keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Apoteoosi eli taivaalle nousu






































Teemu Selänteen pelipaita nostettiin jäähallin kattoon, ja hänen pelinumeronsa '8' jäädytettiin pois käytöstä. Symbolisesti siinä kohotettiin maallinen urheilutähti taivaalle, loistamaan siellä muiden tähtien seurassa ikuisesti. Hienompi älyväki oletettavasti tuhahti halveksivasti, mutta minäpä kerron miksi ja miten ihmiskunta on tällaista harrastanut, ja väitän että se tarvitsee tällaisia puoliuskonnollisia seremonioita yhäkin.

Taivaan tähdillä ja tähtikuvioilla on antiikkiset nimet. Niiden takana on perinnettä jo muinaisesta Egyptistä alkaen, ja lukemattomat tarusankarit loistavat siellä yhä, vaikka he muuten ovat ihmisten enemmistöltä unohtuneet.

Rooman keisarit kokivat kuolemansa jälkeen valtiollisen apoteoosin, jumalaksi julistamisen. Kristuksen taivaaseennousu oli pelkästään vanhan tradition mukainen tapahtuma, vaikka se meille ehkä näyttää olevan ikäänkuin ensimmäinen laatuaan.

Eurooppalaisessa taiteessa apoteooseista tuli suorastaan oma genrensä. Taivaalle nostettiin paitsi uskonnollisia ja valtiollisia sankareita myös suuria taiteilijoita. Tässä nostetaan taivaalle jumalten joukkoon kirjailija Friedrich Schiller. Kuva on vuodelta 1855, eli paljon Schillerin kuoleman jälkeen, ja se liittyykin Saksan yhdistymispyrkimyksiin.


François Couperin sävelsi ainakin kaksi "apoteoosia", toisen Lully'n, toisen Corellin muistoksi. Hiukan huumoriakin aiheeseen on löydetty. Ensimmäisessä kuvassa Johann Strauss junior on jo taivaassa, ja hänen "klassisemmat" kollegansa tanssivat hänen johdollaan. Toisessa kuvassa Anton Bruckner astuu taivaallisten kollegojensa joukkoon hieman hämillisenä moisesta kunniasta. Useimmat tervehtijöistä ovat helposti tunnistettavissa.



Tänä päivänä juhlivat idoleitaan kymmenet ja sadat miljoonat ihmiset. Useimmilla ei ole merkittävää yhteiskunnallista asemaa, mutta heillä on silti samanlaiset tarpeet kuin menneillä sukupolvilla. Ihailun ja palvonnan kohteet ovat joskus myös kelvollisia esikuvia, kuten nyt juhlittu Selänne. Hän toki elää vielä, kuten Elviksestäkin arvellaan. John Lennon arveli aikoinaan nelikkonsa olevan kuuluisampi kuin Jeesus, mutta miten hänen taivaaseen nousunsa laita on, siitä minulla ei ole selkeää tietoa.

Eli eipäs naureta ylimielisesti, hienompi kulttuuriväki! Teilläkin saattaa olla suinpäisen ihailunne kohteita, ja salaa olisitte ylen onnellisia heidän julkisesta apoteoosistaan. Tämä väitteeni perustuu suoriin havaintoihin, eikä ole mikään heitto. Vilpittömästi toivon, että teidän joukostanne joku myös kokisi taivaalle nousun, edes hänen kynänsä tai kompuutterinsa...



maanantai 28. joulukuuta 2015

Joululaulun kaameaa ähkyä



Joulun aikana en juuri radiota kuuntele. Paitsi silloin kun ajan Helsinkiin perheen luokse. Radio pitää minut hereillä, ja herättelee sopivia adrenaliinipurkauksia joululaulutulvallaan. Kuuntelen vain Ylen ykköstä, sillä arvelen muitten asemien herättävän liiallistakin liikenneraivoa.

Kysymys ei tietenkään ole siitä, etten joulumusiikista pitäisi. Mutta se tapa jolla erilaiset yrittäjät työntäytyvät näille musiikillisille joulumarkkinoille on liian usein puhtaasti raivostuttava. Normitapauksessa sinänsä ihan pätevät esittäjät vetelevät laulut läpi kuin höyrykone. Liian nopeasti, liian välinpitämättömästi, musiikin ja tekstin hienoista nyansseista ilmeisen tietämättöminä.

Tämä nykyinen konemainen kiire vaivaa raivostuttavaa kyllä myös taidemusiikkia. Tottahan Bachin jouluoratoriota pitää soittaa, ja sen 2. kantaatin taivaallista orkesterijohdantoa. Mutta sen sijaan että se keinuisi perinteiselle joulumusiikille ominaisessa rauhallisessa sicilienne-rytmissään, siitä tuleekin erilaisten oboeitten taistelutanner, tempoltaan kauniisti sanoen nopeaa valssia, ja rumasti sanoen vanhaa gigue-tanssia muistuttava.

 Joulun klassinen sicilienne on myös tuon kuuluisimman laulun pohjana, sen jonka kaksiääninen laulunuotti on tämän jutun yllä. Ani harvoin sitä saa Franz Gruberin alkuperäismusiikkina kuulla, vaikka se on kaikin tavoin elegantimpi ja kauniimpi kuin vallitseva yksinkertaistettu ja laimennettu melodia. Hyvin yleisesti se niin amerikkalaisina kuin suomalaisten iskelmälaulajien esityksenä menettää rytminsäkin. Taa-ta-taa taa:sta tuleekin taaa-ta-ta taa, usein liian nopean temponkin takia, eikä vain vaikkuisen sävelkorvan vuoksi.

Nyt tulemme sitten siihen olennaisimpaan asiaan, eli sovituksiin. Normaalisti 'sovitus' merkitsee sitä, että alkuperäinen sävellys sovelletaan toisenlaiselle esittäjäjoukolle. Gruberilla oli kaksi (mies)laulajaa ja kitarat (se alkuperäinen nuotti on tämän jutun lopussa). Mutta sovittajalla on sekakuoro ja jousiorkesteri käytössään. Jos hän kunnioittaa alkuperäistä sävellystä, hän ei tee muutoksia enempää melodiaan, sointuihin, kuin yleisilmeeseenkään. Jousiorkesteri ei silloin muistuta "Melachrinon 1100 jousta", eikä kuoro "Händelin Hallelujaa". Vuoripuron kirkasta vettä ei sovi väkisin muuttaa hehkuvaksi Tokaijin viiniksi - sellaisella on aivan omat hienot tilansa muissa yhteyksissä.

Mutta mitä tekevät useimmat sovittajat? He luulevat, että sävellyksen soveltaminen uudelle esityskokoonpanolle ei ole varsinaista sovittamista, mikäli se sovitus ei sävyiltään ja yksityiskohdiltaan selvästi eroa alkuperäisestä. Näinpä he sitten koirien tavoin kusaisevat musiikkiin omat hajumerkkinsä, lisäilevät alku- ja loppusoittoja, muuttavat sointuja ja ehkäpä melodiaakin, ja luulevat olevanssa suuriakin taitureita. Samalla he ovat mitätöineet alkuperäisen sävellyksen vain kuin tuulen tuomaksi nimettömäksi paperinriekaleeksi, oman erinomaisuutensa ja loistonsa käyttöainekseksi.

(Minulla on omiakin kokemuksia tästä. Joitakin laulujani on väännelty "paremmiksi" sellaisilla tavoilla, etten niitä ikinä voisi hyväksyä. Ellei alkuperäinen sävellys kelpaa, jätettäköön se sitten omaan arvoonsa. Mutta eihän minulta tällaisia kysellä, ja jos kieltää yritän, saan kuulla että olen vain tyhmä kun en iloitse siitä että minua paremmat ovat suostuneet hienontelemaan tekeleitäni...)

Lukemattomat oopperalaulajat ovat myös ehättäneet joulumarkkinoille. He kiljuvat keuhkojensa mahtavalla voimalla "Hiljaisen joululaulun", tai posottavat "Sylvian joululaulun" läpi kuin se olisi Salomen mielipuolinen monologi Straussin oopperasta. Ei vienoa hajuakaan Collanin soinnutuksen ja melodian nyansseista, eikä niihin liittyvän tekstin merkityksistä. Kaikki tulee ulos kuin silppurikoneen tuutista.

Minne on nykyajalta kadonnut taju, taito ja ajatus! Missä on rauha, hiljaisuus ja ymmärtämisen halu? Musiikintekijöiden on mainostajien tapaan melskattava, tuotettava nopeasti mutta halvalla, välkyteltävä valoja niin että silmiä särkee. Ja sovittajat istuvat gruberien, kotilaisten ja collanien ruumiiden päällä, ryöstettyään niiltä mitä sattuivat ryöstettäväksi ymmärtämään, ja paistattelevat päivää uuden ajan sankareina. Hyi helvetti.

Tässä alla on se Gruberin joululaulun alkuperäinen yksinkertainen muistiinkirjoitus. Jospa joku vielä ymmärryskyvyltään vaurioitumaton muusikko nappaisi tämän kunnioittavaan käyttöönsä!


lauantai 19. joulukuuta 2015

Viimeinen pyristely takaisin Parnassolle


Ylen uutiset kertovat suomalaisesta kulttuuriviennistä:

Klaus Härön Miekkailija on tehnyt suomalaista elokuvahistoriaa. Se on ensimmäinen kotimainen elokuva, joka on sekä edennyt Oscar-kisassa shortlistalle että saanut Golden Globe -ehdokkuuden. Tuottaja Kai Nordbergin mukaan takana on kova kampanja, jossa isojen rahojen puuttuminen on paikattu kekseliäisyydellä.

Olen herännyt maailman muuttumiseen yhtäkkiä ja rajusti. Jos nk. klassisen musiikin säveltäjä Helsingissä (kuten minä) halusi 60- ja 70-luvuilla uuden orkesteri- tai kamarimusiikkisävellyksensä julki, riitti että hän ilmoitti asiasta radiolle tai vaikkapa kaupunginorkesterille. Tuota pikaa kappaleet löysivät paikkansa konserttiohjelmissa. Edellytys tietenkin ja kaiketi oli, että oli itse tiiviisti mukana ns. "porukoissa", tunsi kaikki soittajat ja kapellimestarit. Sävellyskonsertin järjestäminen oli helppoa, kun Fazerin konserttitoimistolla oli valmis koneisto.

Tänään sähköpostiin singahtelee viestejä joissa tarjotaan apua töitten julkistamiselle tai "kulttuuriviennille". Mutta edellytys on, että esittäjät ja perusrahoitus ym. ovat valmiina. Entä jos tekijä on vanha ja erakoitunut maalle, menettänyt kaikki henkilökohtaiset kontaktinsa lajitovereihinsa (jotka kaiken lisäksi ovat enemmän tai vähemmän tästä maailmasta erkaantuneita) , mitä hän voi tehdä? Kysellä harvoilta nuoremmilta kontakteiltaan neuvoa, pyytää heitä kertomaan verkostossaan näistä esitystarpeista.

Silloin käy joko niin, että vastausta ei löydy, tai saa vaikkapa tällaisen palautteen: "Kuule, tänään tarjotaan niin paljon kappaleita esitettäväksi, että joudumme valitsemaan tärkeysjärjestyksen mukaisesti. Sinä et valitettavasti enää kuulu tähän kaanoniin, sinun töitäsi on soitettu enää harvakseltaan".

No nythän tässä ilmeisesti tarvittaisiin manageri. Ilman manageria tai tehokasta lobbausporukkaa et enää saa viestiäsi läpi minnekään. Mutta mistä sellaisen managerin löytäisi? Puhelinluettelon keltaisilta sivuilta? Onko sellaisia enää?

Minulla on sosiaalisessa mediassa kavereina muutamia hienoja sympaattisia tähtimuusikoita, ja pari kolme säveltäjääkin, ja olen huomannut merkillisen ja minua ankarasti yllättäneen seikan. Suurin osa heidän some-toiminnastaan on oman työn markkinointia ja mainostusta. Minä vanhanaikaiseen tapaani suorastaan vierastan markkinointia, en juurikaan kehtaa kehua valmistuneita sävellyksiä some-kavereilleni, jotka eivät yleensä edes ole tällä alalla. Sometan ihan muista asioista, yleisistä tapahtumista tai muiden taiteilijoiden tai ajattelijoiden ideoista. Vanhanaikaiseen tapaan sanan "minä" käyttäminen oli arveluttavan itsekeskeistä, puhumattakaan nykyään suosituimmasta "minä-minä"-jargonista.

Tämä kaikki selvisi minulle nyt, kun olen seuraavaksi täyttämässä 80 vuotta. Ajattelin näet että sen kunniaksi voisin julkistaa elävänä esityksenä ja äänitteenä vaikkapa muutamia tuoreita sävellyksiäni jousikvartetille. Tiedän kyllä hyvin, että olen jo 60-luvulla pilannut maineeni "paremman musiikin" ankaralla puolella tekemällä ns. viihdettäkin, ja että minua sen vuoksi katsotaan pitkin nenänvartta. Ehkä ulkomailla ei tunnettaisi huonoa mainettani? Englannissa kyllä on esitetty sekä orkesteri-, kuoro- että kamarimusiikkiani, tosin paikallisen sponsorin avustuksella. Pitäisikö etsiä ratkaisua Amerikoista? Siellähän on loistavia esittäjiä pilvin pimein... Pääsisi sillä tavoin pois tästä ankeuttajien hallitsemasta kotimaasta, joka todellakaan ei enää ole sama kuin nuoruudessani.