Papyrus

(Kuolleitten Kirjan loitsu, asetettava arkkuuni jumalten luettavaksi)

Teitä tervehdin, mutta en pelkää, te

mahtavimmista mahtavimmat, kaukaiset

merten syvyyksien kunnioitettavat jumalat,

vuorten jumalat, te epäluuloiset ja varovaiset,

myrskyjen hirmuiset huokujat.

Teille en voi mitään, te teette mitä tahdotte

- mutta olette kaukana, ehkä ette 

minua lainkaan huomaa. 

Teitä tervehdin ja hiukan kaihdan, te

lähempänä olevat ja ymmärrettävämmät jumalat,

te tuulenvirin henget ja putoavan pisaran valtiaat, 

kovaksi kuivuneen saven demonit ja

hurmaavien sulotuoksujen nymfit.

Minut te saatatte huomata, ja minä

kyllä huomaan teidät. Älkää minua vihatko!

Teitä tervehtisin, jos vain teidät tuntisin, te

salaisimmat liikuttajat, olevaisimmat velhot,

jumalten, demonien ja enkelien synnyttäjät,

kaiken ensimmäiset syyt ja seuraukset!

Näen teistä merkkejä, kaikkialla piirtyy

kultaiset urat, perimmäiset mitat,

liikkeet ja muodot ja suhteet,

kukkien teriöt ja perhosten kuviot!

Pyydän teitä nyt, kun matkaan Lännen maihin,

olkaa lempeitä sille mikä on ollut minun,

olkaa lempeitä sydämelle jonka äidiltäni sain,

sydämelleni joka minulla oli maan päällä!

Punnitkaa sen virheet köykäisemmiksi kuin

mittaajan tuoma linnunsulka!

Älkää suotta huomatko sydämeni vierellä

lepäävää kuoriaisen merkkiä, joka sanoo:

”Sydämeni, sydämeni, älä lörpöttele turhia!”

Sallikaa sielulintuni lentää, minne se milloin lentää!

Sallikaa sen lentää aurinkolaivassa

taivaanrannasta taivaanrantaan!

Sallikaa sen laskeutua kotipihani puuhun,

lastenlasteni ikkunan taakse!

Kunnioitettavat jumalat, myös ne joita en tunne,

suokaa minulle vaatimaton pyyntöni!

(Eräänlainen muunnelma muinaisten egyptiläisten Lännen maille mukanaan lähettämistä tuonpuoleista käsittelevistä tärkeistä loitsuista ja rukouksista, Kuolleiden Kirjasta.)

Näin yksinkertaista se on - rotu ja moraali

Normaalijakauma

Moraali, etiikka ja jopa seksi ovat loppujen lopuksi aika yksinkertaisia asioita. Ne näyttävät monimutkaisilta, koska useimmat ihmiset lataavat niihin monenlaisia henkilökohtaisia lisämielteitä.

Puhutaanpa vaikka rotuennakkoluuloista.

On epäilemättä totta, että monet mustaihoiset ovat kokomoisia paskiaisia. Irrottamalla tämän ilmaisun erilleen kohuotsikoksi saamme aikaan mainion viihdetarinan. Mutta tähän on lisättävä, että monet valkoiset, keltaiset, punaiset tai ruskeat ihmiset myös ovat kokomoisia paskiaisia.

Paskiaiset ovat esimerkiksi murhanhimoisia, petollisia, ilkeitä, kaikin puolin vaarallisia, hankalia ja kaihdettavia henkilöitä. Palaan heihin tuonnempana.

On epäilemättä myös totta, että monet valkoihoiset ovat aivan suurenmoisia ihmisiä. Myös monet musta-, kelta-, puna- ja ruskeaihoiset ovat aivan suurenmoisia ihmisiä. Nämä suurenmoiset ihmiset ovat esimerkiksi hyväntahtoisia, auttavaisia, ystävällisiä, rehellisiä ja yhteisöään hyödyttäviä henkilöitä.

Epäilemättä on totta, että suurin osa kelta-, puna-, ruskea-, musta- ja valkoihoisista ihmisistä on näiden kahden ryhmän välipuolilla. Heillä saattaa olla monia heikkouksia, mutta myös mahdollisuuksia olla ihan mukavia ihmisiä. Yleensä heidän pääasiallinen tarkoituksensa on tulla jotenkin toimeen, ehkä perustaa perheen, ja elää niin kauan kuin mahdollista.

Osa kaikenvärisistä ihmisistä on muita tyhmempiä ja tietämättömämpiä. Osa kaikenvärisistä ihmisistä on hyvin älykkäitä ja opiskelleita. Suurin osa on siltä väliltä. Paskiaisuus ei luultavasti ole minkään älykkyysryhmän erityisominaisuus, mutta tästä minulla ei ole täsmällistä tietoa.

On kansoja ja paikkoja, joiden perinteet ja tavat tuottavat monille ihmisille hankaluuksia. Jossakin ovat naiset syrjäytettyjä, ja heillä ei ole samoja oikeuksia ja mahdollisuuksia kuin miehillä. Jossakin on uskonnosta tullut syrjäyttämisen väline, ja jossakin katsotaan että on oikein alistaa toisia kansoja väkivaltaisesti. Kaikissa näissä tapauksissa paskiaisuus näkyy kauas, sillä alueita hallitaan paskiaisten johdolla.

Jokaisella yhteisöllä on omat paskiaisensa, ja näiden hillitsemisensä on monesti hankalaa. Jos yhteisöön tulvii paskiaisia muualta, olosuhteet käyvät sietämättömiksi. Se, että tällaista halutaan välttää, ei ole rasismia eikä rotusortoa, sillä kyse ei ole ihonväristä vaan paskiaisista.

Klassisia moraaliasetelmia ovat "yhteislaitumen ongelma" ja "pelastusveneen ongelma". Kutakuinkin normaalisti toimivassa yhteiskunnassa edellinen on ajankohtaisempi. Laitumen kapasiteetti ja hallinta tuottavat jatkuvia ongelmia, ellei niitä jotenkin säädellä. Tässä näkevät paskiaiset mahdollisuutensa. Aina, ja ikuisesti.

Punasiirtymä, lisälehtiä Wikipediaan

Punasiirtymä (1), ks. Sanna Marin

Punasiirtymä (2), kosmologia

Kaukaisempien galaksien ja muiden kohteiden kohdalla on pantu merkille, että niiden spektrien kohdalla värit muuttuvat kohti punaista päätä, ja mitä kaukaisempia kohteet ovat, sen suurempi punasiirtymä on. Edwin Hubblen lain mukaan kaukaiset kohteet etääntyvät toisistaan niin, että maailmankaikkeus laajenee kiihtyvällä vauhdilla. Asian selitykselle on jouduttu etsimään hypoteettinen, todistamaton lisäoletus, nk. pimeä energia. Tähtitieteilijä Fritz Zwicky (1898-1947) esitti kuitenkin jo 1930-luvulla, että punasiirtymä selittyisi sillä, että valo jotenkin "väsyy" pitkillä matkoilla. Viime aikoina tämä "valon väsyminen" on alkanut kiinnostaa nuorempia tutkijoita, ja Hubblen lain paikkansapitämistä on alettu epäillä.

Ks. Kokosiirtymä (alla).

Kokosiirtymä, maiseman rakenteen uusi teoria.

Kaikki tietävät, että puut ovat sen pienikokoisempia, mitä kauempana ne kasvavat katsojasta. Nyttemmin on kuitenkin tehty rohkeita yrityksiä kumota tämä pitkään tunnettu tosiasia. Alla olevasta Helsingin kaupungin teettämästä kuvasta puitten pituus selvästi vähenee etäisyyden kasvaessa:

Uuden teorian mukaan puut eivät muka pienenekään etäisyyden kasvaessa, vaan ovat suurin piirtein saman korkuisia keskenään. Tämän selitykseksi on kehitetty hypoteettinen oppi perspektiivistä, ja luotu kokonaan uusi merkitys käsitteelle katoamispiste. Tavanomaisen katoamisen kohdalla tosin on todettu tapauksia, joissa kadonnut on yllättäen ilmaantunut esille, mutta uuden teorian mukaan varsinaista katoamista ei siis itse asiassa ole olemassakaan, koska puurivistöt ovat yhä olemassa, ja puuyksilöt ovat suurin piirtein samankorkuisia.

Ihan tyhmää, sanoi tyhmä.

Tuttavani julkaisi facebook-sivullaan myönteisen arvion erään vasta kuolleen kirjailijan teoksesta. Hänen kaverinsa "X" tiedotti, ettei ikimaailmassa lukisi sitä, eikä raamattuakaan. Kolmas keskustelija huomautti että kyllä raamatussa on mielenkiintoisia kohtia, kuten myös vaikka Kalevalassa.  "X" ilmoitti ettei kyllä sitä kalevalaakaan lukisi. 

Tämä on normaaliesimerkki sosiaalisen median käyttäytymisestä. Yllä kerrottu tapahtui suljetussa kaveripiirissä, mutta kaikille avoimissa sivustoissa viimeistään kolmannessa kommentissa julistaa joku jyrkän halveksuntansa joko kirjoittajaa, aihetta tai ylimalkaan jotain kohtaan. 

Psykologi tai psykiatri voisi tästäkin sanoa jotain valaisevaa.  Amatööripsykologina tunnistan näissä julistajissa syvän katkeruuden, ylimielisyydeksi naamioidun alemmuudentunnon, sekä - sanotaan nyt suoraan - fiksuusvajeen, joka on käynyt itse julistajallekin jotenkin havaituksi.

Ei ole ollenkaan mukavaa, jos joku huomaa että muut keskustelevat sujuvasti keskenään aiheista jotka menevät ylitse huomaajan hilserajan, tai käyttävät sanastoa tai kieltä joka ei aukene. Vaikka nämä hienopierut eivät millään tavalla käyttäytyisi ylimielisesti, katkeroitunut sivustaseuraaja toteaa oman alamittaisuutensa, yrittää kääntää sen paremmuudekseen, ja halveksii mokomia elitistejä.

Tämäntapainen ylösalainen reagointi lipsahtelee joskus myös ammattitoimittajien teksteihin. Yle lähetti ohjelman, jossa pohdittiin mahdollisen 9. planeetan piileskevän aurinkokunnan laita-alueella. Tv-kriitikko oli hapan, arveli että mokoma juttu saattaa kiinnostaa vain harvoja asiantuntijoita. Katsoin ohjelman, ja se oli tavanomaisen kepeästi tehty, hiukkasen pintapuolinenkin. Happamuuden täytyi johtua jostakin kirjoittajaan henkilökohtaisesti osuneeseen, mutta ehkä tiedostamattomaan heikkoon kohtaan.

Koska ihminen on olemassa ainoastaan silloin kun hän jättää jälkiä ympäristöön ja someen, typeryys on meillä nykyään näkyvämpää kuin sen tarvitsisi kohtuuden nimessä olla.   

Tietoisuus

Kävin pitkän keskustelun Voipaalassa älykkäiden ja ajattelevien lukiolaisten kanssa ajasta, kosmoksesta, ulottuvuuksista, tietoisuudesta ja muista keskeisistä asioista. Sain itse paljon ajateltavaa, ja varsinkin tietoisuuden ongelmasta, joka on askarruttanut tämän tästä.

Onhan niin, että tuskin voimme lähteä arvioimaan muiden eläinlajien itseyttä, ennen kuin selvitämme mitä se voisi olla ihmisellä. Silloin on myös olennaista miten tietoisuus ja itseys (”minä”) määritellään.

Alle vuoden ikäisellä nuorimmaisellani oli kiihkeä innostus lamppuja ja seinäkoskettimia kohtaan. Hän yhdisti toisiinsa pimeyden ja valoisuuden, sekä niihin vaikuttavia lamppuja ja valokatkaisimia myös toisistaan riippuviksi asioiksi. Kun tultiin hämärään huoneeseen, lapsi osoitti kiihkeästi katkaisijaa, sai itse painaa sitä, ja valo syttyi. Tämän jälkeen hän osoitti lamppua, ja muodosti yhden ensimmäisistä sanoistaan: ”Aappu!”.

(Aikoinaan psykologit ja filosofit kiinnittivät suurta huomiota käsitteeseen ’symbolifunktio’, siis vaikkapa katsotaanko osoittavaa sormea vaiko sen osoittamaa suuntaa. Arvelen, että ”suuntaa osoittava sormi” on ihmislapsella lähes myötäsyntyinen ominaisuus, ja että jopa koirillakin sellainen saattaa ihmisten parissa syntyä.)

Lapsellani oli tässä vähäisessä iässään jo suuri määrä muistikuvia, ja hän hallitsi myös kytkimien ja lamppujen sijainnit eri huoneissa. Jos hänelle tuli mieleen jonkun huoneen katkaisija, hän saattoi osoittaa ovea, ehkä toistakin, kunnes pääsi tähän ihmeteltävään paikkaan. Muistikuvien koordinaatisto oli toisin sanoen syntynyt.

Pikkulapsi siis ajatteli ja oppi. Mutta en usko että hän ajatteli muistaneensa, että oppi jotain. Hänellä oli kehittynyt tietoisuus, mutta hänellä ei ollut vielä itsetietoisuutta, joka on myös eräänlainen ajan funktio.

Tässä mieleeni tulee 2-3-vuotiaan Kati Kirstinän lausahdus, jonka hänen äitinsä Eila merkitsi muistiin runokokoelmassa ”Me Maijan kanssa” (1965):

Minä synnyin niin

minä tulin hissillä ylös

ja aloin kulkea sun perässä

ja sillai minä synnyin

Tässä lapselle on kehittynyt ajan taju, käsitys eri aikaisten tapahtumien järjestyksestä, ja kyky muistaa tapahtumia ajassa. Katin maailmanselityksessä ”minä” ja ”maailma” ovat syntyneet, ja sitä myöten itsetietoisuus. Hänen toinen havaintonsa on tässä hyvä:

Kimmo ei tottele omaa äitiä

kun se ajattelee

sit se tekee niin ku se itte tykkää

Kati ja äiti, Kimmo ja sen äiti, ja kaikki elävät olennot ovat nyt erillisiä entiteettejä, joilla on oma elämä ja oma ajattelu ja toiminta. 

Minulle on syntynyt se käsitys, että ainakin monilla selkärankaisilla eläimillä tämä itsetietoisuus on mahdollinen. Ihmisapinoilla se on todettu, mutta jopa varislinnuistakin sellaista on uumoiltu.

Seuraava askel sitten olisikin käsitys moraalista ja lopulta etiikasta.

Vasemmalla kädellä

Voitin kerran shakkiottelun. Olin ylivoimainen, vaikka annoin tasoitusta ja pelasin vasemmalla kädellä.

Myöhemmin, uljaan tiedostavan ajan tultua erehdyin kehumaan tällä. Pöyristynyt lähimmäinen raivostui. Loukkasin vasenkätisiä, joita sentään on ainakin x% ihmisistä.

Ei auttanut, vaikka kerroin itse olleeni vasenkätinen, kunnes minut koulussa pakotettiin oikeaoppiseksi. Mutta jäin kaksikätiseksi. Joskus opettajana muka vahingossa kirjoitin liitutaululle vasemmalla kädellä, takaperin, ja täsmälleen omalla käsialallani.

Pöyristynyt lähimmäinen suorastaan romahti moisesta, ja olisi tarvinnut jo kriisiapua.

Tottahan se on - miksi se puoli ruumiista, jossa sydän ei ole, on ’oikea’, siis se puoli jossa sijaitsee sappirakko?

 

Kuulin jossain vaiheessa, että on rasistista väittää jotakuta ”joukon mustaksi lampaaksi”. Se heti tiedostetaan loukkaavaksi, koska menestymätöntä henkilöä näin verrataan neekeriin. Koko sana ’musta’ on arveluttava, koska se tuo mieleen rodun, vaikka puhuttaisinkin sen värisestä pilvestä, mielentilasta - tai shakkinappulasta.

Ihan totta! Luin kiihkeän kirjoituksen, jossa vaadittiin shakkinappuloiden värejä muutettaviksi. Miksi ’valkoinen’ aina saa aloittaa hyökkäyksen, ja jos ’musta’ häviää ottelun, hänellä on kaikki syy uhriutumiseen.

Verkossa tapellaan muinaisegyptiläisten ihonväristä. ”Hehän olivat afrikkalaisia, ja näin ollen mustia”. Niinpä kuningatar Kleopatra esitetään tuoreessa sarjaelokuvassa hyvin tummavärisenä, vaikka hän oli kreikkalainen. Mutta on oikein olla oikeaoppinen, ja jos totuus on toisenlainen, vika on totuudessa.

Psykologit voisivat kertoa aiheesta paljon. Ja varsinkin psykiatrit. Mutta on syytä myös kyynisissä ”tiedon” välittäjissä. Heidän etunsa on aina riidan kylvö, ihmismassojen kiihottaminen toisiaan vasten. Sen avulla jotkut saavat itselleen ylimääräistä etua, jos hyvin käy. Ja jos oikein erityisen hyvin käy, päästään kunniakkaille tappotantereille. 

Sähkön ja sontiaisen magiikka

Tapanani on ollut jatkaa päivän fundeerauksia vuoteella, koska unen saaminen silloin on probleemoista vähimpiä. Usein fundeeraukset jatkuvatkin unessa, tavalla tai toisella.

Pohdin usein Egyptin faraoiden kysymyksenasettelua. Niinpä sitten uni veikin minut Thebaan tai Akhet-atoniin selvittämään onnettomalle farao Ekhnatonille miten hänen olisi pitänyt pysytellä hengissä, hänen ja kuulun onnettoman perheensä, jotta hienostunut amarna-taide ja mielenkiintoinen teologinen kokeilu olisi pysynyt elossa pitempään.

Unennäön jälkeen ajatukseni askartelivat aiheen parissa pitkään, ja jatkuivat päivälläkin. Olihan selvää, että 3300 vuoden takaisessa ajattelussa myytteineen ja magioineen oli paljon korjattavaa, aivan käytännön tasolta tietämisen huipulle asti.

Unenkertojani oli jo oivaltanut, että minun ja avustajieni sopisi käytännössä pesiytyä Ammonin temppelin uumenissa, joka saattoi levottomuuksien takia olla osittain tyhjä tai kammoksuttu. Siellä meillä olisi välineistöä jolla tehdä uskottava vaikutus yhteiskunnan johtajiin, ja - kuten aina tämmöisissä tapauksissa - kielitaito olisi ongelmistani vähäisimpiä.

Mutta ajattelin sitten itse tätä muinaista maailmankäsitystä myytteineen ja magioineen. Eroaako nykyinen maailmanselitys oikeastaan paljonkaan faraonisesta? Jos haluan valaista huoneeni, painan maagista nappulaa, ja salaperäinen jumalallinen voima kuljettaa johtoja pitkin minulle tätä valoa led-lamppujen avulla. Pystynkö selittämään tuota kiistämätöntä voimaa, kun sen olemus oli hiukan epäselvä 150 vuoden takaisille tiedemiehillekin?

Lääkäri Semmelweisin ratkaiseva kokemuksellinen oivallus, se että sairaaloissa sopisi pestä käsiä potilaitten hoidon välissä, oli lääkärien enemmistön mielestä puhdasta magiikkaa, ja kaiken lisäksi suorastaan häpäisi heidän kunniaansa. Eihän tuolloin, vaivaiset 170 vuotta sitten, ollut pienintäkään aavistusta bakteereista ja muista pieneliöistä. Ja kuitenkin tämä magiikka toimi, potilaskuolleisuus romahti murto-osaansa. Klassiseen tapaan Semmelweis-ongelmasta selvittiin näppärästi, päättämällä hullun tohtorin päivät sairaalan tehokkailla, vaikkakin raa’oilla tavalla.

Saattaa olla, että joku muinainen egyptiläinen utelias havainnoija olisi nähnytkin pyhän sontiaisen munivan maan uumeniin, mutta eihän sillä lopullisesti olisi ollut mitään varsinaista merkitystä: sontiainen ilmestyi maan ja auringon voimalla pyörittämään symbolista auringonpalloa, ja sille oli varma ja mahtava symbolimerkitys maagisena amulettina ja olemassaolon selityksenä. Uteliaalle havainnoitsijalle näillä lisätiedoilla olisi ollut vain hupaisaa merkitystä tarinan kuvittamiseen.

Kun antiikin insinöörit tulivat keksineeksi höyrykoneen, heille siitä tuli vain maaginen hyöty: kuin itsestään temppelin ovet aukesivat, eikä heidän tarvinnut kuin vähän kuumentaa vettä. Mitä muuta hyötyä tuosta keksinnöstä voisi olla?

Kun kiinalaiset huomasivat, että magneettinen neula pyrki kääntymään aina samaan suuntaan, havainnolla oli merkitystä maagisen temppujentekemisen huipentumana. Olisiko sillä ratkaisevaa merkitystä jollekin muulle asialle, se ei tullut pitkään aikaan kenellekään mieleen.

Kun kolme vuotta sitten puhkesi katastrofaalinen pandemia, suureen yleisöön upposi sen syistä ja olemuksesta mitä ihmeellisimpiä tarinoita ja selityksiä. Eihän niitä pikkuperkeleitä mitenkään voinut nähdä edes suurennuslasilla, ja parempikin niitä tauteja oli selittää magiikalla. Jumalan rangaistus erilaisista synneistä ja vääristä opeista oli niistä ikivanhin, ja yhä mainiosti toimiva.

Tuolla minä siis piileksin Ammonin temppelissä led-lamppuineni, videoineni ja sytkäreineni, ja selitän Ekhnatonille ja hurmaavalle Nefertitille, miten aion korvata heidän harhaisia maagisia uskomuksiaan vähän tuoreistetumpien magiikkojen avulla.

Sinistä laulua - muinaisuuden muistoja

Yle on lähettänyt uusintana Peter von Baghin dokumenttisarjaa Sininen laulu. Se on erinomainen läpileikkaus suomalaisesta kulttuurista 1800-luvun lopulta lähes meidän aikoihimme asti. Minulle tuo sarja on ollut läheinen. Aloin toimia kulttuurin parissa 1950-luvulta lähtien, tunsin suurimman osan sarjassa haastateltavista - heistä suurin osa on jo kuolleita - ja oli itsekin yksi heistä.

Mietiskelin, mitenkä nykyinen väestö ottaa tällaisen sarjan vastaan. Ovatko menneet vuosikymmenet sille outoja, peräti käsittämättömiä? Itsellenihän tapahtumat olivat luonnollista ympäristöä, keskustelut ja väittelyt käytiin ajankohdasta ja lähimenneisyydestä syntyneinä, ja niin itse kuin kanssaihmisetkin pidimme niitä olennaisia kysymyksinä. 

Rohkenen tässä kertoa lyhyesti omista muistoistani. Yliopistolla pääaineeni oli itse asiassa taidehistoria, erityisesti arkkitehtuuri, mutta taiteista läheisimmäksi tuli kuitenkin kirjallisuus ja erityisesti lyriikka. Kun itse harjoitin musiikkia, yhdeksi osaksi säveltämistä tuli myös kuin itsestään laulumusiikki. 

Vanhempieni kirjasto oli runsas, ja murrosikäisenä olin jo lukenut Waltarista Goetheen ja Lagerlöfistä Martinsoniin, kolmella kielellä. Mutta lyriikan kohdalla ratkaiseva merkitys kouluajalleni Norssissa oli äidinkielen yliopettaja V.A.Hailalla, ja hänen laatimallaan oheiskirjasarjalla Sanan mahti. Hailan ansiosta kiinnityin erityisesti Aaro Hellaakosken runouteen, josta kirjoitin ylioppilasaineenkin. Se on muutamankin kerran julkaistu esimerkkinä menneitten aikojen tavasta laatia kokelaskirjoituksia. 

Hellaakoski kuoli 1952, enkä ehtinyt tavata häntä. Mutta osasin ulkoa kuta kuinkin hänen koko tuotantonsa, ja vuosien mittaan olen säveltänyt niitä melkoisesti. Ensimmäinen esityskelpoinen lauluni syntyi joskus 1953 tienoilla, siis vielä koulupoikana: Satakieli laulaa hyvin hiljaa. 

Kolmisen vuotta myöhemmin, 1956, ilmestyi sitten Eeva-Liisa Mannerin kokoelma Tämä matka, joka aukaisi minulle modernin runouden sen koko loistossaan. (Kai Laitisen kuuluisasta arvostelusta kerron blogissani https://karirydman.blogspot.com/2010/04/jyrki-vihman-arpa-1955-unohdetun.html#comment-form). Musiikkini oli jo minullakin muuttunut modernin suuntaan, ja Mannerin teksteihin 1957 tekemäni lähes atonaalinen laulu Täällä (Miten yksinäisyys minusta leviää) on eräs ehdoton suosikkini yhäkin.

Sittemmin laajeni lukemieni kirjojen määrä yhä, ja Tuomas Anhavan, Lassi Nummen, Paavo Haavikon ja monien muiden kanssa ystävystyin. Pentti Saarikoski oli rinnakkaisluokkatoverini, hän lähetti koulussa kavereilleen hassuja runolappuja, ja alkoi sitten hämmästyksekseni oikeaksi runoilijaksi. 

Eräänä aamuna vuonna 1966 Tuomas Anhava käski minun tulla Tehtaankadulle. Hän oli saanut Haavikolta käsikirjoitusnipun: ”Tämän sivistyneemmäksi ei runokokoelman nimi voi enää tulla: ’Puut, kaikki heidän vihreytensä’”. Istuin tekstejä lukien ja niistä keskustellen kuutisen tuntia. Olin kyllä soittanut vaimolle, että menisi vähän aikaa vielä, mutta ruoka taisi silti jäähtyä, ja vaimo kuumentua.

Lassi Nummi kehui kerran puhuneensa Anhavan kanssa kuusi tuntia. Minun ennätykseni oli vain neljä. Näille pitkille puhelinsessioille oli salainen syykin. Helsingissä sai siihen aikaan puhua yhdellä sykäyksellä niin kauan kuin halusi. Aikaveloitus oli meille kauhistus, ja melkoinen rahareikä myös. 

1970-luvulla sain Haavikolta etukäteen liuskakopiot uudesta teoksesta ”Kaksikymmentä ja yksi”. Se innosti historiallisella oivalluksellaan musiikin tekemiseen. Siitä ei tullut mitään, ei myöskään yrityksestä säveltää Nummen runosarjaa Chaconne. Liian paljon tekstiä. Sen sijaan Anhavan ja Saarikosken miniteksteistä tuli aluksi avantgardetyylisiä puhelauluja, ja sitten vähän muutakin. Hellaakoski pysyi taustalla kaiken aikaa, ja syventyin sitten Topeliuksen tuotantoon, ja tein laulusarjan ”Under rönn och syrén” 1970-luvun puolivälissä.

Tuolloin esimerkiksi Pertti Niemisen, Arvo Turtiaisen, Bo Carpelanin ja Claes Anderssonin runous oli minulle läheistä myös, ja myös heidän kanssaan minulla oli miellyttäviä keskusteluja. Mitä musiikkiin tulee, aloin kuitenkin yhä enemmän tutkia historiallista tekstiaineistoa, ja 1980-luvulla suomalainen ajankohtainen uusi lyriikka alkoi muuttua vieraaksi. 

Olin selvästi leimautunut maultani 50- ja 60-lukulaiseksi. Ja kaikki tässä mainitut silloiset ystäväni ovat kuolleet. Tämän vuoksi palaan juttuni alkuun, ja ihmettelen yhä voiko nykysukupolvi enää ymmärtää mitään kuuden tai seitsemänkymmenen vuoden takaisesta maailmasta. Vanitas vanitatum et omnia vanitas.

Lapsuuden loppu

 

Kuva Niilo Rydman

Joku kertoi lapsuutensa lopusta näin. Kevätlukukausi oli kohta ohi, ja kesäloma maalla odotti. Maalla kertojaa odotti myös hänen salainen rantalehtonsa, se jossa linnut kertoivat hänelle tarinoita, koppakuoriaiset ähisivät totisina, ja pikkukalat väläyttelivät hopeisia kylkiään. Varovasti hän tarkisti, ettei ilkeä hauki ollut rantavedessä, se joka niin pistävin silmin tuijotti häntä kiven takana.

Ja laulettiin suvivirsi, ja lähdettiin kukkiviin kyliin. Kertoja kiirehti heti lehtonsa syliin… ja pettyi. Linnut lentelivät ja visertelivät niinkuin ennenkin, ja koppakuoriaiset ähisivät, mutta hän ei enää ymmärtänyt niiden kieltä. Ja hauelle hän kohautti olkapäitään, se karkaisi silmittömään pakoon kun  hän läiskäisisi käden veden pintaan.

Lapsuus oli peruuttamattomasti ohi. Ja sen hetken hän muisti lopun ikänsä. 

Mitä siis oli tapahtunut? Jotain aivoissa oli muuttunut. Ehkä jotain samanlaista kuin ajan kulussa. Vaikka koulussa oli opetettu kalenterin ja ajan mittauksen salaisuudet, ja ne oli perusteellisesti tajuttu, kesäloman pituus oli lapsena kuitenkin valtava. Se oli lähes ikuinen.

Ennen lapsi syöksähteli leikistä ja hetkestä toiseen, mutta ne hetket olivat aina juuri nyt. Niillä ei ollut edeltäjiä, eikä varsinkaan seuraajia. Siitä ehkä johtuu se, että leikin paikasta toiseen aina juostiin, se leikki tehtiin heti, ja ne hetket olivat ikuisia nykyhetkiä.

Miten toisin on nyt, kun yksittäinen hetki on peruuttamattomasti kohta menneisyyttä, ja kun kesäkuun ensimmäisenä päivänä havahtuu murehtimaan kesän vähien päivien jo kulumista kadotuksen hämärään. 

Lapsuuteni sotakesiä vietettiin Lopella, sukulaisen maatilalla. Pihan kuusien ja mahtavan tammen takana oli luhtiaitta, ja sen takana lähti polku ylös Soukinharjun lakea. Puolen kilometrin päässä harju laskeutui, ja tultiin naapurin talolle. Se oli minulle se lapsuuden salainen paikka, se jossa kuljin aina yksin.

Tunsin jo kasveista paljon, ja sain kokeilla eri viljalajien kasvattamista pikkuruisella pellontapaisella. Kaikista viljoista kaura oli minusta ihmeellisin, miten se haarautui kepeästi ja tuotti lopulta tähkylät ja siemenen.

Mutta harjulla kasvisto oli aivan muuta. Alemmilla kohdilla kasvoi saniaisia ja jopa kortteita, ja niiden muodot olivat ikuisen ihmetyksen aihe. Ja ylhäällä valoisampana oli aivan uusi tunnelma. Linnut ja muut eläimet eivät minulle puhuneet, mutta kasvillisuuden moninaiset muodot olivat loputtomia - ja kauniita.

Sen vuoksi minun lapsuuteni ei ehkä oikeastaan koskaan loppunutkaan, vaan jäi osaksi minua, eikä irtoa irrottamallakaan, raihnaisiin viimeisiksi vuosiksi asti.  

Jospa mainostajat puhuisivatkin totta?

Jos mitenkään arvostat Suomen luontoa, huolehdit ilmastosta, tahdot kaikille maailman ihmisille kaikkea hyvää ja inhimillistä, olet humaani todellinen hyväntekijä, mitä teet? Televisiomainos kertoo:

Menet ostamaan Ikeasta niin paljon kuin pystyt, ja jos et pysty, menet lainaamaan siltä yhdeltä pankilta.

Jos haluat valtavalle seikkailulle, esimerkiksi Lapin mystisiin erämaihin, mitä teet? Televisiomainos kertoo:

Ostat erään tietyn jäätelötikun ja alat nuoleskelemaan.

Ajattelet juoda purkillisen smoothieta, ja muistat vanhan tyrnihillon tyrmäävän maun, ja menet tietysti katsomaan selostusta.

Opit, että tämä soossi herättää luovuutesi eloon. Pullossa ei ole tilaa huonoille fiiliksille, ja siihen on puristettu rutkasti hyviä hetkiä ja raikkaita tunteita. Mutta onko tyrniä? Tavallaan… 64% omenaa, 10% porkkanaa, 8,5% mangoa, 8,5% appelsiinimehua, sitruunamehua, inkiväärimehua, ja - ohoh! - jopa vähän tyrniäkin, 3%!

Tokihan soossi ei maistu tyrniltä, mutta onhan purkin nimi ihan kiva, se Raikas Tyrni!

Ei varmaan pitäisi olla tosikko, ainahan mainostajat keksivät ihan mitä milloinkin, ja nappaavat kaikista mukavan tuntuisista sanoista kiinni. Niinhän tekevät poliitikotkin vaali-innoissaan. Joka ikinen haluaa kaikille vain pelkkää hyvää, ja jokaikinen haluaa estää kilpailijoiltaan kaiken.

Mutta ajatelkaapas jos mainostajat keksisivät ovelamman kikan! He alkaisivat kertoa pelkkiä tosiasioita!

KOSKENKORVA - maistuu pahalle, mutta menee taatusti päähän!

KAUNEUSVOIDE - ei se paljon iholle tee, mutta haisee ihan hyvälle!

VALTIONVELKA - kun meidän hyvä hallitus sen otti, oli miinuskorko, ja kun se korko tietysti sitten nousee hurjaksi, se on seuraavan ja kovin huonon hallituksen päänsärky!

Taivaankorkeuden kaupunki

Taivaankorkeuden kaupunki

Vesi virtaa, virtaa Kaislojen maalta

Mehiläisten maahan, vesi vuoksena levittää 

mustan muhevan mullan kymen nälkäisille rannoille.

Syntyy punaisena päivän kehrä, nousee,

helottaa, herättää uinuvan maan.

Herää Haukka, lentää,

taivaan rantoja lentää, sen Silmä tarkkaa, 

tarkkaa, kaiken näkee.

Syntyy maasta kuoriainen, tyhjästä syntyy,

taivaan tulesta, tuulen hengestä syntyy,

ei väsy, ahertaa herkeämättä kuusin jaloin.

Katso ahertajaa, katso elämääsi!

                      - * -

Tulee Päivän Poika, auringosta syntynyt, näkee:

Tämän virran rantamalle, tämän vuoren, 

varjoa tuovan, kainalossa kohta kasvaa 

taivaan alle uusi pyhä asuinsija,

päivän Kehrän, taivaan Haukan, eläväisen Kuoriaisen

kunniaksi kohotettu. Nousevat seinät,

pylväinä kohoavat kaislat ja liljat,

kulta ja hopea säihkyvät, kukkaset aukeavat

seinillä, kuvastuvat altaitten vesiin, 

hyönteiset imevät seinäkuvain mettä.

Ahkerat puurtajat kalkuttavat, kääntävät maata,

leipurit vaivaavat, hiilloksilla liha kypsyy,

mittaajat mittaavat, kantotuoleissa mestarit

ohjaavat töitä, kankaantekijät, pellavan loukuttajat

kokoavat vaatteita, purjeita veneitten soljua vesillä,

lastin ja lastin toisensa perästä maihin tuoda.

Palatsin kauniit naiset halleissa tuoksuin ja värein

kilpailevat, niin ratsut ja valjakot kultaisin heloin.

Soturit jousia jännittävät, alttareille papit joukoittain

uhreja latovat, ruokaa, juomaa, teuraita - miettivät 

jumalten mieltä. Uhrien runsautta mittaavat taivaat,

alemmat jumalat kateina anteja katsoo…

Riittääkö nyt, joko tarpeeksi saivat,

vastaako taivas, armoton Silmä

katsooko nyt Pojan raatavan kyllin?

                    - * -

Autio erämaa. Kuollut maa.

 

Murskattu tiili, ruukusta palanen,

kasvoista sirpale, tuhansien vuosien 

unohdus, hävitys, tuho ja viha.

Kauneus on kuvitelma, haihtuva uni.

Kuolleita jumalat, menneitä kansat,

aika ei armahda, muista, ei piittaa.

Aamuisin kuitenkin aurinko nousee,

herättää maan - ja Haukan ja Kheprin.

Unelmoiko vielä - jossakin - joku?