tiistai 28. joulukuuta 2010

Tapahtuipa takapyörän venttiilin koordinaatistossa...


Tieteessä tapahtuu-lehden viimeisimmässä numerossa emeritusprofessori Matts Roos polemisoi filosofi Himankaa vastaan, ja siteeraa samassa lehdessä aikaisemmin julkaistua Kari Enqvistin artikkelia:

”Fysiikan lait sallivat meidän valita vapaasti näkökulmamme, mutta näkökulman voi valita viisaasti tai vähemmän viisaasti” (Enqvist, Tieteessä tapahtuu 4–5/2010). Roos ilkeilee sitten: "Jos filosofit näin haluavat, voidaan myös polkupyöräilijän liike esittää koordinaatistossa, jonka kiintopiste on takapyörän venttiili".

Rupesin tietysti heti mielessäni pyörittelemään polkupyörää, polkijaa, maanpintaa ja maailmankaikkeutta takapyörän venttiilin ympärillä - viuh viuh - ja kiinnitin erityisesti huomiota vähän väliä ilmestyvään maanpintaan, joka kohdalle tultuaan lyhentää venttiilin ja kumin ulkoreunan välistä etäisyyttä. Vääjäämättömästi kuin vain kohtalo ikään. Tässä koordinaatistossa joutuu sitten pitkien havaintosarjojen jälkeen huomaamaan, että samankaltaista tapahtuu myös kauempana venttiilistä sinkoilevan etupyörän kohdalla.

Vaivalloisesti tutkija saattaa sitten johtua päätelmään, että ulommaisena kieppuvalla entiteetillä (maanpinta) on mystinen yhteys kumin paksuuteen. Tämän jälkeen ajatus onkin vapaa laukkaamaan minne tahansa. Kuten on aina laukannut, ja laukkaa yhä. Disinformaatiota kaipaavan tai luovan henkilön tarvitsee vain valita näkökulmansa mahdollisimman hankalasti, heittää Occamin partaveitsi hitolle, ja ryhtyä laskemaan pitkäksi kasvaneen partansa haituvista löytyvien saivareitten korrelaatioita täitten suhteen.

Avatkaa mikä tahansa medialähde, niin ymmärrätte mitä tarkoitan. Lähes mitä vain voi todistaa muuttamalla näkökulmaa niin paljon, että terveen järjen voi unohtaa - ja luottaa siihen että ihmiset kumminkin menevät todisteista sekaisin, kuten minä sen polkupyöräntakapyöränventtiilin kanssa.

Salaliittofantastit ovat innoissaan. Se, että 9/11 iskuissa kuoli myös puolisen tuhatta juutalaista tai Israelin kansalaista, on varmin osoitus siitä, että tuhotyö oli sionistien tekemä, koska he näin johtivat ihmisiä harhaan. Roswellissa oli alieneita, koska USA:n hallitus sen niin jyrkästi kiistää. Mannerilmastoksi ennen luetut lämpimien kesien ja kylmien talvien sarjat todistavat ilmastonmuutoksen puolesta, koska ilmastonmuutokseen kuuluvat oleellisesti myös ääri-ilmiöt, joiksi tällaiset säät voidaan myös tulkita. Täti on Setä, koska sukupuolia ei oikeasti ole olemassakaan, vaan ne ovat vain patriarkaalisen heteronormatiivisen yhteiskunnan väkivaltaisia ja pakotettuja konstruktioita.

Anything goes. Ihan miten vaan. EVVK. Tai KVG, sillä sieltä kaikki disinformaatio myös löytyy. Harmillisia poikkeuksia toki löytyy, kuten se mustalaisen hevonen, joka kuoli juuri kun se oli oppinut elämään ruoatta.

sunnuntai 26. joulukuuta 2010

Kaksikymmentä kauneinta?

Ei tullut kymmentä "kauneinta", tuli kaksi kymmentä, ja sekin on liian vähän. Sairastahan se on tällaisia yritellä. Tässä listani:

1. Gregoriaanista: esim. Alleluia Vere tu es Rex absconditus (LU 472)
2. Guillaume de Machaut: Messe de Nôtre Dame: Sanctus (n. 1365)
3. Josquin des Prez: Déploration de Johannes Ockeghem (1497)
4. Antoine Brumel: Missa Et ecce terrae motus: Sanctus (1400-1500-lukujen vaihde)
5. William Byrd: Ave verum corpus (n. 1605)
6. Claudio Monteverdi: L'Orfeo, ooppera (1607)
7. John Dowland: Lachrymae Pavin (1612)
8. Grigorio Allegri: Miserere
9. J.S.Bach: Kantaatti 115, osa 4 sopraanoaaria "Bete aber auch dabei"
10. Carl Heinrich Graun: Montezuman arioso oopp. Montezuma (1755)
11. Mozart: Klarinettikonsertto KV 622, hidas osa (1791)
12. Johannes Brahms: Alttorapsodia (tai Deutsches Requiem: Denn alles Fleisch)
13. Richard Wagner: Götterdämmerung, 3. näytöksen loppu
14. Gustav Mahler: Das Lied von der Erde, viimeinen osa Abschied
15. Jean Sibelius: On kaunis maa (vapaamuurarimusiikkia, 1927)
16. Olivier Messiaen: L'Ascension, viimeinen osa Prière du Christ (versiot uruille tai jousille, 1933)
17. Einojuhani Rautavaara: Cantus arcticus (1972)
18. John Lennon: Because, alkuperäinen tai G.Martinin sovitus (Vanessa Mae)

Huomautuksia:
1. Voisi olla myös esim. Alleluia Adorabo ad templum sanctum tuum (LU 1251), tai suurenmoinen IX messun (Cum jubilo) Kyrie. Saman messun Agnus Dei on myös kaunis. (Minä olen tehnyt niistä maailman parhaat kuorosovitukset...)
2. Tästä ne alkoivat, moniääniset messut!
3. Josquinin kauniissa muisto-motetissa mainitaan muitakin Ockeghemin oppilaita, mm. seuraavana mainittu kollega Brumel:
4. Tämän 12-äänisen messun laulaa hienosti mm. Tallis Scholars.
5. Byrdiltä olisi paljon valittavaa, mutta tämä intiimi pikku motetti on kerta kaikkisen suloinen.
6. Suurenmoista musiikkia alusta loppuun!
7. Hienoin laulusäveltäjä ennen Schubertia!
8. Se. Saisi jatkua vaikka ikuisuuksiin.
9. Bachilta olisi toki voinut valita mitä tahansa, vaikka Matteus-passion alkukuoron tai aarian Erbarme... Mutta tämä aaria on niin erikoinen, että panin sen tähän listaan. Harnoncourt tekee sen kyllä liian nopeasti.
10. Fredrik Suuren hovisäveltäjä teki isäntänsä librettoon hienon teoksen.
11. Mozartilta voisi valita kymmeniä, esimerkiksi Laudate Dominum tai g-mollikvinteton osia tai konsertto huilulle ja harpulle jne. Mutta jos vuoripuronkirkasta kauneutta joku haluaa, niin tässä sitä on.
12. Alttorapsodiasta videolla jälkipuoli. Kököllä tavalla koostettu...
13. Kun Brünnhilde vihdoin ottaa ohjat käsiinsä, syntyy maailman mahtavin oopperan (ja Valhallan) lopetus!
14. Valinnan vaikeuksia tässäkin... Mutta kyllä Kathleen Ferrier olisi paras Mahler-laulajattarista! Videolla vain pätkä.
15. Sibeliuksen nerokasta minimalismia, laulu loosia suljettaessa.
16. Kaunista, kaunista, dissonansseineen kaikkineen. Sopii hartaudenharjoitukseen yhdessä Allegrin kanssa...
17. Moderni musiikki voi olla kaunista! Mietin tähän kohtaan Klamin Laulua Kuujärvestä, mutta sen kauniista järvikohtauksesta ei riitä koko paikan täyttäjäksi.
18. Jokerikortti!

Kaksi paikkaa jäljellä. Kävisikö Beethovenin Kevätsonaatti ja Schubertin Ave Maria? Ei, hyvänen aika, missä on Schumannin Dichterliebe ja Mendelssohnin Hebridit? Ja Prokofjevin 1. viulusonaatin 3. osa, tässä Oistrah ja Richter!

Peruutetaan koko juttu. Kerätään kokoon maailman 1000 kauneinta kappaletta. Veikkaan että 980 kohdalla tulee tuskan hiki...

maanantai 20. joulukuuta 2010

Klarinettikonsertto ja muut nätit...

Joulunajan mukakiireessä jäi yksi päivämäärä muistamatta. Se on 5.12. Tuona päivänä 219 vuotta sitten kuoli Wienissä "mainio hra Trazom", kuten kuuluisa vainaja itseään joskus nimitteli. Asia muistui mieleen bloggari ja ammattitoveri Äijän tämänpäiväisestä kirjoituksesta.

Tein 1991 koko vuoden kestäneen radiosarjan Mozartin viimeisestä elinvuodesta. Sen osasta 49 alkaen käsittelen säveltäjän viimeisen kuukauden tapahtumia. Yritän saada luvan sijoittaa nettiin näitä ohjelmia mp3-muodossa, mutta luettavana siellä on jo iso joukko Mozartia ja muita 1700-luvun asioita käsitteleviä tekstejä.

Äijä liitti juttuunsa videon Mozartin klarinettikonserton hitaasta osasta. Se on epäilemättä yksi maailman suurenmoisimmista yksittäisistä sävellyksistä, ja yksi säveltäjänsä viimeisistä. Jos pitäisi (älytöntä kyllä) laatia lista kymmenestä suurenmoisimmasta sävellyksestä tai sen osasta, tuo jaloimmista jaloin sävellys olisi ilman muuta mukana. Mitähän niitä olisi...

1. Mozart: Klarinettikonsertto, 2. osa (1791)
2. Byrd: Ave verum corpus
3. Mozart: Requiem, osa Lachrymosa
4. Brahms: Alttorapsodia tai Requiemin osa Alles Fleisch
5. Messiaen: L'Ascension, osa Ylösnousevan Kristuksen rukous (urut tai orkesteri)...

Mietitäänpä vähän ja palataan asiaan.

perjantai 17. joulukuuta 2010

Joulun kertomukset ovat yleispäteviä, ja läntisen kulttuurin ydintä


Media pursuaa taas kiivasta keskustelua joulusta ja joulujuhlista. Saako laulaa Enkelitaivaan? Saako olla seimikuvaelma tai joulukertomus? Saako laulaa joululauluja? Pitääkö joulukuusi, tontut, pukki ja enkelit kieltää? Kiihkeässä väittelyssä esitetään välillä väitteitä jotka naurattaisivat, ellei päällimmäisenä kaiken aikaa olisi kauhu ja pelko suomalaisen ja eurooppalaisen perinteen typistämisestä.

Useimmissa tapauksissa kristillisen joulun kieltämistä perustellaan maahanmuuttajilla, joilla tässä tapauksessa useimmiten tarkoitetaan muslimeita. Muslimien kantoja ei kuitenkaan paljon esitellä, ja kuinka voitaisiinkaan, kun niissä esiintyy koko kirjo fanaattisimmista julistuksista aina sopeutuvimpiin ja liberaaleimpiin käsityksiin asti. Minulle on tullut sellainen käsitys, että fanaattisimman islamismin kannattajia on muslimeista vähemmistö, ja että uuden kotimaansa tapoihin sopeutuvat eivät paljon asialla elämöi, varsin ymmärrettävistä syistä. Sitä paitsi islam tunnustaa Jeesuksen profeetaksi, eikä näinmuodoin voi mitenkään demonisoida häntä.

Luulenpa, että tässä asiassa käytetään muslimeja suruttomasti hyväksi, vieläpä niputtaen heidät yhdeksi suureksi ja vaikutusvaltaiseksi kansanryhmäksi. Todelliset fanaatikot ovat supisuomalaisia, "edistyksellisiä" ja kristinuskon vastaisia "vapaa-ajattelijoita" (vai miksi heitä tulisi nimittää, kun jokainen nimitys myös koetaan vihamieliseksi). Tällainen kiihkeä asenne on levinnyt nuorten aikuisten pariin hyvin tehokkaasti, ja näyttää olevan jopa vallitsevana yliopistoissa ja oppia saaneiden parissa. Myös opettajien joukossa on näitä fanaatikkoja, jotka vetoavat milloin mihinkin yleishyödylliseen ja tasapuolisuutta näennäisesti tukevaan ajatteluun.

Merkillinen yleispiirre tämän kovaäänisen vähemmistön keskustelutavassa on, että opinsaannista huolimatta joulua ja kristillistä perinnettä käsiteltäessä kirjoitustyyli taantuu melkein lapsen tai varhaismurrosikäisen tasolle. Puhutaan "jeesuksista ja muista saduista", ja näytään oltavan autuaan tietämättömiä koko eurooppalaisen kulttuurin keskeisimmästä ja vaikuttavimmasta perinteestä. Tällaista kielenkäyttöä näkyvät harrastavan jotkut professoritasonkin edustajat, ainakin Hesarin "raadin" äskettäin julkaistuissa kannanotoissa.

Ei tämä vouhotus tähän jää, siitä voi olla varma. Joku vuosi sitten paheksuttiin itsenäisyyspäivän ja uudenvuoden julkisia juhlia, jossa Jumala ompi linnamme -laulun lisäksi paheksuttiin myös kansallislaulua "ulkomaalaisia ärsyttävänä", ja lippua jossa on kristillinen symboli. Paheksujat olivat taatusti suomalaisia, mutta käyttivät tukenaan fiktiivisiä maahanmuuttajia ja ulkomaalaisia. Tämä jatkuva melske masentaa, huolestuttaa ja pelottaa. Yleiseltä sivistyneisyydeltä ollaan pudottamassa pohjaa pois, ja tyhjentyvän "meemin" tilalle tulee hyvin nopeasti uusi, joka voi olla entistä paljon pahempi.

Joulun kertomuksilla on yleispätevyyttä ja lohduttavuutta kauas yli ahtaiden uskonnollisten rajojen. Fanaatikot haluavat riistää ne kansan suurelta enemmistöltä. Ehkäpä vielä ei tajuta, että aatteelliset vallankumoukset tuovat harvoin mukanaan menetettyjä arvoja korvaavaa ainesta. Pimeys laskeutuu maan ja kansan ylle.

keskiviikko 15. joulukuuta 2010

Sirpaleita evakkotytön tarinasta

Olen työskennellyt pari kolme vuotta oman ja lähisukuni menneisyyden kanssa. Olen käynyt läpi erinäisiä laatikollisia kirjeitä 150 vuoden ajalta; suuri osa on vielä silti lukematta. Olen selaillut äitini nuoruuden päiväkirjaa, skannannut hyvinkin pari tuhatta kuvaa, reippaasti enemmänkin kai, ja yrittänyt rekonstruoida menneisyyttä ja paikata sen aukkoja. Valmiiksi olen tästä materiaalista saanut isoisäni laajan kuvaelämäkerran, ja tällä hetkellä työstän omia nuoruuden muistoja ja vanhempieni tarinaa.

Tämän työn yhteydessä olen kokemut merkillisiä tapauksia. Kun jokin kohta menneisyydestä on käynyt polttavaksi, en ole edes ehtinyt yrittää tavoitella sitä, vaan se menneisyys on itse tullut minun luokseni. Joitakin vuosia sitten minulle selvisi koko joukko asioita 1950-luvun ensimmäisistä vuosista, kun varhaisin ihastukseni yllättäen otti yhteyttä, ja tämän jälkeen vielä olympiavuoden 1952 saksalainen vaihto-oppilaskaverini.

Tänään minuun otti yhteyttä nainen, joka kertoi äitinsä olleen apulaisena perheessämme sodan loppuvaiheessa. Jostain syystä minä en muistanut häntä lainkaan, mutta äkkiä tajusin että joukko merkillisiä kirjeitä oli vastikään askarruttanut minua. Tänään puhuin pitkän puhelun tämän nyt 85-vuotiaan hyvämuistisen mummon kanssa, ja sain kuulla osia tarinasta joka monella tavalla olisi mitä kiehtovinta romaanin ainesta. Samalla selvisi myös kirjeiden tausta.

Tuolloin, sodan suvantovaiheen aikana Itä-Karjala oli Syväriä myöten suomalaisten hallussa. Sen taloudellisen jälleenrakennuksen edistämiseksi oli perustettu sotilashallinnon alainen Vako Oy, jossa myös isäni rintamavuosiensa jälkeen työskenteli. Yhtiö rakensi infrastruktuuria, tuotantolaitoksia, myllyjä, kahviloita, kaikkea minkä avulla sodasta toipuva väestö sai työtä ja toimeentuloa. Vakon vuosikertomukset ja muut paperit ovat mielenkiintoista luettavaa, ja niiden pohjalta olisi helppo kuvitella suomalaisen Karjalan tulevaisuus - jos raja olisi jäänyt Syvärille, kuten vilpittömästi olisin suonut.

Siellä Laatokan Karjalassa, Aunuksen piirissä sai kahvilasta työpaikan myös nuori tyttö K. Hän näki joukkojen tulevan ja menevän, myös saksalaisten. Yksityiskohtia ja sattumuksia tuntui K:lta riittävän näiltä ajoilta loputtomiin. Kun vihollisen suurhyökkäys alkoi, ja väestöä piti evakuoitaman, Vako huolehti myös parhaansa mukaan omistaan. Isälleni ilmeisesti kerrottiin K:sta, joka sitten tulikin kotiapulaiseksi minun perheeseeni. Oletan, että hän tuli meille vasta Helsingin suurpommitusten jälkeen, kun meidät oli jo evakuoitu sukulaistaloon eteläisessä Hämeessä.

Merkillisen hyvin K. muisti vielä talon silloisen emännän ja muut asukkaat, ja olipa käynyt paikkaa katsomassa vielä jokunen aika sitten. Minulla on se käsitys, että K. oli jo Karjalassa tavannut nuoren varsinaissuomalaisen miehen, jonka kanssa hän sitten parikymppisenä menikin naimisiin. Itäkarjalaisen siirtolaistytön elämä ei uudella kotiseudulla ollut ongelmatonta, ja ryssittelyäkin hän lukemattomien muiden kaltaistensa tavoin oli joutunut kokemaan.

Elämä kuitenkin asettui vähitellen uomiinsa, eikä jälkikäteen katsottuna näytä sittenkään olleen vailla hyviä hetkiä. Nyt K. täyttää 85 vuotta; hän hoitaa asuintalonsa puutarhaa, jonka vierellä juoksee joki kohti merta. "Täältä pääsee suoraan vaikka Amerikkaan asti", K. sanoi minulle puhelimessa.

Jos Luoja suo, käyn vielä K:ta tapaamassa, ja houkuttelen häntä kertomaan lisää omaa ja meidän yhteistä tarinaamme. Elämä ei lakkaa olemasta mielenkiintoinen, ja jotenkin minusta tuntuu että sillä on minulle yhä jotensakin johdonmukaista tarjottavaa. On minulla siitä pieni teoriakin, arvailen vähän mikä taho minua johdattelee - mutta siitä on syytä olla sanomatta mitään julkisesti. Sen verran itsesuojeluvaistoa sentään ihmisellä täytyy olla...

P.S. Eikä tämä tietenkään tähän päättynyt. Aamulla soitti pikkuserkkuni yllättäen, ja kertoi löytämistään papereista. Niiden mukaan hänen upseeri-isänsä oli sotilashallinnon palveluksessa, ja toimi mm. opettajana. Isämme tapasivat toisensa jossain Kannaksella tammikuun puolessa välissä -44 kahvinkorvikkeen merkeissä... Evakkotyttö K:lla ei silloin vielä ollut mitään kiirettä Suomeen, mutta kesän lähestyessä suurhyökkäys kävi ilmeiseksi ja väestöä ryhdyttiin evakuoimaan.

tiistai 14. joulukuuta 2010

Se on totinen tosi. Ja pulinat pois!

Hyvä ystäväni fabuloi kesken juttujamme:

"Äiti, miksi nyt on tullut niin kova talvi, vaikka bilsan ja elämänkatsomuksen maikat sanoi että tulee ilmastonmuutos?"

"Ilmastonmuutokseen kuuluu ääri-ilmiöitä, kuten kuuman kesän jälkeinen kylmä talvi. Kyllä se ilmastonmuutos tulee, kunhan vain uskot siihen kovasti".

"Kyllä minä uskon, äiti".

"Mainiota. Menehän siitä nyt leikkimään uusilla vähähiilijalanjälkisillä leluillasi!"



"Kokoomuksen johto on mukana juutalaisten ja vapaamuurarien salaliitossa!"

"Mutta eihän heidän nimiään ole julkaistuissa jäsenlistoissa!"

"Sehän sen todistaakin! Eiväthän he voisi julkaista todellisia jäsenlistoja, koska asiat paljastuisivat heti!"

"Mitä juutalaiset kokoomus-vapaamuurarit nyt ovat tehneet?"

"He pyrkivät toteuttamaan salaisia tavoitteitaan, joita ovat isänmaallisuuden ja kansallismielisyyden kumoaminen, perhe-elämän ja avioliittokäsitteen kumoaminen, sekä uskontojen, varsinkin kristinuskon lakkauttaminen".

"Mutta vapaamuurarien ohjelmahan on tasan päinvastainen!"

"Sehän sen todistaakin! Pakkohan heidän on valehdella tuokin asia, etteivät paljastuisi!"

"Sitä paitsi Stalin ja Hitlerkin olivat vapaamuurareita".

"Eivät taatusti olleet! Molemmat nimenomaan vainosivat juutalaisia ja muurareita".

"Siinä se juuri nähdään! Näin meille väitetään, jotta emme tajuaisi mikä on totuus!"

(Kiitos verkkolehti Uusi Suomi! Ja lehdelle onnea vihreitten vaalitempauksen johdosta!)



"Tukholman pommimies oli kiltti, kunnollinen ja rakastava perheenisä. Mitä meidän tulisi tehdä, etteivät muut kiltit perheenisät joutuisi tekemään samanlaisia tekoja?"

"Meidän tulee pyytää heiltä anteeksi kaikkia pahoja tekojamme, kaikkia arvostelevia kovia sanojamme, myönnettävä että paha uskontomme on syyllinen kaikkiin vääriin tekoihimme ja kovakorvaiseen suhtautumiseemme, ja että ihonvärimme on syystäkin Kainin merkki".

(Kiitos Iltalehti ja verkkokeskustelijat).



"Onkohan näissä vihanneksissa niitä geenejä?"

"Kauheeta, minä en kyllä pane suuhuni mitään missä on niitä geenejä!"

"Mutta jos näitä on kasvatettu atomivoimalan lähellä?"

"Kauheeta, en kyllä myöskään syö mitään jossa on niitä atomeja!"



"Kansa on puhunut. Pulinat pois!" (Johannes Virolainen)

lauantai 11. joulukuuta 2010

Jaurjärviozerosee

Suomen Kuvalehti julkaisi muistaakseni joskus 60-luvun alussa kuvan saksalaisesta sotilaskartasta viime sodan ajoilta. Muistan kuvan ruskehtavan syväpainosävyn, niin että taisi lehti olla painettu vanhassa Otavan syväpainossa. Minulla pitäisi tuo sivu olla tallessa, mutta se on tällä hetkellä "vaikeasti löydettävästi arkistoituna".

Julkaisemisen idea oli pohjoisesta Itä-Karjalasta löytyvä järvi, jonka nimi kartalla oli Jaurjärviozerosee. Tuon Järvijärvijärvijärven nimen synty on helposti rekonstruoitavissa. Suomalainen maanmittari oli ilmeisesti kysynyt järven nimeä lappalaiselta, joka ykskantaan ilmaisi nimeksi Jaur ('järvi'). Suomalaiseen karttaan tuli siitä nimi Jaurjärvi. Venäläiset tekivät oman karttansa suomalaisen pohjalta, ja lisäsivät nimeen omakielisen tarkenteen Ozero ('järvi'). Saksalaiset saivat karttansa venäläisiltä, ja liittivät jo pitkähköön nimeen vielä omakielisen järveä merkitsevän sanan.

Maailmassa ei liene toista paikkaa, joka niin vastaansanomattomasti todistaisi jo nimellään, että siltä paikalta aivan varmasti pitäisi löytyä vettä. Sattuisiko jollakin olemaan skannattua kuvaa tästä merkillisestä kartasta järvijärvijärvijärvineen?

tiistai 7. joulukuuta 2010

Jos Aristoteles olisi ollut mordvalainen

Kiitos Tuuren löysin nuorten kirjallisuuspalstan, jossa Ada-Maaria Hyvärinen ihmettelee indoeurooppalaisten kielten halua erotella sukupuolet toisistaan. Hän miettii lopuksi mitä olisi tapahtunut, "jos Aristoteles olisi puhunut muinaissuomea eikä muinaiskreikkaa"...

Kas, eipä Hyvärinen ole yksin mietteissään. Eestiläinen kirjailija Jaan Kaplinski om kirjoittanut aiheesta "Jos Heidegger [tai Aristoteles] olisi ollut mordvalainen". Kirjoituksen saksannos on tässä, ja onpa juttu mielenkiintoinen!

Kaplinski mainitsee Friedrich Nietzschen ja Fritz Mauthnerin, jotka kritisoivat länsimaista filosofiaa juuri sen kielisidonnaisuuden vuoksi. Nietzschen mukaan uralilais-altailaiseen kieliryhmään kuuluva filosofi katselisi maailmaa todennäköisesti eri lailla kuin indogermaani. Ja eikös vain heidän jälkeensä tullutkin Martin Heidegger, joka vei kielisidonnaisuuden aivan äärimmilleen. Niin eksklusiiviseksi, että suomentaminen on toivottoman hankalaa, ja suomennoksen ymmärtäminen pahuksen paljon vaikeampaa kuin alkutekstin.

Kaplinski sanoo Heideggerista aika myrkyllisesti: "Durch sein Verhältnis zur Sprache setzt Heidegger die Tradition der westlichen, realistisch orientierten Philosophie fort und fördert sie. Die Nähe seiner Interpretation der Sprache zur theologischen Interpretation der Bibel oder des Korans hat vielleicht dazu beigetragen, dass aus ihm ein Kultphilosoph geworden ist; der Heideggerianismus hat oft gewisse Züge von Sektierertum".

Käytyään läpi suomensukuisten kielten ilmaisujen erikoispiirteitä, ja verrattuaan niitä mm. kiinalaiseen tai intiaaniajatteluun, Kaplinski arvelee: "Ich glaube, dass die finno-ugrischen Sprachen die Möglichkeit bieten könnten, eine andersartige Philosophie zu entwickeln als die indoeuropäischen Sprachen. Eine solche Philosophie hätte wahrscheinlich gemeinsame Züge mit der chinesischen und anderen asiatischen Philosophien, aber auch mit gegenwärtigen Denken, das von der Logik des Verschwommenen (fuzzy logic) ausgeht". Kannattaa huomata tuo Kaplinskin mainitsema sumea logiikka!

Norjalainen kielitieteilijä Frode Strømnes analysoi jo 70-luvulla suomen ja skandinaavisten kielten eroja maailman hahmottamisessa. Hänen tunnetuimpiin havaintoihinsa kuuluvat mm. jääkiekkoselostukset eri kielillä, samoinkuin suomalaisten ja skandinaavisten elokuvien perusteellinen eroavuus. Kannattaa googlata, verkosta löytynee ensi alkuun hyviä tärppejä.

Itse olen kaksikielisenä huomannut, että kirjoittaessani selvitystä tai esittelyä jostain aiheesta sekä suomeksi että ruotsiksi teksteistä tulee aivan eri näköisiä. Ne on ajateltu ikään kuin kahdesta aivan erilaisesta suunnasta. Olen vuoren varma siitä, että yksikielinen suomalaisugri ajattelee ja kokee maailman hyvin eri tavoin kuin yksikielinen nykylatinalainen. Joku asiaan perehtynyt voisi selvitellä tästä aiheutuvia vaikeuksia tarkemminkin.

Kielten erot kertovat myös niistä ilmastollisista ja maantieteellisistä eroista jotka vaikuttavat kansojen ajatteluun. Eteläisimmässä Euroopassa maskuliinisen väkevästi paahtava aurinko on maskuliini, il sole. Pohjoisempana taas aurinko lämmittää ystävällisesti ja on feminiini, die Sonne. Etelässä kuu on lempeä ja lauha, ja tämän vuoksi feminiini, la luna. (Kuinka monta jumalatarta onkaan liitetty kuuhun!) Pohjoisessa taas kuu on kylmä, ja kirkkaalta taivaalta möllöttäessään se usein tuo mukanaan pelottavan pakkasen, der Mond. Muinaissuomalainen Neitsyt Maarian virsi tukee tätä ajatusta hyvin, vaikka suomessa ei sukuja olekaan.

lauantai 4. joulukuuta 2010

Aarre pahan päivän varalle



Joulupukki oli löytänyt isäni kuolinpesän tyhjennyksen yhteydessä viimeisten yläkaappien periltä joukon aarteita, joita oli perheessä säilytetty puoli vuosisataa tai paljon pitempäänkin. Nykyisen yltäkylläisyyden aikana nuorempien on vaikea kuvitella aikoja, jolloin oli totuttu säilyttämään pahan päivän varalle sellaistakin, mikä tänään olisi pantu suoraan roskien joukkoon.

Joulupukki oli pakannut erään aarteen kauniisti Marimekon kuoriin ja lähettänyt sen minulle. Arvokas sisältö vastasi kuoriaan. Isossa muovisessa pussukassa oli satoja paperinarunpätkiä ja pakettinappuloita, narut huolellisesti kahdeksikolle kierrettyinä. Kuvassa on pussukan päältä noukittuna pieni valikoima noita värikkäitä paperinaruja ja pakettinappuloita. Huomatkaa huolella valmisteltu de luxe-pakettinappula ylhäällä oikealla!

Tervetuloa pahat päivät! Nyt olen varustautunut pahimmankin varalle! Toivottavasti jostain löytyy samanhenkinen jälkeläinen, joka minun jälkeeni ottaa tämän aarteen edelleen säilytettäväksi!

Itse olen ylläpitänyt samaa säilyttävää henkeä. Ne muovikassit joita ei käytetä roskapusseina ovat minulla visusti tallella. Viimeisin muuttoni yli kymmenen vuotta sitten osoitti periaatteeni päteväksi. Kun lähikaupoista oli tyhjennetty kaikki pakkaamiseen kelpaavat pahvilaatikot, loppu roina pakattiin sievästi kaapeista runsasmäärin löytyneisiin muovikasseihin. Näin tultaneen tekemään minun jälkeenikin - vaikka en olekaan varma kassien lopullisesta päämäärästä ja kohtalosta.

keskiviikko 1. joulukuuta 2010

Kirje 1.12.1939


Tasan 71 vuotta sitten kirjoitti äidinäitini Nelly Levonius (os. Jung) pojalleen Einolle kirjeen Kauniaisista. Koska se kuvastaa niin hyvin tuon ajan tuntoja, julkaisen sen tässä, vaikka kirjoittajan kuolemasta on kulunut vasta 69 vuotta. Tosin minua lukuunottamatta kaikki mainitut henkilöt ovat jo kuolleita. Siskoni oli toki mukana 7-8-kuisena sikiönä...

Grankulla 1 dec. -39

Kära Eino!

Jag är nu i Grankulla hos häradshövding Forss. Fick kl. 5 i går änteligen en bil med Peja Havo och hennes dotterdotter och slapp undan det förfärliga i H·fors. Hann nog vara både i skogen, i portgångar o. skyddsrum. Valter R·man skulle föra Elsi och Kari hit, men fick väl ej ta sin egen bil, men Ulla Duncker (Nisses syster) for härifrån med deras bil och en lastbilschafför kl. 12 i natt efter dem så nu äro de också här i en villa här nära. Får ej Grankulla vara ifred, så fins här tät skog. Varen nu lugna för oss. Vi äro nu redan 6 evakuerade här och flera kommer, men gästfritt värdsfolk som försöker få rum åt alla. Allt det fasliga ha ni läst i tidningarna. Min adress är: Grankulla häradsh. Forss.
Hjärtliga hälsningar till er alla från
Mamma.

Aapiskukon vainoamana - varhaislapsuuden uni.

En tiedä, onko asiaa tutkittu, mutta minulle on tullut sellainen käsitys, että pienen lapsen tajunnassa unet saattavat olla tärkeämpiä kuin ohi kiitävät valveillaolon hetket. Pieni lapsihan ei ilmeisesti vielä osaa erottaa valveilla olon tapahtumia unista. Muutos taitaa tulla vasta joskus viiden kuuden vuoden iässä, ainakin mikäli olen tulkinnut oikein poikieni lapsuutta.

Jos yritän kaivella esiin omia varhaisimpia muistojani, todellisuudesta on jäljellä vain pienen pieniä sirpaleita. Vanhimmat saattavat olla kolmivuotiaana koettuja. Yksi lyhyt muistuma ikkunasta, jonne aurinko on juuri yltänyt valonsäteensä. Ikkunan muoto on jotenkin selvä, ja siitä ajoitus. Toinen muistuma on isoisäni kesähuvilalta 1939, jolloin marssin jonkun "Gunvor-tädin" kanssa ympäri pyöreää kukkaistutusta ja lauloin Pojat kansan urhokkaan. Siitäkin on vain lyhyt välähdys, muutaman sekunnin mittainen.

Mutta sen sijaan muistan joukon varhaislapsuuden unia. Yksi niistä on syytä kertoa Talvisodan alkamisen 71-vuotispäivän kunniaksi. Kun Helsinkiä oli pommitettu ja venäläiset olivat hyökänneet Kannaksella, meidät siirrettiin kiireesti maaseudulle, kauas kaupungista, aina Kauniaisiin asti. Raskaana ollut äitini ja minä saimme ensimmäisen majoituspaikan sukulaisten huvilassa, ja äidinäitini lähistöllä olleessa toisessa. Löysin äskettäin äidinäitini lähettämän kirjeen, jossa kuvataan seikkaperäisesti vaikeuksia päästä niin kauas kaupungista. Autoja ei juuri ollut käytettävissä, ja kuljetukset piti hoitaa improvisoiden. Kauhu ja sekasorto herpaisivat mieliä, ja ennen turvaan pääsemistä joutui myös vanha mormor käymään metsän puolella suojaa etsimässä.

Evakuointi oli päivän sana. Aikuiset puhuivat siitä jatkuvasti, enkä minä kolmivuotiaana ymmärtänyt puheista paljonkaan. Paitsi sen yleisen ahdistavan sävyn, jolla tämäkin sana aina sanottiin. Joko sodan aikana tai heti sen jälkeen näin unen, jonka muistan yksityiskohtaisesti ja tarkoin kuvin yhäkin.

Olin siellä Kauniaisten huvilassa. Salissa sohvilla ja nojatuoleissa istui aikuisia puhumassa omiaan. Salissa oli lasiovi, ja käytävän päässä näkyi ulko-ovi, sekin lasillinen. Yhtäkkiä ulko-oven takana näkyi valtava kukko, täsmälleen saman näköinen kuin saamani aapiskirjan kannessa. Kukon nimen tiesin heti: se oli EVAKURAKSE. Kukko teki täyskäännöksen ulko-ovella. Se oli kuin paperia tai pahvia. Minuun päin kääntyessään siitä näkyi vain ohut viipale. EVAKURAKSE tuli ulko-oven läpi ja alkoi lähestyä salin ovea. Juoksin ja kiipesin sohvalle aikuisten väliin turvaan.

EVAKURAKSE liukui äänettä myös salin oven läpi, tuli saliin, ja kiersi suoraan sohvan selkänojan taakse. Vaikka huusin aikuisia avuksi, kukaan ei huomannut mitään. Sitten EVAKURAKSE kurottui sohvan takana yli selkänojan ... ja nokkaisi minua! Siihen uni päättyi.

Merkillisesti muistan ulko-oven takana olleen kirkkauden, oli ilmeisesti talvi. Muistan tarkoin myös käytävän varjoisuuden ja hämärän salin puoleisessa päässä. Vieläpä muistan sohvankin rokokoo-kaarevan selkänojan, ja sen että normaaleista unistani poiketen kuva oli kaiken aikaa värillinen, tumma, puunruskea, huonekaluissa punaista - ja EVAKURAKSEN höyhenpuvussa monia kirkkaita värejä.

Koska kuva on näin selkeä, herää epäilys siitä että jossain vaiheessa olisin editoinut tätä elokuvaa. Jos näin olisikin käynyt, editoinnin on täytynyt olla hyvin varhaista, ehkä jopa kouluaikaa edeltävää. Paljon väliaikaa ei ensi-illan ja editoinnin välillä kumminkaan olisi ehtinyt olla, sillä kouluun minut pantiin jo viisivuotiaana...

lauantai 27. marraskuuta 2010

Kenen huvipursi ja minkä niminen?


Tällä kertaa tunnistuspyyntö. Tämän huvipurren negatiivi kuuluu isoisäni perheen 20-luvun kuvien joukkoon, ja minusta tuo laiva on monin tavoin tuttu. Voisiko sillä olla tsaarin aikainen historia? Mikä on kuvio Suomen lipussa, oliko presidentillä esimerkiksi joskus tuollainen? (Kuva suurenee klikkaamalla sitä).

Edit 28.11.: Lippu on Merenkulkuhallituksen vanha lippu, kuten Ripsa alla olevassa kommentissaan kertoo.

perjantai 26. marraskuuta 2010

Rouva Gulliver lilliputtien tehtaassa?


Tämän kuvan olen luullakseni varastanut hauskalta amerikkalaiselta sivustolta Old Picture of the Day, ja se esittänee Rouva Gulliveria lilliputtityöläisten maassa, tai sitten...

torstai 25. marraskuuta 2010

Vihaa lietsotaan - väen väkisin

Päivi Lipponen ja usea muukin niin kutsuttuun suvaitsevaistoon kuuluva kirjoittaja ehti Tampereen murhapolton jälkeen repäistä rajuja syytöksiä suomalaisia, omia maanmiehiään vastaan. Lipponen manasi kansaa kaduille osoittamaan joukkovoimaa, ja varmemmaksi vakuudeksi viittasi 30-luvun Saksaan, jossa ulkoparlamentaarisella toiminnalla luotiin pelkoa.

Nyt Lipponen pyytää vähän anteeksi, mutta ei siltikään anna periksi: "Käsitykseni siitä, että ihmiset jakavat huoleni kansakunnan tilasta ja rasismin vahvistumisesta, on saanut tukea".

Suomalainen itseinho ja itsensäsyyllistäminen on todellinen kansantauti. Tänään, vaalien alla, sitä käytetään surutta hyväksi puhtaasti poliittisten tavoitteiden edistämiseksi. Ristiriita todellisuuden ja propagandan välillä kärjistyy sitä vauhtia, että suomalaisten ylivoimainen ja todellisuudessa aivan rauhallinen enemmistö alkaa vähitellen hermostua. Kaduille tätä enemmistöä ei saa, mutta vaalipäivinä äänestysuurnat saattavat sisältää melkoisen protestin. Tai, mikä on vielä todennäköisempää, äänestävien osuus äänioikeutetuista pienenee yhä. Ei näytä kovin hyvältä.

keskiviikko 24. marraskuuta 2010

Entäpä tämä?


Tämä herra on mukana suuressa osassa sukualbumeitani. Noin 30 vuotta sitten löysin hänet myös erään sääksmäkeläisen talon vanhasta albumista. Ei siis ollutkaan sukulainen, kuten alun perin luulin...

Voisitteko lähettää ehdotuksenne ikäänkuin ovelasti verhottuina? :)

Kuka?



Vaihteeksi vanhan kuvan tunnistustehtävä. Kuka on tämä jämerä herra?

lauantai 20. marraskuuta 2010

Aikamatkaaja-antiikkikauppiaan dilemma


Tässä kuvassa on hellenistiseltä ajalta Egyptistä peräisin oleva kamee, joka esittänee Ptolemaios Toista. Kamee on kiinnitetty medaljonkiin 1700-luvun lopulla Pariisissa. Wikimedia Commonsin selostus on tässä:

Camée représentant Ptolémée II assimilé à Alexandre le Grand. Camée en calcédoine grise. Alexandrie? 2e tiers du IIIe siècle av. J.-C. Monture en or émaillé de l'orfèvre Josias Belle, Paris, fin du XVIIIe siècle.

Tämä työ on minusta suunnattoman kaunis. Mutta onko se aito?

Molemmat osat ovat epäilemättä aitoja. Onko yhdistelmä? Ei, sanoisivat fundamentalistit, sillä kameeta ei alunperin oltu tarkoitettu tällaiseen yhteyteen. Jonkinlaiseen metallikuoreen kylläkin, väittäisin minä. Niin, mutta ei tuollaiseen kitschiin, fundamentalistit sanoisivat. Minusta taas tuo 1700-luvun mestariteos antaa kameelle suurenmoisen taustan, ja on aivan uskomattoman opettavainen puhtaiden luonnonmuotojen ja värien hienostuneesta käytöstä.

Mutta fundamentalistit ovat värisokeita. Musta ja valkoinen ovat kaikki minkä he ymmärtävät. Heille on käsittämätöntä myös harmaasävyjen suunnaton rikkaus. He pelkäävät, että menneisyyden värikylläisyys joskus löydetään. He pelkäävät menneisyyttä, koska se voisi paljastaa elävästä kulttuurista jotain aivan liian tuoretta, liian eloisaa, liian houkuttelevaa, liian itsestäänselvää.

Sen vuoksi menneisyys pitää pitää erillään nykyisyydestä. Yritykset näyttää siitä edes jotakin pitää estää millä tahansa tekosyyllä, aatteella, ontolla akateemisella nonsensilla. Sen vuoksi mahdolliset tulevaisuuden aikamatkustaja-antiikkikauppiaat joutuvat hankaamaan kaappaamistaan antiikin veistoksista värit pois, repimään niistä irti lasiset silmät ja vaatteet, pilkkomaan ne kappaleiksi, ja myymään kappaleet sitten suunnattomalla voitolla keräilijöille, jotka huokaavat ne nähdessään: "Ooh, aitoa, korvaamatonta antiikkia!"

perjantai 19. marraskuuta 2010

Hyvä, Berlusconi! "Asiantuntijat" suksikoot suolle!

Pappa Berlusconi on mennyt tekemään ihan kamalan teon: hän on palaututtanut antiikin patsaalle siitä poistetun peniksen ja korjauttanut patsaan käden! Asiantuntijat kiljuvat: ei niin saa tehdä! Hesari kertoo asiantuntijoiden sanoneen, että "Antiikin patsaita restauroitaessa ei heidän ... tule pyrkiä täydellisyyteen, koska silloin häivytetään uuden ja vanhan ero".

Just just. Katsotaanpa mitä BBC:n pitempi uutinen lisää tähän. "One art critic pointed out that Italian art restorers who are being paid by the government to restore ancient works of art in China teach the Chinese not to disguise the difference between what is old and what is new".

Just just justiinsa. Täkäläiset "asiantuntijat" eivät anna kattaa Pälkäneen rauniokirkkoa, vaan antavat sen mieluummin hajota paikalleen. Jos vanhaa korjataan, se pitää siis tehdä niin, että "uusi" selvästi erottuu "vanhasta" (kuten Pälkäneen väliaikainen katto), mutta mieluiten ei saisi ollenkaan korjata sitä mikä on mennyt rikki. Korjausarkkitehtuurissa vaaditaan "ajallisten kerrostumien" selvää näkymistä. Suomeksi sanottuna se tarkoittaa, että jos jotain tehdään, sitä ei saa tehdä alkuperäiseen tyyliin, vaan tyylin pitää kertoa "tästä ajasta".

Berlusconi on kuin Andersenin sadun pikkulapsi: hän huomaa että patsas on rikki ja on sitä mieltä että se pitää ehjätä. Ja "asiantuntijat" kiljuvat kauhusta, kuten keisarin uusien "vaatteiden" tekijät. Tuohan merkitsee sitä, että heidät suistetaan vallasta! Jo "asiantuntija" Winckelmann todisti 1700-luvulla, että antiikin patsaat ovat jaloja juuri valkean marmorin vuoksi. Seuraavien sukupolvien "asiantuntijat" kehittivät jatkoksi teorian, että nimenomaan patsaiden rikkinäisyys on taiteellisen arvon tae. Niinpä siis mars kuvainriistoon, mars rikkomaan kaikki ehjätty antiikki! Ja hys hiljaa patsaitten värityksestä ja niiden lasisilmistä!

Tämä on aivan mieletöntä, uskonnollissävyistä höpinää. Sairasta ja vastenmielistä. Sitä paitsi se on aika kyynistä rahanpalvonnan seurausta: rikkinäisellä antiikin veistoksella on miljoonaluokan "raha-arvo", mutta jos se korjataan vaikka kuinka tarkoin ja hyvin, se menettää "rahallista arvoaan".

Ihmiseen suhteutettuna: jos sokealle laulajalle palautetaan hänen näkönsä, hän menettää suuren osan markkina-arvostaan. Jos fyysikko Hawkingin ruumis saataisiin jälleen toimimaan, kukaan ei uskoisi mitä hän sen jälkeen sanoo. Jos ihmiset olisivat taideteoksia, sairaalat ja lääkärinammatti pitäisi kieltää. Tätä minä tarkoitan, kun sanon että "asiantuntijoilla" on "uskonnollissävyisiä" käsityksiä.

keskiviikko 17. marraskuuta 2010

Menneisyys on nykypäivää taiteessa - eräänlaisen manifestin luonnos

Kaikki meidän tuntemamme taiteellinen menneisyys on nykypäivää. Todellisuudessa ei edes ole olemassa autenttista mennyttä taidetta. On vain erilaisia tapoja asetella taiteellisia palikoita yhteen. Jotkut tavat saattavat tuntua keskiaikaisilta, jotkut barokkisilta, jotkut romanttisilta.

Meillä ei ole äänitteitä keskiajan, barokin, klassisismin tai varsinaisen romantiikan musiikin ajalta. Sen sijaan meillä on runsaasti äänitteitä 1900-luvun alusta tähän päivään asti. Niistä käy ilmi, että esitystavat ovat vaihdelleet jyrkästi vuosikymmenten mittaan. Erot 20-30-lukujen Bachin, 50-60-lukujen Bachin ja 80-90-luvun Bachin välillä ovat joskus niin suuret, että voisimme jopa kysyä onko säveltäjä ollenkaan sama. Maku on muuttunut, huomionherättämisen ja myynnin keinot ovat muuttuneet, mutta yksikään esitys ei voi vaatia itselleen autenttisuutta.

Samalla tavalla meillä on 20-luvun, 50-luvun ja 90-luvun "keskiaikaista" musiikkia. "Keskiaikainen" musiikki näyttää kaiken aikaa muuntuneen, samalla tavoin kuin muoti yleensäkin. Samaan aikaan on ollut tapana vaatia ankaraa muodinmukaisuutta myös uuden musiikin tekemisessä. Eri aikakausien tavoin rakennettua musiikkia ei ole saanut yhdistellä keskenään. Satun itse tuntemaan nämä vaatimukset niistä mustelmista ja boikoteista joita olen saanut osakseni 60-luvun alusta alkaen.

Me elämme merkillistä aikaa, jolloin kaikki menneisyyden taiteista irti saamamme on yhtäaikaisesti tiedossamme ja käytettävissämme. Kaiken kohtuullisuuden nimissä Frescobaldi, Bach ja Mozart ovat yhtä suuresti nykymusiikkia kuin Berio tai Messiaen.

Taiteilija on huomannut, että jonkin tietyn lajin ilmaisu onnistuu parhaiten käyttämällä jonkin tietyn ajan tapaista tekniikkaa. Siis hän käyttää tuota tekniikkaa, ellei ole alistunut vallitsevien makutuomareiden vaatimuksiin. Jos hän haluaa yhdistellä useamman lajin ilmaisuja, hän saattaa käyttää usean ajan tapaisia tekniikoita, uusimmat mukaan lukien. Syntyneen teoksen taiteellinen vaikutus ja pätevyys piilee siinä, miten hyvin taiteilija on onnistunut piirakkansa leipomaan. Täysin sivuasia on, sattuuko jokin yksityiskohta tuomaan mieleen jonkin menneen ajan, toinen detalji jonkin toisen ajan.

Taideteos ei ole manifesti, ei julistus, ei filosofinen tutkielma, eikä myöskään ratkaistava ristisanatehtävä. Se on itseensä sulkeutuva olio, jolle taiteilija on kehittänyt vain sille ominaiset lainalaisuudet. Taideteos saattaa näennäisesti olla ristiriidassa vallitsevan totunnaisuuden, maun tai muodin kanssa, jos siinä esiintyy harvemmin koettuja rakennustapoja tai niiden rinnastuksia tai yhdistelmiä.

Jos säveltäjä kirjoittaa sonaatin tai sinfonian 1700-luvun lopun keskimääräiseen "tyyliin", teos ei välttämättä ole kovin mielenkiintoinen, ellei siinä ole poikkeuksellisen lennokasta tai hienoa teemallista aineistoa. Jos hän tällaista teosta kirjoittaessaan kuitenkin tulee ajatelleeksi, miten vastaan tulevia kysymyksiä olisi ratkottu vaikkapa 1860-luvulla tai 1930-luvulla, hän saattaa tuottaa hyvin mielenkiintoisen teoksen, joka kaiken lisäksi vastaa erinomaisesti niitä "ainutkertaisuuden" tai "uutuuden" vaatimuksia, joita taiteelta on 1800-luvun lopulta alkaen totuttu odottamaan. Tällöin teos on eittämättä "uutta musiikkia", vaikka yksikään sen detaljeista ei toisikaan mieleen Ligetin tai Messiaenin tai muiden "modernistien" käyttämiä ilmaisutapoja.

Helpommin välittyvän kuvataiteen puolelta esitän tässä vain kaksi esimerkkiä. Ensimmäinen on Kuutti Lavosen työ "Gabriel kuiskaa Marialle", josta heti välittyy hieno renessanssitaiteen henki:

Toinen on yllättävämpi. Venäläinen S. Juchimov on kuvittanut Tolkienin "Sormusten herraa" ikonitaiteen tavoin. Tässä on varsin puhuva esimerkki aikakausien kohtaamisesta, "Gandalf ja nazgul":

Meidän parhaat graafikkomme ja akvarellistimme Kaskipurosta ja Marjatta Hanhijoesta vaikkapa nuoreen Asta Pajuseen asti ovat ylläpitäneet hyviksi koettuja taitoja ja ilmaisukeinoja kaikin puolin moderneissa töissään. Kannattaa googlata. "Modernismi" on suuntauksena kuollut, mutta se on silti jättänyt käyttökelpoisia aineksia varhaisempien taidekausien tapaan. Taide voi hyvin, kunhan se pitää monipuolisesti yllä historiallisia juuriaan, ja kunnioittaa täydellisyyteen pyrkivää taitoa - ja hylkää kovaäänisen humbuugin julkisuuskeinojensa joukosta.

Tämän hetken taiteilijoilla on mistä valita, koska olemme kuin linssin kautta käyneiden ja eri suunnista ja aikakausista tulleiden säteiden polttopisteessä. Kaikki tuntemamme mennyt taide on tänä päivänä läsnä, tätä päivää, ja vapaasti käytettävissä. Ties minkälaisia mestariteoksia saamme tulevaisuudessa nähdä, kunhan tämä tosiasia on lopullisesti ymmärretty.

sunnuntai 14. marraskuuta 2010

Päiväkotien kohtelu kuvastaa koko yhteiskunnan johtamista

Helsingissä pompotellaan päiväkoteja, kertoo HS. Päiväkotien käyttöasteeksi on määrätty 93%. Tiivistäen on kysymys tästä:

- Aluksi emme edes ymmärtäneet, mitä 93 prosentin tavoite merkitsi. Ehkä isoin ero on, että sen mukana tuli erittäin tiukan raportointivelvoite, luonnehtii Lapinmäen päiväkodin johtaja Kirsti Alanko.

Alangon päiväkodissa on sata lasta ja 18 hoito- ja kasvatushenkilöä. Jos kaikki ovat paikalla, käyttöprosentti on sata. Jos neljä alle 3-vuotiasta tai seitsemän yli 3-vuotiasta on poissa, mutta henkilökunta on täysilukuinen, käyttöprosentti putoaa 93:een. Jos näiden lisäksi yllättäen yksikin alle 3-vuotias on poissa, käyttöprosentti putoaakin jo 91,25:een.

- Sumplitaan ja järjestellään koko ajan. Kun henkilökunnan ja lasten määrää on koko ajan osattava suhteuttaa, se edellyttää jatkuvaa tarkkuutta.

Päiväkodit saavat kuukausiraportit jälkikäteen, mutta johtajat laskevat päiväkohtaisia prosentteja. Niinpä työntekijöiden ja lasten läsnäolon palapelia kootaan koko ajan. Henkilöstölle tämä tarkoittaa sitä, että työvuoroihin voi tulla muutoksia hyvin lyhyelläkin varoituksella.

Kun sijaisten saanti oli erityisen kireää viime keväänä, henkilökunta alkoi väsyä. Niinpä yksikön johtaja on yrittänyt nyt syksyllä kamppailla sijaisten puolesta. Jokaista lyhyttäkin sijaisuutta pitää perustella tarkasti.

- Pitää kertoa, miksi ja mihin tarpeeseen sijainen palkataan. Mikä on ollut edellisen kuukauden tulos? Sijaisten palkkaamisesta on tullut hyvin rankkaa. Numerot on oltava hyvin hallussa ja pitää olla tarkka tieto henkilökunnan ja lasten läsnäolosta.

Sijaistilanne heijastuu vakiohenkilökuntaan.

- Hirveän monet ovat sairaana töissä, kun ei tiedä, saako sijaista. Ihmiset ovat velvollisuudentuntoisia ja tosi väsyneitä.


Syynä saattaa osittain olla Peterin periaate, jonka mukaan byrokraattisessa hierarkiassa henkilöt yleensä kohoavat pätemättömyytensä asteelle. Mutta aivan varmasti on kysymys suomalaisesta johtamistavasta. Jokaisella päätöksen tasolla ollaan pelko puserossa, eikä itsesuojeluvaisto salli protestointia. Kun koko ketjussa vallitsee sama esimiehenpelko, vastuu asioiden tilasta on niillä ylätasoilla joilla on vähiten intressiä tai ymmärryskykyä prosenttien ja eurojen ulkopuolelta.

Työelämää johtavat henkilöt suhtautuvat ihmisiin kylmästi: ihmiset ovat vain lukuja ja prosentteja, eivät ajattelevia tai väsyviä yksilöitä. Tiedän kokemuksesta, että monet byrokraatit ja poliitikot ajattelevat päiväkoteja ja kouluja pelkkinä varastoina, jonne sijoitetaan työhön vielä kykenemättömiä, pois jaloista. Kysymyksiä kasvatuksesta he pitävät akkojen höperehtimisenä.

Laskukoneesta on tullut jumala, ja jumalan sanaa on se mikä jää "viivan alle". Entä kuka on valinnut parametrit laskujen pohjaksi? Parametrien joukkoon kun "ei voi" sijoittaa immateriaalisia tekijöitä, ellei niitä jollain merkillisellä ja mielivaltaisella tavalla ole muunnettu laskennallisiksi.

Tämänkaltaisista asioista keskusteltaessa varoitellaan mieluusti "järjen" ja "tunteen" sekoittamisesta. Tämä on sisällyksetöntä höpinää. "Järjen" vastakohta on "järjettömyys", ja "tunteen" vastakohta on "tunteettomuus". Todellisuudessa näistä kahdesta on valittu käyttöön yhtäaikaisesti järjettömyys ja tunteettomuus. Näihin vedoten mikä tahansa fiskaalinen päätös on looginen ja virheetön, ja valmis toimeenpantavaksi laillisten seuraamusten uhalla.

torstai 11. marraskuuta 2010

Miksi loitsu idättää pilven idästä?

Olen aina ihaillut Kalevalan 2. runoa; se on valtava luonnonäky ja kevään huima ylistys. Sen löytää kokonaisuudessaan osoitteesta http://www.kaapeli.fi/maailma/kalevala/TOINEN.html

Tuli mieleen runon kevätloitsu: "Akka manteren-alainen, mannun eukko, maan emäntä! Pane nyt turve tunkemahan, maa väkevä vääntämähän! ... Oi Ukko, ylijumala, ... piä pilvissä keräjät ... Iätä iästä pilvi, nosta lonka luotehesta, toiset lännestä lähetä, etelästä ennättele! Vihmo vettä taivosesta, mettä pilvistä pirota orahille nouseville, touoille tohiseville!"

Ensin tuli toki mieleen pakinamestari Ollin kansatieteellinen oivallus: pellon kasvun jumala ei olekaan Sampsa Pellervoinen, vaan Ville! Lönnrot oli kuullut väärin, piti olla: Orahille nouse, Ville, touoille tohise, Ville!

Mutta tuo itää-verbi on hieno. Sehän tarkoittaa nousemista ja kasvamista. Aurinko eli Päivä itää ilmansuunnasta joka on saanut nimensä tästä itämisestä. Jo Lönnrot ymmärsi ilmansuuntien nimet: muinainen asumus aukeni keskipäivän suuntaan, ja sen edessä oli etelä. Majan vastakkaisella puolella eli pohjalla oli se ilmansuunta josta tuli kylmää ilmaa. Länsi taas oli lämmin suunta, peräti lenseä.

Tulin ajatelleeksi tuota sadepilven idästä idättämistä. Sekin on realismia. Meillä vallitseva matalapaineiden suunta on lounaasta koilliseen. Matalapaineen sykloni pyörii vastapäivään. Kun matala lähestyy etelästä, tuuli käy ensin idästä ja tuo sateen tullessaan. Kun matala on väistymässä, pilvet tulevat luoteesta, ja lopulta tuulet tuovat lämpimän ilman lounaasta ja etelästä.

Kyllä kansa tiesi, maanviljelyskokemusta oli hyvinkin sata sukupolvea takana. Muinaiset loitsut olivat itse asiassa aikansa tiedettä. Säilyneessäkin muodossaan Raudan loitsu oli parasta insinööritiedettä, joka ensimmäisenä opetettiin tulevalle metallisepälle, rautiolle.

"Sammakkoprofessori" saattaa olla valitettavan oikeassa, kun ennustaa ennätyskovaa hirmutalvea. Tosin vuoden keskilämpöjen varsin pientä hajontaa ajatellen kuuman kesän jälkeen voisi hyvin ajatella vastinpariksi hyytävää pakkasta. Kaikesta saamme maksaa aina, ja vähintäänkin täyden hinnan...

keskiviikko 10. marraskuuta 2010

Bussipysäkki

Mainostelevisio julkaisi nettisivuillaan lukijan ottaman kuvan bussipysäkistä (http://img.mtv3.fi/mn_kuvat/mtv3/uutiset/extrat/uutissilma/2010/1029179.jpg):

Kuvasta voi suoraan laskea suomalaisen turvavälin normaalipituuden. Metsästä olemme tulleet, ja virtuaalisten puiden takaa yhä kurkistelemme.

Itse asiassa minä tein saman havainnon noin 17 vuotta sitten, ja piirsin tuolloisella kompuutterillani siitä kaavakuvan (Pakinoita, 1996):


Kuvan saa suuremmaksi klikkaamalla. Siihen lisäisin vain, että rintamahyökkäys onnistuu aina, eikä ensimmäisenä tai kolmantena laiturille tullut asiakas milloinkaan voi olla varma bussiin mahtumisestaan.

maanantai 8. marraskuuta 2010

Kauneutta etsimässä II

Platonin kuuluisa kolmiyhteys Hyvyys - Kauneus - Totuudellisuus esiintyy hänellä myös erilaisin lisäyksin. Joskus mukana on Symmetria/Tasapaino, joskus Pyhyys. Faidon-dialogissa Platon yhdistää nämä supratodellisuuden ideat sieluun ja sen kuolemattomuuteen. "Kauneus sinänsä, Hyvyys sinänsä ja muukin tällainen todellisuus on olemassa, ja me suhteutamme siihen aistihavaintomme ja vertaamme niitä siihen". "Tarkastellessaan jotakin vain itsensä kautta sielu kääntyy kohti puhdasta, ikuista, kuolematonta ja muuttumatonta, ja koska se on tälle sukua, se pyrkii pysymään sen parissa".

Toden totta: täytyyhän sillä olla jotain merkitystä, että ihminen on tuhannet vuodet kuvitellut tällaiset käsitteet, ja pohtinut niiden ilmenemistä. Kristillinen etiikka on paljon velkaa hellenismille ja myös Platonille ja Sokrateelle, ja tuonut mukaan toisen vaikuttavan kolmiyhteyden, Paulus Tarsolaisen Usko - Toivo - Rakkaus.

Kun tässä olen etsiskellyt Kauneuden perusteita, ja nimenomaan aistien havaitsemassa muodossa, en voi olla vielä kerran siteeraamatta Eero Ojasta. Hän ottaa Platonin triadin vakavasti, ja väittää yhtenä monista että nuo kolme käsitettä liittyvät tiiviisti toisiinsa, eivätkä ole toistensa kanssa sovittamattomassa ristiriidassa.

"Totuus ja kauneus ovat eräässä mielessä kuin sisältö ja muoto. Hyvä on ne molemmat yhdessä, tarkoituksenmukaisuus. [...] Kaikki kolme ovat osin samaa asiaa ja osin eri asiaa niin, että ne tarvitsevat välttämättä toisiaan ja täydentävät toisiaan. Ne kaikki kaikuvat toisissaan".

"Miksi ihmisen maailmassa on sellainen asia kuin kauneus, ja miksi se vieläpä on hänelle tärkeä", Ojanen kysyy. "Mitä se kertoo ihmisestä ja maailmasta kokonaisuudessaan?" Ojanen kysyy myös vanhan kysymyksen: "Onko kauneus kohteessa itsessään oleva ominaisuus vai onko se jotenkin katsojasta, havaitsijasta riippuva asia?"

Platon vastasi viimeiseen kysymykseen omalla tavallaan. Kun itse aikaisemmin sanoin, että maailman matemaattis-geometrinen rakenne ja ihmisen aistitoiminta ovat perusteiltaan samansyntyiset, ja kauneuden kokeminen on näin ihmiselle luontaista, ei valinnan varaista, selitykseni on melkoisen platonilainen, vaikka käsitteet eroavatkin toisistaan. Myös Ojanen kallistuu samaan suuntaan ja toteaa että kauneudella on objektiivinen ja yleispätevä pohja.

Kauneuteen vaikuttavia yksittäisiä tekijöitä on antiikista alkaen esitetty lukuisia. Platonilla oli jo symmetrian ja tasapainon käsite. Molemmat lähtevät luonnosta, jonka muodoissa sinänsäkin on paljon kauneusaistiin vetoavaa. Antiikin lähes ylittämättömänä pidetty arkkitehtoninen estetiikka lähtee niin perustavaa laatua olevista kokemuksista kuin rakentamisesta. Jos pylväiden kannattama palkisto on "liian" raskas, se on sortumavaarassa eikä näinmuodoin vaikuta kauniilta. Luonnosta lähtevät niin jugendin ja rokokoon muodot kuin klassisen arkkitehtuurinkin pylväänpäät. Alla kauniisti Palladion mukaan renderöity korinttilainen kapiteeli:

Pylväiden kapeneminen seuraa suoraan puunrungon ominaisuudesta. Tämän vuoksi nykyisten lämpökeskusten tasapaksut betonipiiput ovat ilmiselvästi luonnottomia ja rumia verrattuina ylöspäin kapeneviin tiilipiippuihin. Luonnon muodot ja luonnon sanelemat lujuustekijät vaikuttavat näin samansuuntaisesti myös itse kauneuteen. Alla kuvatun japanilaisen voimalan oikeanpuolisten piippujen esteettinen pelastus on niiden luonteva tektoninen laajennus alhaalla. Vasemman piipun pelastaa taas sen tukirakennelman luonnonmukaisuus.

Maiseman kauneuteen vaikuttavat monet jo antiikin arkkitehtuurin tuntemat ja sittemmin renessanssin vahvistamat tekijät. Ykseys moninaisuudessa tarkoittaa esimerkiksi sitä, että niin osat kuin niistä muodostuvat kokonaisuudet ovat mittasuhteiltaan eli muodoiltaan samanlaisia. Silmä nauttii yhtenäisen geometrian havaitsemisesta rakennuksen muodoissa pienistä detaljeista kokonaisuuteen asti, kuten tässä Albertin kirkossa:

Mutta maisema ei silti ole geometrinen, päin vastoin. Detaljien yhtenäisyyttä luovat esimerkiksi puiden ja kasvien muodot, sekä usein samankaltaisiksi kuluneet kukkulat ja mäet. Vesi tuo mukaan oman vaakasuoran elementtinsä, josta maiseman muodot ponnistavat, ja johon ne usein myös vaipuvat. Mutta maisemaan liittyy tietysti muitakin ominaisuuksia jotka me voimme kokea kauneutena. Nykyään on paljon pohdiskeltu maisemakokemuksen ja ihmisen evoluution yhteyksiä. Hyviä asuinpaikkoja tarjoava maisema koetaan usein sinänsäkin kauniiksi. Toisaalta viimeistään romantiikka toi kauneuden piiriin myös autiot erämaat ja jylhät vuoristot, joita ennen oli juuri mainituistakin syistä kavahdettu. Alla on kuva Elben yläjuoksulta läheltä Königssteinia (Wikimedia Commons):

Kun silmä seuraa maisemaa ja sen muotoja, ja vaeltelee sen sisällä, kokonaisvaikutelma muistuttaa hyvin paljon esimerkiksi sinfonisen orkesterisävellyksen ajallisesti koettuja muutoksia ja vaihteluja. Samankaltaiset teemat ja aihelmat palaavat kerta toisensa jälkeen, ja niihin kontrastoivat toisenlaiset aihelmat tai erilainen orkestrointi. Kuuluisa ja suosittu esimerkki on Smetanan sävelrunoelma Moldau, joka kuuluu hienoon sävellyskokonaisuuteen nimeltä "Ma Vlast", Isänmaani. Ilmankin selostusta kuulija pystyy nauttien seuraamaan joen maisemien muutoksia, solisevista puroista ja rauhallisista öisistä näkymistä kapeikkoihin ja koskiin asti, ja seuraa katseellaan vielä joen katoamista kaukaisuuteen.

Tämän päivän uusia betoniympäristöjä katsellessaan huomaa hurjasti kaipaavansa vanhempia aikoja, jolloin mitättömimpäänkin puuceehen tai tavaravarastoon, tavallisimpaankin käyttöesineeseen muotoiltiin geometrisia tai luontoa jäljitteleviä koristeita. Ei liikaa, vain sen verran kuin kauneutta alati janoava ihminen pikku tyydytyksekseen kaipasi.

"... mutta suurin niistä on - Kauneus".

sunnuntai 7. marraskuuta 2010

Taiteen modernistinen uskonpuhdistus on epäonnistunut

"Kouvolan keskuspuisto on ilmeisesti suunniteltu niin, että se näyttää kauniilta vain pimeällä. Kuusaankosken suunnasta kävellessä, jopa keskuskirkko puolusti olemassaoloaan loistaen vain valaistuna ristinä valoa puistoon. Tunnelmallista. Voisi jopa kuvitella, että arkkitehdit jotenkin tiedostavat, että pimeäähän täällä suurimman osan vuodesta on. On jotenkin itsestään selvää, että nämä laatikkorakennukset on tarkoitettu vain purettaviksi ja joskus niiden tilalle tulee jotain muuta. Silti se idea, jonka ihmiset ovat ajatuksillaan, kynttilöillään ja taideteoksillaan koristaneet niiden sisälle jää. Ja hyvin hoidetut, kapeat kävelytiet johtavat laatikoiden ohi".

IDA tavoittaa blogissaan erinomaisesti modernin arkkitehtuurin ja inhimillisen käytännön välisen ristiriidan. Melkein sata vuotta arkkitehdit ovat kouluttaneet kansoja modernismin hengessä. Yhäkin ihmiset osoitavat moraalista mädännäisyyttä ja rikoksellista mieltä julkisia tiloja kohtaan. Mistä nämä merkilliset ilmaisut tulevat?

Ne ovat peräisin wieniläiseltä arkkitehdilta Adolf Loosilta (1870-1933), tarkemmin sanottuna hänen kirjoituksestaan "Ornament und Verbrechen" vuodelta 1906. Loosin mukaan kulttuurin evoluutio on edistynyt sitä myötä kuin ornamentit ovat rikollisina ilmiöinä hävitetyt rakennuksista ja käyttöesineistä. Koristeet edustavat alkeellista moraalia ja kehittymätöntä yhteiskuntaa, ja niiden nopea tyylillinen vanhentuminen johtaa myös rakennusten ennenaikaiseen vanhentumiseen. Huvittavin Loosin argumenteista perustuu papualaisten tatuointeihin ja heidän ympäristönsä innokkaaseen koristeluun: papualaiset eivät ole kohonneet modernin ihmisen moraaliselle ja sivistyneelle tasolle, ja jos länsimaalainen tatuoisi itseään, häntä pidettäisiin rikollisena tai degeneroituneena.

Jugend eli Art nouveau oli juuri tuolloin kehityksensä huipulla, ja tavoitteli pitkästä aikaa jotain uutta muotokieltä klassisismin rinnalle. Se oli viemässä rokokoon harrastamaa vapaiden "luonnollisien" muotojen ideaa yhä pitemmälle - mutta kuoli 1. maailmansotaan, kuten niin moni muukin vanhan läntisen sivistyksen perinne. Teollinen massatuotanto ei soveltunut jugendin käsityöläisyyteen, eikä jugendin yläluokkaisuus ihmismassojen tasa-arvoisuuteen. Niiden sijalle tuli "rehellinen", yksinkertainen, puritaaninen ja koristeeton modernismi, jossa käytännöllisyys arveltiin hyveeksi, koristeellisuus mädännäiseksi.

Estetiikassa ajettiin läpi samanlainen uskonpuhdistus kuin kirkossa 400 vuotta aikaisemmin. Turhaan paavilaiset meuhkaavat "hyvistä teoista" koristeellista silmänlumetta täynnä olevissa kirkoissaan, kun kaikki kuitenkin on kiinni armosta eikä ihmisestä. Armon yksinvalta sysäsi ihmisen hyvine yrityksineenkin syrjään, ja poisti häneltä muutenkin aistien välittämän mielihyvän mahdollisuuden. Ei ole ihme, että monia uuden estetiikan teoreetikkoja kunnioitettiin "profeettoina" ja "julistajina" Lutherin ja Zwinglin tapaan.

"Profeetaksi" julistettiin myös amerikkalaisarkkitehti Louis Sullivan (1856-1924) hänen kunniakseen teetetyssä muistotaulussa, "lopullisen totuuden" sanojaksi taiteesta. Hänen kuuluisimmaksi lauseekseen jäi FFF = Form follows function. Sen mukaisesti rakennuksen tai esineen muoto saa riippua pelkästään sen toiminnasta, käytöstä. Estetiikalla ei tähän asiaan ole mitään sanomista, massatuotannolla sen sijaan paljonkin.

Kaiken 1900-luvulla tapahtuneen jälkeen on riemukasta lukea esimerkiksi tšekkiläissyntyisen oslolaisprofessori Jan Michlin (s. 1946) artikkeleita. Kirjoituksessaan Form Follows WHAT? The modernist notion of function as a carte blanche Michl repii Sullivanin lauseen kappaleiksi. Michl puhuu jopa modernismin ja funktionalismin metafysiikasta, mikä minusta vahvistaa käsitystäni funktionalismin puritaanisesta uskonpuhdistusluonteesta.

Eräissä muissa artikkeleissaan Michl toteaa arkkitehtien ja suunnittelijoiden koulutuksen ja toiminnan yksipuoliseksi ja monopolistiseksi, vain yhden ideologian sallivaksi, ja peräänkuuluttaa pluralismia tuon monopolin murtamiseksi. Tosiasiahan on, että modernismia edeltänyt estetiikka elää tänäkin päivänä ja kaikesta huolimatta varsin vahvasti niin käyttöesineiden kuin rakennustaiteenkin alalla. Innokkaasta purkamiskiihkosta huolimatta pystyssä on vielä paljon vanhoja taloja, joita kohtaan ihmisillä on säilyttävä, ihaileva ja nostalginen asenne. Mainio esimerkki tästä oli vimmattu taistelu vanhojen rautatiemakasiinien puolesta Helsingissä.

On käynyt niin, ettei myöskään modernistinen ideologia ole onnistunut luomaan uutta ihmistä, niinkuin ei kyennyt neuvostojärjestelmäkään. Ihmisten enemmistö pitää yhä kiinni tarpeestaan elää ihmisen mittakaavaisessa, esteettisesti rikkaassa ja monipuolisessa ympäristössä, jota kukin voi vielä omalta osaltaan rikastaa myös koristelun osalta. Kukkasin koristeltu lautanen ei sittenkään ole taannuttanut ihmisiä moraalittomuuteen ja sivistymättömyyteen. Se vain miellyttää heitä, ja he pitävät tästä mieltymyksestään tiukasti kiinni, esteettisiä saarnamiehiä ja tapainvartijoita uhmaten.

torstai 4. marraskuuta 2010

Muinaisrunon helmi - Neitsyt Maarian virsi II

Kerroin aikaisemmin Neitsyt Maarian virren alkuosasta, siitä miten ison talon tyttärelle kävi metsässä, ja siitä miten lapsi kaiken vaivan ja tuskan jälkeen syntyi. Vaikka kaikki luodut tunsivat Luojansa, Maaria emosen oli ihmisten varalta kätkettävä poikansa maalaistalon tarve-esineiden joukkoon; poika oli
"alla jauhavan kivosen,alla juoksevan jalaksen,
alla seulan seulottavan, alla korvon kannettavan"
.
Siellä emonen häntä "sylissänsä syöttelevi, käsissänsä kääntelevi.Laski poian polvillensa, lapsen lantehuisillensa. Alkoi päätänsä sukia, hapsiansa harjaella hopiaisella sualla, kultavarsiharjasella".

Vain hetkeksi Neitsyt Maaria emonen päästi silmistään lapsensa, mutta se riitti. Kesken hellän sukimisen "pii pirahti suastansa, taimen taittui harjastansa", ja kun emo etsi suanharjasta, lapsi oli kadonnut. Seuraa kuvaus emon epätoivoisesta lapsenetsinnästä jauhinkiven, jalaksen, seulan ja korvon alta; sitten hän
"etsi mäiltä, männiköiltä, kannoilta, kanervikoilta,
katsovi joka katajan, joka varvikon vatovi,
katsovi kanervanjuuret, ojenteli puien oksat.

Etsi pientä poiuttansa. Eipä löyä poiuttansa".


Vastaan tulee tähti ja sitten kuu, joita Maaria kumartaa. Molemmat kieltäytyvät auttamasta: "Oisin nähnyt, en sanoisi". Molemmat oli poika tosin luonut, mutta yöllä, kylmässä loistamaan tuominnut. Kolmantena tulee vastaan päivyt, aurinko, joka kertoo kauhean uutisen:
"Jopa näinki poikuesi; voi poloinen poiuttasi!
Jo on poikasi poloinen kaotettu, kuoletettu,
pantu Luoja painon alle, Herra hautahan hakattu!"


Runon kertomukseen tulee katkos, kun ulkopuolinen asiantuntija puuttuu asiaan, ja kuvailee Pojan loppuvaiheita. Kalevalainen liioittelu ja keskiaikainen kuvasto, kirkoista tuttu, korostaa tapausten kohtalokkuutta:
"Pirulaiset piinasivat, pahan vallat vaivasivat,
sadan keihähän kärellä, tuhannen terällä miekan.
Luoja puuhun puntattihin, ristihin ripustettihin,
siinä häntä surmattihin, hakattihin, hauattihin.
Kuollut puusta laskettihin kahen kallion lomahan.
Vuoret päälle vaaittihin, kivet päälle kiusattihin.
Sata miestä miekallista, tuhat rautaista urosta
ne veti veressä silmin Luojan hauan partahalle.
Sata miestä miekallista, tuhat kilven kantajata
Luojan hauan paimenena, vartijana kaikkivallan".


Maaria emonen on epätoivoinen ja äityy itsetuhoiseksi:
"Nouses, Luoja, kuolemasta, herkeä uneksimasta,
nouse nuorra kuolemasta, kaunisna katoamasta!
Kun et nouse, et heränne, jo kohta tulen minäki
kerallasi kuolemahan, kanssasi katoamahan!"


Lopulta Maaria ymmärtää jälleen kääntyä Päivän puoleen:
"Oi päivyt, Jumalan luoma, paista hetki heltehesti,
toinen himmeesti hiota, kolmansi koko terältä!
Paaet paista pehmiäksi, kivet suolaksi sulata,
päästä Luoja kuolemasta, Herra hauasta herätä!"


Ja armas aurinkoinenhan tuli, tuli tuiskuna kiitäen, kuin lennokkaimmassa piirretyssä elokuvassa. Se
lenti päätönnä kanana, siipipuonna siuotteli
Luojan hauan partahalle, kammiolle kaikkivallan.

Paistoi hetken heltehesti, toisen himmeesti hiosti,
kolmannen koko terältä,
nukutteli nuivan kansan, paineli väen pakanan,
nuoret miekkojen nojahan, vanhat vasten sauvojansa.

Paistoi paaet pehmiäksi, kivet suolaksi sulatti,
päästi Luojan kuolemasta, katoomasta kaikkivallan.


Mielenkiintoinen on tämä "barbaarikristillinen" versio, jossa yhdistyvät tähdet, kuu ja aurinko, näennäisesti sydänkeskiajan Apokalyptisen Marian, mutta oikeammin tuhansia vuosia vanhemman ajatuskannan mukaisesti.

Kun Poika sitten nousee haudastaan, tapahtuu saman laisia luonnonilmiöitä kuin hänen syntyessäänkin tapahtui:
Kivet silloin kielin lauloi, paateret sanoin pakisi,
joet joikui, järvet järkkyi, vuoret vaskiset vavahti
tullessa Jumalan tunnin, Herran aamun auetessa.

Siitä meiän suuri Luoja, meiän julkinen Jumala,
ylös ilmahan kohosi, päälle kuuen kirjokannen,
päälle taivosen kaheksan, ilmalle yheksännelle,
sijalle isän Jumalan, kammarihin kaikkivallan.


Minulla ei ole ollut mahdollisuutta verrata Lönnrotin lähteitä hänen Kanteletar-versioonsa, mutta jos (kuten oletan) Lönnrotin osuus oli varsin suuri, hänen suorituksensa on komea. Maarian virren koko teksti ja äänitys kantaesityksestä Sääksmäen kirkossa 1997 on osoitteessa
http://web.me.com/karirydman/Sivusto/101_Maaria.html

Alla kuva Uudenkaupungin Apokalyptisestä Mariasta 1400-luvun alusta (Kansallismuseossa - Wikimedia Commons).

tiistai 2. marraskuuta 2010

Muinaiskreikkalainen Alkman (ja minä) jättämässä jäähyväisiä kuoron neidoille



Kauan sitten kiinnitti ystäväni Teivas Oksala huomiotani 600-luvulla eKr Spartassa eläneen kuororunoilija Alkmanin kauniiseen runokatkelmaan:

οὔ μ᾿ ἔτι, παρθενικαὶ μελιγάρυες ἱμερόφωνοι,

γυῖα φέρειν δύναται· βάλε δὴ βάλε κηρύλος εἴην,

ὅς τ᾿ ἐπὶ κύματος ἄνθος ἅμ᾿ ἀλκυόνεσσι ποτῆται

νηλεὲς ἦτορ ἔχων, ἁλιπόρφυρος εἴαρος ὄρνις.

Päivö Oksalan suomentamana:
Neitoset kuoroni mun, mesikielet, kaihovaäänet,
kohta on voimani pois. Jos oisin kerylos-lintu,
lentävä lokkien kanss’ yli aaltojen kukkivan kuohun,
ois sydän huoleton niin, pyhän, purppuranhohtavan linnun.

Äännettynä:
"Uu m'eti, parthenikai meligaaryes hiimerofoonoi,
gyia ferein dynatai. Bale dee bale keerylos eieen,
hos t'epi kyymatos anthos ham'alkyonessi poteetai
neele'es eetor ekhoon, haliporfyros eiaros ornis".

Hermann Fränkelin saksantamana:
Mädchen mit süßem Gesang und mit reizender Stimme, die Beine

tragen mich Alten nicht länger; ach wenn ich ein Eisvogel wäre,

wie er mit den Eisvogelmädchen gemeinsam dahinschwebt, von Furcht frei,

über die Kronen der Wellen, der purpurne heilige Vogel.


Tässä runonkatkelmassa Alkman, kuoronjohtaja, heittää heksametriset jäähyväisensä neitokuorolleen. Neidot (parthenoi) kuvataan mesikielisiksi, ja heidän äänensä aistillisen kaipaaviksi (Himeros oli eräs kreikkalaisten lemmenjumalista). Alkman muistuttaa tarusta jonka mukaan myyttinen keerylos-lintu, urospuolinen halkyoon eli kuningaskalastaja, vanhaksi ja raihnaaksi tultuaan vielä sai lentää meren yllä naaraiden siipien kannattamana.

Minulle tuli tämä tilanne muutama vuosi sitten, kun ruumis alkoi raihnaantua, eikä toiseen käteen enää voinut konserttitilanteessa täysin luottaa. Oli jätettävä Ritvalan Kööri yli 20 vuoden suurenmoisen yhteistyön jälkeen, sen nuoret naiset (ja miehet). Surutyönä tein tämän Alkmanin kreikkalaisen tekstin orkesterille ja barytonisolistille. Kappale on vielä esittämättä, eivätkä siis myöskään kuoroni "neidot" ole tätä varsinaisesti kuulleet. Musiikissa on muinaiskreikkalaisten sävelmien muistumia, ahkerasti kilisevä celesta tuo siihen sädehtivää kuplintaa, ja lopulla orkesterin jouset muuttuvat Välimeren aalloiksi, joiden yllä puupuhallinten linnut liitävät.

Jonkinlaisen käsityksen kappaleesta voi kumminkin saada, koska Sibelius-nuottiohjelman syntetisaattori saa aikaan melko hyviä jäljitelmiä eri soitinten äänistä. Dynamiikka on toki yhtä pötköä, vailla kelvollisia hiljennyksiä ja voimistuksia, mutta silti. Muusikko ja bloggariystäväni Äijä on tämän jo kuullutkin, ja hänen rohkaisemanaan julkaisen osoitteen josta kappaleen voi tässä muodossa kuunnella - laulajan ääni on toki vailla sanoja, niin pitkälle ei tekniikka minulla vielä yltänyt. Alussa laulaja puhuttelee neitoja ("Parthenikai..."), sitten kertoo myös ensimmäisen virkkeen alun ja lopun, ja lopulta huudahtaa pateettisesti "Bale keerylos eieen!". Sitten ollaankin meren yllä loppuun asti, ja kreikkalaissävelmät katoavat vähitellen kuin hämärät muistikuvat.

http://web.me.com/karirydman/Sivusto/Op.119_Alkman.html

Alla on katkelma 1700-luvun tietoteoksen halkyoneja käsittelevästä luvusta. Siinä siteerataan myös Alkmania.

perjantai 29. lokakuuta 2010

Kirkkorauha on palautettava

Tämä kirjoitus on julkaistu Valkeakosken Sanomissa. Julkaisen sen tässäkin, vaikka teksti toistaa paljon täällä jo aikaisemmin kirjoitettua.

Kirkon ympärille kehitetty kuohunta on ehtinyt sotkea toisiinsa niin monta ristiriitaista näkökulmaa ja toimijaa, että olennaisimmat kysymykset ovat jääneet jalkoihin. Tilanne joukkoeroineen on huolestuttava, vakava ja lopulta myös vaarallinen.

Monilta on jäänyt huomaamatta, että surullisenkuuluisaa televisiokeskustelua on käytetty aivan toisten tavotteiden hyväksi kuin on annettu ymmärtää. Aktiiviset uskonnon vastustajat, "taistelevat" ateistijärjestöt ja niihin kuuluva eroakirkosta-sivusto ovat häikäilemättä käyttäneet tekosyynä kirkon piirissä olevia erimielisyyksiä, ja iskeneet suoraan kirkkokansan kimppuun.

On naamioiduttu ihmisoikeuksien ja inhimillisyyden valepukuun. Ketunhäntä kainalossa vilkkuen on muka vaadittu homoseksuaaleille kirkollista tasa-arvoa, ja kun vähemmistö seurakuntalaisista on ollut tätä vastaan, on houkuteltu ihmisiä eroamaan kirkosta. Näin on pyritty varmistamaan, etteivät sukupuoliset vähemmistöt ainakaan tule saamaan "tasapuolista" kohtelua kirkon piirissä. Sehän ei varsinaisten toimijoiden kannalta ollut tarkoituskaan.

Näin on samantien pyritty varmistamaan, että vapaamielisemmin suhtautuvan enemmistön osuus kirkossa pienenee, ja se jää yhä selvemmin vanhoillisten käsiin. Tätä kautta käy myös helpommaksi vaatia, että kirkon ja yhteiskunnan väliset sopimukset on purettava. Tästä onkin perimmältään ollut kysymys. Kristillistä kulttuuriperintöä edustava kirkko on suistettava ulos yhteiskunnan toiminnasta, ja sitä myöten itse kristinusko ja sen vaikutusmahdollisuudet.

Näin toimiessaan uskonnon viholliset jättävät tahallaan huomaamatta, että uskonnollinen tyhjiö täyttyy hyvin nopeasti, ja pahimmassa tapauksessa toisella, kristillistä etiikkaa ja sen ihmisarvokäsitystä paljon kielteisemmällä tavalla.

Jos kirkko menettää yhteiskuntasopimuksensa ja suuren osan jäsenistöstään, sen taloudelliset mahdollisuudet ylläpitää suunnattoman arvokasta kiinteistömassaansa vähenevät olennaisesti. Erityisen huonosti käy kirkon yleisinhimillisen huoltotoiminnan. Molemmat lisäävät painetta valtion osuuden suunnattomaan paisuttamiseen.

Ateistinen propaganda sisältää erinäisiä infantiileja piirteitä, mikä selvästi käy ilmi usein esitetyistä viittauksista "joulupukkiin" tai "satuolentoihin". Useimmat vanhemmat tunnistavat sen epätoivoisen raivon jolla 7-vuotias katkerana huutaa: "Ei ole mitään joulupukkia!" Ei olekaan sillä tavalla kuin hän on asian aikaisemmin kuvitellut. Toisella tavalla joulupukki kuitenkin on, ja vanhemmat tietävät hyvin, että ellei olisi, hänet olisi syytä vikkelästi keksiä.

Sama koskee tavallaan myös kristinuskoa. Itse asiassa on olemassa ainakin yhtä monta kristinuskoa kuin on kristittyäkin. Joillekin on luontaisinta ajatella asiaa hyvin konkreettisesti, toiset saattavat abstrahoida uskonnon äärimmilleen, mutta yleisin ajattelutapa lienee näiden ääripäiden välillä.

Ei ole kovin järjellistä takertua pieniin käsityseroihin, jos samalla vahingoitetaan suurempia asioita. Näitä suurempia asioita ovat kristillinen etiikka Jeesuksen lauseista lähtien, rakkaus, armo, ihmisarvo ja hyvyys. Tältä pohjalta kasvanut kirkko (ja koko länsimaalainen perinteemme) on suunnaton arvo sinänsä. Sen puolustaminen on tuhannesti tärkeämpää kuin yksityiskohtiin takertuva yksittäisten oppikysymysten ympärillä käyty riitely.

Kirkon sisällä on palautettava rauha. Sukupuolisten vähemmistöjen on syytä ottaa järki käteen: heidän asemansa on kaiken aikaa parantunut. Kaikkein tärkeintä olisi kuitenkin muodostaa riittävän suuri, tietoinen ja monipohjainen kansanliike kirkkomme puolustamiseksi.

Ehdotankin nyt, että tulevien eduskuntavaalien ehdokkaat ilmaisevat selkeästi kantansa yhteiskunnan ja kirkon suhteista. Itse edellytän, että tukemani ehdokas ilmoittaa yksiselitteisesti, ettei tule esittämään eikä kannattamaan mitään suunnitelmaa, jolla kirkkoamme voitaisiin kammeta pois yhteiskunnan keskiöstä.

keskiviikko 27. lokakuuta 2010

Ollon. Kieliopin outo ihmiskuva.



Päätän tänään olla ahkera. Haluan myös että vieressä istuva Matti ja hänen muualla oleva ystävättärensä Maija ovat ahkeria. Sanon Matille vanhahtavalla imperatiivilla: ollos ahkera, ja lisään että myös Maija olkoon ahkera.

Varmemmaksi vakuudeksi isken silmää Matille: olkaamme ahkeria, ja pariskuntaa ajatellen varmistan vielä että olkaatte ahkeria. Innostun kehotuksistani niin että lisään: olkoot ahkeria kaikki muutkin! Mutta miten ilmaisen tämän päätöksen itselleni, imperatiivia käyttäen? Koulukieliopin mukaan imperatiivilla ei ole yksikön 1. persoonaa!

Kysymys on vakava, filosofisesti ja ihmiskuvan kannalta ainakin. Ettäkö minussa muka olisi jokin yliminä joka sanoo sille toiselle, muka alistetulle minälle että ole tai ollos ahkera! Miksi tässä asiassa pitäisi olla kahtia jakautunut? Enkö muka voi yhtenä kokonaisuutena itse päättää olla ahkera?

Ei hätää. Kyllä imperatiivin 1. persoona on olemassa. Emme vain jostain syystä halua tai ymmärrä sitä käyttää. Myönteinen olla-verbi taipuu imperatiivissa näin:

ollon, ollos, olkoon,
olkaamme, olkaatte, olkoot.


Kielteinen olla-verbi ("eidä") taipuu vastaavasti:

ällön laiskotelko, ällös laiskotelko, älköön laiskotelko,
älkäämme laiskotelko, älkäätte laiskotelko, älkööt laiskotelko
.

Olen tiennyt tämän melkein pojasta asti. Vasta nyt googlen siunaamana pääsin havaitsemaan, että asian on tiennyt joku muukin. Tässä Jyväskylän yliopiston tienoilta olevassa nettitekstissä on muitakin harvinaisia verbitaivutuksia. Lukeon sen vielä uudestaan!

tiistai 26. lokakuuta 2010

Tervoa ja hollitupaa

Jari Tervo on jatkanut kirkon ja kristinuskon vastaisella linjallaan heittämällä Raamatun lattialle hupiohjelma Uutisvuodossa. Hänen käyttäytymisensä on hyvin linjassa oman kirjallisen tuotannon kanssa. Sehän sisältää enemmän tai vähemmän törkeitä ja loukkaavia luonnehdintoja elävistä ihmisistä. Tervo on hankkinut itselleen aseman television virallisena räikköräähkänä, mutta hänen tulisi kuitenkin muistaa, että lause "joka itsensä alentaa, se ylennetään" ei välttämättä ole mikään automaatti. Lause voi muuttua todeksi vain armon kautta...

sunnuntai 24. lokakuuta 2010

Kauneutta etsimässä I


Pidän paljon enemmän Eero Ojasen kirjasta Kauneuden filosofia (Kirjapaja 2001), kuin useimpien ammattiesteetikkojen teoksista. Jälkimmäisillä on se yliopistopiirejä historian alusta asti vaivannut tauti, että heidän olkapäänsä takaa kurkkii luvuton lauma toisia auktoriteetteja. Tämän vuoksi heidän töissään on se perusvika, että niitä pääasiassa voidaan arvioida mittaamalla kuinka hyvin nämä auktoriteetit on kulloisenkin ajan tapojen mukaan otettu huomioon.

Jokainen hyvä ja taitava taiteilija on suurempi estetiikan tuntija kuin akateeminen estetiikantutkija. Jälkimmäinen tietää toki paremmin mitä kaikkea toiset samankaltaiset ovat estetiikasta kirjoittaneet. Edellinen sen sijaan tietää miten tehdään hyvää taidetta. Harvemmin on niin, että hyvä taiteilija tekee hyvää taidettaan ikäänkuin vahingossa, vaiston varassa, ja sitten tarvitaan akateeminen esteetikko kertomaan hänelle minkä vuoksi se taide on hyvää - tai on sitä olematta.

Eero Ojanen on kirjallisuuden alan hyvä taiteilija, mutta tuntee erinomaisesti muitakin taiteen aloja. Ennen kaikkea Ojanen on tarkka ja itsenäinen ajattelija. Hän on toki lukenut huolella filosofien teoksia, mutta heittänyt nämä tikkaat sitten menemään - vähän samaan tapaan kuin Wittgenstein kehottaa Tractatuksensa lopussa. Ja kaiken tuloksena Ojanen kykenee sitten kirjoittamaan kaunista ja yleispätevää tekstiä, johon toisen taiteilijan on helppo yhtyä. Ojanen ei hämää teennäisellä kielenkauneudella, mutta ei myöskään auktoriteettien nimien hokemisella. Hän yksinkertaisesti kirjoittaa, miten asiat näyttävät taiteen sisältä katsoen olevan.

Käytän Ojasta apuna, kun selvittelen lyhyesti miten asiat minun mielestäni ovat. Ojanen luettelee kauneuden esteitä, ja tämän luettelon myötä syntyy itse asiassa myös mainio luettelo siitä mitä kauneus hänen käsityksensä (ja minun) mukaan on. Älyllisiä esteitä Ojanen luettelee neljä.
Maailman pirstomisen harha: että maailma pitää loputtomiin analysoida pieniin osiin, kokonaisuuksien näkemisen sijasta.
Yleiskäsitteiden kieltämisen harha: että vain yksittäiset oliot muka ovat "todellisia", kun taas kauneus ja sen kaltaiset yleiskäsitteet eivät muka sitä olisi.
Arvojen suhteellisuuden harha: että jokainen vain valitsee itselleen omat arvot ja kauneuskäsitykset lukemattomista keskenään tasa-arvoisista mahdollisuuksista.
Arvojen suhteellisuuden historiallinen harha: että kauneus olisi vain aikaan ja kulttuuriin sidottu asia, eikä mitään yleispätevää kauneutta näin olisikaan olemassa.

Ojanen liittää edellisiin myös muutoksen harhan, sen että kaiken pitäisi koko ajan muuttua. "Se pakottaa ihmisiä päinvastoin paikalleen, alati samaan latteaan oravanpyörään sen sijaan että he kykenisivät pysähtymään ja sen kautta löytämään jotain todellista muutosta". Tässä Ojanen lähestyy jo kuluneen vuosisadan kovaa kritiikkiään. "Taiteen irtautuminen kauneudesta oli nimenomaan 1900-luvun ilmiö", Ojanen sanoo. Tämän seurauksena ennen vallinnut taiteen ja kauneuden itsestään selvä yhteys heikkeni, muuttui jopa vastakohdakseen, taiteen nimissä voitiin tehdä mitä tahansa, taiteen kriteerit väljenivät ja hävisivät, niin että yhä epäselvemmäksi tuli, mikä oikeastaan on taidetta. Syntyi pyrkimys hätkähdyttää, herättää huomiota, ja tätä myöstä taiteen perinnäinen yhteys moraaliinkin alkoi katketa.

1900-luvulla valtaan pääsivät yhä kehittyvät tuhovoimat, ja oman käsitykseni mukaan länsimaiden kulttuurin suuri 2000-vuotinen jatkumo tuhoutui 1. maailmansodan järjettömään hävitykseen, jota 2. maailmasota ja sen jälkeiset pienemmät (mutta jatkuvat) katastrofit enää vain täydensivät. Eero Ojanen luettelee joukon ylistettyjä ja arvostettuja ajattelijoita, jotka loivat modernia käsitystä ihmisestä, joka oli pudotettava jalustaltaan. Ylimalkaan haluttiin kumota kaikkinaiset "lopulliset totuudet" ja kokonaisnäkemykset. Saatiin aikaan todellisuus joka oli rikkinäinen ja ristiriitainen, ja jossa ihminen "on peruuttamattomasti rikki, pohjimmiltaan paha ja vain sokeiden pimeän voimien heiteltävänä".

Valistuksen ja humanismin virtausten kestävä sisältö alkoi väistyä alkeellisen teknologisen ylivallan tieltä, Ojanen valittaa, ja ehdottaa tämän henkisen taantuman parantamiseksi, ja kulttuurin saamiseksi kestävälle, luonnon ja ihmisen realiteetit tunnustavalle pohjalle, kauneuden uutta löytämistä ja sen tunnustamista. Ojanen nostaa kauneuden erääksi inhimillisen eheyden tekijäksi. Kauneuden kieltäminen on todellisuuspakoista kyvyttömyyttä nähdä maailman monenlaisuus ja syvyys. Se on samalla pysyvien arvojen kieltämistä, käytännöllisen eli moraalisen järjen kieltämistä, nihilismiä joka tuhoaa ihmisen perusteellisemmin kuin mikään totalitaarinen järjestelmä.

Kuva: Brougham Hall, Penrith, Cumbria. Chancellor's study window. Wikimedia Commons. Luonto, jolla on kauneusominaisuuksia "luonnostaan" samansyntyisen ihmisen tajuttavaksi, tekee parhaansa korjatakseen ihmisen rikoksia kauneutta kohtaan.

torstai 21. lokakuuta 2010

Joko alkaisi piekseminen riittää?

Median raivo kirkkoa ja Päivi Räsästä kohtaan on saavuttanut jo niin groteskit mittasuhteet, että uumoilen jo vastavaikutuksen olevan heräämässä. Ei olisi ensimmäinen kerta kun perusteellisesti piesty poliitikko tai muu julkkis herättääkin kansan sympatiat puolelleen, ja valitaan esimerkiksi äänivyöryllä takaisin eduskuntaan.

Iltalehdessä on toimittaja Elisa Rimaila kiihkoillut Räsäsen kimpussa suorastaan raivohullun lailla. "Räsäsen pojalla pitkä tukka - Raamattu kieltää". "Homoliittojen vastustajat vetoavat 2000 vuoden takaisiin kirjoituksiin, joissa käsketään esimerkiksi ympärileikkaamaan poikavauvat". "Kiusallinen paljastus - Räsänen ääriliikkeen asialla". "Noudatetaanko näitä sääntöjä?"

Mitäpä naistoimittajan horjahtelevasta teologisesta asiantuntemuksesta - Mooseksen laki on hiukkasen vanhempi kuin kristilliset peruskirjat, joissa sentään kumotaan monia ikivanhoja perinnäistapoja. Mitäpä siitä että sotketaan toisiinsa juutalaisuuden vanhimmat asiakirjat ja kristinusko. Mitäpä siitä että valitaan Räsäsen puheista tai arkkipiispan lausunnoista vain sopivimmat kohdat, ja sotketaan niitäkin vielä hiukan. Pääasia on että päästään pieksemään yksi ämmä mustelmille, ja siinä sivussa horjuttamaan kirkkoa.

Sopan keittoon osallistuu niin monenlaisia kokkeja, että voisi pian olettaa heidän karkaavan toistensa tukkaan. "Eroakirkosta.fi" on "taistelevien ateistien" propagandaväline, ei herätysliikkeitten. Julkisuudesta päätellen mediassa on riittämiin heidän hengenheimolaisiaan. Kuitenkin ollaan olevinaan "ihmisyyden asialla", ja vaaditaan kirkolta uusiutumista. Helppo on nähdä ketunhäntä monen ihmisarvonpuolustajan kainalossa. Tuuheimpana se loisteli kai Jari Tervolla. Entäs jos Vapaa-ajattelijain liitto piankin saa kirkolta omat seremonia-aikansa, ja ateistit pääsevät kateutta herättäviin tiloihin leikkimään omia prinsessaleikkejään? Eihän prosessi tähän pääty. Kohta ovat paikalla "lukumääräneutraalin avioliiton" kannattajat, ja homot jäävät tavanomaisen tylsänä porukkana sivurooliin. Mutta kirkko on silloin jo kuollut.

Katselin tässä pikaisesti toimittaja Rimailan aikaisempia hengentuotteita. Hän toteuttaa kaikella kunnialla Iltalehden parhaita periaatteita. "Vähäpukeinen avopari esti pyörävarkauden", "Nakuna vai uimapuvussa?", "Ihmisuloste hyötykäyttöön", "Näin elävät miljonäärit", "Kohupappi juoksi varkaan kiinni", "Kadun lasteni rokottamista", "Vesa-Matti Loiri oksentaa ennen keikkaa", "Roisit äidit jakavat netissä alapääkuvia", "Seksiä lukiopojan kanssa", jne. Mietinpä tassä, minkälaisia vaikutuksia tämänkaltainen jatkuva kirjoittelu saa aikaan toimittajassa itsessään, noin pitemmän päälle.

Näkemyseroista huolimatta sympatiani ovat sekä Päivi Räsäsen että arkkipiispan puolella.