maanantai 30. syyskuuta 2024

"Jos pudottaisimme pommin Lontooseen, meidät päästettäisiin kaikkialle"

 Jelena Välbe, entinen suurhiihtäjä, sittemmin Venäjän hiihtoliiton johtaja, on useasti raivonnut siitä, ettei venäläisiä urheilijoita ole päästetty kilpailemaan länsimaissa, ainakaan maansa edustajina ja maansa tunnuksin. Syy on selvä: Venäjä käy raakaa hävityssotaa Ukrainaa vastaan, ja uhkailee länsimaita ydinpommeilla.

Äskettäin uutisissa kerrottiin Välben sanoneen: "Jos olisimme pudottaneet tuhoisan pommin Lontoon keskustaan, kaikki olisi päättynyt, ja meidät päästettäisiin kaikkialle". Hän lisäsi tähän: "Rakastan sitä, kun maamme on vahva. Vahvuutemme ärsyttää koko maailmaa".

Venäjän johdon mielestä länsimaalaiset ovat "fasisteja" ja "turmeltuneita", ja he sortavat venäläisiä puhtaalla vääryydellä. Tämän vuoksi länsimaiden hallitukset ja kansalaiset olisi tarpeen tullen voitava tuhota jopa ydinasein.

Otetaanpa tämä asenne sitten vakavasti!

"Maamme on vahva ja ärsyttää koko maailmaa"

Onko Venäjä vahva? Läntinen ja siihen liittynyt muu maailma on sulkenut Venäjän boikottien avulla taloudellisen toimeliaisuuden ja henkilöliikenteen ulkopuolelle, ellei se lopeta julmaa hävityssotaansa. Venäjällä on suoranaisina kumppaneina vain verisiä diktatuureja kuten Iran ja Pohjois-Korea. Kiinan diktatuuri on ilmeisen harmissaan Venäjän politiikasta, mutta sietää sitä, koska kokee että sen varsinaiset taloudelliset kilpailijat ovat Yhdysvallat ja Eurooppa. Kiinan lisäksi esimerkiksi Intia on huolissaan Venäjän ydinuhkailuista, koska se ymmärtää että rajoitettukin ydinsota on kaikkien kannalta tuhoisa. Venäjä on aggressiivinen ja ärsyttävä, mutta onko se kovin vahva?

"Meidät päästettäisiin kaikkialle"

Venäläisiä ei päästetä kaikkialle. Tässä mielessä heidän vahvuudessaan on siis rajoituksia. Mutta miksi venäläiset siis haluaisivat päästä kaikkialle, jos eurooppalaiset kerran ovat niin turmeltuneita ja pahoja? Miksi venäläiset oligarkit niin mielellään asuivat läntisissä huviloissaan, ja lähettivät lapsiaan läntisiin yliopistoihin? Miksi he hankkivat läntistä elektroniikkaa ja olivat persoja läntiselle kerskakulutukselle? Jos he olisivat "vahvoja", heillä sellaiset olisivat itselläänkin. Heidän ei olisi tarvinnut vakoilla ja kopioida länsimaista teknologiaa. Heidän valtavassa maassaan olisi kosolti materiaa mihin tuotantoon vain.

"Tuhoisa pommi Lontooseen"

Ja ilmeisesti myös Pariisiin ja Berliiniin ja Kieviin. Mutta mitä venäläiset sitten tekisivät siellä? Siellähän ei edes venäläinen voisi elää, tuhotussa ja myrkyttyneessä maailmassa. Olisiko niin, että pelkkä kuvitelma onnellisemmasta ja edistyksellisemmästä maailmasta omien rajojen ulkopuolella on niin ärsyttävä ja kateutta synnyttävä? Voisiko olla niin, että venäläisillä on akuutti ja historian synnyttämä alemmuuskompleksi? Että he itsekin sisimmässään tajuavat, että eivät kykene siihen mihin muut kykenevät? Että jos he eivät saa herkkuja muilta, eivät sitten muutkaan niitä saa. Että jos edistyneemmät kansat tuhotaan, he itse ovat sitten edistyneimpiä?

Jotenkin tässä ajatuskulussa on logiikkaa. Mutta se on kolmivuotiaan logiikkaa.


Pietari I oli barbaariruhtinas, joka kopioi kehittyneemmiltä kansoilta ideoita, ymmärsi miltä uudet ideat näyttivät, mutta ei barbaarina ymmärtänyt mitä ne merkitsivät. 


keskiviikko 25. syyskuuta 2024

Sen kun sinutellaan vaan!

Vanha tarina sotien ajalta kertoo, miten brittiupseerit kiinnittivät huomiotaan saksalaisiin sotavankeihin, jotka näyttivät kaiken aikaa puhuvan toisilleen. Näitä puheita kuunneltiin epäluuloisina, kunnes tajuttiin mitä vangit ketjussa tavaraa siirtäessään sanoivat: ”Danke Herr Doktor… Bitte Herr Professor… Danke Herr Doktor… Bitte Herr Professor…”.


Nuorena ylioppilaana vietin kesää täyshoitolassa. Kunnioittamani professori Heikki Järnefelt, jonka kanssa päivittäin keskustelin ja pelasin shakkia, teki kanssani sinunkaupat. Valtava kunnia minulle - mutta kyllä se sinuttelu oli minulle aluksi kovin kovin vaikeata.


Tänä päivänä olen jo niin tavattoman vanha, että lähes kaikki tapaamani ihmiset ovat minua reippaasti nuorempia. On helppoa sinutella jopa keski-ikäisiä naisia - jos pahastuvat siitä, eikä ikäni riitä ylempään arvoasemaan, voin aina puolustautua vanhuudenhöperöydelläni.


Suomessa ja Ruotsissa tämä tasa-arvoisuuden perinne on jo itsesestäänselvyys. Meillä on etunamme vielä sukupuolien tasa-arvo omassa kielessämme. Meidän ei tarvitse keksiä hupsuja neutraaleja ilmaisuja kuten ’hen’, jos ’han’ tai ’hon’ jostain syystä ei miellytä.


Voin hyvin kuvitella, että neitonen kahvilan tiskillä kysyy korkea-arvoiselta vieraalta: ”Otatsä kahviin maitoa tai jotain?”. Ja olen varma että Alexander Stubb siihen vastaa hurmaavasti hymyillen.


Lounasravintolassa näytin lukemaani sanomalehteä naapuripöydässä istuvalle hyvin synkännäköiselle työmiehelle, ja kysyin että ”Haluatko päivän lehden?”. Mies sanoi ”En”, mutta hymyili nopeasti. Ja otti synkän ilmeensä takaisin. Minusta tämä oli tavattoman miellyttävää. En häirinnyt häntä henkilökohtaisesti enkä tunkeilevasti, ja hän piti yllä yksityisyyttään, mutta satunnainen kohtaaminen oli niinkuin normaaleilla ihmisillä yleensäkin periaatteessa ystävällinen.


Keskustelutapa joissain japanin tai portugalin tapaisissa kielissä olisi minulle ylen tukalaa. Se ylläpitää epäluonnollista nokkimisjärjestystä, ja on jatkuvan hienosäädön myrkyttämää.


Mutta on hupaisa poikkeuskin, englannin puhuttelutapa: sielläpä vain Jumalaa sinutellaan, kaikkia muita teititellään!


https://yle.fi/aihe/ohjelma/aristoteleen-kantapaa-miten-euroopassa-puhutellaan-3092015


maanantai 23. syyskuuta 2024

KUU. PUU. MAA.



Kun päivä on päättynyt ja pimeys peittänyt puut ja maat, ja ikkunain takana ei näy mitään, ihminen terästää päätään, on kaksin verroin huolestuneempi, varoo pienintäkin outoutta silmäkulmassaan. Enemmän kuin kerran tai kaksi minulla on illalla ollut kiusallinen tunne, että joku tuijottaa minua.

Vilkaisen ikkunasta, ja siellä se on. KUU... Yrittää piiloutua männyn taa, mutta ei ihan onnistu. Sen verran se silti yrittää pakoon, etten ehdi siinä pimeässä säätää kameraakaan. On räpsäistävä ennenkuin kuu puun taa taas katoaa.

Rupean miettimään kohtaamisemme yliaikaisia yhteyksiä. KUU. PUU. MAA. Kaikki mukana tuossa kuvassa. PÄÄ aktivoituu, LUUn sisällä sähköisiä sykähdyksiä sinkoilee synapsista toiseen.

Lopulta aamun koi valaisee ikkunan takaisen maailman. Mies pohtii yksitavuisia peruskäsitteitä ammoisten aikojen takaa. Niiden täytyy olla suunnattoman vanhoja, ajalta ennen kuin ugrilainen peruskieli oli ehtinyt luoda grammatikaalisen järjestelmänsä.

Ja minä olin, välähdyksen omaisesti, tajunnut sen tuijotuksen ihan samoin kuin mies viisi tuhatta vuotta sitten...





keskiviikko 18. syyskuuta 2024

Ulosmenenkö, sisäolento?

Joskus 60-luvulla meitä oli nuorta porukkaa Jyväskylän kulttuuripäivillä. Ilta-auringon hiipuessa ja kesäyön hämärässä istuskeltiin ja juotiin vähän valkoviiniä ja keskusteltiin ja fantisoitiin.


Joku muisti kieliopin termejä ja niitä vanhoja havainnollisia suomenkielisiä sijamuotojen nimityksiä. Tuota pikaa puheet alkoivat muuttua niiden kaltaisiksi. ”Ulosmenenkö?” ”Ei, olen sisäolento!” ”Ehkä vähän otantoa?”…


Piti sitten keksiä luonnehdinta Erkki Salmenhaaran tyttöystävälle Anjalle. Yksimielisesti totesimme, että hän on ’kiltintö’.




Mutta jospa kääntäisimme puheet toisin päin, korvaisimme suomalaiset termit latinalaisilla? Kertoisimme tarinan, mutta ottaisimme kansanvälisesti sivistyneen otteen. Vaikkapa näin:


(Sivistymättömille moukille on pakko suomentaa nämä korkeahenkiset sanat!)


Ikkunasta tuijotti joku essiivi (1), joka huomasi, että Maijalla on selvästi mahassaan inessiivi (2). Essiivi huomasi, että Maija ja Matti ovat innokkaasti illatiivissa (3). Juuri kun edelliset harrastivat sitä, Matin vaimo teki yllättävän allatiivin (4). Seuranneen tilanteen komitatiivi (5) oli eksessiivi (6). Niinpä Matista pian tuli lopulta adessiivi (7), ja siksi hänen mielenrauhassaan vallitsi abessiivi (8). 


1. Olento

2. Sisä-olento

3. Yhdyntä (Lönnrot)

4. Ulkotulento

5. Seuranto

6. Eronto

7. Ulko-olento

8. Vajanto

tiistai 10. syyskuuta 2024

Hassunhauskaa pitää olla, vikisee hapan vanhus


Yliopistoilla valitetaan, että opiskelijat eivät jaksa lukea kolmen sivun tekstiä, vaan opiskelijat kyselevät olisiko kehässä mitään tiivistelmää tai lyhennelmää. Jos heille tuodaan sellainen kolmisivuinen painava paperinivaska, on siinä ja siinä etteivät ala parkua ’turvallisesta tilasta’. Tiedä häntä mitä siellä kolmannella sivulla sanotaan, ei uskalla edes vilkaista kun niin ahdistaa.

Entä jos yliopistoissa alettaisiin keventää opiskelijoiden taakkaa, vähän hauskemmaksi puuhailuksi? 


Näetsen, Ruotsissa jotkut papit alkoivat eräitä vuosia sitten opiskella klovnintaitoja. Arveltiin että kirkonpenkit ehkä täyttyisivät taas, jos kirkonmenoista tulisi hassunhauskoja. Jostain syystä asiasta ei ole isommin puhuttu sen koommin. Mutta voihan sen kuvitella:


Jee jee, mikä on meininki? Mää mää, määkivät lampaat kaitsijalleen. Hei, tässä on odotettu stand-up-koomikkomme Jesse! Mikä meininki? No, mä mietin sitä miksen mennyt naimisiin sen Magdalan Marian kanssa… (Tanssahtelee hetken hassunhauskasti, huomaamatta että se surullinen klovni harhailee varjoissa ja yrittää löytää ulko-ovea).


Mutta ei, eihän yliopistolla sellaista voida harrastaa. Niissä hallitsee woke-papisto, eikä se voi aina olla ihan varma siitä kenelle nauretaan.


*


Televisio näyttää Maikkarin hassunhauskaa hupiohjelmaa, jonka esiintyjät ovat aina jotkut sen tallin omistamista suurtähdistä kuten Jaska tai Joonas tai Kiti tai… Mutta ravintolan asiakkaat ovat vappupirskeitä suorittamassa, ja hokevat hiki hatussa että ”hei onhan meillä hauskaa hei?” tai ”otetaan sitten pari helmeilevää hei” tai ”onhan meillä nyt v-ttu hauskaa hei onhan…” Television suurtähdet siellä ravintolan nurkassa puhuvat ja huutelevat toistensa päälle ja hohottavat, eikä kukaan saa selvää mitä hassua tai hauskaa he sanovat. Ja kaikilla on ravintolassakin hassunhauska meininki eikä huomenna kukaan muista kumminkaan mitään.


*


On telkkarissa sentään asiaohjelmiakin. Toimittaja aikoo löytää Nefertitin ja Kleopatran muumiot. ”Onko tämä nyt  se Kleopatran temppeli, aika rikki…”. ”Kyllä, mutta täällä voi olla hänen muumionsa!”. Yksi kivi irtosi seinästä, näkyi hiekkaa. ”En vielä löytänyt häntä, mutta seuratkaa uutisia!”, toimittaja sanoo. Mutta sitten toimittaja löysi museosta kuuluisan Nuoremman Naisen muumion, jonka tutkimuksen perusteella arvellaan olevan Tutankhamonin äiti. ”Siis hänhän voi siis olla Nefertiti!”. Hetken kuluttua toimittaja jo kutsuu muumiota Nefertitiksi, ja heiluttaa kömpelösti erikoiskameraa sen pahasti rikkoutuneen pään yllä. Päästä hän aikoo tehdä rekonstruktion, se ei ole ollenkaan kuuluisan muotokuvan näköinen, mutta kas! päähän on nyt lisätty kopio Nefertitin päähineestä ja hartioista ja koruista ja meikistä. Ja toimittaja julisti, että kuuluisa muumio on nyt todistetusti Nefertiti! Menkää häpeämään siitä, egyptologit, jos muuta luulitte!


*

 

Täysin tympääntyneenä television tyhjiin höpöohjelmiin törmäsin lopulta vahingossa mainokseen joka ei yllättäen valehdellut sen-ja-sen karkin syömisen vievän sinut suoraan paratiisisaarelle tai Lapin hangille tai ihanalle tuskavestivaalille tai silleen. Nyt oli asiaa! Eräs pöperönvalmistaja työllistää yli tuhat työntekijää! Jos ostatte vielä enemmän, työllisyys kasvaa kohisten! Jättivät sanomatta, että "eihän teidän tartte syödä noita, kuhan ostatte!". 


Ihannemainokseni ei onnistuisi toki tänään, se Havin muinainen joulumainos, jossa kynttilä palaa rauhallisesti, musiikki ei pauhaa, eikä tekstejä vilise bannereissa. Nykyihmisten mittapuilla noin viiden vuoden päästä tulee vihdoin teksti: "Tämän rauhallisen hetken tarjoaa teille Havi!"

torstai 5. syyskuuta 2024

Siitä päästiin sitten dogmaatikoihin...



Miehellä nimeltä Abel oli kukko ja kana. Muuta hänellä ei juuri ollutkaan. Sitten salama iskee kanalaan, tappaa kukon ja kanan ja polttaa kanalan. Sitä mies miettimään, mikä tämän onnettomuuden saikaan aikaan.


Jos hänen kokemusmaailmaansa kuuluvat vain nämä siivekkäät, hän voi arvella että jompikumpi tai molemmat olivat syyllisiä. Mutta eiväthän ne tuonlaisiin tuhotekoihin kykene. Niinpä vian täytyi olla hänen.


Joka aamu hän oli tervehtinyt elikkojansa, mutta illalla hän oli jo väsynyt ja ärtyisä. Ehkäpä hänen olisi pitänyt kuitenkin toivottaa siivekkäilleen hyvää yötä. Ehkäpä kanojen henki kosti hänelle? Niinpä hän jäi loppuiäkseen potemaan huonoa omatuntoaan.


Oli toinenkin mies nimeltä Babel, jolla myös oli kukko ja kana. Ja hänenkin kanalaansa iski salama. Mutta hän tiesi vähän enemmän, hän tunsi ihmisiä. Missään tapauksessa hänessä ei voinut olla mitään syytä, eikä niillä kanaparoilla senkään verrtaa. Niinpä hän syytti onnettomuudestaan muita ihmisiä. Kateellisia olivat hänen kanalastaan. Loppuiäkseen hän jäi suunnittelemaan kostoa.


No, sitten oli kaksi muuta miestä, Cabel ja Dabel, molemmat paljon lukeneita ja paljon tietäviä. Kumpikin piti korkeassa arvossa elämänohjeita sisältäviä kirjoja kuten Maarattu ja Curaanssi ja Cavahtakaan Vicaa. 


Cabel oli vakuuttunut siitä, että jos hän vain joka päivä tarkoin eläisi niinkuin nämä pyhät kirjat määräävät, kaikki menisi mainiosti, eikä hänen tarvitsisi pelätä mitään. Mutta kun riittävän monta kertaa kävi niin, että hänen toiveensa ja haaveensa sortuivat, vaikka hän kuinka tarkoin seurasi kirjojen määräyksiä, hän raivostui ja pettyi. Hänestä tuli masentunut, hän ei välittänyt enää mistään, ja sen arvasi ettei siinä sitten mitenkään mainiosti käynyt.


Dabel arveli myös, että selkeät elämänohjeet ovat ihmiselle parhaaksi, mutta oli myös jo kokenut etteivät tarkatkaan määräykset taanneet elämänonnea. Niinpä hän jatkoi tutkimuksiaan, ja huomasi pian että pyhiin kirjoituksiin oli julkaistu täsmennyksiä ja oikaisuja. Niihen ei yleensä juuri viitattu edes petiitillä, mutta niistä löytyi kosolti merkittäviä yksityiskohtia. Esimerkiksi kuun vaiheet vaikuttivat suuresti uskonnollisien menojen aikatauluun, ja monet tärkeät viittomat oli alunperin tehty kolmea sormea käyttäen, ei kahden kuten rahvas tapasi tehdä.


Niinpä Dabel alkoi kirjoittaa, esitelmöidä ja järjestää opintopiirejä. Hän sai jonkin verran kannattajia, ja aina häneen suhtauduttiin, jos nyt ei innostuneesti, niin silti kunnioittaen. Tiedotusvälineet julkaisivat laajoja artikkeleita hänestä hänen kuoltuaankin.


*** 


Abel ja Babel olivat tietämättömiä ihmisiä, ja heidän käsityksensä maailman menosta olivat alkeellisia. Mutta Cabel ja Dabel olivat oppineita, lukivat, ja tiesivät paljon. Heitä voisi hyvin luonnehtia dogmaatikoiksi. Mutta heillä oli keskenään suuria eroavaisuuksia.


Oletan, että dogmaatikoilla on kaksi psykologista motiivia: a) epävarmuus, takertuminen siihen mikä on "oikein", ja b) itsekorostus, poseeraus. Edelliset saattavat, kuten Cabel, menettää uskonsa, ja ruveta anarkisteiksi, jälkimmäiset, kuten Dabel, eivät menetä uskoaan, koska heillä sellaista ei varsinaisesti ollutkaan - mutta heidän kuoltuaan itse Jumalakin saa hermoromahduksen.

tiistai 3. syyskuuta 2024

Ei kai nyt 50 vuotta sitten mitään tietokoneita tai puhelimia tai lentomatkailua voinut olla?

 

Eräällä verkkosivustolla ilmeisen nuori Laura ihmetteli että kirjailija Tolkien kuoli jo 51 vuotta sitten:

"Jännä ajatella että heppu kuoli jo kauan ennen kuin suurin osa meistä oli syntynytkään. Ei tiennyt mitään tietokoneista tai puhelimista tai lentomatkustamisesta, eikä ollut koskaan kuullut vaikka Lady Gagan musiikkia".

Poikani vastasi hänelle kuivasti: "IBM:n ensimmäinen tietokone ilmestyi 1970, lentomatkustaminen oli yleistä, Boeing 747 jumbojet otettiin käyttöön 1968. Puhelimia on käytetty 1800-luvulta lähtien."

Niin, lentomatkustus oli yleistä jo sata vuotta sitten. Puhelimia myytiin Helsingissä 1877, suurimmissa kaupungeissamme oli jo puhelinlaitos 1882. Langattomia matkapuhelimia myytiin jo 1900-luvun alussa.

Muuan tuttava lukiolaistyttö ihmetteli äskettäin oliko 50 vuotta sitten värikuvia. Hänen mielestään muinoin 50 vuotta sitten maailma oli mustavalkoinen. Järkyttyi pahanpäiväisesti kun näytin värikuvia itsestäni ja muista 1930-luvulla. Mutta värikuvaushan alkoi jo vielä paljon aikaisemmin. SOME alkoi jo ikimuinaisina aikoina, sitä pitivät yllä o.t.o. mm. Tän Kylän Ämmät... Mutta Lady Gagan musiikkia en minäkään tiedä kuulleeni!

Tietokoneaika alkoi Suomessa jo 50-luvulla. Kerronpa tarinan. 60-luvulla olin säveltäjien kanssa Kaapelitehtaalla, ja kun taisin olla ainoa porukasta joka osasi binäärisen lukujärjestelmän, ohjelmoin koneelle Eroican alkutahdit, ja sitten etsin sopivan kertoimen sattumageneraattorista. Tuli hulppea muunnelmasarja taa-te-taa-tu /ta-te-ti-taa-tu-PRRlr-hss-pip taa-tuu... 

Jotkut arvonsa tuntevat kollegat olivat synkkäilmeisiä... "Ei noilla ikinä mitään musiikkia tehdä!". Kateita olivat... Mutta väärässä.