Meidän vuotemme vaihtuu nyt, koska olemme roomalaisen kulttuurin jälkeläisiä. Itse roomalaiset aloittivat vuoden Ianuariuksesta jo tarunomaisena aikana, mutta viimeistään 153 eKr. Vuoden merkinnästä huomaamme kristillisen lisäyksen vanhaan roomalaisuuteen, mutta toisaaltahan juuri Rooman keisari myös määräsi kristinuskon valtionuskonnoksi. Joten älkäämme pullikoiko keisarin käskyä vastaan, vaan totelkaamme!

Sen sijaan älkäämme tehkö uudenvuodenlupauksia, älkäämme myöskään viettäkö "tipatonta tammikuuta". Nehän ovat pelkkää mielensekaannusta. Jukolan Juhani jo kehotti veljiä tekemään parannuksen "jo ensi maanantaista" alkaen. Tänään voisi aviomies luvata vaimolleen: "Ensi vuonna en enää lyö sinua!", ja alottaa pieksämisen hyvissä ajoin ennen kahdentoista lyöntejä. Ja juoppo voi rauhassa sanoa: "Ensi tammikuussa en ota tippaakaan! Joten kippis kaikki, otetaas taas, ja hyvää uutta vuotta!"

Jos ihminen katsoo että hänen elämässään on jotain parantamisen varaa, miksi hän ei tee sitä parannusta heti, vaan lykkää sen arvaamattomaan tulevaisuuteen? Laiskuuttaan, luulen. Ja myös meihin istutetusta jakomielisyydestä johtuen. Tämän huomaamme jo kieliopista. 

Me voimme kehottaa muita ihmisia olemaan kunnolla, mutta emme itseämme. Siihen meillä ei ole käyttösanaa. Tai näin arvelemme. Olla-verbillä ei muka ole imperatiivin yksikön 1. persoonaa. Onpas:

Ollon (esim. kiltisti)

Ollos  -"-

Olkoon  -"-

Olkaamme  -"-

Olkaatte  -"-

Olkoot  -"-

Olemme siis olevinamme ettemme itse voi päättää asioista, vaan meidän on muka käskettävä itseämme. Siis kuka käskee, ja ketä? Aivopuolisko toista? Yliminä aliminää? Omatunto... niin, onko se jokin ulkopuolinen olio?

Ei, kyllä me kukin olemme yksi ja jakamaton olio. Ja petämme itseämme jos vieritämme syyn jonkun toisen niskoille. Ollon siis sellainen ja sellainen, tästä siunatusta hetkestä alkaen kun asian oivalsin. Ja sinä, hän ja te päätätte itse omasta puolestanne. 

Siis hyvää ja turvallista uutta vuotta lukijoille!

Confrater - Haggai

Sain juuri tietää, että lapsuuteni ehkä tärkein kirjasarja on Project Runebergin tallentama. Kiitos kariav!

Kysymys on kirjasarjasta, joka kuluneenakin täyttää kirjahyllyä mustine arvokkaine selkineen, ja on mielestäni edelleen lajinsa ykkönen. Yllä on sen selkien taianomainen loitsujen luettelo, jonka osasin ulkoa pian lukemaan oppimisen jälkeen.

Kulttuurisana - Mandingo! Ribot - Stambul!

Siis mikä on tämä aarteitten aarre?

Xerxeksen? Kreikkalaisten nimien taivutuksesta

Olipa kerran häät, ei sentään Härmässä, vaan myyttisessä Kreikassa, vaikka seuraamukset olivatkin saman kaltaisia. Kuninkaanpoika Pēleús ja vedennymfi Thétis menivät naimisiin, ja itse Zeus tarjosi juhla-aterian. Vain yksi jumalatar jäi pitoihin kutsumatta, nimittäin Eris, epäsovun jumalatar. Tämä tietysti suuttui, ja kosti luonteenomaisella tavallaan: heitti jumaljoukkoon kultaisen omenan jossa luki "Kauneimmalle". Kolme daamia alkoi heti vaatia omenaa itselleen, Aphrodítē, Athḗnē, sekä Hēra. Isäntä Zeus teki taas tyypillisen kohtalokkaan päätöksen. Hän määräsi että kuolevainen Troian prinssi Paris saisi toimia tuomarina. (Kreikkalainen vaasimaalaus tuossa yllä).

Alkoi heti kilpalaulanta. Tarjottiin maailmanherruutta, sotataitoa ja viisautta, mutta tarjouskilvan voitti Aphrodítē, joka tarjosi "maailman kauneimman naisen" rakkautta. Tämä nainen oli Spartan kuningatar Helénē - ja näin skandaali oli valmis. Syttyi hirmuinen sota, ja sen taustalla käytiin mahdotonta kissatappelua jumalattarien kesken.

Kerroin tämän tarinan niin, että kaikki nimet olivat perusmuodossa. Niiden taivutuksessa on näet omat pulmansa. Varsinkin s-kirjaimeen päättyvien nimien kohdalla vallitsee epätietoisuutta. Itse vierastan säksyttelyä kuten vaikkapa genetiivissä "Sokrateksen". Itse olen sen verran vanhoillinen (koska klassinen sivistys sinänsä on tänään vanhanaikaista ja näin muodoin myös vanhoillista), että pidän tärkeänä näiden kulttuurimme perusnimien sananpainoa ja vokaalinpituuksia.

Vaikkapa juuri tämä Sōkrátēs. Jos se äännettäisiin suomalaisittain 'Sókrates', sen voisi taivuttaa 'Sokrateksen'. Mutta juuri tämä pitkä 'e' sanan lopussa vaikuttaa siihen että taivutan 'Sokrateen', äännetään 'sookráteen'. Tarinassa mainitun Helenan mies Menélaos taipuisi mielestäni 'Menelaoon' tai ehkä jopa 'Menelaon', mutta ei rumantapaisesti 'Menelaoksen' - siitä huolimatta että 'o' on lyhyt.

Minun korvalleni on selvää että taivutan häätarinan nimet näin:
Zeus > Zeun, Aphrodite > Aphroditeen (äännetään 'Afrodíteen'), Athene > Atheneen (äännetään 'Ateeneen'), Peleus > Peleun. Sen sijaan Thetis, Eris ja Paris ovat ongelmallisia. Haluaisin mielelläni taivuttaa 'Thetiin', 'Eriin' ja 'Pariin', mutta '-ksen'-pääte saattaisi minulta ennemminkin lipsahtaa. Samoin nimessä Isis > Isiksen. Sen sijaan '-in'-pääte olisi minusta oudompi: 'Thetisin', 'Erisin', 'Parisin'. Olisiko nimien kaksitavuisuudella jokin vaikutus?

Muita nimiä: Ilias > Iliaan, ei Iliaksen. Hermes > Hermeen, ei Hermeksen. (Vertaa suomen sanaan 'vermes', 'vermeet'). Anaksimandros > Anaksimandroon, ei Anaksimandroksen (huh!). Kharybdis > Kharybdiin. Ja vielä Xerxes > Xerxeen, suoranaista hupia olisi Xerxeksen, siinä jo kieli puutuu!

Taivutustapani saattaa kuulostaa vanhanaikaiselta, ja sitä se onkin. Mutta vanhassa vara parempi.

Lemmenjumalattaren uusvanha kuva

Minun on nyt pakko kertoa eräs kuvatarina.

Joulupukin tullessa Puistolan perheeni ovelle häntä oli vastassa myös perheen nuoripari. Kun kävin kotona kännykkäotoksiani läpi minua jäi vaivaamaan kauniin Reetta-neidin kasvojen asento ja katseen suunta. Tällaista tapahtuu minulle tavan takaa varsinkin nykyään, kun taidehistoria on yliopistovuosien tapaan palannut takaisin harrastusteni keskiöön.

Minulla oli kaksi vaistomaista etsintäsuuntaa: 1700-luku tai antiikki. Lopulta mieltäni jäytänyt kuva löytyi antiikin veistosten joukosta. Se oli Louvressa säilytettävä "Arlesin Venuksen" nimellä kulkeva kuuluisa marmoriveistos, jonka palaset löytyivät 1600-luvun puolivälissä Arlesin roomalaisaikaisen teatterin raunioista.

Veistos on ilmeisesti roomalainen keisari Augustuksen ajan kopio melkein 400 vuotta vanhemmasta kreikkalaisesta suuren Praksiteleen alkuperäisestä Aphrodite-patsaasta, jota sellaisenaan ei ole löydetty.

Aphroditen palaset löytyivät vuonna 1651 ja sen jälkeen. Vuosisadan lopulla Louis XIV:n hovikuvanveistäjä François Girardon muokkasi palasista ehjän veistoksen.

Wikipediassa on ranskaksi erittäin laaja ja mielenkiintoinen selostus veistoksen ja sen nykyisen muodon historiasta. Lyhyempi mutta yhtä lailla kiinnostava artikkeli on myös Wikin englantilaisessa versiossa.

Girardon sijoitti Aphroditen / Venuksen oikeaan käteen omenan, joka muistuttaa vanhasta tarusta Pariin (Pariksen) tuomiosta. Oliko Praksiteleen veistoksessa tällaista detaljia, tai vasemman käden pikku peiliä, on epäselvää. Mahdollisesti ei - mutta käsien asento on sinänsä hyvin elegantti ja tyyliin sopiva.

Mainituissa wiki-artikkeleissa on molemmissa havainnollinen kuva, josta käy selville Girardonin lisäykset. Kehotan lukemaan nuo artikkelit. Niissä on kiinnostavaa tietoa näistä kuuluisista veistoksista ja niiden restauroimisesta!

Nyt oli siis selvä, että yrittäisin istuttaa Reetan pään tuohon veistokseen. Irrotin molemmat taustoistaan ja aloin sovitella. Molemmat oli helpointa muuttaa mustavalkoisiksi, jolloin sävyjen yhteen sovittaminen ja leikkauskohdan jälkien peittäminen kävi nopeammin. Jonkin verran vaivaa koitui varjoista, mutta sain nekin lopulta siedettäviksi.

Sitten oli uudelle lemmenjumalatar Reetta-Venukselle hankittava sopiva tausta. Sen etsin suoraan 1700-luvun maisemamaalareilta. Irlantilaissyntyisen George Barretin (1728/32 - 1784) vesiväri- ja guaššipiirros oli sopiva, ja siinä oli sommittelun kannalta mainiossa kohdassa aukko jonne patsaan saattoi sijoittaa. Tässä tuo maisemakuva on värillisessä muodossaan.

Kun Reetta-Venus oli paikallaan, jäi tehtäväksi enää taustan vaalentaminen ja sävyjen muokkaus. Tässä alla on sitten tämä lopullinen taidehistoriallinen leikittelykuva, joka mielestäni on aivan tavattoman kaunis!

Vanha tuttu

Tapasin tässä toissa iltana vanhan tutun. Hän on minua paljon vanhempi, ehkä siinä 110 vuoden ikäinen. Suunnilleen saman ikäinen isäni ehti pelätä häntä aivan pienenä, silloin kun meillä vielä oli keisari ja suuriruhtinas, ja kadunkulmissa kyltit kolmella kielellä. 

Hänen alkuperäinen äidinkielensä oli kyllä saksa, sillä hän on maahanmuuttaja, omaa sukua Weihnachtsmann, Rübezahlin muinaissuvun Sinterklaas-haaraa. Suomeen ja perheeseeni tultuaan hän sai isoisäni äidin 1890-luvulla paksusta punaisesta villakankaasta tekemän meanderi- tai sakarakoristeisen pitkän viitan. Tarinan mukaan isoisäni oli tuolloin esiintynyt koulunäytelmässä kreikkalaisena.

Hyvinkin sata kertaa, kahdella vuosisadalla, vanha tuttuni on hoitanut virkaansa, silloinkin kun perheessä ei enää ollut lapsia.  Varhaisin oma muistoni hänestä on vilahdus isovanhempieni kodin ikkunasta, ja sen jälkeinen piiloutuminen eteisen paksujen tummanpunaisten samettiverhojen taakse. Tämä on tapahtunut luullakseni ennen sotia. Pikkusisareni pelkäsi häntä vielä aikuisena. Paras ja ainoa paikka piiloutua oli siis hänen sisällään.

Kaksi kertaa tuttuani on jouduttu ehostamaan ja vahvistamaan. Edellisen kerran 60-luvulla Kansallisteatterin lavastamossa, ja viimeksi pari vuotta sitten. Seuraavan kerran hän siis joutunee terveystarkastukseen 2050- tai 2060-luvulla, ehkäpä sellaisen henkilön toimesta joka ei vielä edes ole syntynyt.

En lakkaa ihmettelemästä tuttuni viittaa, joka yhä on täysin ehjä, vailla koinreikiä, vailla ratkenneita saumoja tai muita hapertumia. Jokavuotisessa käytössä ei juuri liene yhtä vanhoja vaatekappaleita.

Saksankieli on jäänyt hänen puheenparrestaan jo pois, mutta ruotsiksi hän yhä alottaa tervehdyksensä. "Jaaa - jaaa, nuuu ä' de' juuul igennn..." Hiipivästä vanhuudestako johtuu, että hän joskus on erehtynyt luulemaan pienintä lasta minuksi tai jopa isäkseni. Kun oikea henkilö sitten on tutulleni näytetty, hän on hämmästyen todennut miten isoksi tämä jo on ehtinyt kasvaa.

Otsikon kuvassa näkyvä madonnanhymyinen nuori nainen on sama joka aikoinaan piirsi tällä sivulla näkyvän muotokuvani. Ja tässä on tutustani kokovartalokuva tältä joululta (kuva Ben Rydman):

Weihnachtsmann, ennen minua syntynyt, myös jälkeheni jää... 

Hyvää joulua

Heinrich Heine kirjoitti monisärmäisen lemmenrunosarjansa Lyrisches Intermezzo 1820-luvun alussa. Mahtavasti hän alottaa tämän runonsa Reinistä, Kölnistä ja sen tuomiokirkosta, mutta zoomaa sen jälkeen Stefan Lochnerin Maria-kappeliin 1440-luvun alussa maalaamaan madonnankuvaan. Alla on se maalaus jota Heine oikeasti kuvaa, mutta minä otin korttiin toisen Lochnerin Maria-kuvan saman kirkon Kolmen kuninkaan alttarilta - se kun on vieläkin söpömpi... Robert Schumann sävelsi tämänkin runon laulusarjaansa Dichterliebe.

Ruben, Simeon, Levi, Juda... Oulun Siika on Pyhä Kala...

Eräs lempibloggereistani, eläköityvä virkamies Töölöntorin reunalta, vastapäätä ununu-taloa, äityi muistelemaan koulussa opittuja rimssuja. "Ruben, Simeon, Leevi, Juuda..." lohkeaa minultakin vaikka unissa. Tiedän myös että Oulun Siika on Pyhä Kala, ja saksan prepositiot osaan kuin vettä vaan. Tosin vasta puolen vuosisadan ikää lähestyvänä hoksasin (tuhmien isojen poikien vihjeestä), että datiivia tai akkusatiivia vaativat prepositiot muodostavat kokonaisen pornokertomuksen. En sitä tähän jäljennä, muut saksanlukijat tietävät sen, eikä muista ole niin väliä.

Sävelmällä 'Arvon mekin ansaitsemme' laulettu latinan akkusatiivia vaativien prepositioiden lista
Ante, apud, ad, adversus
Circum, circa, citra, cis...
on mielessä yhä, vaikken juurikaan kääntele tekstejä latinaksi, yritän vain ymmärtää latinalaisia tekstejä.

Tähtien kirjoluokituksetkin menevät minulla kuin konsanaan astronomeilla: "Oh, Be A Fine Girl, Kiss Me Right Now Sweetheart"!

Noiden osaamieni rimssujen määrä on melkoinen, ja suurin osa niistä on opittu lapsena koulussa. Käsitykseni mukaan nuoremmille sukupolville tuollaiset ovat täyttä hepreaa - minulle ei edes hebrea ole ihan kokonaan hepreaa, sillä olen sitäkin vähän opiskellut. Kysymys kuuluukin, onko tällaisista vanhanaikaisista opiskelutavoista ja -aiheista mitään hyötyä, ja samaa kysyy bloggeriystävänikin.

Ensin on tietysti kysyttävä vastakysymys: mitä tarkoitetaan "hyödyllä"? Selviää tenteistä, saa rahaa, tulee kuuluisaksi? Sivuasioita, vaikka joissakin tapauksissa ihan hyödyllisiä.

Varsinainen "hyöty" tulee siitä, että ymmärtää mahdollisimman monista asioista jotakin. Se edellyttää mahdollisimman suurta tietomäärää, aktiivista tai passiivista. Ja mikäli passiivista, tuollaiset mieleen jääneet värssyt ja hokemat tulevat helposti mieleen, ja johdattavat sitten muuhun hallussa olevaan tietomäärään.

Ylen tiedepalstalla tosin väitetään, että "Nykykäsityksen mukaan ulkoa opettelu on jokseenkin turhaa. Tieto pitää sulattaa ja ymmärtää". Tällainen nykykäsitys on mielestäni typerää ja tietämätöntä, ja rinnastan sen mediassa vallitsevaan tyhmyyden ja tietämättömyyden palvontaan jonkinlaisena demokraattisen tasa-arvon symbolina. Käyttääkseni modernimpaa nettikieltä: Ulkoa osatut rimssut ovat kuin näppäriä hakusanoja, joiden avulla syvempikin tieto löytyy - omien aivojen sopukoista.

Kivi pilailee Veljeksissä tällaisen typeryyden kanssa. Eero piikittelee Juhania, ja ehdottaa lukkarilta kysyttäväksi miten viisi miestä ja kaksi kalaa tulivat ruokituksi viidellätuhannella leivällä, johon isoveli tuhahtaa ettei noin vaikeaa asiaa tiedä edes piispakaan. Ja lukkari kysyy sitten, mikä oli Sepeteuksen poikain isän nimi, ja Juhani ihmettelee lukeeko sellainen hänenkin Testamentissaan...

Jaakobin poikain nimet ovat vain näennäisesti "tarpeetonta" tietoa. Se ei kuluta aivokapasiteettia millään tavalla, mutta voi tulla käyttöön monissa kulttuurisissa yhteyksissä. Mitä "kuolleisiin kieliin" tulee, kiitos latinan ja kreikan opintojeni ymmärrän paremmin avanseeratumpaa englantia, italiasta ja ranskasta nyt puhumattakaan. Ja väitänpä myös, että hebrean muinainen alkeiskurssi on minulle ollut hyödyksi monin tavoin.

Nuorena ylioppilaana olin täysihoitolassa samana kesänä jolloin olin suorittanut Jyväskylässä latinan pron. Siellä oli myös belgialainen perhe, jonka lapset hädissään kyselivät minne heidän äitinsä oli kadonnut. Kun en ranskaa osannut, arvelin että lapsilla oli koulussa latinaa, sivistynyt kun se perhe oli. Näin olikin, ja latinaksi selvitin sitten lapsille, että äiti oli mennyt metsään. Elementary dear Watson, mutta olipa ensimmäinen ja mieleen jäänyt kokemus "kuolleen kielen" voimasta!

(Kuva on muinaismuisto myös, tuota vaakunaa ei enää liene. Mikäpä olikaan pitäjä? Ja mikä on "ununu-talo"? Vihje: myös Töölöntorin reunalla, talo jonka avulla äitini totesi että olin 3-vuotiaana oppinut lukemaan.)

Lemmenmaisema: Leda hylkäsi joutsenen ja otti Davidin salarakkaakseen!

Tapahtumien taustaksi seuraavaa:

Leda oli Aitolian kuninkaantytär ja Spartan kuninkaan Tyndareoon vaimo. Zeus oli iskenyt silmänsä kauniiseen kuningattareen, ja yllätti tämän turvaa etsivän joutsenen hahmossa. Sen seurauksena Leda muni joukon munia, joista syntyivät Helénē (sittemmin Troian Helenana tunnettu kaunotar), Klytaimnēstra (oikea ilkiö naiseksi), sekä pojat Kastor ja Polydeukes (Pollux). Ja kansainvälinen kiistahan sitten seurasikin. — Leonardo maalasi Ledasta suunnattoman suositun kuvan, jota aikalaiset kopioivat ahkerasti. Tässä on eräs näistä kopioista.

Kuningas David kirjoitti Joseph Hellerin avustamana muistelmansa (God knows, 1984, suom. Herra tietää), jossa hän omalta kannaltaan aika vekkulisti selvitteli myös aika reipasta rakkauselämäänsä. Erityisen vihainen hän oli Michelangelolle tämän veistämästä muotokuvasta. "Eihän tuo ole edes juutalainen", David parahti.

Maiseman on maalannut Gainsborough tai joku hänen seuraajansa, ja se on (olevinaan) tyypillinen englantilainen näkymä. Epätodellisuudessaan se siis sopii oikein hyvin Ledan ja Davidin kohtauksen taustalle.

Vetelä ja naismainen? Contrapposton söpöily.

Tämä hauska hupikuva on löytynyt duggoons.com -sivustolta, jossa harrastetaan muutakin taidehistoriallista revittelyä. Kuva esittää tulkinnan merkittävästä kuvallisen kulttuurin muutoksesta, joka vei muinaisen Kreikan ja sen mukana sittemmin myös eurooppalaisen ilmaisun aivan uudelle tasolle. Tämä hra Heptup jäi kyllä poikkeukseksi Egyptinmaalla — ehkäpä oikealla olevan herrasmiehen "hieroglyfeistä" voimme lukea miten Heptupin sittemmin kävi. Vielä puoli tuhatta vuotta kreikkalaisten keksinnön jälkeen vanhoilliset egyptiläiset laativat keisari Trajanuksen pikku temppeliin reliefin jossa tämä kuvattiin niinkuin faraot jo pari tuhatta vuotta oli kuvattu. 

Egyptiläiseen tapaan kreikkalaisetkin aloittivat patsaittensa veistämisen (kuva yllä). Eräs ensimmäisistä kontrapostoa tavottelevista kouros-patsaista on Kritios-nimiseen veistäjään yhdistetty "Kritioon poika" noin vuodelta 480 eKr.

Myös Ateenan akropoliin eli yläkaupungin korē- eli naispatsaat tavottelevat hiukkasen verran samaa irtautumista vanhasta jäykkyydestä.

Pian tästä S-asennosta tuli sääntö Praksiteleen ja muiden  mestarien tuotannossa, ja kun sitten päästiin helleeniseen ja roomalaiseen aikaan, ei löytynyt enää mitään rajoja liikkeen ja ihmisruumiin dynamiikan kuvaamisessa, kuten vaikkapa Laokoon-ryhmästä näemme (kuva aikaisemmassa bloggauksessa).

Naisvartalon kuvaamisessa kontraposto on tietysti parhaimmillaan. Yllä on kaksi hellenististä Aphroditen eli Venuksen patsasta, ja vieressä kuuluisa jäännös voitonjumalatar Níkēn siivekkäästä kuvasta.















Renessanssi jatkoi siitä mihin antiikki oli päätynyt. Tässä on eräs versio Leonardon maalauksesta "Leda ja joutsen":

Mutta johti kontraposto myös sievistelyynkin. Donatellon veistos kuningas Davidista on jo lähes androgyyninen ylenmääräisessä söpöydessään.

















Walter Runeberg teki kaksi loistopatsasta Helsinkiin 1800-luvun loppupuolella, toisen runoilijaisästään, ja toisen suuriruhtinaastamme Aleksanterista. Molemmat ovat hyvin arvokkaita asennoltaan. Runon ruhtinas on astuvinaan pienen askelen, mutta paino on vakaasti molemmilla jaloilla. Kontrapostokeikistely olisikin ollut liikaa näin vakavassa asiassa:

Venäjän keisari on myös arvovaltainen. Paino on kyllä selvästi oikealla jalalla, mutta rento hän ei ole. Ehkä näin vakavamielisen kansan suuriruhtinas vaistomaisesti omaksui alamaistensa juron pidättyvän asenteen?

Verratkaamme Aleksanteria Rooman keisari Augustukseen. Hänet on kuvattu kesken liikkeen. Hän on juuri astunut askelen oikealla jalallaan, ja nostanut kätensä tervehdykseen. Vasen jalka on rennosti tulossa eteen, mutta varpaat ovat edelleen edellisen askelen paikalla.

Tässä on kuvattu mahtava keisari joka tuntee arvonsa. Hän on dynaaminen ja rento, ja osoittaa alamaisilleen suuntaa.

Psykologiaa hemkivät molemmat keisarinkuvat, mutta erilaista.

Hieno nainen

Kerran vielä palaan Georg Henrik Theslöfin pariin. Hän oli suomenruotsalainen sanomalehtimies ja pakinoitsija nimimerkkinään Brummel & Co. Hän kirjoitti 1920-luvulla  huumorilla terästettyjä käytösoppaita hienoille miehille, hienoille naisille ja hienoille tupakoitsijoille. Monien mielestä nämä kirjat edustavat vanhan heteropatriarkaatin sovinistisinta sontaa, mutta katsotaanpa näytteeksi naiskirjan ensimmäisiä sivuja. Eikö niistä kumminkin hengi jotain suloista tuoksua vanhoista ajoista, jolloin miehet olivat miehiä, naiset naisia, ja laivat sekä puuta että rautaa?

Pyhä Krim

Presidentti Putin ilmoitti äskettäin, että Krim on venäläisten pyhää maata, kuten Jerusalem juutalaisille ja muhamettilaisille.

Juutalaisten pyhä kaupunki Jerusalem on ollut jo hyvinkin 3000 vuotta. Muhammedin seuraajillekin se on ollut pyhä reippaat tuhat vuotta (vaikka sitä ei Koraani mainitsekaan). Krimin Venäjä valloitti vasta 1700-luvun lopulla, vain muutamia vuosikymmeniä ennen kuin se valloitti Suomen...

Historiahan on niinkuin hallitsijat milloinkin sen kirjoittavat. Pienoinen epäsuhta Jerusalemin ja Krimin pyhyyksien ajallisessa pituudessa on helposti väistetty Kremlistä tulleella bumagalla.

Venäläisten harmiksi Krimiä asuttivat aivan toiskieliset ja -uskoiset kansat, ja niiden uloskyöräämisessä imperiumilla oli melkoinen puuha vielä Neuvostoliiton aikana. Minulla on sattumalta Wiener Zeitung -nimisen sanomalehden vuosikertoja 1700-luvun lopulta mikrofilmeinä, ja sieltäpä luinkin hauskan uutisen: Venäjän (saksalaissyntyinen) keisarinna oli hyvyydessään päättänyt nostaa Krimin kansat sivistyksen pariin, ja määrännyt sen vuoksi venäjän ainoaksi sallituksi kieleksi siellä. Stalin joutui sitten vielä vähän paikkailemaan asiaa tunnetuin tavoin.

Presidentti Putin ilmoitti myös, että länsimaat olisivat ryhtyneet "patoamaan Venäjän nousevaa voimaa" ilmankin Ukrainan tapahtumia. Hän nimesi Yhdysvallat ja EU:n ainoiksi syyllisiksi syntyneeseen kriisiin, ja ilmoitti "lännen" halunneen sortaa Venäjää jopa vuosisatojen ajan. Tähän voisi tietysti sanoa, että jokaista laajentumis- ja valloitushaluista valtiota on aina yritetty vastapuolen toimesta padota. Venäjän valloituspyrkimykset alkoivat viimeistään 1500-luvulla, kun Moskova oli ottanut alueella ylivallan, eivätkä nämä pyrkimykset ole juurikaan muuttaneet muotoaan.

Lasten kiistoissa menetellään niin, että sortaja mielellään on olevinaan uhri, ja nimittelyt kuitataan vastaansanomattomasti: "Itse oot!" Putinia on nimitelty uudeksi Hitleriksi, ja nyt hän puolestaan vetäisi esiin korttinsa: "Itse olette hitlereitä, ja katsokaa miten hänen kävikään meitä vastaan!"

Epämiellyttävintä tämän hetken tilanteessa on se, että uhkailupuheita ja sotaisaa uhoamista ei Euroopassa juuri ole kuultu Hitlerin jälkeen. Ainoa heti mieleen tuleva tämäntapaisesti esiintyvä valtio on Pohjois-Korea. Mutta Venäjällä on moninkertainen voima siihen verrattuna. Tämä asetelma pelottaa aivan todella, varsinkin sen naapureita.

Hirmuinen vahinko tapahtuu, jos venäläisiä ihmisiä aletaan johtajansa puheitten vuoksi vihaamaan. Tšehovin ja Tolstoin synnyttänyt kulttuuri on liian hieno sylkykupiksi. Putin, älä tee pahaa Venäjälle - äläkä muillekaan!

(Kuvan tsaari oli valloittaja muiden mukana, moniaalla vihattukin, mutta Suomen kannalta ansaitusti arvostettu).

Guggenheim-kilpailun parhaat

Guggenheim-kilpailun kuusi ehdotusta on nyt valittu. Olen katsellut näitä luonnoksia lähinnä kaupunkikuvan ja perusidean kannalta. En osaa sanoa mitään teknisistä, liikenteellisistä enkä museaalisista osatekijöistä. Kuusi jatkoon päässyttä ehdotusta on julkaistu tällä sivustolla, josta löytää myös ne yli 1700 muuta kilpailutyötä.

Minusta näyttäisi siltä, että kaksi ehdotusta nousee ylitse muiden. Minua miellyttää selvästi eniten ehdotus, jonka kolme viimeistä numeroa ovat 181.

Viisi puulla päällystettyä tornia kohoaa rykelmänä, joinka keskelle jää "katedraalimainen" korkea ja katettu tila. Esteettisesti ottaen ne muodostavat moni-ilmeisen monumentaalisen kokonaisuuden, joka ei kuitenkaan liiaksi peitä takana olevia rakennuksia eikä varsinkaan Tähtitorninmäkeä. Tämän rakennuksen toivoisin Etelärannassa näkeväni, ja se pelaisi hyvin yhteen lähistön muiden monumentaalirakennusten, tuomiokirkon ja Uspenskin katedraalin kanssa.

Toiseksi parhaana pidän ehdotusta jonka kolme viimeistä numeroa ovat 895:

Tässä on aika söpö idea majakkatornista, joka selviää varsinkin viimeisestä kuvasta. Muu rakennusmassa on matalaa, eikä peitä tärkeitä taustojaan.

Muut ehdotukset ovat minua suorastaan vierastuttavia. Jatkon ulkopuolelle jääneiden joukossa on pari tässä mainittuja muistuttavaa kilpailutyötä, mutta en ole löytänyt yhtään niitä parempaa.

Kymmenen kaunista veistosta

Typeräähän se on tehdä tällaisia "kymmenen parasta" -juttuja, ihan hömppälehdistön tapaista. Mutta kun käyn taidehistoriaa läpi, haaviin tarttuu toinen toistaan kauniimpia teoksia. Tässä niistä kymmenen, ikäjärjestyksessä.

1. Huittisten hirvenpää, noin 6000 eKr.

2. Thutmosis: Kuningatar Nefertiti, n. 1340 eKr.

3. Thutmosis: Prinsessa, sittemmin kuningatar Neferneferuaten, n. 1330 eKr.

4. Leokhares(?): Belvederen Apollo, 300-luku eKr.

5. Leokhares: Artemis / Diana, 300-luku eKr.

6. Hagesandros, Athenodoros & Polydoros: Laokoon-ryhmä, n. 30 eKr. - 60 jKr.

7. Michelangelo: Pietà, 1499.

8. Bernini: Apollon ja Daphne, 1624

9. Bernini: Pyhä Theresa, 1640

10. Canova: Eros & Psykhe, 1790

Näiden jälkeen kuvanveistotaito hiipui vähitellen, nyt enää rippeet jäljellä...