sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Yhden päivän muisti 5

Maanantaina Jorma huomasi tehtaalle mentyään, että työt seisoivat, ja johtajisto oli epätoivoissaan. Kaikki tilauspaperit ja muut olivat kadonneet, eikä koneitakaan voinut käynnistää, kun ei tiedetty mitä pitäisi valmistaa ja kenelle.
Samaan aikaan Kirstin mieliala laski laskemistaan. Hän ei muistanut vauvan syntymäpäivää lainkaan. Oliko se syntynyt ennen joulua? Joko voisi viettää lapsen puolivuotisjuhlaa? Entä milloin oli Jorman ja hänen hääpäivämsä? Hirvittävä epävarmuus alkoi kalvaa mieltä.

                                              *

Uuden Suomen toimituksessa oli tulenpalava kiire. Uutisvirta oli paisunut valtavaksi. Venäjän keisari oli kuollut, ja parlamentti oli alkanut keskustella keisarikunnan lakkauttamisesta. Myös maan alle mennyt kommunistinen puolue alkoi käynnistellä toimintaansa. Saksassa valtakunnankansleri Holzmeyerin asema alkoi horjua. Kansallissosialistinen puolue oli alkanut järjestäytyä, ja vaati pidätettynä olevan Adolf Hitlerin vapauttamista ja palauttamista maan johtoon. Espanjan valtiota ei käytännössä enää ollut, kun lähes jokainen kaupunki, jopa maalaiskylä julistautui itsehallintoalueeksi. Englannin siirtomaista kuului hälyttäviä uutisia, ja sieltä täältä oli jo brittihallinnon edustajia lähtemässä suin päin pakoon. Kotimaassa liike-elämä ja kauppa olivat pysähdyksissä. Kauppoja oli kyllä avattu, ja ne joilla oli rahaa suorastaan hamstrasivat elintarvikkeita ja kodinkoneita.
Yhä enemmän tuli myös uutisia ihmisistä joiden muisti ei ollut kokonaan kadonnut. Jotkut kirjailijat olivat ilmoittaneet, että heillä oli hallussaan käsikirjoituksia joita he olivat päivänneet edelliselle vuodelle. Väestöön oli moniaalla alkanut kasvaa epäilys, että uutiset olivat silkkaa hämäystä ja humpuukia, ja monenlaiset protestiryhmät olivat syntymässä.
Korvenojan johdolla päätettiin että kaikki vähänkin tärkeiltä tuntuvat uutiset julkaistaan yleisen edun nimissä, paisuipa lehti sitten vaikka viisikymmensivuiseksi.

                                              *

”Eipä tainnut ihan mennä  niinkuin Strömsössä”, sanoi Jumala henkilökunnalle. Enempää arkkienkelit kuin alemmatkaan koodarit eivät ymmärtäneet mistä esimies puhui, jolloin tämä lisäsi: ”Anteeksi, olin taas aikaani edellä kuten tavallista”. 
Jumala huokasi syvään. ”Koko uudistus vietiin läpi huolimattomasti ja epätasaisesti. Jatkumon katkaiseminen oli kohtalokas virhe. Esittäkää parempia ehdotuksia ihmiskunnan paremman tulevaisuuden luomiseksi!”
”Mennään 1900-luvun alkuun”, ehdotti arkkienkeli Gabriel, ”estetään vaikka Sarajevon laukaukset, niin vältetään se ensimmäinen maailmansota!”
”Ei se mitään auttaisi, sotahulluus oli jo iskenyt kaikkialle”, Jumala murahti.
”Palataan miljoonan vuoden päähän, ja vaikutetaan kädellisten evoluutioon niin että niistä tulee rauhallisempia”, yritti siihen Mikael.
Sagsagel huudahti: ”Lopetetaan koko tämä epäonnistunut kokeilu, ja aloitetaan uudelleen puhtaalta päydältä!”
Jumala pudisti virtuaalista päätään ja sanoi: ”Ehdotan että palaamme vuoteen 1930. Koko henkilökunta jalkautuu maan päälle, ja tarkoitan tällä siis aivan kaikkia, vähäisimpiä kerubeja myöten. Menette kukin omaan maahanne, ja istutatte jokaisen diktaattorin, sotahullun, salajuonijan ja muun roiston päähän täydellisen mielenvikaisuuden ja hulluuden, jotta he eivät voisi jatkaa toimiaan. Onko selvä?”
”Koskeeko tämä myös meitä?”, kysyi sattuma- ja poikkeusjaoston johtaja Perkele.
”Minähän sanoin että kaikki!”, ärjäisi Jumala.
”Selvähän se”, sanoi Perkele.

                                              *

Ja niin tapahtui mitä Jumala käski.
Näin me kaikki siis olemme täällä, Jumalan luomassa uljaassa uudessa maailmassa, joulun alla Herran vuonna 2017.


torstai 14. joulukuuta 2017

Yhden päivän muisti 4

Maailmassa oli tapahtunut merkillisiä. Kun ihmiset heräsivät lauantaihin huhtikuun 1. päivään vuonna 1939, menneisyys tuntui kuin pois pyyhkäistyltä. Tilannetta seurataan maaseudulla asuvien Matin ja Liisan, teollisuuskaupungissa asuvan insinööri Jorman ja hänen vaimonsa Kirstin, sekä sanomalehti Uuden Suomen toimituksen näkökulmasta. 

Korvenoja heräsi, kun huoneeseen saapui toimituksen aamuvuorolainen ja toi tuoreen sunnuntainumeron. Se oli tosiaan vain kaksisivuinen paperi. Etusivun uutiset käsittelivät pelkästään lauantain outoja tapahtumia, ja ne täyttivät suuren osan takasivuakin. Aamuvuoron toimittaja kertoi, että paljon ihmeellisempää tietoa oli tullut yöllä ja aamulla. Espanja oli täysin sekaisin, useita tuhansia ihmisiä oli kadonnut, kenraali Franco antanut raivokkaan lausunnon, mutta kadonnut sitten hänkin. Amerikkalainen laivasto oli pysähtynyt, englantilaislähteet kertoivat, ja osa niistä oli lähtenyt takaisin. Joukko saksalaisia ja sveitsiläisiä psykiatreja ja tiedemiehiä oli ehdottanut, että koko maailmaa oli kohdannut jonkinlainen joukkohypnoosi. Eräät uskonnolliset piirit olivat julistaneet lauantain uudeksi luomispäiväksi. Kotimaasta  oli tullut erilaisten arkistojen tutkijoilta tietoja joiden mukaan tietoja puuttui vuoden 1937 alusta aina maaliskuun loppuun asti tänä vuonna. Valtiovarainministerit eri maissa olivat ilmoittaneet, että pankkien ja rahalaitosten tilejä oli alettu tutkia. 
Korvenoja kysyi, oliko tullut tietoja ihmisistä joiden muisti ei ollut kadonnut. ”Jonkin verran on tullut epämääräistä tietoa, mutta näiden tapausten tutkinnasta ei ole mainintoja”, aamutoimittaja kertoi, ja lisäsi: ”Tasavallan presidentti pitää tänään puheen radiossa kello 12”.

*

Jorma lähti aamun valjettua tehtaalle katsomaan tilannetta. Heti kohta selvisi, että valmiita paperirullia oli runsaasti saleissa, mutta koneet olivat pysähdyksissä, niin että ne oli ajettava tyhjiksi. Sähköä tuntui riittävän hyvin.
Paikalle oli kokoontunut suuri osa johtajistosta. Kenraali Walden oli kuulemma tulossa iltaan mennessä, mutta paikalla oli hänen poikansa Juuso. Suuri osa työväestä oli koolla, insinööreistä samoin. Päätettiin kuunnella presidentin puhe radiosta.

*

Sunnuntaiaamuna Matti valjasti hevosen, ja huomasi samalla että Makkosilla oleva venäläismies oli samassa puuhassa. Hän näytti pärjäävän tuossa touhussa oikein hyvin, ja Makkoskakin oli paljon rauhallisemman tuntuinen kuin eilen. Molemmat lapset istuivat kärryillä, lämpimän tuntuisesti puettuina, Liisa huomasi tyytyväisenä.
Kirkollapa oli tavanomaista suurempi ruuhka, oli kuin koko pitäjän väki olisi kerääntynyt uutisia kuulemaan. Matti ja Liisa tunsivat heistä monia, eikä sananvaihto ollut isostikaan aikaa vievää: ”Onkos sitä teilläkin…”, ”Kyllä vaan, kaikki ovat vallan ihmeissään”.
Kirkossa tunnelma oli kuin isona juhlapäivänä ikään, laulettiin Jumala ompi linnamme ja muuta. Sitten kirkkoherra nousi saarnastuoliin, ja puhui. Hän kertoi soittaneensa piispallekin, ja tämä oli arvellut että mikäli asiat eivät tästä muuten selvinne, ei jää paljon muita vaihtoehtoja kuin että Jumala on tehnyt uuden luomistyön, tai ainakin korjannut vanhaa…
Kirkkoherran jälkeen puhujaksi nousi pitäjän nimismies, joka vetosi kovasti ihmisten rauhallisuuteen. Sekä seurakunta että pitäjän virkamiehet aloittavat jo tänään arkistojen tutkinnan, hän sanoi, ja vakuutti että asiat selviävät tavalla tai toisella jo alkavalla viikolla.
Kolmantena nousi puhumaan kirkonkylän osuuskaupan johtaja, joka kertoi että kauppa avataan maanantaina aamulla. Tarkistuksen mukaan varastot olivat aivan täynnä. Mutta jos joiltakin on kotoa ruoka loppunut, niin voi jumalanpalveluksen jälkeen ilmoittautua hänelle, kauppias lisäsi, ja yritetään etsiä jotain ensi hätään.

                                              *
Uuden Suomen toimituksessa kuunneltiin presidentti Kallion puhetta tarkasti. Kaksikin toimittajaa kirjoitti sen pääkohtia muistiin pikakirjoituksella; sen sujuva taito oli toimittajien tärkeimpiä pätevyysalueita.
Presidentin puhe oli lyhyt, ja myös melkoinen pettymys uutisia tiukasti seuraaville lehtimiehille. Kallio keskittyi rahottelemaan kansalaisia, ja vakuutti että niin hän, pääministeri Cajanderin johtama hallitus, armeijan johto ja kaikki virkamiehet tekevät herkeämätöntä työtä tapahtuneiden asioiden selvittämiseksi, ja valtion toiminnan pikaiseksi palauttamiseksi normaaliin tilaan.
”Pihalla kuin lumiukko”, pääsi Korvenojalta. Pikku-Pauli, se vanha toimittaja vilkaisi vierellään istuvaan Nuortevaan, ja sanoi: ”Enemmän olisi saanut tietoja Hölmölän erikoisuuskirjeenvaihturiltakin!”. ”Kalliit muistot… Kallisarvoisiksi tulleet, yhä kallistuvat…”, Nuorteva mutisi.


(Jatkuu)


keskiviikko 13. joulukuuta 2017

Yhden päivän muisti 3

Tätä ennen tapahtunut: Matti ja Liisa ihmettelevät muistinmenetystään. Matti lähtee naapuriin, jossa asiat ovat täysin sekaisin. Insinöörinrouva Katri hoitaa vauvaa ja ihailee viimeisen päälle siistiä kotiaan. Hänen miehensä Jorma käy kirjastossa, ja huomaa että siellä on vain tämänpäiväinen sanomalehti. Uuden Suomen toimittaja Korvenoja ihmettelee kaukokirjoittimen suoltamia uutisia, ja pakinoitsija Olli pohtii kuvaradion suomenkielistä nimeä. Eilinen päivä ja koko menneisyys tuntuu kadonneen kaikkialta.


Jorma ja Katri kuuntelevat radiota. Toimittaja on jalkautunut Helsingin kaduille ja yrittää kysellä ihmisiltä mitä on tapahtunut. Useimmat kieltäytyvät, tai murahtavat: ”En muista”. Joku kertoo kuitenkin kovin ihmeellisistä huhuista, joiden mukaan perheisiin on tullut ylimääräisiä jäseniä, tai kadonnut joitakin. Jotkut ovat kuulemma kulkeneet kaduilla ja ihmetelleet missä asuvat. Kaikki tuntuu olevan sekaisin. 
Jorma ja Katri istuvat kuin transsissa radion äärellä, eikä heille tule mieleenkään ryhtyä ruoanlaittoon.
Sitten lähetys keskeytyi, ja ääneen tuli tuttu Markus-setä. Pehmeällä äänellään hän kehotti ihmisiä rauhallisuuteen, mutta kertoi sitten että ainakin professorit Arvi Korhonen ja Juhani Rinne olivat soittaneet radion johdolle, ja kertoneet että he alkavat ruotsalaisten ja saksalaisten kollegoittensa kanssa tutkia äskeisiä hyvin mielenkiintoisia tapahtumia. Lopulta kuuluttaja ilmoitti että tasavallan presidentti Kallio pitänee kansalle puheen joko illalla tai sitten sunnuntaina puolilta päivin. 

*
Uuden Suomen toimituksessa oli myös kuunneltu radiota, ja seurattu ulkomaisia uutisia. Monet niistä oli jo käsitelty ja toimitettu ladottavaksi. Koko etusivu tulisi käsittelemään tapahtunutta. Oma artikkelinsa tulisi olemaan koti- ja ulkomaisten tiedemiesten, varsinkin historiantutkijoiden haastatteluista laadittu kooste. Sunnuntain lehdestä uhkaa tulla kaksisivuinen, sillä minkäänlaisia mainoksia tai tiedotteita tilaisuuksista ei löydy.
Lehden päätoimittajaa ei nähty. Etusivun mukaan se olisi Lauri Aho, mutta tämä ei vastannut puhelimeen. Niinpä päätettiin että Korvenoja toimisi virkaatekevänä, hän kun oli poikamies. Hän jäikin töihin ja luki innokkaasti kaukokirjoittimen syytämiä liuskoja.
Yhdeksän aikaan illalla tuli Ruotsin kautta Englannista tieto, että britit olivat havainneet runsasta liikehdintää Atlantilla. Amerikkalaiset olivat lähettäneet suuren joukon sotalaivoja ja tukialuksia kohti Eurooppaa, mutta niihin ei oltu saatu yhteyttä. Saksasta tiedotettiin, että Puolan rajan takana oli havaittu liikehdintää, ja että siellä näytti olevan kyliä raunioina. Tiedotettiin myös, että valtakunnankansleri Holzmeyer oli antanut lausunnon, jonka mukaan kaikilla rajoilla oli rauhallista, ja että ulkoministeriö oli ottanut yhteyttä puolalaisiin.
Korvenoja nukahti toimituksen sohvalle, mutta latojat ja kohta myös painokoneet olivat täydessä työssä.

*

Liisa oli odottanut Mattia aikansa, mutta lähti sitten itsekin naapuriin. Soramaantiellä tuli vastaan polkupyörällä joku kylänmies, jolla oli tarakalla pieni itkevä tyttö vähissä vaatteissa. ”Tämmöinen tuolla kulki tiellä vastaan, ja ajattelin viedä lapsen jonnekin taloon lämmittelemään”, mies sanoi.
”Tulkoon minun mukaani, käyn vain naapurissa. Mutta kyllä minä häntä voin hoitaa, kunnes oikea koti lapselle löytyy”, Liisa ilmoitti. Kun hän ja lapsi pääsivät sisälle, pieni poika juoksi porstuaan ja kiljahti: ”Katri!”
Melkoinen tovi siinä sitten istuttiin Makkosen pirtissä ja puhuttiin tapahtuneista. Venäläinen mies istui lamaantuneena muiden joukossa. Huomisaamuna päätettiin joukolla lähteä kirkolle jumalanpalvelukseen - kyllä kirkkoherra varmaan osaa kertoa meille mitä on tapahtunut, näin ajateltiin.

(Jatkuu)


tiistai 12. joulukuuta 2017

Yhden päivän muisti 2

(...jatkoa)

Jorma, paperitehtaan insinööri, oli aamulla lähtenyt kaupungille kävelemään. Hänellä oli outo tunne, jotenkin epämääräinen ajatus siitä, että edellisen päivän muistoissa jokin on vialla. Oliko hän ollut klubilla liian pitkään? Ei, silloin olisi päässä tuntunut aivan erilaiselta. Pääkadun kauppaliikkeiden ikkunoissa oli reklaameja uusista houkuttelevista kodinkoneista kuten kylmäkaapeista ja kuvaradioista, ja näkyipä jossain myös ennakkomainoksia olympiakisoista, jotka järjestettäisiin Helsingissä ensi vuonna.
Kaupungintalon kulmalla oli kirjasto, ja sinne Jorma meni keskustelukumppanin toivossa. Samalla voisi myös vilkaista viime aikojen sanomalehtiä. Lehtihuoneessa oli vain muuan vanha mies, joka luki ohutta paikallislehteä. Jorma ei tuntenut häntä, eikä arvannut lähteä keskustelemaankaan. Lehtihyllyssä näytti olevan vain yksi lehti, tämän lauantaipäivän Hämeen Sanomat. Kirjastonhoitaja ilmoitti etteivät Helsingin lehdet vielä ole tulleet, eikä Aamulehtikään. Jorma kyseli vanhempia lehtiä, mutta rouva tiskin takana kertoi vähän hämillisenä ettei hän ole mistään löytänyt sellaisia.
Ihan kuin edellisiä päiviä ei olisi ollutkaan, mietti Jorma, ja päätti palata kotiin. Ulko-ovella häntä vastaan kiirehti Kirsti-vaimo, joka kertoi että radiosta tulee kummallista ohjelmaa.

                                           *

Matti oli ehtinyt naapuritalon Makkosille juuri samaan aikaan, kun sisältä alkoi kuulua hirmuista huutoa. Hän koputti oveen, ja sen avasi hänelle aivan tuntematon mies. Tämä oli aivan punainen kasvoiltaan, ja toisteli joitakin ulkomaankielisiä sanoja. Miehen perässä ovelle tuli nainen, joka huiteli miestä luudanvarrella. Miesparka puolustautui ja soperteli jotain josta ei saanut tolkkua.
Nainen oli tutun näköinen, Matti arveli, ja aikoi kysyä mistä oikein oli kysymys. Mutta nainen ehätti ensin: ”Kun heräsin aamupäivällä, tuo ventovieras mies kuorsasi vieressäni! Mistä lienee tänne tullutkaan?”
Matti kysyi: ”Missä sinun miehesi sitten on? Onko hän lähtenyt jonnekin?”
”No kun minä en sitä muista… Mutta ei tuo voi minun mieheni olla, mikä lienee maankiertolainen! Ja vielä venättä solkkaa!”
Samassa Matti huomasi tuvassa pienen pojan joka itki katkerasti. ”Missä minun siukku on? Ei ole Katria missään…”
Nyt alkoi Matistakin tuntua että tässä maailmassa oli jotain perustavan laatuista vikaa. Hän istahti pöydän ääreen ja viittoi muitakin istumaan. Matti kääntyi miehen puoleen, näytti isolla eleellä itseään ja sanoi: ”Matti! M a t t i!”. Sitten hän osoitti miestä kysyvästi. Mies tuntui ymmärtävän ja sanoi: ”Vasili… Vasili Ivanovitš…”
Sitten Matti kysyi naiselta nimeä. Tämä tuimistuneena tokaisi: ”No Elma tietysti! Makkosen Elma!”. ”Entä tuo poika, sinunko poikasi?”, Matti siihen ovelasti. ”No tietenkin on minun, hän on… tuota… no mikä sinun nimesi olikaan?”, Elma kysyi pojalta.
”Aleksi. Aleksihan mie olen… Missä Katri?”, poika nyyhkäisi.

                                             *

Toimittaja Korvenoja meni uutishuoneeseen, jossa kaukokirjoitin yhä raksutteli paperia. Pari muutakin toimittajaa huoneessa oli, ja he repäisivät paperiliuskoja irti koneesta. ”Nyt on maailma mennyt ihan sekaisin!” huusi toinen heistä, Pikku-Pauliksi Korvenojan muistin mukaan kutsuttu vanha pyöreä mies. ”Kaikkialta tulee tietoja joiden mukaan ihmisten muistista on yleisesti pyyhkiytynyt pois kokonaisia päiviä! Niin on meiltäkin, puhuttiin siitä juuri!”.
Korvenoja murahti: ”Siltä minustakin tuntuu. Sitäpaitsi en ole mistään löytänyt eilisiä tai edes vanhoja lehtiä, en muuta kuin tämän!”. Hän heilautti kädessään olevaa Uutta Suomea, ja näytti sen päiväystä: Lauantai huhtikuun 1. päivä 1939
Toimittajat kertoivat lisää uutisia. Saksasta on tullut tietoja, että kaikki yhteydet meren taakse tuntuvat olevan poikki, ja että Englantiinkin yhteydet ovat katkonaisia. Ruotsista tuli huvittavasti kirjoitettu tarina siitä miten joku professori oli kivenkovaan väittänyt että juuri sairaalaan viety nuori keisari ei voinut olla Aleksei, sillä hänen väittämänsä mukaan tämä oli murhattu jo poikana. 
Korvenoja ryntäsi tietosanakirjahyllyn luo. ”A… Aleksei, Venäjän perintöruhtinas, Nikolai II:n ja…” 
Sitten hän otti osan 10, Työehtosopimus - Öölanti… Painettu 1919. Venäjä… Venäjä… ”Vuonna 1918 olot muuttuivat epävakaiksi… Lopulta valkoiset joukot saavuttivat ylivallan, ja keisarikunta perustettiin uudelleen, nyt perustuslaillisena monarkiana…”
Aleksei sen keisarin nimi on, 35-vuotias, ja nyt sairaalassa, Korvenoja mietti. Mitenkä tuo kaikki on jotenkin pudonnut mielestä? Hänen ajatuksensa keskeytyi, sillä Nuorteva, Ollin nimellä yleisön paremmin tuntema pakinoitsija ryntäsi uutishuoneeseen paperiliuska kädessään. Näytti Korvenojalle otsikkoa. Siinä luki: Mustapartainen kaukonäkijä. 

                                              *


(Jatkuu)

maanantai 11. joulukuuta 2017

Yhden päivän muisti 1

YHDEN PÄIVÄN MUISTI (1)


Matti havahti kiikkustuolistaan. Mietti vähän otsa rypyssä, käännähti sitten kohti keittiötä ja sanoi:
”Kuulehan Liisa, muistatkos sinä mitä eilen teit?”
”No mitä siinä kyselet, täällä me kai eilenkin elettiin!”, Liisa vastasi.
”No niin kai”, Matti huokasi, mietti hetken vielä, ja katsoi ikkunaan. ”Mutta muistatkos kenen talo se tuolla metsän reunassa on?”
Liisa tuli kammarin puolelle. ”No eivätkös ne Makkoset siinä… Vai mikä niiden nimi on…”
”Makkoset…”, toisti Matti, ”Makkoset hyvinkin… Mutta eikös tässä oltu naapureina jo pitkään? Muistatkos sinä niitä Makkosia? Montako niitä lienee tuolla talossa? Onkohan kakaroitakin?”
”Lopeta tuo kysyminen…”, Liisa parahti, ja alkoi itkeä. ”Olethan jo vallan vanhaksi tullut, et mitään enää muistakaan.”
”Mitenkäs se sinun laitasi sitten on? Muistatkos itse paremmin?”, Matti murahti.
Liisa alkoi itkeä yhä kovemmin.
Matti nousi kiikusta ja sanoi: ”Taidanpa lähteä käymään tuon Makkosen juttusilla!”
”Et varmanakaan lähde!”, huusi Liisa siihen. ”Saavat tietää että meistä höppänöitä on tullut…”
Mutta Mattipa puki palttoon ylle ja lähti.

                                          *

Kirsti huokasi tyytyväisenä. Vauva nukkui kylläisenä puhtaissa vaipoissaan. Vanhat vaipat oli huuhdeltu ja nyt ne likosivat pesuvadissa. Kirsti katseli ympärilleen. Koti oli siistissä kunnossa. Kaapeissa olivat kaikki vaatteet ja vaipatkin siisteissä pinoissa, tiskipöytä kiilsi puhtauttaan, ja astiat olivat puhtaina astiakaapissa. Kunhan Jorma tulee kotiin, aletaan valmistaa ruokaa.
Hiukan Kirstiä mietitytti tämä kodin hyvä järjestys. Hän tiesi kyllä tarkoin mitä kaapeissa oli, mutta ei muistanut milloin hän ne oli järjestänyt. 
Mutta hyvinhän asiat olivat silti, Kirsti tuumasi, ja avasi radion.

                                           *

Toimittaja Korvenoja istui Uuden Suomen toimituksessa Vanhan kirkon puiston vierellä. Uutishuoneesta kuului kaukokirjoittimen ratina, ja Korvenoja katseli päivän lehteä. ”Lauantaina huhtikuun 1. päivänä”, sen otsikossa luki. ”Keisari on viety sairaalaan”, kirkui isoin otsikko. Sairaalloinenhan keisari onkin ollut, Korvenoja mietti, mutta hän ei tarkoin muistanut miten. Merkillistä, ettei hän myöskään muistanut kirjoittaneensa yhtään lehden jutuista, ei vaikka hän luki huolella läpi palstan toisensa jälkeen.
Käytävällä leijui tuttu piipuntuoksu. Sen keskeltä tallusteli ovelle Väinö Nuorteva, lehden kuuluisa pakinoitsija. Hän katsoi ilkikurisen näköisenä Korvenojaa, ja sanoi: ”Kaukokatsoja… Kuvaradio… Mitä se Fernseher oikein olisi suomeksi?”
Korvenoja mutisi: ”Telegraafi… Voisiko se olla televiisori?”. ”Suomea sen pitää olla!”, tokaisi Nuorteva, ja poistui. Korvenoja huikkasi perään: ”Pane Mustapartainen asialle!”

                                            *
 (Jatkuu)












keskiviikko 29. marraskuuta 2017

Gunvor-täti. Varhaislapsuuden muisto osoittautui todeksi.

Isovanhemmat, heidän lapsensa, kaksi lapsenlasta, sekä mystinen Gunvor-täti oikealla. Foto Niilo Rydman 1939


Varhaislapsuuteni kesiä 1937-39 vietettiin isoisän vuokraamalla Sjötorp-nimisellä merenrantahuvilalla jossain kaukana Helsingin itäpuolella, Herttoniemessä tai sen takana kai. Isäni otti tuolloin melkoisen määrän väridioja ja mustavalkokuvia noista auvoisista, lämpimistä ja sukurakkaista ajoista. Niitä olen katsellut lapsesta asti, ja ne ovat vahvistaneet omalta osaltaan varhaislapsuuteni muistikuvia.

Mutta niiden ulkopuolelta minulle jäi joitakin muistikuvia, jotka eivät saaneet seuraavien vuosikymmenten aikana minkäänlaista vahvistusta. Kun nyt kymmenen viime vuoden jälkeen olen perannut valtavaa kuvamäärää noilta ihanilta ja optimistisilta ajoilta, olen kiinnittänyt huomiota erääseen nuorehkoon naiseen, joka vilahtaa silloin tällöin mukana ryhmäkuvissa. Minulle tuli heti mieleen muistikuva tädistä, jonka perässä marssin pyöreän kukkaistutuksen ympäri laulaen Porilaisten marssia. Hänen nimensäkin palasi heti mieleen: Gunvor-täti, Tant Gunvor.

Olin kysellyt isältänikin joskus tästä tädistä, mutta ei hän sellaista muistanut. Äitini varmaan olisi, jos olisin sitä kysynyt hänen eläessään. Mutta muisto tästä täti Gunvorista yhdistyi pian mielessäni siihen tuntemattomaan naiseen joka vilahteli vanhoissa kuvissa. Ja yllättäen sain pari päivää sitten vahvistuksen tälle muistolle, joka siis on syntynyt kauan ennen 3-vuotispäivääni.

Lähetin nimittäin vanhoja perhekuvia serkulleni Beritille, ja mainitsin ryhmäkuvan naisesta ja epämääräisestä varhaislapsuuden muistostani. Ja vastaus tuli heti: nainen oli Gunvor D., serkkuni kummitäti! Sukunimen kautta tuli sitten oivalluksia eräistä vanhemmista kuvista, komeista autoista ja varhaisista autoharrastajista. Mutta niiden lopullinen selvittäminen vie vielä aikaa, jota minulla ei välttämättä enää ole.

Kävipä sitten selville, että reippaasti alle 3-vuotiaskin saattaa muistaa asioita, jotka siis ilman myöhempiä vahvistuksia ovat erillisinä ja autonomisina syöpyneet pysyvästi lapsen mieleen.

Tämä minua kaksi vuotta nuorempi ja minun suuresti ihailemani serkkutyttö oli muuten keskeinen tekijä sille varmalle vakaumukselleni, joka pysyi minulla nelivuotiaaksi asti, että naisten kanssa puhutaan ruotsiksi, ja miesten kanssa suomeksi. Sukupuolilla oli siis niille ominaiset kielet.

Isoäitini ei koskaan oppinut kunnolla suomea, ja nuorin tätini ja serkkutyttöni äiti oli tiukasti ruotsinkielinen. Talvisotaa olimme paossa juuri heidän luonaan, kaukana kaukana Helsingin ulkopuolella Grankullassa eli Kauniaisissa asti. Isä oli rintamalla, ja isoisä kävi perhettä katsomassa silloin kun ehti. Isoisä puhui minulle suomea, ja koko naislauman kanssa ruotsia. Itse olin oppinut molemmat kielet suunnilleen samanaikaisesti, joten asetelma oli siis aivan selvä.

Kun sitten kesken sodan kauheuksia minulle syntyi pikkusisko, minä kertoman mukaan siis puhuin ruotsia hänenkin kanssaan; tosin hänen ruotsinsa oli hiukan vaikeasti ymmärrettävää. Tässä on pari kuvaa, joihin olen lisännyt vähän asiaa selventäviä puhekuplia.

Berit-serkku puhuu ilmiselvästi ruotsia! Foto Niilo Rydman 1939















Foto Niilo Rydman 1940


sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Theseuksen laiva, ja muita paradokseja



Pälkäneen rauniokirkkoa ei saa edes kattaa, koska Museovirasto rakastaa raunioita
Välillä on ihan pakko kehua, niin outoa käytöstä kuin se hämäläiselle onkin. Mutta suomalaisessa Wikipediassa on joukko aivan erinomaisia artikkeleita esimerkiksi argumentointivirheistä tai paradokseista, kuten vaikkapa Theseuksen laivasta. Tämän tarusankarin laivaa näet kunnioitettiin niin suuresti, että sitä Plutarkhoksen kertoman mukaan säilytettiin Ateenan satamassa muistomerkkinä. Kun sen lankut tulivat vanhoiksi, ne aina korvattiin uusilla. Lopulta laivassa ei ollut yhtään alkuperäistä osaa. Oliko se siis vieläkin Theseuksen laiva?

Muita samanlaisia paradokseja oli Herakleitoksen joki, "johon ei voinut astua kahta kertaa", tai Isoisän kirves, "johon isäni teki uuden varren ja minä uuden terän". Entä ihminen itse, jonka solut kuolevat ja uusiutuvat niin, ettei hänessä loppujen lopuksi ole yhtään alkuperäistä osasta. Onko hän siis enää sama ihminenkään?

Näihin paradokseihin voitaisiin lisätä vaikkapa Dresdenin Frauenkirche, joka rakennettiin uudestaan, vieläpä siten että käytettiin niin paljon vanhoja osia kuin mahdollista.

Tämäntyyppinen paradoksi on paljon muutakin kuin teoreettista aivoleikittelyä, sillä kulttuuriperinnöstä riippuen se voi johtaa hyvin erilaisiin päätöksiin kulttuuriperinnön säilyttämisessä. Pälkäneen rauniokirkon kohtalo on kuvaava Suomen museaaliselle ajattelulle. 127 vuotta ovat sen muurit seisseet virttymässä ilman katon suojaa, eikä Museovirasto ole vieläkään hyväksynyt minkäänlaisia kattamissuunnitelmia, ei edes lasikatolla. Samanikäinen sisarkirkko Sääksmäessä rakennettiin palon jälkeen vuonna 1930 uudelleen, tosin muurinsisäisin betonirakentein, ja Tyrvään P. Olavin kirkko on seissyt tuhopolton jälkeen uudistettuna jo 8 vuotta. Museoviraston omituinen kanta pitää raunioista kiinni perustuu ilmeisesti "Isän kirves" -paradoksin omaperäiseen tulkintaan.

Toinen asennoituminen on japanilaisilla. Siteeraan suoraan Wikipedian artikkelia:

Identiteetin ja muutoksen ymmärtäminen saattaa poiketa eri kulttuureissa niin, ettei Theseuksen laivaa välttämättä nähdä kaikkialla paradoksina. Douglas Adams kertoo kirjassaan Last Chance to See (1990) seuraavan anekdootin Japanista:
»Muistan, kuinka kerran Japanissa, kun olin ollut katsomassa Kinkaku-ji -temppeliä Kiotossa, olin jotakuinkin hämmästynyt siitä, kuinka hyvin se oli selvinnyt ajan kulumisesta, sillä se oli rakennettu alun perin neljännellätoista vuosisadalla. Minulle kerrottiin, ettei se ollut säilynyt lainkaan hyvin, koska se oli tosiasiassa palanut maan tasalle kahdesti tällä vuosisadalla. ”Eli se ei ole alkuperäinen rakennus?”, kysyin japanilaiselta oppaaltani.
”Tietysti se on”, hän väitti, yllättyneenä kysymyksestäni.
”Mutta se on palanut maan tasalle?”
”Kyllä.”
”Kahdesti.”
”Monesti.”
”Ja rakennettu uudelleen.”
”Tietysti. Se on merkittävä ja historiallinen rakennus.”
”Jossa on kokonaan uudet rakennusaineet.”
”Tietysti. Se paloi maan tasalle.”
”Joten kuinka se voi olla sama rakennus?”
”Se on aina sama rakennus.”
Minun oli pakko myöntää itselleni, että tämä oli itse asiassa täysin rationaalinen näkökulma. [...] Rakennuksen idea, sen tarkoitus, sen suunnitelma, ovat kaikki muuttumattomia ja muodostavat rakennuksen olemuksen. Alkuperäisten rakentajien tarkoitus säilyy. Puu, jolla suunnitelma toteutetaan, lahoaa ja korvataan tarvittaessa. Liiallisen huomion kiinnittäminen alkuperäisiin rakennusaineisiin [...] johtaa epäonnistumiseen siinä, että näkisi elävän rakennuksen itsessään.»

perjantai 20. lokakuuta 2017

Korjattavaa riittää saduissa ja lauluissakin

Viime aikoina on kiinnitetty huomiota kielenkäyttöön ja sen vääriä tai virheellisiä mielteitä tuottaviin sanoihin. Kuin pikkulapset ikään on ihmetelty voiko nainen olla puhe-, sähkö- tai lautamiehenä tai kirkkoherrana. Tuomiokapituli on toistaiseksi säästynyt validina ilmaisuna, sillä tuomioitahan se jakelee väärin toimineille papeille.

Vähemmälle huomiolle on sen sijaan jäänyt koko joukko lauluja, satuja tai animaatioelokuvia, jotka antavat lapsille ja aikuisillekin harhaan johtavia käsityksiä esimerkiksi luonnosta tai eläimistä. Olisikin pikaisesti ryhdyttävä toimenpiteisiin tällaisten korjaamiseksi nykyvalistuneen aikamme standardien mukaiseksi.


1. Myyrä
Suosittu tšekkiläinen satuhahmo Myyrä sai milloin housut, milloin auton tai jotain muuta. Mutta kuvassa on ilmiselvästi aivan toiseen eläinkunnan haaran edustaja, ei mikään jyrsijä vaan hyönteissyöjä jota valistumaton kansa muinoin kutsui maamyyräksi. Kielitoimisto suosittelee ehdottomasti tuon nimen korvaamista kontiaisella, joka on varta vasten keksitty tätä maan sisällä puuhailevaa eläintä tarkoittamaan. Siispä ehdottomasti: "Kuinka kontiainen sai housut"! 



2. Ristilukki
Sibeliuksen suosittu Laulu Ristilukista on edellisen tavoin hyvin harhaanjohtava. Laulussa tarkoitetaan eläintä nimeltä Ristihämähäkki, joka ei ole edes sukua lukeille. Laulussa väitetään harhaanjohtavasti jopa että "lukki niin suuri ja musta kuin yö"! Laulun sanoitusta on siis ehdottomasti korjattava tältä osin muotoon "ristihämähäkki suuri ja musta kuin yö"!



3. Tuuli
Tunnetussa laulussa "Niin kaunis on maa" väitetään että "vain metsässä tuulee". On aiheellisesti huomautettu, että jos metsässä tuulee, niin muualla myös! Esimerkiksi järvellä voi hyvinkin tuulla, mutta viereisessä metsässä ei välttämättä ollenkaan. Olisi siis korjattava että "vain järvellä tuulee"! Tekijä on yrittänyt huomauttaa että tällainen saattaisi vihjaista jostakin tulevasta onnettomuudesta siellä järvellä, ja että "metsässä tuulee" antaisi jonkinlaisen myyttisen kuvan salaperäisyydestä. Valistuneen mielipiteen mukaan kohta on joko korjattava luonnolliseksi tai jätettävä kokonaan pois.



4. Käki
Tunnetussa laulussa kerrotaan, miten muka "kaukana korvessa käkönen kukkuu, sulhonsa suloutta ylistäin". Nyt on vain niin ikävästi, että naaraskäki ei kuku, uros vain. Sana sulho olisi siis korvattava sanalla "naaraansa", tai mieluiten "partnerinsa", jolloin otetaan myös huomioon vaihtoehtoinen parisuhde jossa molemmat osapuolet kukkuvat.






keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Jalon Ihmisen pitää huolestua


MTV:llä pn menossa varsin hyvä paneelihupailu "Pitääkö olla huolissaan". Se eroaa muista siinä ettei kukaan huuda, juontaja ei häpeile älyään eikä empatiaansa, ja kirjailijat, Hotakainen etunenässä ovat hyvällä kirjallisella tasolla.

Mutta vakavasti ajatteleva, itseään tietorikkaana ja syvällisenä pitävä ihminen kyllä huolestuu siitä, että kovin keveästi välillä ollaan huolestumatta asioista. Kyllä maailma kuulkaa on nyt jo sellainen, että lähes kaikki huolestuttaa. Ja sekin huolestuttaa että niin monet suhtautuvat anteeksiantamattoman keveästi huolestumiseen.

Huolestumisen ytimessä on se, että omasta itsestä ei niinkään huolestuta, vaan muista. Mitä sitä itsestään huolestuisi, sitähän on tiedoiltaan, ymmärryskyvyltään ja moraaliltaan sentään vahva, suorastaan esikuvallinen. Näin ollen on myös olennaista, että tämä asianhaara tuodaan kunnolla kaikkien näkyville.

Keskiajalla Euroopassa liikkui flagellantteja eli itsensäruoskijoita, jotka olivat järkyttyneitä omasta ja maailman syntisyydestä, ja yrittivät näin toisten puolesta kärsien olla esikuvallisia, ja ehkä pelastaa maailmankin. Nykyään ollaan käytännöllisempiä, ja kohdistetaan ruoskaniskuja nimenomaan muihin synnintekijöihin. Oma moraalinen ylemmyys tekee tämän toiminnan jaloksi ja vastuulliseksi, ja se tuottaa myös ansaittua pyhityksentunnetta tekijälleen.

Ei ole loppua niillä tavoilla joilla muut ihmiset voivat syntisyyttään harjoittaa. He tekevät syntiä sanoin ja teoin, ilmein ja ajatuksin. He käyttävät sopimattomiksi katsottavia sanoja ja käsitteitä - näitä on listattu sata- elleipä jo tuhatmäärin. Vähemmän tärkeää on yrittää ymmärtää miten he mieltävät sanojen merkityksen ja sisällön, sillä jo niiden käyttäminen osoittaa moraalista vajavaisuutta, elleipä suorastaan rikoksellista mielenlaatua.

Nämä sanalliset ja muutkin synnit on kohdattava kahdella tavalla. Ensin ne on tuotava julkisiksi loukkaantumalla. Jalo altruistinen moralisti loukkaantuu nimenomaan toisten puolesta, joskus jopa varmuuden vuoksi täsmentämättä kohdettaan. Loukkaantumaan ja uhriutumaan opetettu väki osaa nopeasti nähdä sorretun vähemmistöasemansa, ja ellei osaa, heitä on siinä autettava. Ei ole niin vähäpätöistä asiaa, etteikö siitä riittävästi pohtimalla pystyisi tislaamaan paheksumisen aihetta. Muuan vihreitten kellokkaista vaatii Stockmannia lopettamaan "hullut päivänsä" hulluja loukkaavina, ja onpa lasten muinoin suosimat näennäisen viattomat intiaanipäähineetkin jo todettu rasistisiksi ja loukkaaviksi.

Seuraava aste on toimiminen syntisten sanojen ja tekojen täydelliseksi estämiseksi. Se tapahtuu sensuurin, lakisovellusten ja eristämisen avulla. Perusteina olevia termejä kuten rasismi, populismi tai vihapuhe ei pidä missään tapauksessa määritellä tarkoin, sillä sellainen johtaisi helposti erilaisiin poikkeuksiin ja holtittomaan ajatustoimintaan. Riittää, kun Oikeassa Oleva Moraalinvartija nimeää jonkin toiminnan rasistiseksi tai vihapuheeksi. Näin pysytään helpommin oikealla tiellä.

Orwellin autuaallinen utopia uuspuheineen ja jokaista tarkkailevine isoveljineen on niin lähellä, mutta silti vielä kiusallisen kaukana. Lohduttautukaamme me kaikki Oikeamieliset sillä, että jo ainakin yhdessä maassa tuolla Kauko-Idässä on jo päästy innostuttavan lähelle onnen ja solidaarisuuden kaukaista mutta hartaasti odotettua onnentilaa.

Synnin palkka on kuolema. Muistakaa se, huolettomat.

maanantai 9. lokakuuta 2017

Muistokivi. Vanitatum vanitas


Arkeologit kaivoivat kerran esiin tällaisen muistokiven. Löytöpaikasta ei enää ole varmaa tietoa, mutta arvellaan että eteläisestä Suomesta. Siihen johti arvelu siitä, että kiveen kaiverrettu, nyt enää katkelmallisesti näkyvä teksti olisi suomea. Muitakin kieliä on ehdotettu, ja ruotsiakin teksti voisi olla eräiden tutkijoiden mielestä.

Alimmat neljä riviä ovat tuntuneet helpoimmilta avata, ainakin suomenkielelle. Yleisimmin hyväksytyn tulkinnan mukaan teksti olisi seuraava:

H[äne]N N[im]ENS[ä]
S[äi]LY[y] IK[ui]SE[st]I
[jo]KA [i]KI[sen] tai KA[ik]KI[en]
[i]HM[i]ST[en] MI[ele]SS[ä].



Keskellä olevia kahta riviä on tulkittu hyvin monin tavoin. Kaksi useimmin mainittua kuuluvat seuraavasti:

aSUinpaikAt / soRTAvala ViiaLA, tai
SUuri jA / veRTAaansA VailLA

Harmittavaa kyllä itse nimestä ei ole päästy selville. Oletetaan että kaksi ylintä riviä kuuluisi nimelle, eikä esimerkiksi ilmaisulle "rAkkAuteS / KansaAn" tai jollekin muulle sen kaltaiselle. Ylemmän rivin nimeksi on ehdotettu mm. "Amadeus" tai "Sakarias", mutta alempi rivi on lähes mahdoton tulkita. Sen vuoksi on lähdetty tietokoneen avustuksella etsimään mahdollista sukunimeä Amadeukselle tai Sakariaalle tai muillekin. Sukunimeksi on ehdotettu kaikenlaista Keckmanista ja Kuuselasta Kallenkallelaan. Jos osuma joskus on tullutkin, on ollut helppoa todeta että nimetyksi tulleilla henkilöillä ei ole ollut mitään edellytyksiä tällaisen muistokiven saamiseen.

Ellei jotain aivan yllättävää putkahda esiin, voimme vain valittaen todeta kiveen hakatun tekstin olevan väärässä. Kiven sai epäilemättä ansiokas henkilö, mutta hänen ansionsa ovat aikojen mukana haihtuneet ihmisten mielistä. Näinhän se on. Kaikki katoaa. Turhuuksien turhuus. Vanitatum vanitas.

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Selittäkääpäs nyt minulle...

Nyt kun orwellilaista newspeakia aivan toden teolla ollaan suunnittelemassa, ja vääriä ajatuksia ollaan kitkemässä poistamalla sellaisiin ehkä johtavia käsitteitä, on toisaalta kiinnitetty huomiota myös siihen että uusien hygieenisten ilmaisujen tulisi olla yleisesti ja helposti ymmärrettävissä.

Liike-elämässä on harrastettu hienostelua muuttamalla titteleitä englanninkielisiksi. Joidenkin mielestä on alentavaa olla pelkkä siivooja, mutta ollappa oikein cleanliness manager, se muuttaisi kaiken. Oppineisuutta ja siitä johtuvaa ylemmyyttä taas korostetaan varsinkin humpuuki- eli humanististen tieteiden aloilla, kun käytetään  täsmällistä määrittelyä kaihtavia ulkomaankielisiä termejä kuten paradigma yms.

Uskonnollinen kieli kukkii tällaisia sanoja. Yritin ottaa selville mitä sana vanhurskas oikein tarkoittaa. Selitykset olivat niin ristiriitaisia ja oppiriitojen sävyttämiä, että eräänkin rovastin selityksistä ymmärsin vain minimaalisesti jotakin. Hänen mukaansa näet ihminen voi olla uskossa, mutta ei silti ymmärrä uskonvanhurskauttamisesta mitään. Käsite on hänen mukaansa sitäpaitsi pätevä vain protestanttisuudessa. No, jopa ymmärsin: vanhurskaus on mitta jolla määritellään oman hurskauden ylivoimainen määrä muihin verrattuna.

En pyydä mitään selitystä yllä esittämiini terminologioihin. Nehän voi yksinkertaisesti sijoittaa hämäyskielen erilaisiin kategorioihin. Mutta on joitakin aivan yleisiä ammattinimikkeitä jotka eivät minulle aukene. Niistä ensimmäinen on

Yleislääketieteen erikoislääkäri

Ymmärrän hyvin, että yleisessä lääketieteessä on erikoisia, yhteen asiaan keskittyviä osia. Yksi lääkäri on erikoistunut korviin, toinen umpilisäkkeisiin, ja kolmas ties mihin munaskuihin. Mutta miten voi erikoistua kaikkiin näihin erityiskysymyksiin, jotka siihen yleiseen lääketieteeseen sisältyvät? Mitä erikoista on yleisessä? Jos lääkäri erikoistuu kaikkiin osa-alueisiin yleislääketieteessä, onko se enää erikoistumista ollenkaan? Jos hän taas tietää jotakin vähän kaikesta, miten se voisi olla erikoistumista? - Toinen minua ihmetyttävä oppinimike on

Avaruustähtitieteen professuuri

Tähdet sijaitsevat käsitykseni mukaan kaikki avaruudessa - Hollywoodin ja suomalaisten televisiokanavien kulahtaneita tähtiä en nyt siis tarkoita. Alan emeritusprofessori Valtaoja selitti minulle - mikäli nyt vähänkin ymmärsin - että esimerkiksi matemaatikot tai hiukkasfyysikot ovat ikäänkuin maallisia tutkijoita. Mutta jos he tutkivat mitä avaruudessa ja siellä olevissa tähdissä oikein tapahtuu, avaruuspallo Terra tietysti mukaan lukien, miten voi olla olemassa vielä erityinen avaruustähtitiede?

Työelämän muutokset tuovat mukanaan aivan uusia yhdistettyjä haasteita. Ennenvanhaan olisi ehkä joku voinut hakea yhdistettyä junan- ja sikiönlähdettäjän virkaa, ja nykyään puhutaan yhdistetystä postin- ja roskapussinkantajan toimesta. Nämä nimikkeet toki selittävät itse itsensä.

Palatakseni alkuun, newspeakiin, PolCorr- tai uuskieleen, minulle on selvinnyt yksi asia. Sensorilla on ollut ainakin kaksi eri merkitystä, jotka nyt ovat yhdistymässä. Sensori havaitsee automaattisesti muutoksia ympäristössä, ja sensori kieltää ne saman tien.

Jos epäilette puhuneenne tai kirjoittaneenne jotakin, parantakaa oitis pahat tapanne, ennenkuin sensori tulee, huomaa, ja kieltää.

perjantai 29. syyskuuta 2017

Seksi ja kieli


Otsikko tuossa on tahallisen moniselitteisen, ja tehty lähinnä mainosmielessä. Se onnistui, koska luet tätä nyt. Mutta en nyt käsittele mitään seksitoimintojen detaljeja, ja itse asiassa kaihdan myös sukupuoliasioiden käsittelyä. Ne ovat kovin mieltäkiihdyttäviä, ja "sukupuolessa" on ainakin puolet liikaa. Sukuneljänneskin on yleensä liikaa. Niinpä puhunkin kielestä, ja varsinkin Aamulehden alkamasta kielenpuhdistuksesta, jossa sukuasioista pyritään lopullisesti eroon.

Monet haluavat päästä eroon puhemiehistä, lautamiehistä ja muistakin arveluttavista seksismeistä. Useimmissa korjausehdotuksissa sorrutaan kuitenkin entistä monimutkaisempiin ja epäselviin muodostelmiin, jotka yleensä vielä pidentävät sanoja sekoittamisen lisäksi.

Tähän asti on aktiivisesti ja vähän byrokratiahenkisesti unohdettu suomenkielen ytimeen kuuluva uudissanojen muodostaminen johdosten avulla. "Mies"-osan korvaaminen jollakin "henkilö"- tai "ihminen"-osalla ei auta asiaa. Mutta meillähän on johdoksia kuten '-kko', '-ri' tai vaikkapa '-io', joilla perussanasta voidaan muodostaa tekijää merkitseviä uusiosanoja.

Karjaa hoitava henkilö on karjakko. Puheita hoitava henkilö eli puhemies voisi siis olla puheikko. Puhuri tai puhio eivät kuulosta hyviltä.

Tuomarin apuna toimivat ennen lautamiehet, nyt lauturit. Mutta koska "lauta" tarkoittaa alunperin "pöytää", tuomarin pöydässä istuukin mieluummin pöytyreitä. Sanassa "lautakunta" on myös kysymys pöydästä, mutta pöytäkunta on jo varattu vähän toiseen tarkoitukseen. Mitenkä olisi pöytiö?

"Putkimies" on vähän hankalampi tapaus. Putkikko, putkio tai putkilo eivät kyllä käy. Putkistokin tarkoittaa muuta. Miten olisi putkuri?

"Lentoemäntien" tai "bingoemäntien" hävittämistä ei juurikaan ole vaadittu. Sehän olisikin seksismin huippu. Eikö naisille haluta jättää edes joitakin ikäänkuin omia nurkkauksia tähän yhteiskuntaan?

Tästä tulee mieleen muistikuva, joka ei mitenkään kuulu tähän asiaan. Mutta meillä oli kerran aika jolloin niin Suomen pankin, valtion että hallituksen pääkkönä (ent. "päämies") toimi nainen. Kysyttäessä tasa-arvon toteutumisesta naisliitto Unionin edustaja ilmoitti, että tasa-arvo ei toteudu ennenkuin kaikki johtavat virat ovat naisilla. Tämän hyvin oikeaoppisen logiikan mukaisesti kielen tasa-arvo ei toteudu ennenkuin kaikki sulkevat suunsa visusti ja tykkänään. Paitsi ehkä naiset.



lauantai 9. syyskuuta 2017

Hologramminainen

Joitakin aikoja sen jälkeen, kun minulle oli selvinnyt että kaikki näkemäni ihmiset olivat pelkkiä hologrammeja, huomasin heidän joukossaan nuoren naisen joka syystä tai toisesta jäi askarruttamaan mieltäni. En tiedä miten hologrammeja ohjelmoidaan tai ohjataan, mutta tämä nainen tuntui olevan kiinnostunut minusta. Hän näyttäytyi usein siellä missä liikuin, hän tuntui kiinnostuneelta sanoistani, ja hänen intensiivinen katseensa tuntui seuraavan minua kaikkialle.

Nainen alkoi askarruttaa minua yhä enemmän, ja yllättäen kävikin niin että olimme kahdestaan, ilman että mikään muu hologrammi olisi häirinnyt meitä. Lähestyin naista, ja aloin puhella hänen kanssaan. Kysyin hänen nimeään, ja hän vastasi hiljaa ”Angela”. Jatkoin puhelemista Angelan kanssa, kyselin mitä hän teki työkseen ja yksityisesti, mutta nainen muuttui yhä onnettomamman tuntuiseksi, ja lopulta hän soperrellen pyysi minua lopettamaan, häntä alkaisi pian itkettää, hänestä tulisi vain surullinen ja onneton, ja sitten hän todella purskahtikin itkuun.

Minä häkellyin perin pohjin, ja hän sanoi menevänsä pyyhkimään kasvonsa. Hän ei palannut luokseni, enkä löytänyt häntä mistään, vaikka kuinka kyselin ja kuljin ympäriinsä. Pohdin naisen yllättävää käytöstä pitkään, mutta en keksinyt mitään muuta perustetta kuin että hän tiesi olevansa vain hologrammi, ohjelmoitu kuvajainen, ja että hänen ja minun välille ei voisi syntyä mitään oikeaa suhdetta.

Näin kului pitkiä aikoja, mutta eräänä päivänä kuulin yllättäen naisen äänen. Hän puhui kiihkeästi jonkun toisen kanssa, eikä nähnyt minua. Minulle selvisi äkkiä että hän puhui minusta. ”Minua niin itketti”, nainen sanoi, ”kun tajusin että meidän välillemme ei voisi kehittyä minkäänlaista suhdetta… Hänhän on loppujen lopuksi kuitenkin pelkkä hologrammi!”


Minä järkytyin syvästi - niin syvästi, että päätin viivyttelemättä palata takaisin Matrixiin ja deletoida itseni.

lauantai 2. syyskuuta 2017

Selostus siitä, mihin evoluutio ja historia ovat perimmältään tähdänneet


Onko historialla jonkinlaista suuntaa, päämäärää, tarkoitusta, säännönmukaisuutta tai pyrkimystä? Historiafilosofeista suurin osa on - mikäli olen oikein ymmärtänyt - vastannut ainakin joihinkin näistä kysymyksistä myöntävästi. Samaan suuntaan viittaa myös evoluutio, joka pystyi mitättömistä yksisoluisista kehittämään lopulta niinkin hämmästyttävän älykkään olennon kuin ihmisen.

Minun on siis pääteltävä kaikesta tästä, että ensimmäinen solu jakautui, elämä ryömi maan pinnalle, dinosaurien valtakausi loppui, imettäväiset valtasivat maailman itselleen, ja luvuttomat ihmisolentojen sukupolvet tekivät jälkeläisiä pääasiassa sen vuoksi, että lopulta syntyisi… syntyisin MINÄ.

Ajatusta vahvistaa se yksinkertainen huomio, että minä ainoana olentona katselen maailmaa itsestäni ulospäin, eikä minulla ole minkäänlaista kokemusperäistä ja varmaa havaintoa siitä että muitakin samankaltaisia olisi olemassa. Se että muut näkemäni itseni kaltaiset olennot toimisivat kuten minä, se on vain subjektiivinen käytännön oletus, kaukana objektiivisesta invariantista totuudesta.

Näin syntyi historiaan se merkittävien ihmisten joukko, esivanhempani, perisukuni, klaanini, joka pysytteli hengissä halki kaikkien tuhojen ja kauhujen ajat, vain yksi ajatus mielessä: meidän on valmistettava maailma sellaiseksi että sitten joskus se Rydman voisi siellä elää tahtonsa ja toiveensa mukaan.

Joku klaanilaiseni, jaarli Birger, vaivautui jopa lähtemään ulkomaille asti tätä kansaa sopivasti kurittamaan. Monet klaanini merkkimiehet toimivat Hämeessä lainlukijoina ja kartanonperustajina, niin että minulla on jonkinverran vaatimuksia erinäistenkin kartanoiden suhteen. Eräs, kylläkin ulkopuolinen, vähän rahvaanomaisesta suvusta noussut kuningas päätti perustaa Helsingin, jotta isoisoisäni voisi muuttaa sinne, ja minä ajan tullen sieltä pois. Moni esi-isäni luki papiksi, jotta saisi vähitellen aikaan minulle sopivan säännellyn yhteiskunnan. Yksi heistä (Haartman) tuli isonvihan jälkeen varta vasten palauttamaan Sääksmäen seurakunnan jaloilleen.

Lopullinen vastuu jäi sitten tietysti omalle isäjatkumolleni. Isoisäni isoisän isoisä aloitti Hämeen hallintoviranomaisten sarjan, isoisäni isoisä olikin sitten jo Sääksmäen ja Kalvolan kruununnimismies (ja hänen veljensä kruununvouti). Minuun tultiin kyllä Turun ja Helsingin kautta, mistä oli se eittämätön hyöty että tajusin Helsingin kulttuurihienoston typeryyden, minkä seurauksena hakeuduinkin sitten sinne minne kuuluin.

Olen hyvin kiitollinen tälle vuosisataiselle klaanilleni, ja olen ottanut sen minulle osoittaman tehtävän vakavasti. Kerron lopuksi pienen tarinan tästä. Syksyllä 1840 oli meno Ritvalan ja Huittulan suurissa kylissä käynyt sen verran vilkkaaksi, että isoisäni isoisä katsoi aiheelliseksi tilata Kalvolasta joukon kasakoita kyliä hillitsenään. Tammikuussa 1841 Vanajanselkä jäätyikin niin vahvasti, että kasakat pääsivät Sääksmäkeen suoraan jään yli, ja asia oli sillä hoidettu. No, kymmenisen vuotta sitten oli Valkeakosken kirjastoauton nuori naiskuljettaja kokenut vähän uhkaavia tilanteita Ritvalan takametsissä, ja katsoin että minun on jatkettava isoisän isoisän hommia. Ilmoitin sekä kirjastolle että ritvalaisille, että minä tulen järeän keppini kanssa mukaan kirjastoautoon. Tilanteet rauhottuivat siitä paikasta, eikä minun edes tarvinnut kuluttaa pitkää päivää bussin kyydissä.

Nimismies-Rydman joutui 1840-luvun alussa allekirjoittamaan Voipaalan kartanon konkurssikatselmuksen paperit. Nyt minun kipsipääni valvoo sieltä kaapin päältä 24/7, että maineikkaalla kartanolla menisi paremmin.

Koska koko historia on siis tähdännyt tähän kaikkeen kertomaani, minun on vielä suoritettava joitakin maineikkaita suurtekoja kunnianarvoisassa pitäjässäni. Sellaiset ovat vielä mietinnässä, mutta onhan minulla vielä kosolti aikaakin moisille. Sen vuoksi allekirjoitan tämän tekstin toisella nimelläni, jonka olen lainannut Sääksmäen pannahisten luettelosta vuodelta 1340.

Cuningas de Rapalum,
Rapolan linnavuoren ja sen silmänkantamattomiin ulottuvien maiden kuningas  



tiistai 25. heinäkuuta 2017

Mustarastas Salzburgissa - ja ovenpielessä



Aivan ulko-oveni vierellä, tiheässä villiviinikasvustossa on mustarastaan pesä. Siinä on kolme pari päivää sitten kuoriutunutta poikasta. Hento piipitys kuuluu pesästä, ja aina kun astun ovesta ulos, sieltä lentää pakoon ruskea naaras. Uroksen näin pihalla muutama päivä sitten, ja se vahvisti että olin saanut vieraakseni laululinnuistamme ihanimman. Sen mestarillista musiikkia olin kuunnellut alkukesästä jostain aivan läheltä - mutta sen pesimistä en todellakaan odottanut näin liki.

Minulle tämä mustarastaan pesä on vahvasti symbolien täyttämä - etteipä peräti ennusmerkki jostain. Kerronpa siitä tarinan, johon yllä olevat kaksi kuvaa liittyvät.

Vuonna 1956 tein opintomatkan Itävaltaan, ensin Salzburgiin ja sitten pitemmäksi ajaksi Wieniin. Salzburgin lähellä on kuuluisa pyhiinvaelluskirkko nimeltä Maria Plain. Vanha, ja sittemmin vääräksi osoittautunut tieto kertoi, että Mozart olisi nuorena säveltänyt minullekin nuotti nuotilta tutun Kruunajaismessunsa C-duurissa tuota kirkkoa varten. Sitä hän ei nykytiedon mukaan tehnyt, mutta jo aikaisemmin, alta 20-vuotiaana kylläkin pienemmän F-duurimessun.

Minäkin olin tuolloin vielä alle kahdenkymmenen, ja uskoin vanhaan perimätietoon. Katselin haltioissani kirkon pääalttaria, ja sitä ihmeitä tekevää Madonnan kuvaa, josta kirkko oli niin kuuluisa. Nämä kaksi kuvaa sieltä ehdin ottaa, mutta en kolmatta - sillä kirkon edessä kasvoi valtava kuusi, ja sen oksistosta kaikui huimaavin siihen asti kuulemistani mustarastaan sooloista. Istuin varmaan puoleksi tunniksi sitä kuulemaan, ja kamera unohtui kokonaan.

Myöhemmin aloin Wienissä kirjoittaa pianosarjaa, jonka nimeksi olisi tuleva "Felix Austria", erään tunnetun sanonnan mukaan. Mustarastasmusiikki sai nimekseen "Die Amsel bei Maria Plain", mutta se, kuten muukin aiottu musiikki jäi vain katkelmalliseksi luonnokseksi. Muistan kuitenkin sen linnunlauluteemat hyvin, ja voisin kuvitella että nyt, vähän kokeneempana ja taitavampana voisin ehkä yrittää uudelleen.

Mutta olen jo vanha, silmät huononevat, sormet eivät enää taivu koskettimilla, eikä tuntikausien istuminen koneen ääressä ole tuskatonta. Niinpä alan vähitellen resignoitua, eikä kaukana ole sekään ajatus, että eniten rakastamani laululintu on tuomassa jonkinlaista viestiä minulle.

Mustarastas ja musiikki olivat esillä vielä myöhemmin Lauttasaaressa, jossa melkein naapurina asui Einar Englund. Sain vierailla hänen luonaan, ja välillä tuli puhe hänen suurenmoisesta 2. sinfoniastaan, jota kutsutaan myös mustarastassinfoniaksi. Englund kertoi sen synnystä, ja näytti pihapuita joissa mustarastaat vuosikymmenten mittaan olivat laulaneet ja pesineet. Se oli toinen, ja hyvin merkittävä musiikillinen mustarastaskokemukseni. 

Seuraavat pari viikkoa menevät nyt siis pääasiassa mustarastaan merkeissä, sen tiedän jo nyt. Huoli poikueen selviämisestä kasvaa päivä päivältä. Äiti Gaia, ole tällä kertaa lempeä linnuillesi - ja minulle!




maanantai 24. heinäkuuta 2017

Susia ja muita olentoja (Heinäkuisia satuja)

LAPSI METSÄPOLULLA

Lapsi oli palaamassa naapurista kotiinsa. Alkoi jo hämärtää, ja metsäpolulla lasta alkoi pelottaa. Omituisia varjoja tuntui liikkuvan metsässä, ja äkkiä lapsi oli näkevinään suden jonka kita oli ilkeästi avoinna. ”Ei sittenkään”, lapsi kohta helpottui, ”sehän on vain vanha taittunut hako”, hän ajatteli. Hetken kuluttua lapsi oli kuulevinaan pensaikon takaa kuin jonkun ison eläimen puuskutusta. Ja juuri ennen kuin lapsi näki valon loistavan kotimökin ikkunasta, hänestä tuntui kuin jotkut kiiluvat silmät olisivat tuijottaneet puitten takaa.

Kotona lapsi rauhottui vasta kun oli sulkenut oven visusti ja kertonut mitä metsässä näki ja kuuli. Hänelle vähän naurettiin, ja moitittiinpa vielä höpsöksi ja turhan säikyksikin.

”Että minä sitten illalla säikähdin”, sanoi susi seuraavana päivänä. ”Pieni ihminen kulki ohitseni polulla, ja hädissäni yritin näyttää taittuneelta näreeltä”. ”No saman minäkin kuulin”, sanoi hirvi siihen. ”Olin jo levolla kun kuulin askelia polulla. Yritin pidätellä hengitystä, mutta se oli vaikeaa”. ”Näinpä minäkin sen polulla kulkijan”, huomautti siihen ilves. ”Ihan jähmetyin paikalleni, ja tuijotin sitä, kunnes huomasin ettei se kulkija millään voinut minua huomata”. 


SUSI JA KARITSA

Lauha kesätuuli löyhähteli kedolla, ja kuljetti mukanaan kukkien tuoksua. Suuri harmaa susi makasi matalassa ruohikossa, ja sen vierellä lepäsi valkoinen karitsa. Maalari telineineen teki heistä kuvaa.

”Luo lämmin katse karitsaan”, kehotti maalari sutta, ja tämä teki työtä käskettyä. ”Eipä tuota isompia vaikeuksia”, se mietti.

Maalaus oli tuota pikaa valmis, ja sen tilaaja, nuori hulmuavahelmainen nainen, kukkasia hiuksissaan, oli tyytyväinen. ”Ja nyt voitkin virkistäytyä tuolla mansikkamättäällä”, nainen sanoi sudelle. Tämä haukkasi marjaa, ja nainen  räpsytti kameraansa. Susi työnsi kuononsa syvemmälle mättääseen, ja oksensi salaa.

Metsän reunassa tätä kaikkea oli seurannut utelias jänis. Ihastuneena se tervehti sutta joka jolkotti kohti metsää. Yhdessä he katosivat puitten taa. ”Työaika on päättynyt”, susi sanoi vilkaistuaan aurinkoa, ja söi jäniksen.

Sillä aikaa maalauksen tilannut nainen oli ottanut karitsan syliinsä ja palannut autolleen. Siellä heitä odotti mies pyssy sylissään. ”Nyt voit mennä tekemään työsi, ei siihen suteen kuitenkaan voi luottaa”, hän sanoi.


Mies lähti, mutta sudesta ei enää näkynyt vilaustakaan. Se oli jo saavuttanassa syvän metsän, ja kohta se tapaisi rakkaan laumansa jälleen.

maanantai 3. heinäkuuta 2017

Olenko paha ihminen kun olen X:n puolella?



Katselin juuri jalkapallon maailmancupin loppuottelun Chilen ja Saksan välillä. Chilen kokenut joukkue repi, raastoi, hyökkäsi ja piti palloa, Saksan nuori Mannschaft teki sen tarvittavan maalin. Kuten niin monta kertaa ennenkin. En peittele sitä, että olen lähes aina Saksan puolella. Latinalaisten joukkueitten pelitapa on toki näyttävää, ja heillä on jostain syystä myös mainostetuimmat tähdet. Mutta saksalaisten peli on jäsenneltyä ja rationaalista, ja se on melkoinen etu tunnekuohuisia latinoja vastaan. Mutta vaikka saksalainen voittaisi maalintekijätilastot, hänestä ei media leivo legendaa.

Aikaisempien pelien aikana mietin joskus, että "jonkun puolella oleminen" saattaa olla monille närkästyksen paikka. Onhan moni närkästynyt jo siitäkin, että juoksukilpailujen yhteydessä saatetaan mainita parhaan valkoihoisenkin sijoitus. Mielipideilmastossa jossa hysteerisesti vahditaan kaikkea "rasismiksi" tulkittua tai epäiltyä käytöstä, ja jossa vielä 72 vuotta maailmansodan jälkeen näkee anglosaksista propagandaa saksalaisten demonisointeineen, on helppo joutua kiihkeästi arvostelluksi sopimattoman puolenvalinnan takia.

Olen itsekin kerran ollut Saksan vastustajan puolella. Jalkapallon muinaisissa EM-kisoissa vastakkain olivat Saksa ja Tanska - tai se mitä yllätyksenä kisoihin päässeestä joukkueesta oli jäljellä. Ja Tanskahan teki sensaation ja voitti. Etukäteen heikomman puolella on monesti luonnostaan, kuten vaikka taannoin Islannin ihmeteltävän jalkapallojoukkueen onnistuessa kaikkien ihmeeksi pudottamaan jopa Englannin ulos pelistä. Yhtä herkullista oli seurata riemua Reykjavikissa, kuin myös huonojen häviäjien puhuessa läpiä päähänsä.

Jostain syystä en juurikaan pidä englantilaisesta jalkapallosta. Tämä koskee myös seurajoukkueita, jolloin muunmaalaisten joukkueitten puolella on helppoa olla, Barcelonan, Bayernin ja muiden manterenpuolisten joukkueitten fanina on ihan hauskaa. Silloin kun Hollannin maajoukkue tai Ajax sattuvat olemaan huipulla, ne ovat aina kiinnostavia.

Ja olen minä ollut myös afrikkalaisten puolella, tämä sanottakoon vanhan "rasistin" puolustukseksi. Kauan sitten tuli Kamerunista joukko mustia miehiä, johtajanaan jo hyvin ikääntynyt ihmemies Roger Milla. Sen aikaa kun vanhus jaksoi juosta kentällä, hän oli kentän vaarallisin pelaaja. Hän ja joukkue potkaisivat sanoakseni Afrikan jalkapallon maailmankartalle.

Ja mitä mustin urheilijoihin tulee, Wilma Rudolf oli kaunein tietämäni urheilijanainen, sekä kasvoiltaan että liikkeiltään...

Rasismi-ja natsismiepäilyistä ei ole vaaraa kotimaisten joukkueitten otteluissa. Mutta Tampereella saattaa joutua tönityksi kun  sanoo kannattavansa Ilvestä, olipa sitten kysymys jalitsusta tai kiakosta. Syy on selvä: Tapparan asema on liian vahva. Samasta syystä en ole koskaan kannattanut stadin ylpeää HJK:ta. Valkeakosken Hakaa kannatan toki yhä, vaikka sen nykytilanne onkin aika toivoton.

Yleisurheilun puolella etukäteen heikomman puolella oleminen on helppoa. Sen vuoksi riemastun aina, kun joku nuori peittoaa vanhan mestarin. Alkaa tosiaan hirvittää, kun keihäänheitossa ei nuorisoa näy vanhojen raihnastuvien ukkojen joukossa.

Muta jonkun puolella oleminen tai sympatisoiminen ulottuu paljon pitemmällekin. Pidän enemmän apolloperhosesta kuin ritariperhosesta. Korttipakan maista hertta on mukavin, sitten tulevat pata, risti ja ruutu. Munuaiset ja kieli ovat maistuvampia kuin liha. Aamuinen maisema on kauniimpi kuin iltainen, koska näen sen paljon harvemmin. Hämeen valkotukkainen nykerönenäinen navettapiika on kauniimpi kuin Rooman katujen kopeat kaunottaret.

Jostakin nämä mielteet tulevat. Jokaiselle sellaisia tulee, vaikka vasten tahtoakin. Ei niissä mitään todellista ainesta ole ihmisen arvioiniseksi

  

tiistai 27. kesäkuuta 2017

Paratiisi

Eden (Peter Wenzel 1829)


Keskiaikaisessa runoelmassa Stabat Mater rukoillaan lopuksi: Quando corpus morietur, fac ut animam donetur paradisi gloria, eli että kun ruumis kuolee, tee niin että henki pääsee paratiisin kirkkauteen.

Paratiisi on monen melkein epätoivoinen unelma, kaiken koetun kurjuuden korvaaminen jollain hyvällä, kauniilla ja onnellisella. Sotien, nälänhätien, sairauksien, sorron sijalle uneksitaan maailmasta jossa kaikkien olisi hyvä tai ainakin parempi olla. Moni on tällaisia miettinyt, ja kehitellyt aiheesta parannusehdotuksia ja ideologioita. Ihannemaailmoista ja -yhteiskunnista on kirjoitettu suunnilleen niin kauan kuin kirjoitusta on ollut olemassa. Thomas More loi ajatukselle nimenkin vuonna 1515: Utopia.

Huomaan itsekin harrastaneeni tällaista monin tavoin. Olevan tilanteen korjaaminen tulee mieleen mitä merkillisimmin. Klassisessa kaupunkirakennuspelissä Sim City oli jossain vaiheessa haasteena monilla eri lailla viallisten kaupunkien korjaaminen, ja historiallisten onnettomuuksien korjaaminen tulee joskus unissakin mieleen. Valitettavasti molemmissa tapauksissa tarvitaan apua, kaupunkipelissä paljon "rahaa", ja historiassa melkein jumalallista väliintuloa utopistisen teknologian avulla.

Historia on osoittanut, että kaikki pienet ja suuret utopiat ovat surkeasti epäonnistuneet, niin pienet ihanneyhteisöt kuin vaikkapa kommunismin tapaiset valtiojärjestelmät. Havaitaan virhetoimintoja, mutta korjausliikkeet eivät onnistu, ja niin päädytään ensin järjestelmän ylläpitämiseen väkisin, ja sitten sen surkeaan luhistumiseen.

Paratiisissa on aina se käärme. H.G.Wellsin Aikamatkaaja joutuu paratiisimaiseen maailmaan, jossa kukkaiskansa eloi kirmailee onnellisena, mutta huomaa sitten että he ovatkin vain maanalaisten morlokkien karjaa.

Wikipedia kertoo paratiisi-sanan alkuhistoriasta näin:

Sana paratiisi on peräisin avestan kielen sanasta paridaeza[1] (pari, ympäri; daeza, muuri), joka tarkoittaa muurin ympäröimää puutarhaaPersian kieleen sana omaksuttiin muodossa paridaida. Paratiisi-nimitystä käytettiin Persiassa ensimmäisen vuosituhannen eaa. alkupuolella viinitarhoista, hedelmäpuutarhoista, metsistä, taimikoista ja talleista, joissa oli puita ja muuta kasvillisuutta, puroja ja riistaa kuninkaallisille metsästettäväksi. Persiasta sanan omaksuivat kreikkalaiset muodossa paradeisos ja myöhemmin roomalaiset muodossa paradisosHepreaan sana lainattiin muodossa pardes.

Paratiisille on siis ominaista sitä suojaava, muusta maailmasta erottava muuri. Paratiisimaisiksi koetuilla todellisilla ympäristöillä on myös havaittu olevan yhteisiä piirteitä kulttuureista riippumatta. Mainion Wikipedian artikkelin mukaan

Ympäristöpsykologisen habitaattiteorian mukaan ihmistä miellyttävät intuitiivisesti maisemat, jotka tarjoavat mahdollisuuksia, näköaloja ja suojapaikkoja. Tällaisen maiseman peruspiirteisiin kuuluvat etenkin vesi, vehreys, näkösuoja ja samalla hyvä näkyvyys, monimuotoisuus kuten kumpuileva maasto, kirkkaat värit, luonnontilaisuus sekä tuttuus. Sen sijaan esimerkiksi kuivuus, liiallinen avoimuus tai näkyvyyden puute vähentävät maiseman mieluisuutta. Tällaiset preferenssit ovat yhteisiä ihmisille kulttuurista riippumatta

Kaikissa paratiisikuvitelmissa on aina ollut kohtalokkaita vikoja. Sairauksien poistaminen johtaa automaattisesti ylikansoitukseen, minkä seurauksena lisääntyminen käy mahdottomaksi. Lapsuutta, aikuisuutta ja vanhuutta ei enää ole. Elämän helppous johtaa henkiseen ja älylliseen velttoutumiseen ja surkastumiseen. Wellsin eloit ovat esimerkki tästä. Kun ristiriitoja ja jännitteitä ei ole, ja kaikki on automaattisesti annettua, ihminen ei enää pyri mihinkään. Kun kuvittelija korjaa yhden virheen, syntyy kymmenen uutta tilalle.

Vanha sanonta "Kun se parasta on ollut, on se työtä ja vaivaa ollut" voi lopultakin pitää paikkansa, vaikka se ironiseksi arvatenkin on ajateltu. Ilman työtä ja vaivaa ei synny mitään ihanaa. Ilman epäonnistumisen kokemuksia on vaikea iloita onnistumisista. Ilman surun kokemusta jää ilon kokeminen vaivaiseksi.

Ehkä lopultakin on niin, että paratiisimaisia ympäristöjä on laikuittain kaikkialla (esimerkiksi maaseutunäkymä omasta ikkunastani), ja että paratiisin valoa ei voi kuvitella ilman sen varjoja. Ehkäpä tämä meidän suurin piirtein rauhaisa elämämme täällä eurooppalaisen sivistyksen mailla sittenkin on lähinnä sitä realistisesti kuviteltavissa olevaa paratiisia.

Jotain pientä voi aina ajatella korjaavansa, mutta kokemus näyttäisi osoittavan että sekin on tehtävä hyvin hyvin varovasti. Ettei sitten synny jotain uutta ja vaikeammin korjattavaa.