torstai 27. syyskuuta 2018

Kaadetun metsän ongelma

Minulla on ystäviä, jotka pahan kerran järkyttyvät nähdessään kaadetun metsälön. He jakavat mielellään kuvia "ennen ja jälkeen tihutyön", ja pitävät jokaista puunkaatoa yhtenä askeleena kohti maailman tuhoa.

Samat ystäväni ovat myös hyvin selvillä biologiasta ja luonnon mekanismeista. Tässä on ristiriita, jota yritän nyt selvittää.

Muutoksen suuri filosofi Herakleitos sanoi, ettei ihminen voi kahta kertaa astua samaan virtaan, ja syitä on kaksi. Virta ei ole sama uudelleen, eikä myöskään siihen astuva ihminen. Herakleitosta mukaillen voisi myös sanoa, että myöskään samaan metsään ei voi kahdesti mennä. Metsä muuttuu sekin kaiken aikaa, toki hitaammin kuin sitä tarkkaileva ihminen, ja kaadetun metsän paikalla on ollut ei ainoastaan yksi vaan luvuton määrä metsiä. Näiden metsien tiheys, eri puulajien määrä ja keskinäinen suhde, samoinkuin kasvillisuustyyppi on aikojen kuluessa vaihdellut ja muuttunut. Kaadetun metsän tilalle kasvaa kaiken todennäköisyyden mukaan uusia metsiä, jotka jälleen eroavat toisistaan tavalla tai toisella.

Olennaista asetelmalle on metsän ja ihmisen erilainen aika. Se metsä johon menin lapsena, aikuisena ja vanhuksena, on todellisuudessa muuttunut aivan havaittavilla tavoilla. Myös minä olen oleellisesti muuttunut havaitsijana ja vastaanottajana. Lapsuuteni metsä on hitaudestaan huolimatta eri metsä kuin se jota vanhuksena tarkkailen. Ja lyhyestä ihmisiästä johtuen minä olen muuttunut vielä paljon enemmän.

Tässä onkin asian surullinen ydin. Kaadetun metsän paikalla ei ollut se nuoruutemme metsä, jota muistelemme vahvojen elämysten ja muistojen vuoksi. Emmekä luultavasti tule näkemään raiskion tilalle kasvavaa uutta metsää. Kun suremme parturoitua metsälöä, suremmekin oikeastaan itseämme, nuoruutemme ja sen elämysten katoamista.

Totta vieköön, siinä onkin suremista kylliksi.

Metsiä kaatavat ihmiset ovat sen vuoksi "piittaamattomia" ja "pahoja". Mutta samaan aikaan saatamme surra nuoruutemme niittyjä, ketoja ja ahoja. Mikä ne on hävittänyt, ja siinä samalla suuren määrän kasveja ja eläimiä?

Luonnonniittyjä ja -ahoja ei oikeasti ole olemassa. Ne ovat yleensä syntyneet ihmisen toimien seurauksena, ja kadonneet esimerkiksi laidunnuksen ja jopa viljelynkin vähentyessä. Suuri osa siitä mitä luonnossa ihailemme ja jota myös suremme, pohjautuu ihmisen työhön. Ihminen sinänsä ei siis voi olla periaatteessa paha. Ei toki hyväkään, mutta luonto sopeutuu häneen, ja on lopultakin häntä vahvempi, ylivoimaisesti mahtavampi.

Joten surkaamme rauhassa. Luonto ei siitä piittaa, ja kun se saa täyden vallan, siitä tulee yksioikoisempi ja ankarampi kuin nuoruutemme luonnosta.

keskiviikko 12. syyskuuta 2018

Onko demokratialla ja diktatuurilla enää suurta eroa?

Muuan australialainen 9-vuotias tyttö ei tuoreen uutisen mukaan noussut seisomaan kansallislaulun soidessa, koska katsoi sen sortavan maan alkuasukkaita. Tapaus nähtiin ja toitotettiin maailmalle. Seurauksena korkea-arvoiset poliitikot raivostuivat, ja vaativat lapsen erottamista koulusta. Koulu ei juurikaan uskaltane heitä vastustaa.

Suomessa on viime aikoina moni lentänyt pikavauhtia ulos töistään, kun he ovat tulleet esittäneeksi "vääriä" mielipiteitä tai sanoneet "väärän" sanan. Kaikkialla niinsanottu vapaa lehdistö vaanii kätkkäänä paljastaakseen yhä uusia moitittavia tapauksia. Itse asiassa moraalinvartijatoimittajat lähestulkoon telottavat satunnaisen tuntuisesti ja ilman oikeudenkäyntiä ihmisiä, jotka ovat mahdollisesti rikkoneet vallitsevia aatteita tai ajatustottumuksia vastaan.

Toimittajien kanssa ovat inkvisitionaalisesti liittoutuneet monet johtavat poliitikot niin Pohjolassa kuin esimerkiksi Euroopan Unionissa. Unkaria odottavat ankeat ajat, kun maan asukkaat ovat valinneet enemmistöllään konservatiivisen puolueen maan hallitsijaksi. En tarkoin tiedä, mitä kaikkea kamalaa syytöksiin sisältyy, mutta suomalaisen toimittajan mukaan unkarilaisilla on "konservatiivinen kanta perheideologioihin ja kristilliseen perinteeseen", Iltasanomain tekstiä muistinvaraisesti siteeraten. Pääministeri on kuulemma vielä varottanut, että Euroopan islamisoiminen vaarantaa kristillisen kulttuuriperinnön.

Tähän valtavaan moraaliposeeraukseen on liittynyt myös europarlamentin konservatiivinen blokki, johon meidän Kokoomuspuolueemmekin kuuluu. Sen edustaja ilmoitti samojen uutisten mukaan, että "me olemme keksineet ihmisoikeudet, emme kristittyjen oikeuksia".

Terveet yhteiskunnat kestävät hyvin myös poikkeavia ajatuksia. Niissä on kaikilla omantunnonvapaus puolustaa tai vastustaa kaikenlaisia aatteita. Vallitseva mielipide saattaa sen vuoksi ajoittain muuttua, mutta terveessä yhteiskunnassa se ei johda toisinajattelijoiden vainoamiseen.

Nyt lähes kaikkialla vallitsee kaikkien sota kaikkia vastaan, ja vallan kulloisillakin haltijoilla on vaikeasti vastustettava tarve yrittää pönkittää valtaansa estämällä "väärien" mielipiteiden esittäminen, ja jopa "pahojen" sanojen ääneen lausuminen.

Kun ajattelee olosuhteita eri aikojen diktatuurivaltioissa, tulee väistämättä mieleen ettei eläminen demokratiassakaan kovin suuresti eroa niistä. Kuka tahansa voi yllättäen joutua julkisen kivityksen kohteeksi, ja välistä tuntuu että tämä kohtalo voi olla jopa puhdasta sattumaa.

Synkästi aavistelen, että tämä painekattilan kiehunta voi johtaa vain yhteen tulokseen: ennemmin tai myöhemmin täällä ja muualla tulee veri virtaamaan tuhotulvan lailla.

perjantai 7. syyskuuta 2018

Bulwer-Lytton ei ollut huono kirjailija!




Aamulehti julkaisi 6.9.2018 aukeaman, jossa se mainosti järjestämäänsä "Bulwer-Lytton -kirjoituskilpailua". Siinä oli tarkoitus keksiä mahdollisimman huonoja romaanin tai muun kirjoituksen aloituksia. Lehden toimittaja Markus Määttänen esitteli Sir Edward Bulwer-Lyttonin mm. näin:

"Edward Bulwer-Lytton (1803-1873) oli paitsi siirtomaaministeri myös erittäin tuottelias, mutta huonosti kirjoittava kirjailija."

Ylimielisesti kirjoittava toimittaja ei ole vaivautunut sen tarkemmin tutkimaan aihettaan. Hänelle riittävät viihdekulttuurin tiedot. Charles M. Schultzin sarjakuvassa koira Ressu kirjoittaa loputtomasti romaaniaan, jonka alkusanat kuuluvat: "Oli synkkä ja myrskyinen yö", josta sitten tuli "huonon" kirjallisuuden populääri esimerkki. Kun tätä oli toisteltu toista kymmentä vuotta, kalifornialaisen San Josen yliopiston edistykselliset opiskelijat heräsivät, ja järjestivät 1982 kirjoituskilpailun jossa kehotettiin ihmisiä kirjoittamaan muita huonoja tarinanaloituksia.

Mainittu romaaninalku on Bulwer-Lyttonin romaanista Paul Clifford vuodelta 1830, ja sehän sopi edistykselliselle amerikkalaisnuorisolle. Edustihan kirjoittaja viktoriaanisen ajan inhottavinta brittiläisperintöä! Se, että Sir Edwardin tekstit olivat vaikuttaneet laajasti myös heidän omaan kulttuuriinsa, teki hänestä vieläkin paremman - ja ylen turvallisen - pilkankohteen.

Paitsi että kuuluisaksi tullut romaaninaloitus on mitä napakin määritelmä romaanin alun tapahtumille, Bulwer-Lyttonin kirjailijantyöllä on ollut poikkeuksellisen suuri vaikutus länsimaiseen kirjallisuuteen ja ajatteluun, ja sen vuoksi häntä voi pitää yhtenä viktoriaanisen ajan merkittävimmistä kirjailijoista.

Tehdäänpä lyhyt luettelo Sir Eswardin ansioista.

Romaani The Last days of Pompeii (1834) oli pohjana Enrico Petrellan oopperalle, jota esitettiin ympäri maailmaa aina ensimmäiseen maailmansotaan asti. Sitä paitsi se on filmattu useaan kertaan.

Romaani Rienzi, the last of the Roman tribunes (1835) oli pohjana Wagnerin samannimiselle oopperalle.

Näytelmä The Lady of Lyons (1838) oli pohjana parillekin amerikkalaiselle varhaisoopperalle,

Romaani Harold, the Last of the Saxons (1848)  oli pohjana Verdin oopperalle Aroldo.

Näytelmästä Richelieu (1839) tehtiin elokuvaversio vielä lähes tasan sata vuotta myöhemmin.

Useissa teoksissaan Bulwer-Lytton käytti mystisiä aineksia, ja häntä on sen vuoksi pidetty eräänä scifin esi-isistä. Jotkut kirjat taas vaikuttivat suuresti 1800-1900-lukujen vaihteen esoteerisiin mystikoihin. Googlettakaapa sanaa vril!

Bulwer-Lytton on myös monien laajasti käytettyjen maksiimien luoja. "Kynä on mahtavampi kuin miekka" on näytelmästä Richelieu. Laaja luettelo muista lauseista löytyy tästä.

Aamulehden toimittajalta sinkoaa myös potku Volter Kilven suuntaan. Eipä ihme, kuka nykylukija nyt jaksaisi lukea edes yhtä kappaletta Alastalon salista... Ja mitä auttamatta vanhentuneisiin romaaninaloituksiin tulee, katsokaapa tätä:

Jukolan talo, eteläisessä Hämeessä, seisoo erään mäen pohjaisella rinteellä, liki Toukolan kylää.

Tätä, ja jatkossa seuraavia maantieteellisiä luetteloita ei kukaan "Putouksen" pläjäyksiä toisteleva älykäs ja aikaansa seuraava nykylukija jaksa lukea kahta riviä pitemmälle...