perimmältään. Mielessäni muhii mahdollisuus käyttää Googlea ovelasti tähän tarkoitukseen...  

tiistai 22. toukokuuta 2012

Lasten lauluja, ja kaksi muuta asiaa


Tässä lisää alaluokkalaisten laulusävellyksiä Helsingin yhtenäiskoulusta vuodelta 1966. Päivän säveltäjä on Kirsi Helenius, notkeitten duurisävelmien mestari.

Salamoi, mutta jyriseekö?

Facebookin stadilaiset kirjeenvaihtajat kertoivat aamulla meren suunnan mustista pilvistä ja jyrinästä. Mutta sadetta ei kuulemma tullut.

Logiikan klassinen totuustaulukko syntyy juuri salamoinnista ja jyrinästä. 0) Ei salamoi eikä jyrise, 1) Ei salamoi mutta jyrisee, 2) Salamoi mutta ei jyrise, sekä 3) Salamoi ja jyrisee.

Jos otamme sateen mukaan kolmanneksi elementiksi, kuinka monta mahdollisuutta sitten saamme? Ja yleistäen: jos elementtejä on n kappaletta, kuinka monta mahdollisuutta saamme?

Yöpukulaki

Torniossa löydettiin alaston unissakävelijä aamuyöllä, ja ihan kelteisillään. Tapaus on otettava vakavasti, sillä yleistyessään moinen käytös voi vakavasti järkyttää yhteiskunnan siveellistä tilaa. Vetoankin nyt hallituksen täteihin, joilta tulee jatkuvasti edistyksellisiä lakiehdotuksia elämäntoimien rajoittamiseksi: Säätäkää jo ihmeessä laki alastomana nukkumisen kieltämiseksi. Samalla parannettaisiin valvontaviranomaisten työllisyyttä. Tosin pelkään jo, että oppositio käy ärhäkästi esityksen kimppuun. Koskeeko yöasutta nukkumisen kielto myös Chanel-viitosta?

maanantai 21. toukokuuta 2012

Pikku säveltäjiä 1960-luvulta


Musiikinopettajana Helsingin yhtenäiskoulussa olin alusta pitäen sitä mieltä, että lapset kykenevät vastaanottamaan taidemusiikkia aivan itsestään selvänä asiana, ja että he myös pystyvät itse tekemään sitä. Yläluokkalaiset kuuntelivat fuugia, ja tekivät sellaisia puheesta. Parhaimmat niistä olivat todella hauskoja ja tehokkaita, ja niitä esitettiin riemulla.

Pienempiä lapsia innostin säveltämään lauluja. He valitsivat jonkin itseään miellyttävän runon, ja alkoivat miettiä miten he sitä voisivat laulaa. Jotkut yrittivät urheasti kirjoittaa nuottejakin, mutta sehän riitti että lapset lauloivat sävellyksensä minulle. Riittävän monta kertaa, jotta kaikki yksityiskohdat olisivat käyneet selville. Itse en muutellut tai korjannut mitään.

Lauluja syntyi sen verran paljon, että tein kahteentoista soitinsovitukset, ja onnistuimme pääsemään oikein radioon niitä nauhoittamaan. Mukana olivat sellaisetkin joiden laulutaito ei ollut aivan parasta luokkaa, ja sen toki kuuleekin äänityksistä. Mutta minusta oli tärkeää että kutakuinkin kaikki saivat olla mukana.

Tämä tapahtui vuonna 1966. Kun musiikkiosaston tädit kuulivat tuotokset, he kauhistuivat. Eihän tuollaista voi lähettää radiossa! Vähän vääriä ääniäkin! Eikä radiossa sitäpaitsi ole sopivaa ohjelmaotsikkoakaan tällaisille. Lastenlauluja voi toki esittää, jos ne olivat oikeiden laulajasetien tekemiä, siis ainakin melkein taidetta. Malmsténia siis ja jotakuta muutakin - ehkä.

Niin sitten kävi, että tätä nauhaa ei koskaan lähetetty ohjelmissa, vaikka koulujen musiikinopetuksesta jo oli alkanut kovaakin yleistä keskustelua. Onneksi nauhaa ei sentään hävitetty, vaan sain siitä kopion. Tässä ensimmäinen kolmesta tai neljästä videosta jonka niistä tein. Siinä on kaksi laulua neidiltä nimeltä Liisa Forsius, tuolloin korkeintaan 10 vuoden ikäinen. Kuunnelkaa! Eikös näistä voisi saada lisäsanoilla vähän pitempiäkin? Siis "taiteellisempiakin"...

Ja jos joku lukijoista sattuu tuntemaan 60-luvun tytön nimeltä Liisa Forsius, ottakaa häneen yhteyttä!

lauantai 19. toukokuuta 2012

Mamuvastaisuutta kasvimaailmassa

Suomessa aletaan Aamulehden mukaan ankarat talkoot niinsanottujen "vieraslajien" hävittämiseksi. Ensimmäiseksi hävitetään kasveista jättiputki ja jättipalsami, sitten on mm. lupiinin vuoro. Operaatioon uppoaa miljoonia euroja.

Jättiputken hävittämisen vielä ymmärtää. Se on myrkyllinen ja haitaksi ihmisille. Jättipalsamista en olisi niin varma. Minullakin on ollut puutarhassa tätä Himalajalta kotoisin olevaa komeaa kasvia. Mutta lupiinin kohdalla olen suorastaan hämmästynyt. Typpeä maahan sitovana se on erinomainen maanparannuskasvi, ja tienvarsilla komeaa nähtävää. Sitäpaitsi siitä on jo kehitetty rehuksi sopivia lajikkeita.

Vieras- tai tulokaslajien kohdalla mielipiteet ovat olleet jyrkkiä ja ehdottomia. Ne ovat ikäänkuin varjokuvia ihmistulokkaita koskevista käsityksistä. Voi olla että olen väärässä, mutta välistä on tuntunut siltä kuin juuri ne henkilöt, jotka kiivaimmin puolustavat ihmisten "monikulttuurisuutta", myös kiivaimmin vastustaisivat sitä kasvien ja eläinten osalta.

Vaikka ilmasto ei muuttuisikaan niin perusteellisesti kuin jotkut uskovat, uusia lajeja tulee maahan kaiken aikaa. Tätä immigraatiota on lähes mahdoton vastustaa. Aikojen kuluessa meidän maisemamme on muuttunut moneen kertaan, ja tulee muuttumaan vastakin. Ylenmääräinen puritaanisuus menee joillakin luontoihmisillä joskus epärealistisen pitkälle.

Me olemme olleet ylpeitä täälläpäin sijainneesta sammakonkellon ainoasta eurooppalaisesta esiintymästä. Uusien karttojen mukaan sen esiintymiä on nykyään jo kolme, kaikki suhteellisen lähellä toisiaan. Kamalaa, nyt sammakonkello vyöryttää Suomen!

Paljon enemmän meidän tulisi olla huolissamme tehomaatalouden aikaansaamista kasviston ja eläimistön muutoksista, ja esimerkiksi siitä että tienvieret yleensä niitetään nurin ennenkuin sen kasvit ovat ehtineet siementää. Siinä menevät peurankellot, mesiangervot ja ruusuruohot sen sileän tien - mutta ovathan pientareet sitten kovasti siistin näköisiä...

torstai 17. toukokuuta 2012

En tiedä

Olen tullut sellaiseen tilanteeseen blogin kirjoittajana, että motoksi voisin valita vaikka Tuomas Anhavan haikun, minirunon:

Tulen ja menen.
Yhä vaikeampi on
sanoa mitään.

Suuri osa pohtimistani asioista on näet sellaista, että voisin ilmaista kantani vain suurin piirtein. Toisaalta, mutta taas toisaalta. Ja tähänkin saakka pääseminen edellyttää loputonta kysymyksenasettelun viilausta: vastaanko todella juuri noin esitettyyn kysymykseen?

Otetaan esimerkki. Uutiset kertoivat, että Norja lakkauttaa valtionkirkon, eli erottaa kirkon valtiosta. Minusta tuo tuntuu hiukan pahalta, siitäkin huolimatta että myönnän sen ettei valtiolla voi eikä edes pidä olla uskonnollista tunnustusta. Islamilaisten maiden kohdalla tässä ei ole mitään pulmaa. Uskontoon perustuva hallinto ja lainkäyttö on niissä jo moneen kertaan todettu synkäksi ja sairaaksi. Italia ja Ranska ovat käytännössä vahvasti katolisia maita, vaikka valtio ei katolista uskoa tunnustakaan.

Kuitenkin juuri katoliselta suunnalta esitettiin, että EU:n perussopimukseen tulisi merkitä kulttuurin ja hallinnon eetoksen kristilliset juuret. Minä kannatin tuota ehdotusta, sillä siinä itse asiassa kirjattaisiin vain eräs joukko tosiasioita. Euroopan pohja on kristinuskon vahvasti merkitsemä, vaikka se eri aikoina onkin ilmennyt vähän vaihtelevilla tavoilla, ajan kypsyydestä riippuen. Mutta jo pitkään on eurooppalainen humaani ajattelutapa ollut hyvin lähellä kristillistä etiikkaa. Ja sen juuret taas ovat hyvin kaukana, jopa itse uskonnonkin syntymistä edeltäneissä ajoissa.

Olisin siis ilmeisen epäjohdonmukaisesti kovin surullinen, jos Suomi seuraisi Norjan tietä - olisivatpa syyt sitten minkä laatuisia tahansa. Olen siis islamilaisten maiden kohdalla 99-prosenttisesti valtion ja uskonnon erottamisen puolella, mutta kristillisen Euroopan kohdalla prosenttiluku olisi vain siinä 51. Ja mitä Suomeen tulee, prosenttini hupenisi jonnekin 10 tienoille...

Päädyn siis siihen, että kysymykseen "Pitäisikö valtio ja uskonto/kirkko" erottaa toisistaan ei voi sellaisenaan yksiselitteisesti vastata, ja se on tämän vuoksi väärin asetettu. Tiukan johdonmukainen ja jyrkkä ajattelu on pelottavaa ja mielestäni myös typeryyden osoitus. Vain fanaattinen diktaattori tai tällaisen umpimielinen kannattaja voi hyväksyä loputtomien täsmennysten, sivuhuomautusten tai poikkeusten kieltämisen.

Tämä koskee tietysti uskonnollisia kysymyksiä sinänsäkin. Tiedän, että monet suhtautuvat oppeihin ja dogmeihin hyvin konkreettisesti, olivatpa he sitten niiden puolella tai niitä vastaan. Minulla ne taas abstrahoituvat ja muuttuvat hyvin yleisiksi, niin että kysymykset Jumalan olemassaolosta, Marian neitsyydestä tai ruumiin ylösnousemuksesta ovat joko mielettömiä (ensimmäinen) tai mielenkiinnottomia (jälkimmäiset). Mutta jos lähtisin julistamaan omaa oppiani, törmäisin välittömästi toisten ihmisten erilaisiin käsityksiin, olivatpa ne sitten konkreettisia tai eri lailla abstrahoituneita. Julistamisesta ei olisi mitään käytännön hyötyä, ja se aiheuttaisi vain täysin tarpeetonta mielenkuohua ja riitaa.

Sitä paitsi minulla ei ole mitään omaa oppia. On vain joukko erilaisia käsityksiä asioista, ja nekin saattavat näennäisesti olla ristiriidassa keskenään. Abstrakteista käsityksistä voi puhua korkeintaan vertauskuvin, ja nekin voi jokainen vastaanottaja tulkita eri lailla.

"En tiedä" on minusta todenmukaisempi asenne kuin "Tiedän varmasti". "En tiedä" sisältää itsessään lukemattomia täydentäviä ajatuksia, kuten "voi olla", "ans kattoo ny", "toivon niin" tai "pelkään niin". "Tiedän varmasti" leikkaa sen sijaan kaikenlaiset täsmennykset, varaukset ja epävarmuudet pois. Jos elämäksi kutsutulla visailulla olisi lopullinen kaikki vastaukset tunteva tuomari, satsaisin kaikki vetorahani sen pottiin joka tunnustaa, ettei tiedä varmasti.

maanantai 14. toukokuuta 2012

Kuusi kirjaa

Bloggeri Roope Dessutom pohdiskeli taannoin kesäkirjojen valintaa. Lähetin hänelle listan ensiksi mieleeni tulleista lempikirjoista. Lukijoitten iloksi tai ihmetykseksi julkaisen listani tässä.

1) Marguerite Yourcenar: Hadrianuksen muistelmat (1951, suomensi Reino Hakamies)
Hämmästyttävän syvälle menevä tulkinta Rooman arvoituksellisen ja suuren sivistyskeisarin elämästä ja ajattelusta. Erityisen merkittävä on myös kirjan jälkilause, jossa tämä Ranskan akatemian ensimmäinen naisjäsen käy läpi lähteitään, ja kommentoi tulkintojansa.

2) Joel Haahtela: Elena (2003), vuoden 2003 Finlandia-ehdokas. Suurenmoisen kaunis ja arvoituksellinen pienoisromaani, lyhyistä impressioista koostuva, mutta mukaansa viekoitteleva tarina rakkaudesta ja sen arvoituksellisuudesta.

3) Samuel Josef Agnon: Uskollisuuden vala (xxxx, suomentanut Jussi Aro 1966). Israelilaisen nobelkirjailijan unenomaisen mielikuvituksellinen kuvaus ystävyydestä ja rakkaudesta.

4) Jean Giono: Mies joka istutti puita (1953). Poikkeuksena muista suomenkielinen Wikipedia ei kirjoita aiheesta mitään, mutta esimerkiksi saksankielisessä on erinomainen esitys aiheesta. Laajan novellin päähenkilö on paimen joka on päättänyt palauttaa Provencen kuiville ylängöille niiden vehreyden. Kaunis kirja!

5) Marcel Pagnol: Isäni kunnian päivä (1957, suomennos ilmestyi 1964). Omaelämäkerrallinen lapsuudenkuvaus, josta on tehty aivan hellyttävä elokuvakin. Sitä tosin ei tehnyt filmiguru Pagnol itse, vaan Yves Robert.

6) Longos: Dafnis ja Khloē, ehkä noin 300-luvulta. Unelmien Muinais-Kreikan lehdoissa kasvaneiden paimenten romaani, joka tiettävästi oli suuren salaneuvos von Goethen yöpöydällä hänen viimeisinä aikoinaan. Suomennos on muistaakseni Sirkka Ruotsalaisen 80-luvulta. Sitä minulla ei ole. Ravelin unohtumaton musiikki (Dapnis & Chloë) soi mielessä taustalla kun kirjaa lukee.

Listasta puuttuvat mm. Seitsemän veljestä ja Kalevala, mutta niitä ei lasketa, ovat liian itsestäänselviä. Mutta sanottakoon taas kerran, että minun mielestäni kauneinta mitä suomenkielellä koskaan on kirjoitettu on Veljesten viimeinen luku.