torstai 25. elokuuta 2016

Tämmöistä hävytöntä tänään pohdiskelin

Meitä lähinnä olevan tähden Proxima Centaurin elämänvyöhykkeeltä on löydetty Maan kokoluokkaa oleva kiviplaneetta, joka saattaa olla elämälle kelvollinen. Jonkin verran minua tosin arveluttaa, sillä kirkas Alpha Centauri on kaksoistähti, ja Proximza kiertää näidä kahta kolmantena osapuolena. Onko planeetta saanut olla riittävän kauan turvassa näiltä isoilta, jotta elämä olisi ehtinyt syntyä?

No, me emme saa sitä koskaan tietää, mutta ehkäpä tämän päivän pikkulapset sitten vanhoina. Sillä vaikka Kentaurin järjestelmä on tähtitieteellisesti aivan nurkan takana, meidän keinomme matkata sinne ovat kovin kömpelöt. Valoltakin matka kestää sentään nelisen vuotta.

Kaikki kiva on kaukana edessä päin, enkä minä koskaan pääse tuosta kivuudesta iloitsemaan. Enhän edes tule saamaan sitä älykästä ja kaunista gynoidiakaan, sitä joka muistuttaa kovin paljon Audrey Hepburnia silloin Lomalla Roomassa...

- - - 

Tänä iltana (25.8.16) tuli Teemalta dokumenttiohjelma vaarallisista ja salakavalista tulokaskasveista, jotka uhkaavat perinnäistä luontoamme. Se luonto ja eliömaailma johon olemme tottuneet on katsottu säilyttämisen ja suojelun arvoiseksi asiaksi sinänsä. Niin tärkeäksi, että sen puolesta sopii kiivaillakin. Todettiin, että kasvitieteelliset puutarhat ovat olleet monen monta kertaa muukalaiskasvien portti meidän puhtaaseen eliö-Eurooppaamme, vahingollisia paikkoja joista ehkä kannattaisi päästä eroon.

Olen kuitenkin huomannut, että monet henkilöt, jotka innokkaasti kiivailevat tulokaskasveja ja -eläimiä vastaan, ovat ihmisten kohdalla aivan päinvastaista mieltä. Kaikki kaukomaiset kulttuurit ovat vähintään saman arvoisia kuin meidän eurooppalaisemme, ja meille on vain hyväksi että saamme paljon väkeä muista kulttuureista omaamme elvyttämään. Ei puhettakaan siitä, että totunnainen kulttuurimme voisi olla uhan alainen, tai että vastaanottokeskukset pitäisi lopettaa, koska niistä on voinut päästä karkuun monia tuholaisia.

Yllä on kuva sammakonkellosta, amerikkalaisesta tulokaskasvista, jonka ainoa eurooppalainen kasvusto sijaitsee asuinkuntani rajan läheisyydessä. Jossain vaiheessa luin että läheltä Tamperetta olisi löytynyt uusi esiintymä. Joku on ehkä vasiten levittänyt tulokasta uusille alueille.

Ehkäpä jo ensi kesänä oven avatessani huomaan sen vieressä minulle räkäisesti naureskelevan sammakonkellon, ja että viereiseen huoneistoon on tämän lisäksi muuttanut pommia rakenteleva jihadisti. Kumpaa minun pitäisi pelätä enemmän? No, kunnon ihmisenä tietysti sitä sammakonkelloa, ja tulenkin soittamaan hävityspartion paikalle heti kun moisen iljetyksen näen.

Jaa, että tämä teksti on epäoikeudenmukainen ja liiotteleva? Myönnän toki, mutta kykyni ei riitä sellaiseen epäoikeudenmukaisuuteen ja liiottelevuuteen kuin tämä ympäröivä maailma kykenee. En kerta kaikkiaan keksi mitään niin absurdia, vajavainen kun olen.

- - -


Rion olympialaisissa Suomi sai vain yhden mitalin, mitä media ja some tuskaisina ja lyötyinä vollottavat. Ei puhettakaan siitä, että mitalien määrä suunnilleen vastaa väkilukuamme tässä maailmassa. Ei puhettakaan siitä, että moni urheilijamme teki Suomen ennätyksiä, tai pääsi loppukilpailuihin. Niissähän sijoitus sitten saattaa olla hyvinkin paljon sattumasta kiinni. Ja lopulliset tuloksethan saadaan sitten kumminkin myöhemmin, kun vilunkimaakarit on ensin saatu kiinni.

Eihän se lopulta paljostakaan ollut kiinni, että sympaattinen ja voimakastahtoinen kuvamme nuori nainen olisi myös mitalille päässyt. Pienet asiat olivat tällä kertaa meitä vastaan. Ja se, että keihästä on ryhdytty heittämään myös Afrikassa ja oseaanien pikku saarilla. Juorujen mukaan suomalaisessa keihäsmaailmassa on sitä paitsi menossa kaikkien sota kaikkia vastaan. Revi siitä sitten, kun vanhat mestarimmekin ovat jo temponeet kroppansa hajalle...

Mutta tokihan Suomen pitää saada paljon mitaleita, koska Hannes Kolehmainen ja Paavo Nurmi. Syypääksi on jo osoitettu uusi johtamisjärjestelmä. Näinhän se aina näppärimmin käy. Parannetaan johtamisideologiaa ja organisaatiokaavioita, niin että seuraavat puheenjohtajat ja toiminnanjohtajat sitten tuovat niitä kaivattuja mitaleita lisää.

Ja liitetään kesäolympialaisiin hiihto- ja kiekkolajeja! Kyllä sitten Tonga-saaret ja Kiribati saavat luun kurkkuunsa! Mutta pliis, ei poisteta lajirunsaudesta ainakaan rantalentopalloa, ei ainakaan naisten sarjoja!


lauantai 20. elokuuta 2016

Hyvän ja hyvyyden ongelmasta

Kun kirjoitin "hyvän ja pahan" vahingollisesta dikotomiasta, sain useita uskonnollisvävyisiä kommentteja. Tämänlaisen ajattelun ongelma on siinä, että kysymys on tavallaan ulkoistettu,ja siirretty olennolle, josta meillä ei määritelmällisesti voi olla kelvollista käsitystä. Niinpä tämän auktoriteetin mielipiteillä on oltava inhimilliset tulkitsijansa, joiden motiiveista meillä harvemmin on selkeää tietoa.

Tässä on se uskonnollisen ajattelun käytännöllinen perusongelma, joka on johtanut niin ennen kuin tänäänkin tapahtumiin joista varsinaisesti hyväksi tai hyvyydeksi miellettävät teot näyttävät täydellisesti puuttuvan.

Lähtisin mieluummin esimerkiksi Baruch Spinozan tapaisesta ajattelusta, jossa "hyvän" käsite kytketään asioihin jotka yksilön kannalta katsoen näyttävät selvästi olevan edullisia. Tämä käsite näyttää myös olevan kytköksissä yksilöiden muodostamien ryhmien kanssa. Yksinäisellä pedolla ei ole paljon muita mahdollisuuksia kuin syödä tai tulla syödyksi. Sen sijaan yhteisöllä on monin verroin paremmat mahdollisuudet menestyä, jos sen yksittäiset jäsenet kehittävät toisten suhteen myönteisen toimintatavan, johon liittyvät esimerkiksi luottamus, avuliaisuus ja äärimmillään jopa altruismi.

Näin ajatellen myös "paha" on helposti määriteltävissä. Se on yksinkertaisesti yhteisen edun vastaista toimintaa. Pahasti toimii yksilö, joka hävittää yhteisön keskinäistä luottamusta, syö tai vaikkapa myy toisten ruoan, kahmii itselleen yhteisön tuottamia hyödykkeitä, tai peräti tappaa yhteisön jäseniä. "Paha" ihminen on kuin epäkuntoinen kone, jonka toiminnassa ei ole ennustettavuutta.

Tällä tavoin on helppo havaita esimerkiksi ihmisten muodostamassa yhteiskunnassa esiintyvää "pahaa". Sitä esiintyy niin sen ylärakenteissa kuin rapaisissa loukoissakin. Toistensa kanssa kärhämöivät ryhmittymät, puolueet, salassa toimivat rikollisjoukot, ja myös monet uskonnolliset ja ideologiset yhteisöt toimivat usein tavalla jota voisimme kuvailla "pahaksi".

Tähän asti kaikki on kovin riidattoman ja ongelmattoman tuntuista. Spinozan tapaan voisimme ajatella järjen ja tiedon olevan tärkeässä asemassa, kun teemme päätöksiä päivittäin eteen tulevissa ongelmissa. "Jokainen kykyjensä mukaan, ja jokaiselle tarpeittensa mukaan" on sitä kelvollisempi toimintamaksiimi, mitä runsaammalle tiedolle ja paremmalle järjenkäytölle se perustuu.

Tästä pääsemmekin suoraan siihen vaikeampaan kysymykseen, eli "hyvyyteen", "hyvän" tekemisen pyrkimykseen. Voltairelta lienee peräisin ajatus, että "paras" on "hyvän" vihollinen. Kun Marx ja hänen seuraajansa kehittelivät kommunismia, siinä voitiin nähdä jonkinlaista pyrkimystä yhteiseen hyvään. Mitä se milloinkin oli, sen päättivät vallan itselleen ottaneet ihmisryhmät, jotka joutuivat toimimaan väkivalloin, vangiten, tappaen ja hävittäen, niin että tulokset olivat yksiselitteisesti kuvattavissa "pahoiksi". Abrahamilaisten uskontojen tapaan kommunismikin käytännössä joutui turvautumaan tuohon pirulliseen hyvän ja pahan dikotomiaan, ja sitä se sitten käytti jopa julmemmin kuin monet uskonnollisten ideaalien pohjalla toimivat yhteisöt.

"Hyvyys" ja "hurskaus" ovat sikäli vaarallisia käsitteitä, että niistä helposti tulee vaikkapa kilpailun ja itsekorostuksen välineitä. Useimmat "toisten hyvään" perustuvat ideologiat ovat olleet toispuolisia, yksinkertaistavia, ja vailla riittävän kattavaa tietoa ja ymmärrystä. "Minä tiedän paremmin mikä on sinulle hyväksi" on eräs vaarallisimmista lauseista. Meistä luultavasti kaikki olemme tehneet virheitä, kun on pitänyt toisen puolesta päättää asioita. Jos asiat ovat näin vaikeita jo jokapäiväisessä elämässä, miten voisimme luottaa mihinkään yleiseen ja näennäisen kattavaan ideologiaan?

Tässä vaiheessa minun on sanottava muutama hyvä sana eräistä myös kristinuskoon liittyvistä eettisistä ajatuksista. "Käyttäydy toista kohtaan niinkuin toivoisit hänen käyttäytyvän sinua kohtaan". Toisessa muodossa se kuuluu: "Rakasta lähimmäistäsi niikuin itseäsi". Toiminnan symmetrisyys tässä on kysymyksessä, eikä mikään typerä itserakkaus.

Yksinkertaistetusti sanoen "hyvyys" ei välttämättä ole mitään erikseen kiiteltävää tai ylistettävää käyttäytymistä, vaan aivan tavallista ja normaaliksi katsottavaa tasapuolista ja symmetristä toimimista. Myös Spinozan tähdentämät järki ja tieto kuuluvat siihen, ja näiden edistäminen on tietenkin kaikinpuolisen hyödyllistä.

Voidaan kuvitella erikoistapauksia, joiden kohdalla jäykät periaatteet voivat estää järjellisen toiminnan. Voiko sallia pienen "pahan", jos sillä voidaan estää "suurempi paha"? Ihmisen tappaminen on epäilemättä yleisesti ottaen "paha" teko, mutta jos se kohdistuu berserkkiin joka yrittää tappaa lapsesi ja perheesi, onko se silti hyväksyttävää? Jos pelastusvene on ääriään täynnä, onko sallittavaa estää ylimääräisen hädänalaisen nouseminen siihen, jos siitä seuraa kaikkien menehtyminen? Ja onko paheksuttava henkilöä joka kerää itselleen tavanomaista suuremman määrän hyödykkeitä, jos tällä kuitenkin on mahdollisuus niiden avulla hyödyttää suurta määrää kanssaihmisiään?

Viha, kateus, liiallinen itsekkyys, omanarvontunteen kuihtuminen ja siitä johtuva "koneen" virhetoiminnan  mahdollisuus ovat kaikki epätoivottavia asioita, jotka vahingoittavat yhteisön tarvitsemaa luottamusta ja tasapainoa. Jotenkinhan tällaisia uhkia pitäisi säädellä, mutta kuinka pitkälle säätelyssä voi yhteiskuntaa ja yksilöitä vahingoittamatta mennä?

Lohduttava ajatuskoe sisältyy Immanuel Kantin kirjoitukseen "Zum ewigen Frieden". Kant kuvittelee yhteisön, jonka jokainen jäsen on pahantahtoinen piru, ja päätyy siihen, että jokaisen oma itsekäs etu vaatii nopean ja hyvin ankarasti säätelevän lainsäädännön ja käyttäytymisnormit.

maanantai 1. elokuuta 2016

Hyvän ja pahan taistelu




Tätä kirjoittaessani katselen JRR Tolkienin Sormus-eepoksesta tehtyä kolmatta elokuvaa. Elokuvalla on suuret ansionsa, mutta kuten aina ”kirja on parempi”.

Elokuvatrilogiassa on kuitenkin mukana suurin osa Tolkienin tärkeästä ja klassisesta symboliikasta. On tietysti (viivytetty) ihmisuhri, kun vähäinen puolituinen onnistuu viemään tuhon sormuksen tulivuoren nieluun - vieläpä surkeimmista surkeimman hobittiraunion johdattamana. 

Mukana ovat myös minua eniten viehättäneen asiat. Leppoisan inhimillinen Kontu, haltioiden jalot  asuinsijat, entit, rohirrim eli Rohanin urhoolliset ratsastajat, sekä tietysti vaikkapa ihanat neidot Arwen ja Éowyn. Uskollisesta toveruudesta puhumattakaan, Sam ja Frodo.

Nerokkaalla tavalla Tolkien on analysoinut maailman mytologian kautta aikojen, ja siirtänyt sen ytimen luomaansa maailmaan. Jopa sormuksella on ikivanha mystinen perinne ainakin Nibelungien tarusta alkaen, ja Topeliuksenkin kautta. En tässä lähde erittelemään kirjailijan monitahoista luomusta, en myöskään hänen jättimäistä taustoitustaan tälle maailmalle Silmarillionissa ja muissa teoksissa. Sillä juuri tämä sivistyshistorian ikivanha perussymboliikka, hyvän ja pahan taistelu askarruttaa minua armottomasti.

Ei sellaista eeposta, romaania, historiankirjoitusta juuri löydy, jossa ”hyvä” ja ”paha” eivät olisi vastakkain. Ei löydy sellaista uskontoa, aatetta tai poliittista puoluetta, joka ei perustaisi koko olemassaoloaan tälle dikotomialle.

Useimmissa tapauksissa hyvän ja pahan taistelu kuvitellaan tuhoamistaisteluksi, joka yleensä päättyy ”hyvien” voitoksi. Autuas paratiisin aika koittaa, kun vääräoppiset, kulakit, kommunistit, imperialistit ja muut perkeleen laumat on voitettu.

Vuosisadasta toiseen on ihmisiä tapettu tämän helvetillisen dikotomian vuoksi. Kirkasotsaiset nuoret ovat rynnänneet taisteluun, ja uskoneet propagandan kertomuksiin pahalaisten inhottavuudesta, rumuudesta, raakuudesta ja säälimättömyydestä. Sormus-elokuvassa Sauronin joukot ovat iljettävän rumia epäsikiöitä, jotka mainion oivalluksen mukaan vieläpä marssivat taistelukentällä viisijakoisen rytmin mukaan. Natsipropagandassa juutalaiset kuvattiin ilkeiksi ja julmiksi. Islamilaiset assassiinit kuvattiin kristityllä puolella samalla tavoin, kristityt islamilaisella puolella identtisesti. Pahan voimat olivat rumia ja vaarallisia, mutta halveksittavan surkeita - eikä kuvausten sisäinen ristiriitaisuus tietenkään häirinnyt ollenkaan.

Totta kai hyvä-paha-jaottelua on kautta aikojen käytetty vallanpidon välineenä. Islamin ankaruus tässä tiedetään, mutta  onpa se kristilliselläkin puolella joskus tunnettu. Huomasin juuri aihetta selatessani erään ortodoksi-isän määritelmän synnistä: ”Synti on ensisijaisesti Kirkon totuuden ja ykseyden hylkäämistä ja halveksimista.” Vaikka Suomen sisällissota on jo sadan vuoden takana, tämän päivän oppositio luonnehtii aivan tosissaan hallituksen jäseniä pahantahtoisiksi hirviöiksi jotka nauttivat köyhien lasten kiduttamisesta. Toisin päin taas epäillään vasemmistolaisia jopa maanpetturuudesta.

En tässä tietenkään kannata löysää relativismia. Kyllä pahaa on, jopa pahuutta. Ehkäpä ”hyvän” olemus on sittenkin suurempi ongelma. Aivan selvää on, että raivohullun tavoin tappava jihadisti on mahdollisimman nopeasti itse tapettava. Totta kai raivohullu on sidottava kiinni tai poistettava muuten laskuista. Ja erittäin ymmärrettävää on, että muita maita väkivallalla uhkaileva valtionpäämies on saatava tavalla tai toisella vaarattomaksi.


Mutta pahuuden mystifioiminen, sen asettaminen ajattelun ja ideologian pohjaksi on itsessään pahaa, virheellistä ja tuhoisaa. Paratiisia ei ihminen voi luoda, mutta jollain tavalla siedettävän maailman kuitenkin, jos mustan ja valkoisen välille kyettäisiin näkemään loputtomien harmaasävyjen kirjo.