Ryōkan ja Teishin - japanilainen lemmentarina

Ryōkan ja nunna Teishin (Yasuda Yukihiko)

Jotkut ikuiset lemmentarinat ovat kummunneet todellisuudesta ja alkaneet elää omaa elämäänsä. Sellainen tarina oli keskiajan kuuluisa Abelardin ja Hëloisen rakkaus, ja sellaisen löytää myös Japanista. Siellä eli kuuluisaksi tullut zen-munkki Ryōkan Taigu (1758-1831), alkuperäiseltä nimeltään Eizō Yamamoto. Hänen munkkinimensä tarkoittaa suurin piirtein "Suurisydäminen pölkkypää". Hän tuli tunnetuksi yksinkertaisesta elämästään vaeltavana kerjäläismunkkina, erakkona vailla omaisuutta, lasten innokkaana leikkitoverina, ystäviensä kanssa mielellään sakeakin juovana ajattelijana, kalligrafina ja runoilijana.

Viimeiset viisi sairaalloista vuottansa hän asui yhdessä 40 vuotta nuoremman zen-nunna Teishinin kanssa. Teishin (1798-1873) oli hänen toverinsa, rakastettunsa ja oppilaansa, ja hän toimitti Ryōkanin piirrokset ja runot myöhemmin julkisuuteen ("Kastepisaroita lootuksen lehdillä"). He kirjoittivat toisilleen klassisiin japanilaisiin mittoihin tehtyjä runoja, joista suomensin tähän muunneltuun haiku-mittaan pari. Alkuperäiset ovat hiukan laajempia, mutta tiivistäminen haikuksi kertonee kuitenkin sisällön ytimen.

Teishin kirjoittaa:

Kuu loistaa varmaan

taas vuorten yllä.

En näe pilviltä sitä.

Siihen Ryōkan:

Pitää kavuta

vuoren huipulle -

sieltä näkyy kirkas kuu.

Teishin:

Oliko unta

että sinut näin?

Iloni suuri - unta?

Ryōkan:

Unta on koko

elämämme, siis

uneksi, uneksi vain!

Vielä yksi Teishinin runo Ryōkanille,  mutta nyt jouduin laajentamaan runon sovelletuksi tankaksi:

Luoksesi voisin

jäädä päiviksi,

vuosiksi voisin jäädä:

Kirkkaan kuun lailla

hiljaa toista katsoen!

Rauhoitettuja suoja-alueita ihmisille?

Katselin dokumenttia, jossa leveähuulisarvikuonoja siirrettiin turvallisemmalle ja vartioidummalle seudulle Kongon tienoiden tuholta ja salametsästykseltä suojaan. Dokumentissa näytettiin ohimennen myös nälkiintyneitä ihmismassoja jotka etsivät suojaa naapurimaista. Siitä tulikin mieleen radikaali ajatus, että pitäisikö ihmisiäkin kohdella yhtä omantunnontarkasti kuin eläimiä? Siis luoda alueita joilla he olisivat turvassa rosvojoukkioilta ja anarkialta?

Luulisi sen Afrikassakin onnistuvan, ainakin jonkinasteisen voimankäytön avulla, jos kerran eläinten metsästys on moniaalla saatu tyrehdytetyksi ja kannat kasvuun. Siitä tulikin mieleen eräs skenario jota olen ennen unia joskus pohdiskellut. Tarina lähtikin jostain unesta. Maasta lähetetty tarkastusretkikunta saapui siirtolaisplaneetalle, ja havaitsi heti katastrofin. Vauraalta näyttävällä jokiylängöllä savusi hävitetty suuri kylä, ja henkiinjääneitä - pääasiassa naisia - oltiin kuljettamassa rosvojoukon keskellä jonnekin pois.

Avaruuslaivan ylivoimaisen teknologian avulla vangitut oli helppo vapauttaa, ja ajaa rosvojoukko tiehensä. Mutta sitten oli heimonsirpaleelle rakennettava uudet asumukset ja toimeentulo, ja aikaansaatava yhteistyö säilyneiden kaukaisempien kylien välillä. Piti siis yrittää rakentaa jonkinlainen kutakuinkin turvallinen yhteiskunta, ja luoda sille mahdollisuudet lähestyä jonkinlaista ihannemallia.

Siinäpä se pulma sitten olikin, enkä vieläkään osaa sanoa miten sellainen syntyisi ja miltä se näyttäisi. Kaikenlaisia kehityksen uhkia putkahtelee esiin miettimisen aikana. Mutta isompikin pulma tuossa skenaariossa oli. Alatasangon heimot olivat vajonneet anarkian ja väkivallan asteelle, ja reunan vuoristoisempien seutujen asukkaat olivat jatkuvien ryöstelyjen kohteena. Asetelma oli vähän sama kuin Novgorodin kronikan kertomuksissa venäläisistä. Naapureilta käytiin ryöstämässä tavaraa, ja elettiin mukavasti niin kauan kuin sitä riitti. Sitten mentiin toisten naapurien tykö, jotka olivat jo selvinneet edellisistä tuhoista...

Minun lähtökohtani oli, että avaruuslaivan kehittynyt eettinen taso esti sen käyttämästä suoranaista väkivaltaa, vaan sen piti muulla tavoin saada rauhallisemmat alueet suojatuiksi. Ylivoimainen teknologia antoi tarkastajille mahdollisuuden käyttää hyväksi esimerkiksi heimojen taikauskoa, eli toimia jonkinlaisina jumaluuksina. Moisia silmänkääntötemppuja onkin helppo kuvitella. Vaikeampi on kuvitella sitä väistämätöntä tilannetta että tarkastajien pitää joskus kuitenkin jalkautua ihmisten keskuuteen ihmisinä, ja opettaa heitä paremmille tavoille. 

Perusidea tietysti olisi, että kun mantereen yhdessä kolkassa olisi opetus, sivistys ja rauhallinen yhteiskunnallinen elämä saatu vakiinnutetuksi, työn pitäisi laajentua. Pitäisi luoda uusia turvallisia alueita joita kehitettäisiin samalla lailla. En usko, että isku anarkian keskuksiin, ja ihmisten rauhottaminen diktatuurin avulla olisi mikään ratkaisu tuon planeetan siirtolaisille. Ennemmin tuon kehityksen pitäisi lähteä ihmisistä itsestään, yhteisöistä jotka tietävät hyötyvänsä rauhanomaisesta järjestelystä. Ja näiden yhteisöjen pitäisi mieluiten vielä fyysisesti sijaita perinteellisillä seuduillaan.

Olisiko Afrikassa sellaisia valtioita, jotka sisäisesti olisivat niin vakaita, lujia ja rauhanomaisia, että kykenisivät laajentamaan vaikutustaan ympäröiviin maakuntiin? Ei imperialisteina vaan opettajina ja esikuvina? Kenia oli joskus suhteellisesti ottaen jonkinlainen mallimaa, mutta sille on Jomo Kenyattan jälkeen tullut paljon takapakkiakin. Maiden rajat eivät muutenkaan Afrikassa näytä noudattavan kulttuurirajoja. Kaikkialla piilee väkivallan uhkaa, joka saattaa realisoitua pienestäkin kipinästä. Eikä "avaruuslaivan väki", valkoiset suurvallat siis, ole toiminut kovinkaan eettisin perustein Afrikkaa hallinnoidessaan... 

Minun pienen planeettani pelastustyö on yhä pahasti kesken. Sillä on se etu, että minä yksin olen sen jumala, jos en kaikkivaltias enkä kaikkiviisas, mutta ainakin hyvää tarkoittava. Mutta eikö Afrikassakin pitäisi yrittää jalon yhteistyön voimin kehittää suoja-alueita sarvikuonojen, simpanssien ja gorillojen lisäksi myös ihmisille? Ihmiset eivät tosin ole (lajina) uhanalaisia, mutta ihmisyys kyllä on mitä pelottavimmassa määrin.

Pirlo, parempi kuin Da Vinci ja Michelangelo?

Tätä rankkaria Da Vinci ja Michelangelo eivät olisi 

pystyneet laukomaan! (Kuva: Ilta-Sanomat, Efrem Lukatsky)

Kaikkihan sen tiedämme, että jalkapallo on kulttuuria ihan sen ytimessä, ja että se myös on syvällistä historiaa. Asia vahvistui kun luki maanantain iltalehtiä.

Ilta-Sanomat kertoi, että pelintekijä Pirlo on Da Vinciin ja Michelangeloon verrattavissa oleva nero. Tämän lisäksi maalivahti Buffon on ehkä Italian historian paras maalivahti. Väitän kyllä, että Pirlon tapaista rankkaria Leonardo tai Michelangelo eivät ikinä olisi pystyneet vetämään. Toisaalta Buffonin kohdalla voisi kuitenkin kysyä, eikö Julius Caesar kuitenkin olisi ollut parempi maalivahti. Olihan hän sentään mies joka heitti arpaa ja ylitti Rubiconin.

[Lisäys 26.6.12: Caesarin hyväksi voidaan laskea, että hän onnistui ottamaan kiinni Vercingetorixin. Miinusta on, että hän sai varoituksen ("Cave Idus Martias"), ja siitä huolimatta järjesti itsensä paitsioon, jonka seurauksena Brutus kumpaneineen teki oman maalin.]

Italian voitto loppuottelussa voi kaikesta huolimatta olla vaarassa, sillä Portugalin Christiano Ronaldo on lehden mukaan maailman ehkä paras pelaaja, joka voi voittaa kultaa lähes yksin. Edes Elmo ei voittanut jääkiekkomestaruutta yksin, olihan hänellä sentään joukkueessa se Petkelström ja mahdollisesti joku muukin.

Iltalehden mielestä Italian voitto Englannista oli myös Italian historian suurtapauksiin verrattava, nimittäin Pyrrhoksen voitto. Tuo kreikkalainen soturikuningashan sanoi Italian maaperällä että "vielä yksi tällainen voitto, ja olen hukassa!"

Varmaa on vain, että loppuottelussa pelaa maa Iberian niemimaalta, sekä toinen akselivalloista. Iberian niemimaalla on kulttuuria ollut jo ikimuinoin, ja sekä Heidelbergin että Neanderthalin ihmiset seikkailivat jo siellä. Toisaalta voimme kuitenkin ottaa huomioon mistä maasta näiden ihmisten jäännöksiä ensimmäiseksi löydettiin, ja päätellä iltalehtien urheilutoimittajien järkkymättömän historiallisen päättelykyvyn ansiosta jo etukäteen voittajan. Se on Saksa.

Elokuvan ihmeellinen loppu: Chaplin (ja vähän Demykin)

Teemalta tuli Chaplinin Kaupungin valot, ja katsoin sen taas, ties monennettako kertaa. Hyvyys, rakkaus ja romantiikka yhdistyvät siinä Kulkurin klassisiin gageihin ja slapstickiin tavalla jonka vain tuo elokuvan nero hallitsi.

Elokuvan lyhyt loppukohtaus on yksinkertaisuudessaan mykistävän kaunis. Kulkuri oli onnistunut hankkimaan sokealle kukkaistytölle rahaa silmäleikkaukseen ja vuokranmaksuun, mutta joutui sen vuoksi itse asiassa syyttömänä vankilaan. Sieltä päästyään Kulkuri oli räjähtäneempi ja masentuneempi kuin koskaan, eikä löytänyt kukkaistyttöään vanhoilta kulmilta. Kunnes...

Kulkuri tulee sattumalta kukkakaupan luo. Tyttöä naurattaa Kulkurin ihastunut ilme. Mutta sitten tyttö tunnistaa hyväntekijänsä käden. Vain yksi repliikki. "Sinä?" Kulkuri nyökkää. Loppu tehdään lähikuvilla kasvoista. Tytöllä on kyynelet silmissä, mutta Kulkurin kasvot loistavat. Hänen silmänsä loistavat, ja katsoja näkee, että Kulkuri on itse asiassa tavattoman kaunis ja hurmaava mies. Lopulta kuva himmennetään Kulkurin silmiin. Ei mitään selityksiä.

Elokuvan kertomus jää siis tavallaan kesken. Mikä tahansa muu loppuratkaisu olisikin mahdoton. Olennaista on, että kaikki se kauneus ja hyvyys joka suurkaupungin armottomassa hulinassa voi löytyä, itse asiassa perustuu haaveisiin ja kuvitelmiin. Mutta silti se on siellä, eikä sitä voi pyyhkiä pois. Todellisuus jonka tyttö näkee on aivan toisenlainen kuin hän oli kuvitellut. Mutta hyväntekijä on kuitenkin olemassa.

Reaalimaailma ei hevin hyväksy haaveita eikä sydämen salaisuuksia. Todellisuus on julma. Mikä sille ei sovi, ei myöskään hevin tapahdu. Toinen vaikuttava elokuvanloppu on oikeastaan aiheeltaan samanlainen. Jacques Demyn Cherbourgin sateenvarjoissa tunnehuippu on tosin ensimmäisen jakson lopussa, kun Geneviève ja Guy jättävät tuskaisia jäähyväisiä elokuvan tunnusmusiikin säestämänä. Mutta todellisuus ottaa ohjat käsiinsä.

Lukemattomat vihjeet kertovat jo elokuvan alussa, että nuoret rakastavaiset eivät todellisuudessa sovi toisilleen. Ja niin Geneviève saa oikein hyvän ja hänelle sopivan miehen timanttikauppiaasta, ja Guy saa häntä kauan rakastaneen ja enkelimäisen hyvän Madeleinen. Loppukohtaus rakennetaan mauttomuuden rajoille jouluaattoon lumisateineen ja koristevaloineen.

Madeleine ja lapsi lähtevät katsomaan jouluvaloja. Guyn huoltoasemalle pysähtyy komea Mercedes jossa istuvat Geneviève ja hänen ja Guyn tytär. Vain muutama lyhyt repliikki sisällä: "Miten sinä voit?" "Oikein hyvin." Geneviève ja tytär lähtevät, eikä Guy edes halua katsoa tyttöä. Madeleine ja poika palaavat, Guy nostaa pojan korkealle. Musiikki huipentuu, elokuvalumi putoilee yhä tiheämmin.

Ja yksikään silmä ei katsomossa ole kuiva. Eikä ole kuiva minunkaan silmäni kun tuota kuva kuvalta läpikotaisin tuntemani elokuvan loppua mietin.

Tietyllä tavalla ikäänkuin tavallaan, nimittäin

Eihän ihmisten puhevikoihin pitäisi tuskastua. Pakinoitsijamestari Olli kyllä muutaman kerran tuskastui, ja seurauksena oli esimerkiksi pakina "Nimittäin - tuota noin". Molemmat ilmaisut olivat nimittäin aikoinaan eräänlaisia kiusallisen yleisiä - tuota noin - välilyöntejä, joilla ostettiin aikaa ajatella lauseen jatkoa ja samalla ylläpitää puheenvuoroa, nimittäin tuota noin omaansa.

Nuo historialliset välisanat ovat vähitellen kadonneet ja korvautuneet uusilla. Tunnetuin lienee "niinku", joka värjäsi useimmiten sellaisia haastattelulausuntoja joissa ei juurikaan ollut niinku sisältöä, ja joissa haastateltava epätoivoisesti etsi niinku jotain vähän merkittävämpiä mahtisanoja lauseen jatkoksi. Usein oli kysymys niinku taiteesta tai niinku elämänasenteesta, ja sana kieli myös melkoisesta tottumattomuudesta niinku itsensä ilmaisemisen suhteen sanankäyttöön nähden.

Muita käyttökelpoisia välisanoja ovat kansanomaiset "tota" ja "tuota tuota", sekä tietysti nuorisonomainen "v...u", jota en suostu uloskirjoittamaan ennenkuin sukupuolten tasa-arvo on saavutettu ja vaihtoehto "k...ä" on saavuttanut riittävän aseman.

Todella harmillisia välisanoja sen sijaan ovat "tietyllä tavalla", "ikäänkuin" ja "tavallaan", ja sen muodikas lyhytmuoto "tavan" (jonka eksakti merkitys ei minulle oikeastaan ole avautunut kokonaan). Voi sitä tahattoman(?) vähättelyn määrää, kun toimittaja kyselee vaikkapa kirjailijan kuulumisia:

"Kun sinä tavallaan ryhdyt kirjoittamaan uutta tavallaan romaania, etsitkö siihen tavallaan aineksia ympäröivästä elämästä, vai keksitkö ne tavallaan omasta päästä?"
"No, kun minä ikäänkuin kirjoitan uutta ikäänkuin teosta, ne aiheet tulevat ikäänkuin itsestään".

Kyllä minultakin on kysytty, vieläkö minä tavallaan teen uusia tavallaan kappaleita. Tavallaan en todellakaan tee, vaan tahallaan, ja ihan oikeita kappaleita! En tiedä mitä jalkapallon asiantuntijoiden päässä liikkuu kun he vastaavat studioisännän kysymyksiin "tavallaan valmentamisesta", "tavallaan hyökkäämisestä" tai "ikäänkuin puolustamisesta". He vain tavallaan ikäänkuin ohittavat nämä vähättelevät ilmaisut, ja kertovat mitä etua 4-3-3 -systeemissä on verrattuna 4-4-2 -systeemiin.

Mutta ruutua katsellessa voi kyllä huomata, että pelin tuoksinassa tietyt pelaajat tietyllä tavalla ikäänkuin tavallaan loukkaantuvat, jos vastustaja on erehtynyt tulemaan kahta metriä lähemmäs, kierivät nurmella tuskaisina, vapaasti valinnaista ruumiinosaansa pidellen, mutta tuomarin pillin soitua tavallaan ikäänkuin ponnahtavat virkeinä jaloilleen, tietyllä tavalla kuin kissa ainakin.

Tavallaan tuntuu tietyllä tavalla ikäänkuin siltä, että tämä maailma on täynnä pelkkää ikäänkuin tyhjyyttä ja hämäystä.

Lupiinifasisti jankuttaa

Ympäristöviranomaiset kiihdyttävät lupiinin vastaista taistelua, koska se typpilannoittaa maata ja heikentää monien vähäravinteisessa maassa kasvavien ketokukkien kasvumahdollisuuksia. Varsinainen syy on kuitenkin, että komealupiini on vieraskasvi, joka haittaa omaa perinnekasvistoamme. "Minun nuoruudessani ei tuollaisia vieraskasvustoja juuri näkynyt", sanoi muuankin kiihkeä keskustelukumppani.

Minun nuoruudessani Suomessa ei ollut tietokoneita, somaleja eikä lähi-idän kiivaita musulmaaneja. Jälkimmäisten kohdalla muistetaan aina oikeaoppisesti puhua heidän kotouttamisestaan. Lupiinin kohdalla kotouttaminen on toiminut hyvin. Mikä siis vikana?

(Kuusikin on suhteellisen uusi tulokas täällä, kaipa noin 4000 vuoden takainen vieraslaji. Se on kotoutunut tänne hyvin, mitä nyt yleistyessään tappaa aluskasvillisuuden. Koska en pidä tiheistä kuusikoista, minusta on ollut oikein hauska katsella sellaisia harvennushakkuita joissa kuuset on poistettu, männyt ja lehtipuut säilytetty.)

Ihmisten kohdalla ei enää saa esittää kriittisiä, ehkei edes epäröiviä huomautuksia vieraslajeista. Se on poliittisesti epäkorrektia. Ehkäpä ihmisen luontainen epäluulo maahantulijoita kohtaan on onnistuttu korvaukseksi siirtämään kasvi- ja eläinkuntaan. Kohta on poliittisesti epäkorrektia puolustaa lupiinia ja muita vieraslajeja. Ja koska tämänkaltaisiin asioihin suhtaudutaan aatteellisella, jopa uskonnollissävyisellä kiihkeydellä, tarvitaan pikaisesti uusia haukkumasanoja. Parhaan solvauksen keksijä on aina niskan päällä.

Kun eräässä keskustelussa rohkenin epäillä kiivaita ilmastonmuutosfanaatikkoja, minusta tehtiin heti ilmastofasisti. Kun nyt puolustan tai ainakin siedän lupiineja, olen epäkorrekti ja minua tulee nimitellä vähintään lupiinifasistiksi tai mamu-fantastiksi. Tai ehkäpä ihmistarkotteisen sovinistisian malliin kasvistarkoitteiseksi vieraslajisiaksi.

Toistan tässä itseäni jo ainakin kolmannen kerran:

Viranomaiset antavat omituisen ristiriitaisia signaaleja. Toisaalta vaaditaan lupiinin hävittämistä tienpientareilta, toisaalta samat tienpientareet parturoidaan sileiksi heti kun ketokukat hehkuvat kauneimmillaan heinäkuussa, ja varmistetaan näin ettei niiden siemeniä pääse livahtamaan maahan ihmisten kiusaksi. Yritä tässä sitten olla poliittisesti korrekti, kiivaiden aatteiden sinkoillessa sikinsokin ja yhä uusien haukkumasanojen leimatessa lajitovereita!

Kun viime aikoina on määritelty rajoja vallanpitäjien arvostelulle, joku saattaa tulkita myös yllä olevan kirjoituksen viranomaisten mollaamiseksi. Vakuutan käsi sydämellä, että hän ei ole kovinkaan väärässä!

Mikä tahansa ei ole taidetta

Aamulehti

Tampereella oli jonkin aikaa ollut tapana kiinnittää "rakkauslukko" Patosillan verkkoaitaan. Kaupunki oli käytännössä hyväksynyt idean, eikä poistattanut lukkoja. Sitten ne katosivat. Selitys:

Lukot oli irrottanut nimetön "taiteilijaryhmä", ja sulattanut ne "taideteokseksi". Yhdessäkään uutisessa sanoja "taide" ja "taiteilija" ei ole pantu lainausmerkkeihin. Ja miksi olisi? Tämän päivän demokraattinen taidekäsitys on, että kuka tahansa on taiteilija jos niin sanoo, ja mikä tahansa on taidetta jos niin väitetään. Tämä käsitys on tuhoisa taiteelle, ja vähentää sen merkitystä olennaisesti.

Tänä päivänä sanaan "taide" ei enää liitetä oheismielteitä taidosta, taitavuudesta, esteettisestä arvosta, tai (kauhistus sentään) ankarasta työnteosta taiteilijan aseman ja arvostuksen edellytyksenä. Mikä tahansa tempaus voidaan nimetä taiteeksi. Ota luonnonkivi ja vie se näyttelyysi. Kutsu taideväki näyttelyysi auringonlaskun aikaan, ja väitä sitä teokseksesi. Lado kattotiilejä kuutionmuotoiseksi kasaksi, ja osallistu tällä teoksella valtakunnalliseen näyttelyyn. Kaikki koeteltuja konsteja.

Sitten mennään suoraan varkauden puolelle. Viedään rakastuneitten lukot, tai Macdonaldsin nukke, ja tehdään niistä rikkomalla jotain "omaa". Kun teekkarit aikoinaan tempaisivat, he eivät (asiallista kylläkin) puhuneet taiteesta, vaan tekivät "jäyniä", kaiken lisäksi monesti fiksummin kuin nämä "taiteilijat". Homman aloitti hra suurtaiteilija Duchamps viemällä (toisen henkilön suunnitteleman)  pisuaarin näyttelyynsä ja nimeämällä sen suihkulähteeksi. Tuo temppu käsitettiin silloin provokaatioksi ja "jäynäksi", mutta sillä on myöhemmin perusteltu kaikkea mahdollista huijausta.

Tätä menoa "taiteilijat" sahaavat omaa oksaansa. Kohta ei yhteiskunnalta heru rahoja taiteen rahoittamiseksi. Kiasmassa ryhdytään pian kokoamaan puhelimia tai videopelejä.

Sääliksi käy niitä monia ankarasti harjoitelleita ja esteettistä silmäänsä kehittäneitä oikeita taiteilijoita, joita sentään niitäkin on. Vielä...

Ajatteleeko hakurobotti sittenkin?

Surffailin netissä, päämääränä muutamat Raamatun kertomukset joita maalarit myöhemmin käyttivät innolla tekosyynä ihmislihan kuvauksiin. Kaksi kuuluisaa kylpijärouvaa löytyy, Susanna ja Bathseba. Mitäköhän Google tarjoaisi? Ensimmäisenä tämän suomalaisen "sivistyssanakirjan", jonka generoima tulos johti mieleen kysymyksen: "Entäpä jos hakukoneet sittenkin ajattelevat?"

Danielin apokryfikirjassa kerrottu Susannan tarina on hyvin moraalinen; se sisältää voyeurismia, sekä seksuaalisen väkivallan ja oikeusmurhan yrityksiä. Sinänsä tietysti oiva aiheisto kutitteleville aikuisviihdekuville. Mutta "sivistyssanakirja" ei tiedä mistä on kysymys, ja höpsönä luettelee rimmaavia sanoja oikein osuvalla tavalla...

Susanna kylvyssä.

Häntä kurkki kotiryssä

ihan kyrmyssä.

Laukkuryssä

onneton, lysyssä,

mutta pikkuryssä -

hups - oli pystyssä...

Myönnetään: hyvin huono runo eikä edes vitsikäs. Mutta generoin sen googlaamalla. Vastuu ei siis ole minun, vaan niiden kahden roisin vanhan tuomarin, jotka yrittivät asemansa ja himojensa riivaamina tehdä pahaa kunnialliselle naiselle. Vakuudeksi varhaisbarokkinen maalaus, joka poikkeaa tavanomaisista kyhäelmistä myönteisellä tavalla. Mutta sen onkin maalannut nainen, merkittävä maalarimestari Artemisia Gentileschi (1593-1653). Taustalla on kaiken lisäksi maalarin traumatisoiva oma kokemus, johon saatan joskus myöhemmin palata:

Erōs ja Psykhḗ - poika katselee nukkuvaa tyttöä, ja tyttö nukkuvaa poikaa

Antiikin kauneimpia taruja on kertomus lemmenjumala Erōksen rakkaudesta kuolevaiseen Psykhḗ-neitoon. Laajimpana se tunnetaan Apuleiuksen 100-luvun lopun romaanista Kultainen aasi, mutta idea on arvatenkin paljon vanhempi. Tarina sisältää juonitteluja, kuten alussa Afroditen / Venuksen mustasukkaisuus, ja myöhemmin Psykhḗn sisarten kateus, mutta sillä on onnellinen loppu. Apuleius ei myöskään kirjoita tarinaan varsinaisia roisiuksia (joita romaanissa toki muualla vilahtelee), eikä säilynyt roomalainen kuvataidekaan näytä sellaisia harrastaneen. Pompejin pornomaalauksissa näyttäisivät varsinaiset "pukit" olleen lähinnä mustia miehiä tai satyyreja. Alla olevassa maalauksessa arvelisin Psykhḗllä olevan jonkinlaiset perhosensiivet (joiden symboliikasta edempänä), eikä "kaulaliinaa": 

 100-luvun puolivälistä olevassa veistoksessa on myös perhosensiivet. Siinä päähenkilöt on esitetty hyvin nuorina; Erōs / Amor / Cupido on hädin tuskin kasvanut murrosikään:

Minusta näyttäisi, että myös pompejilaisessa versiossa tytöllä olisi perhosensiipien tyngät jäljellä:

Kuvalliset esitykset keskittyvät suurimmalta osaltaan kolmeen ydinkohtaan tarinassa. Erōs vie tytön vuorelle, jossa vierailee yön pimeydessä lemmenpuuhissa. Hän siis pääsee tarkkailemaan nukkuvaa tyttöä, kuten van Dyckin maalauksessa:

Tai sitten tyttö sisartensa yllyttämänä katselee nukkuvaa lemmenjumalaa, häikäistyy tämän kauneudesta ja läikyttää kuumaa lamppuöljyä tämän päälle (kohtalokkain seurauksia), kuten esimerkiksi kahdessa pietarilaisessa veistoksessa:

Myös David maalasi asetelman jossa Psykhḗ nukkuu - mutta Erōs nousee pukilta kuin pahainen virnistävä murrosikäinen. Kontrasti on melkoinen, sillä neito nukkuu onnellinen puna poskillaan, vähän kuten eräässä Hellaakosken rakkausrunossa:

Se on hurman ääret soudellut,

ja mennyt pyörryksiin,

se on rikkauteensa rauennut

ja unten untuviin...

Kolmas aihepiiri on tarinan lopulta, kun Erōs herättää uneen vaivutetun Psykhḗn, ja vie hänet taivaaseen vastaanottamaan kuolemattomuuden - ja häät. Veistoksen on tehnyt Clodion, ja upean maalauksen paljon parjattu ja vähätelty Bouguereau:

Nyt tulemme niihin perhosiin. Psykhḗn nimi tarkoittaa "henkäystä" tai "sielua". Eros herättää hänet henkiin ja vie taivaaseen. Juuri tätä ovat perhoset antiikin ajoista lähtien symboloineet, sielua, uudelleensyntymistä ja ylösnousemusta. Sen vuoksi myös lukemattomissa maalauksissa tytön ylle on maalattu perhonen, kuten Davidinkin maalauksessa, tai hänelle on lisätty perhosen siivet kuten antiikin kuvissa.

Minun mielestäni kaikkein hienoin "Erōs ja Psykhḗ" -teos on kuitenkin italialaisen 1700-luvun lopun klassisistimestarin Canovan veistos Louvressa. Siinä Erōs juuri syleilee neidon henkiin, ja lennokas sommitelma on henkeä salpaavan kaunis:

Tarinan juonikäänteet löytyvät wikipedioista ja romaani kirjastoista. Mutta sen olennaiset osat käyvät ilmi edellisistä kuvista. Se on alusta saakka ollut herkkä ja kaunis allegoria rakkauden, myös ruumiillisen rakkauden, hyväilyjen ja lähekkäisyyden kauneudesta. Älköön paha ajatus tai karkea mielenlaatu töhrikö sitä ikinä.

Vaikuttavaa arkkitehtuuria 3: Kuvanveistäjä arkkitehtina

Arkkitehtuuri oli - ja on joskus vieläkin - taiteista suurin ja monipuolisin. Vanhan vertauksen mukaan se ja musiikki ovat taiteista abstraktisimmat. Mutta arkkitehtuurissa yhdistyy kuitenkin niin monta eri taiteen alaa, että se on lähellä Wagnerin ideaa Gesamtkunstwerkistä, taiteesta joka yhdistää lähes kaikki taiteen alat yhdeksi kokonaisuudeksi. Wagnerilla se oli ooppera, mutta ei arkkitehtuurikaan ole kokonaan vailla musiikillisia ominaisuuksia - kirjaimellisimmin lähtien vaikka akustiikasta.

Suuren arkkitehtuurin yhteydessä kiinnittyy huomio valoon, liikkeeseen, tilaan; miten se muotoilee, rajoittaa ja yhdistää tilaa, miten se kuljettaa silmää mukanaan, ja miten se jäsentää valoa ja varjoja. Erikoinen osa arkkitehtuuria ovat portaat, portaikot, porrashallit ja maisemaportaat. Niissä on olennaista muodon lisäksi nimenomaan liike, siirtyminen, houkuttelu siirtymiseen, ja näkymän jatkuva vaihtelu tuon liikkeen seurauksena. Tässä on eräs kuuluisa porrashalli:

Se sijaitsee Firenzessä, johtaa San Lorenzo -kirkon yhteydessä olevaan kirjastoon, ja on eräs Michelangelon kuuluisimmista töistä. Sen näennäisen yksinkertainen muotoilu sisältää joukon ajallensa epätyypillisiä yksityiskohtia, ennen muuta muurin käsittelyssä. Menemättä kovin syvälle näihin erikoisuuksiin kiinnitän huomiota vain siihen, miten muuri on ikäänkuin synnyttänyt itsestään nuo kaksoispylväät, jotka kuitenkin ovat osa muuria itseään. Kaiken kukkuraksi niiden alapuolella on voluutit, jotka on ennemminkin tarkoitettu silmälle, kuin että olisivat rakenteellinen ja rakenteita tukeva osa.

Mutta olennaisempaa hallissa ovat kirjaston tasolta laskeutuvat portaat. Päin vastoin kuin että olisivat päämääräänsä ylös johtava rakennusosa, ne ikäänkuin valuvat sieltä alas kuin laavavirta, ja jättävät jälkeensä aukon joka toimii ovena. Keskimmäiset askelmat ovat kaarevia, ja alhaalla ne leviävät vielä kuin se samainen laavavirta joka parhaillaan jähmettyy. Samalla tuo alin osa jarruttaa alamäen vauhtia, ja liike pysähtyy lattialle tultaessa. Koko ideaa korostavat reunoilla olevat, kesken kaiken alkavat ja suorat portaat, joilla ei ole varsinaista liikennevirtaa avustavaa merkitystä. Koko prosessi on selvästi tarkoitettu silmälle, funktionaalisen toimimisen sijasta.

Sama idea toistuu lähellä kirjastoa Medicien kappelin "Uudessa sakaristossa", joka jäi Michelangelolta vähän kesken, kun hän siirtyi Roomaan. Lorenzon hautamonumentissa muuri näyttää jälleen halkeavan, mutta nyt sieltä purkautuu ulos ihmishahmoja! En ole tätä kirjoittaessani aivan varma siitä, onko tämä detalji mestarin itsensä rakentama, vai onko se viimeistelty hänen suunnitelmiensa mukaan seuraajien toimesta.

Joka tapauksessa nämä firenzeläiset esimerkit kertovat selvästi Michelangelon veistoksellisesta otteesta myös rakennusten kohdalla. Selvästi hän jo barokkia enteillen muovaa muuria kuin se olisi pehmeää ainetta, eikä raskasta kiveä joka on tuettava riittävän (ja näyttävän) vakaasti jottei sortuisi. Tuo sama ote näkyy erinomaisesti myös Pietarinkirkon takajulkisivussa, joka on mestarin itsensä jäljiltä. Pitkälaiva ja pääfasadi ovat Carlo Madernon myöhemmin lisäämiä. Tähän hätään en löydä parempaa kuvaa kuin tämä:

Pyhät luontokohteet

Ylen ykkösen Kultakuumeessa kerrottiin tänään, miten Euroopan pyhiä luontokohteita on alettu kartoittaa yhteisessä Delos-hankkeessa. Suomen ympäristöministeriö on julkaissut kirjan, jonka yhtenä kirjoittajana on Metsähallituksen luontopalvelujohtaja Rauno Väisänen.

Väisänen toteaa (neljän minuutin kohdalla), miten vaikea on löytää sanoja kuvaamaan luontokohteitten pyhyyttä ilman että tulee leimatuksi "epäammattimaiseksi". Ympäristön suojelussa ollaan yleensä oltu niin "ympäristöinsinöörejä", hän vielä lohkaisee.

Pyhän kokemukseen liittyy aina jotain uskonnolliseen kokemukseen vivahtavaa. Monet pitävät tällaista suorastaan vaarallisena höyrypäisyytenä, vaikka eräskin tunnettu poliitikko sanoi saariston auringonlaskua katsellessaan että "ei tätä ainakaan puolueen kunnallisjärjestön päätöksellä ole tehty".

Pyhäksi on voitu kokea ja koetaan edelleen näkymää tai paikkaa, jota tekee poikkeuksellisen vaikutuksen. Mutta sivistyneellä ihmisellä on myös empaattinen kunnioitus menneitten sukupolvien ihmisten ajattelua ja toimia kohtaan. Yksittäinen uhrikivi tai laajempi muinaiskalmisto kiviröykkiöineen on tällainen pyhä, kuten tietysti ovat myös nykyisen uskonnon vanhat tai nykyiset palvonta- ja hautapaikat.

Mutta yhä enemmän tuntuu olevan ihmisiä, joille koko ajattelu on täysin vieras. Itse asiassa se on monille suorastaan vastenmielinen, jopa tuhoamisen arvoinen. Jos uhrikivi on aikomasi oikotien esteenä, räjäytä se pois - "katotaan sitte tuleeko joku yliluonnollinen joulupukki kostamaan!" Tämän lauseen siteerasin muistista...

En ryhdy arvailemaan syitä tämäntapaisen barbaarisuuden leviämiselle, mutta raakalaismaista, barbaarista ja syvästi sivistymätöntä se kuitenkin on. Satun asumaan keskellä seutua, jonka Museovirasto on aikoinaan julistanut "Suomen laajimmaksi yhtäjaksoiseksi muinaismuistoalueeksi". Rajuimmat maansiirtovälineet olisivat oikeastaan teelusikka ja hammasharja. Ja sekös muutamia täkäläisiä mahtimiehiä on harmittanut. "Lopetetaan nyt se kuolleista puhuminen, elävät ovat tärkeämpiä!", sanoi eräskin, kun moottoritien suunnasta kiisteltiin.

Sääksmäen (nyk. Valkeakosken) ja Kalvolan muinaispitäjien ikivanhalla rajalla on laaja Tunturivuoren alue, joka kertoo muinaisesta ajasta jo pelkkien nimien voimalla. On pyhä-, risti- ja hiisi-alkuisia nimiä, kuten Pyhäsuo, Pyhäjoki, Hiidenmaa, Ristinkari ja Ristinkallio. Mutta jos kerrankin on kunnolla samoillut siellä, on takuulla huomannut myös erikoisia luonnonmuodostumia ja laajoja näköaloja, jotka sinänsä ovat tehneet vaikutuksen kaukaisiin esivanhempiin siinä kuin nykyiseenkin kulkijaan.

Valitettavasti on ihmisiä, vieläpä määräävissä asemissa, jotka saavat henkistä ihottumaa pelkistä tämänkaltaisista puheista. Onnellisemmassa asemassa ovat veljemme eestiläiset, jotka ihan vakavissaan ovat lähteneet luetteloimaan ja suojaamaan pyhiä puitaan ja lehtojaan.

Tämä asia kääntyy joka vaiheessaan myös valtapolitiikaksi. Venäjällä on yritetty nujertaa sukulaiskansamme marit mm. hakkauttamalla heidän pyhät lehtonsa nurin, ja rankaisemalla vanhojen perinnäistapojen noudattajia. Valitettavasti juonessa on innokkaasti ollut myös ortodoksinen kirkko. Menetelmä on täysin sama kuin niin paheksutuilla talibaneilla, jotka käyttivät tykkejä ja räjähteitä muinaisten Buddhan jättiläispatsaitten tuhoamiseen. Olisiko ihan väärin niputtaa myös kiihkeimmät meikäläisistä "järkifanaatikoista" samaan kategoriaan?

Nausikaa - yksin...

Kreikan mytologiassa perimyspulmat hoituivat näppärästi. Isien piti katsoa, ettei kukaan lapsista noussut häntä vahvemmaksi. Taivaanjumala Ouranos (äännetään Uuranos) ei päästänyt lapsiaan ulos maanäiti Gaian kohdusta, kunnes ajanjumalaksi nouseva poika Khronos leikkasi isänsä siittimen irti. Khronos puolestaan hoiti asian syömällä lapsensa sitä mukaa kuin he syntyivät.

Yksi lapsista, Zeus, kuitenkin onnistuttiin piilottamaan, ja syötti nopeasti kasvettuaan isälleen oksennuslääkettä. Kun tämä sitten oksensi Zeun sisarukset ulos, nämä kukistivat Khronoksen ja muut jättiläiset. Zeus itse oli varsinainen tehosiittäjä, muuttui milloin miksikin ja sai jälkeläisiä niin että myyttien reunat nitisivät ja niiden väestönlaskijat olivat aivan hikisiä. Hänelläkin oli toki huoli omasta asemastaan, ja kun esimerkiksi jättiläisneito Metis oli tullut raskaaksi, Zeus vanhaan hyvään tapaan nielaisi hänet.

Siitäpä Zeulle sukesi paha päänsärky, johon auttoi vain seppäjumala Hefaistoon taltta. Kun Zeun pää oli kunnolla halki, siitä putkahti ulos täydessä sotisovassa tytär Athḗnē. Näin syntyi laajalti palvottu neitsytjumalatar, jolle ateenalaiset rakensivat kuuluisan Neitsyttemppelin eli Parthenonin Akropoliille, Ateenan yläkaupunkiin.

Tämä oli vain lyhyt johdanto paljon sievemmälle tarinalle, jonka Hómēros kertoi Odysseiassa. Athḗnē toimi jumalaksi vähän siistimmin kuin lajitoverinsa, mitä nyt naisena vähän juonitteli ilkeästi silloin tällöin. Mutta kreikkalaisia hän tuki Troian retkellä, ja kun kotia kohti purjehtivan Odysseun laiva kärsi haaksirikon, jumalatar huolehti sankarin hyvinvoinnista.

Jumalatar kuiskutteli kuninkaantyttären Nausikā'an lähtemään neitojensa kanssa pyykille ja pallolla pelaamaan merenrantaan. Eipä aikaakaan, kun rantaan ajelehti alaston puolikuollut heeros. Nausikā'a tajusi nopeasti mahdollisuutensa - eipä monellekaan kuninkaantyttärelle ole suotu mahdollisuutta vaatettaa ja hoitaa rantaan ajautuvia sankareita.

Niinpä neito sitten vei saaliinsa kotiin, foiokkien kuninkaan Alkíno'oon ja kuningatar Arḗtēn kestittäväksi. Siellä tämä sitten kertoili laveasti seikkailuistaan, Nausikā'a tietysti rakastui mieheen, mutta lopulta Odysseus muisti varsinaisen päämääränsä, eli kotimatkan vanhan vaimonsa Pēnelopeîan luo. Paljon ei Hómēros helkyttele tällä murheellisella lähdöllä, eivätkä maalaritkaan tarinasta paljon irti saaneet. Pääasiassa kuvattiin vain alastonta partaheerosta täysipukeisen kuninkaantyttären kanssa, kuten tässä:

Tai tässä Guido Renin maalauksessa:

Saksalainen Tischbein saa aiheesta yllättäen vähän enemmän irti. Punaviittainen sankari siinä paistattelee päivää huomion keskipisteenä, ja Nausikā'a kuuntelee ajatuksiinsa vaipuneena:

Aihe onkin lopulta enemmän kirjailijoitten heiniä. Muun muassa ruotsalainen Nobel-kirjailija Eyvind Johnson kirjoitti 1940-luvulla novellin "Strändernas svall", joka on allegorinen versio Odysseian kertomuksesta. Ingvar Lidholm sävelsi siitä 60-luvulla modernistisen teoksen "Nausikaa ensam".

Mahdottoman, vastakaikua saamattoman rakkauden teema on kirjallisuudessa eräs keskeisimpiä. Koska Nausikā'an tarina on liikuttanut jo antiikin ihmisiä, hänelle keksittiin jossain vaiheessa korvaukseksi avioliitto Odysseun pojan Tēlemákhoon kanssa. Liikuttava on tytön vetoomus urhon lähtiessä: "Älä koskaan unohda minua, sillä minä annoin sinulle elämän"...

Niin kauniina kuin tytön nimi meidän korvaamme sointuukin, se kuitenkin yllättäen merkitsee "Laivanpolttaja"... Tähän loppuun vielä Frederick Leightonin kuva Nausiká'asta vuodelta 1878. Nätti se on kuin mikä, ja tuntuu sisältävän paljon enemmän kuin päällisin puolin näyttää.

Andromeda, kahlittu neito

Kauan sitten kirjoitin myyttien sankarittaresta Brünnhildestä, ja päädyin sankari Siegfriedin osalta aika väheksyviin käsityksiin. Kukko mikä kukko, ja sankariteotkin onnistuvat vain muiden avulla... Nyt on vuorossa Etiopian kuningasparin Kefeuksen ja Kassiopeian tytär Andromeda (suomeksi jotenkin että "Sankarmiestä mielivä").
Andromeda on ollut kuvantekijöiden suosikki pian 2500 vuotta. Erityisesti tässä on auttanut se, että tyttö kahlittiin merenrantaan hirviön saaliiksi - äitinsä ja meren jumalnaisten täysin typerän ja narsistisen riidan vuoksi. Kahlittu (ja tietysti enemmän tai vähemmän alaston) neito on jo aihe sinänsä, mutta kun häntä pelastamaan tulee Siegfriediä asteen verran uskottavampi sankari Perseus (hänkin toki yliluonnollisten lisävarustusten voimistamana), aihetta riittää kaksin verroin.
Kukin kuvantekijä käsittelee aihetta eri kantilta, ja joskus katsojalle tulee mieleen vähän hassujakin. Kun en kuvia halua tärvellä, olen kirjoittanut vuorosanat ja kommentit kuvien alle.

Andromeda: No niin äijä, sankartöihin siitä! (Korinttilainen vaasi. Huomatkaa vanhat kirjainmuodot ja kirjoitustapa henkilöstä ulospäin).

Perseus: Onkos kätes jo puutunut, likka? Minäpä tuen sitä, niin että nuo saa minun kuvani valmiiksi! (Pompejilainen seinämaalaus)

Andromeda: Hittolainen, nyt minusta tappelee jo kaksi hirviötä! (Carlo Saraceni)

Andromeda: Ai että minua nolottaa! Ja nuo pähkähullut merenneidot ne vasta hirviöitä tässä jutussa ovatkin! (Giorgio Vasari)

Perseus: Jaha, jaha, tuoko minun nyt pitäisi vapauttaa? Andromeda: Taivas varjelkoon, jo tässä on koko kansa katsomassa... Ja isä tuossa matelee tuon miekkahepun edessä... Tehkää nyt jotain!!! (Mignard)

Andromedan ilme on kuin suomalaisesta elokuvasta, kun rehevä piikatyttö näkee komean agronomiylioppilaan. (Rubens)

Perseus, jonka katse osuu A:n rintoihin: Jaha jaha, tämmöinen tapaus... Neiti laskee nyt vaan sitä kangasta vähän alemmas... (Rubens, varhaisempi työ)

Andromeda ujosti: Hei kiitos vaan kaikesta, saanksmä nyt tulla sun kaa? (Mengs)

Andromeda: Tässä minä nyt olen, kahlittu neito. Ja kuten tavallista, joku noista tulee sitten ottamaan minut... (Tizian)

Itse asiassa vasta Edward Burne-Jones, symbolisti, kertoo sen mikä tarussa on minunkin mielestäni olennaista. Siinä mies joutuu hakemaan itsestään sankarin, sillä hänen tehtävänsä on suojella elämää. Ja sitä elämää kuvaa siinä vieressä hyvin innostavasti elämän luoja - eli nainen:

Viipuri, "Venäjän sotakunnian kaupunki"

Ilta-Sanomista luin tänään, että Venäjän edellinen presidentti Medvedev oli 2010 julistanut Viipurin "Venäjän sotakunnian kaupungiksi", ja että sinne sen kunniaksi oli rakennettu mahtipontinen obeliski.

Jos olisin lukenut uutisen kolmatta vuotta sitten, olisin varmasti jo kuollut oksennukseeni. Ei paljon puutu nytkään.

Eipä aikaakaan, niin voi kauhistus!

Onko kukaan todella huolestunut lehdentoimittajien mielenterveydestä? Heidän, jotka kertovat meille päivittäin mitä kauheuksia maailmassa on tapahtunut, tapahtuu luultavasti juuri, ja tulee ihan varmaan pian tapahtumaan. He jakavat meille tietoa hyppysellisen kerrallaan, mutta tietävät varmasti enemmän kuin raaskivat kertoakaan.

Enää ei riitä, että joudumme syömään ruokaa joka on täynnä geenejä! Geenimyrkytyshän siitä tulee! Mutta kuolema sattaa olla vielä lähempänä, jo nyt, alkavana kesänä! Tappajamehiläiset tulevat! Tappajahyttyset tulevat! Tappajahelteet tulevat! Ilmastonmuutos tulee ja ajaa Afrikan neekerit tänne! Ja nyt tulee lopullinen niitti: Andromedan galaksi on juuri syöksymäisillään meidän päällemme! Se ei mene ohi vaan tulee suoraan päin, kerrotaan, ja sen vauhti on hirmuinen: satakymmenen kilometriä sekunnissa!

Tietäähän sen miten siinä käy! Otsikot huutavat, että aurinko syöksyy paikaltaan kauas pois! Toimittajat yrittävät lohdutella että galaksit ovat tyhjää täynnä, mutta katsokaa taivaalle! Aivan täynnä se on tähtiä, ja jos saman verran tulee lisää hirmuisella vauhdilla, minne ne muka mahtuvat? Kyllä se nyt pahalta näyttää, eikä aikaakaan ole ollenkaan liikaa, vain vaivaiset viisi miljardia vuotta enää!

Eipä ihme, että toimittajat näkevät oman mielenterveytensä murtumisen ikäänkuin peilikuvana muissa ihmisissä. Prinsessa Victorian silmissä oli kyyneleitä sukulaisen hautajaisissa: "Victoria MURTUI!" Joku toiveikas ei päässytkään huuto-, vetkutus- ja käsienheilutuskisan finaaliin, ja hän LUHISTUI! Tavallisia lauseitakaan ei haastateltu voi päästää ilman että toimittaja kuulee maailmanlopun enteitä: "Ei se kaheksankymppiä oo mikkään hyvä tulos, Seppo Räty JYRÄHTÄÄ!"

Kuva- ja videotulva saa toimittajat suunniltaan. "Skandaali! Lissulta unohtuivat pikkarit kotiin! Katso kuvat!" "Ei hyvänen aika, nyt taisi kyllä peppu vilahtaa! Katso kuvat!" "Ei mitään rajaa enää! Tuo on ihan varmana TISSI! Katso kuvat!"

Palvellessaan meitä tomittajat joutuvat jatkuvasti oman korkean moraalinsa sortumiselle alttiiksi. Moraalihan on jo sortunut kaikilta liike-elämän ja politiikan johtajilta. "Jutta Urpilainen salaseuran kokoukseen VERONMAKSAJIEN RAHOILLA!" (Bilderberg-kokoukset ovat salaseura, koska toimittajat eivät pääse mukaan). "Jutta Urpilainen syö ja juo VERONMAKSAJIEN RAHOILLA!" (Sillä veronmaksajathan hänen palkkansa maksavat).

Samalla kun odottelemme mikä mahtaa olla huomispäivän scare du jour, toivokaamme toimittajien jaksavan edes vähän vielä. Siinä toivossa jaksamme runsain joukoin ja varmoin käsityksin kommentoida geeniruokaa, tappajahelteitä ja tappajagalakseja nettisivuilla. Toivottavasti meitä kommentoijia kuunnellaan herkällä korvalla, aidosti kiinnostuen, sillä me kommentaattorithan olemme kansa, ja kuten me viisaat (ja poliitikotkin) tiedämme: vox populi = vox Dei!

Vaikuttavaa arkkitehtuuria 2: Berninin työt Roomassa

Alla on kuva joka sisältää aivan riittävästi aasinsiltoja edelliseen juttuun. Keskellä näkyvän avenuen päässä sen vasemmalla puolella on pyöreä tiilinen rakennus, Rooman kolkko ja kuuluisa Enkelilinna. Sen katolta hyppää oopperan Tosca varmaan kuolemaansa, ei toki ihan Tiberiin asti, kun joki ei sentään ole niin lähellä linnaa kuin ranskalainen käsikirjoittaja arveli. Mutta vielä 1700 vuotta sitten tuo rakennus oli kuin valtava kermakakku, kauttaaltaan marmorin peittämä ja täynnä marmoripatsaita. Se oli nimittäin keisari Hadrianuksen mausoleumi.

Etualalla taas on eräänlainen jatke Rooman keisariforumeille, mutta puolitoista tuhatta vuotta myöhempään, barokkiseen malliin. Ja aivan etualalla taas on samaa Pietarinkirkon kattoa jota nähtiin piilokuvassa aikaisemmin. Minulla olisi tästä parempi kuva, mutta se on joutunut jotenkin erilleen enkä vielä ole sitä löytänyt. Turvaudun siis Wikimedia Commonsiin:

Tuonne nelinkertaisen pylväikön ympäröimälle torille menemme nyt, ja päivän tähti on Rooman suuri varhaisen barokin yleisnero, arkkitehti, kuvanveistäjä, maalari ja teatterinkin alalla kunnostautunut Gianlorenzo Bernini. Hän sai tehtäväkseen somistaa paavin kaupunkia kaikin mahdollisin tavoin, ja saattaa kristikunnan pyhin kirkko lopulliseen loistoonsa. Michelangelon keskeiskirkon ja sen kupolin, sekä Madernon komean pitkälaivan ja fasaadin eteen rakentui ovaali tori, jonka keskelle ikäänkuin naulaksi siirrettiin jo keisariaikana Vatikaanissa seissyt ikivanha egyptiläinen obeliski.

Luulisi, että vallan symboli olisi kova, mahtipontinen ja kylmä. Mutta se ei ole. Kuten huonosta kuvastani näkee, Gianicolo-kukkulan laidan pinjat näkyvät kolonnadin takana. Pylväät tuntuvat pehmeiltä, ja sulkevat ihmisen ikäänkuin syliinsä.

Kun Bernini rakensi nuo pylväsrivistönsä, alueen edessä levisi vanha keskiaikainen Borgo, labyrinttimainen kaupunginosa. Jos siitä äkkiä lipsahti jonkun kulman kautta ulos, niin häikäistyi - siinä levisi äkkiä koko Pyhän Pietarin istuimen ihanuus ylimaallisena. Tänään torilta kulkee leveä avenue Tiberin rantaan, ja se rikkoo jäykkyydellään ja mahdillaan kyllä paljon siitä mitä Bernini teki.

Kun kävelee pylväitten välissä, ne ikäänkuin johdattelevat kulkijaa jonnekin. Kaiken aikaa aukenee ja sulkeutuu pikku viipaleita ympäröivästä maailmasta, mutta jotain samaa tässä kolonnadissa on kuin metsässä harjun laella.

Panen tähän loppuun kuvan eräästä Berninin kuuluisimmasta veistoksesta. Tuollaisen kuvaaminen on erittäin vaikeaa. Valot ja varjot vaihtelevat pienestäkin katseen liikkeestä, ja veistoksen ylimaallinen sulous käy ilmi vain sellaiselle joka itse on sen lähellä, liikkuu, katselee, ja antaa veistokseen kätkettyjen liikeratojen viedä itseään omien lakiensa mukaan. Pyhän Teresan hurmiosta tarttuu katsojaankin silloin häivähdyksenomainen varjo.