Usko - ja kadotuksen pelko

Meille on vakuutettu, että usko siirtää vuoria. Jos uskomme tarpeeksi ankarasti, meidän kuvitelmamme toteutuvat. Jos tosiasiat eivät kumoudu, vika on vain meissä. Olimme liian lepsuja.

Sellaisissa uskonnoissa, joissa luvataan ikuista elämää paratiisissa, tämä lupaus kytketään tiettyihin ehtoihin. Usko saattaa olla hyvin vahva, mutta jos siinä löydetään jokin väärä ominaisuus, se usko on mitätön, ja siitä seuraa rangaistus. Kuten tiedämme, eräissä uskonnoissa rangaistus toimitetaan uskon johtajien sanelun mukaisesti, ja pahimmillaan se rangaistus on kuolema, lievimmillään sosiaalinen hyljeksyntä.

Kun meillä ei ole havaintoja yliluonnollisen tahon tuomioista, on perättävä vastausta ihmisiltä, niiltä joilla on valta sitoa tai päästää. Heillä on tarve hallita seurakuntaansa, ja kasvattaa sitä yhä suuremmaksi. Mitä suurempi seurakunta on, sen enemmän seurakunnan hallitsijalla on vaikutusvaltaa. Sitä valtaa käytetään jotta saadaan muutoksia yhteiskuntaan - tai hallitsijan etuihin.

Tiedämme ne monet televisiopastorit, joiden haalimat sielut nopeasti muuttuvat kullaksi ja hopeaksi pastorien omilla tileillä. Tiedämme ne hurskaat poliitikot, jotka pyrkivät muuttamaan lainsäädöksiä aatteensa vahvistukseksi. Nämä hurskaat poliitikot eivät välttämättä ole varsinaisten uskontojen edustajia. Uskonnon kaltaisiksi voi kutsua myös sellaisia ideologioita, jotka ovat haaveellisen irrationaalisia, edustavat kulttuuri- ja moraalirelativismia, ja ovat innokkaita määrittelemään ihmisiä hyviksi ja pahoiksi.

Minun on vaikea pitää monia "äärikristittyjen" lahkojen johtajia, tai joitakin ajatolleja ja imaameja varsinaisiksi uskovaisiksi. Heillä on aivan muita päämääriä. Uskonnon kaltaista käytöstä löytää helposti myös vaikkapa DEI/Woke-liikkeistä, joiden johtajat tuskin voivat olla varsinaisia uskovaisia. Heillä on myös vallan muuta tähtäimessään.

Mutta tarpeeksi kaikille guruille on uskolle otollisia ja kritiikille immuneja väkijoukkoja. Kukapa voisi vastustella kun ihmisille ehdotetaan kaikkea ihanaa ja kaunista, tai ehdotetaan keinoja heidän huonon omantuntonsa hälventämiseksi! Koska ylivoimaisen enemmistön ajattelutapa on yhä umpimaagista, ja heidän käyttämänsä sanat ja käsitteet ovat maagisesti ladattuja, heidät saa helposti mukaan melkein mihin vain. Ovathan he ensisijassa sosiaalisia olentoja, eivät varsinaisia ajattelijoita.

1970-luvulla hoettiin kaikkialla ihania sanoja: "Olkaa realisteja, vaatikaa mahdottomia!". Miten suloisesti nämä sanat hivelivät meitä! Ja kuinka innolla me keksimme mahdottomia ajatuksia, jotka juuri meille joskus tuottaisivat holjaa elämää. Ja sitten petyimme. Koska meidän uskomme ei ollut tarpeeksi luja.

Näin on ollut ennen, on nyt, ja aivan varmasti on myös huomenna.   

Tässä tulee oikea totuus Leifr Eirikssonista, joka oli rasisti ja kolonialisti tietämättään

Erik Röde (Eiríkr rauði Þorvaldsson, n.940-1000 jälkeen), oli merenkulkija joka löysi ja nimesi Grönlannin). Hänen poikansa Leif Eriksson (Leifr Eiríksson, n.970-n.1020) löysi Amerikan mantereen Newfoundlandin tienoilla, ja kutsui sitä nimellä Vinland. Molemmat edustivat Pohjolan kuuluisaa laivanrakennustaitoa, joka vei viikingit niin Mustallemerelle, Välimerelle kuin täysin tuntemattomalle lännen mantereelle. 

Kului melkein puoli tuhatta vuotta, ennenkuin Välimeren maissa laivanrakennustaito oli kehittynyt valtameripurjehduksen tasolle. Mutta molemmat taidot olivat ihmiskunnan kannalta loistavia edistysaskeleita, ja kaikki löytöretkeilijät olivat ihailun arvoisia sankareita.

Koska moraaliasioita on nykyisin tapana ankarasti pohtia, milloin mistäkin syystä, seuraa nyt

Moraalinen huomautus 1: Onko soveliasta, että ihmiset käyvät uteliaina kurkkimaan, mitä horisontit takana mahtaa olla? Siitähän voi seurata kaikenlaista pahaa, ryöstöjä, valloituksia, alistamista, kielen ja kulttuurin muutoksia, kolonialismia, rasismia ja ties mitä häpeää! Olivatko suomalaiset pahoja kun levittäytyivät nykyiseen maahan? Entä heidän edeltäjänsä saamelaiset? Nykyäänhän arvellaan, että paikalla on ollut sitä ennen jotain tuntematonta kieltä puhuvia ihmisiä, joilta on jäänyt vain joukko vesien nimiä, Imatrasta alkaen? Kaikki kansat, kaikkialla, ovat olleet tilaisuuden tullen väkivaltaisia, eikä paljo nykypuhe moraalista tai eetillisyydestä ole tätä väkivaltaisuutta juuri vähentänyt. Mutta siitä huolimatta tieto on lisääntynyt, ihmiskunta on kehittynyt, elinolosuhteet ovat kiistatta parantuneet, jopa niin että ylikansoituksesta on tullut uusi globaalinen uhka ja ongelma.

Kuvassa on Christian Krohgin maalaus "Leif Eriksson löytää uuden maan" vuodelta 1893. Siinä on epätoivon valtaama purjehtijajoukko haverin partaalla, kunnes päällikkö huomaa maan häämöttävän. Vuonna 2023 päätettiin, että se poistetaan näyttelystä ja sijoitetaan kellarivarastoon, ja syynä oli sen kolonialistisuus ja rasistisuus. Asiasta nousi hirmuinen meteli, ja joukko ideologisesti suuntautuvia kirjoittajia tuotti varsin kiintoisia lausuntoja.

Maalaus lähetettiin Chicagon maailmannäyttelyyn 1893, jossa se sai jonkin verran kiritiikkiä "modernisuudesta", ja siitä että "sankareita" ei kuvattu herooisina, vaan epätoivoisina. Amerikkalaiset itse ovat sittemmin innokkaina pystyttäneet patsaita Leifin kunniaksi. Mutta eräs kirjoittaja huomasi, että näyttelyssä ei huomioitu lainkaan alkuväestöä eli intiaaneja. (Käytän tätä vanhaa sanaa, vaikka se ei olekaan enää oikeaoppista). Tämän vuoksi maalauksen sijoittaminen näyttelyyn oli kokonialistista ja rasistista.

Mutta vielä pahempaa oli, että tämä maalaus innosti Norjan saksalaisvaltauksen aikana natseja. Oslon yliopiston taidehistorian professori Øystein Sjåstad sanoo:

“I don't mean that the painting itself is colonialist or racist, but the history and usage will still be there. Leif Eiriksson was just meant to play the role of a Columbus alternative, as the kind colonialist, in a way. But he is part of a colonialist debate among Norwegian Americans who at the time completely ignored the Native American population and African American. Giving the work a different title will not change that fact.” 

Siis maalaus, jossa merihädän partaalla ovat purjehtijat näkevät maata, tuo mieleen aivan muita asioita aivan toisilta ajoilta. Tämä riittää maalauksen, mutta myös itse Leifr Eirikssonin maineen pilaamiseen, miehen joka ei tiennyt minne tuli, eikä osannut arvata tapaavansa muita ihmisiä paikalla.

Tässähän ei ole mitään järkeä, ja on vaikea pitää tällaista ajattelua jotenkin korostuneesti moraalisena. Moralistisesti  asennoituneena tietysti mikä tahansa ajatus voidaan kääntää nurin päin, sopivasta syystä.

Ideologisesti paljastava on taidetoimittajan ja aktivistin Mariann Engen lause artikkelissa josta aikaisemmassa blogitekstissä mainitsin. Ja huomatkaa, koko ajan on puhuttu taidemuseosta, ei historiallisesta museosta:

Kansallismuseo ei voi olla vain paikka, jossa ihmiset voivat tehdä omia päätöksiään; sen täytyy myös olla paikka jossa ihmisille annetaan tietoa, jotta voidaan varmistua siitä että heidän mielipiteensä ovat oikein perusteltuja.

Taidemuseo ei siis ole kokoelma johon on kerätty maan taiteen paras osa kaikilta aikakausilta. Kysymys ei olekaan mistään estetiikasta tai taidosta tai kauneudesta. Ihmisillä ei saa olla mahdollisuutta vapaasti päättää mistä pitävät, vaan on varmistettava että heidän mielipiteensä ovat OIKEITA. Ja nämä oikeat mielipiteet, niitä edustavat nyky-yliopistojen humanististen osastojen tieteellisten tutkijoiden lausunnot. Ja tämän tieteen suuria nimiä olivat Lenin, Stalin, Gorki ja Ždanov. 

Moraalinen huomautus 2: Tämä kirjoittaja edustaa vanhaa romanttista ja kaihdettavaa, tiedevastaista ja salaliittohenkistä äärioikeistolaista ajatuskantaa, jonka Tiede on jo kauan osoittanut fasistiseksi, seksistiseksi ja rasistiseksi. On tehtävä kaikki voitava, että sellaisten kirjoittaminen ei tulevaisuudessa ole mahdollista.

Oslon kansallismuseon (taidemuseon) uusi, jalopiirteinen rakennus, josta ihmiset voivat oppia kuinka saavat oikeita tietoja ja oikeita mielipiteitä kaikista asioista.

Kirjallista matkailua ja muuta sellaista

Luin juuri tutkielman kirjallisesta matkailusta, joka on varsin iso osa matkailusta yleensä. Tavallaanhan sellaista olivat jo uskontoon liittyvät matkat, pyhiinvaellukset Jerusalemiin, Mekkaan, Roomaan tai Santiagoon Espanjassa, tai retket pyhien ihmisten haudoille. Mutta uskonnon ulkopuolella tulivat nopeasti yleisemmätkin kunnioittamisen ja fiilistelyn syyt, maalliset "pyhiinvaellukset" ja fanimatkat.

Romaanikirjallisuuden harrastajien parissa alkoivat yleistyä paitsi kirjailijoiden kotitalojen katsastukset, myös itse romaanien "tapahtumapaikkojen" jäljittämiset. Fiktiiviset hahmot kokivat fiktiivisiä kohtaloita itse asiassa myös fiktiivisessä ympäristössä, vaikka ne kuinka olisi sidottu näennäiseen reaalipaikkaan.

Ei minulla ole mitään tätä vastaan, ei tietenkään. Päin vastoin, tällainen elämysmatkailu vain rikastaa ajattelua ja mielikuvitusta. Itsekin usein liikun tuntemissani paikoissa, sellaisissa joiden historian varsin tarkoin tunnen, ja "katselen" paikkoja mielikuvituslinssien lävitse.

Monet keräävät bongauspisteitä. Alexis Stenvallin hauta, check. Eino Leinon hauta, check. Isontalon Antin hauta, check. Keräileminen on hauskaa, ja keräilijöillä on keskenään kilpaillessaan hauskaa, luulen.

Tulin vain mieteskelleeksi, miten eri lailla itse koen tällaiset asiat. 

Haudat eivät minulle sinänsä merkitse mitään erityistä. Edes omien vanhempieni haudoilla en ole käynyt kuin ani harvoin. Eiväthän he siellä ole. Kunnia- tai muistelukäynti haudalla on seremonia, jolla on muinaismaaginen pohja. Kuolleitten muisteleminen ei tosiasiassa edellytä koordinaatiopisteitä joissa se on soveliasta tai mahdollista.

Myös fanitus on minulle ylen outo ilmiö. Lukemattomia ihmisiä kunnioitan suuresti, monet heistä - elävät tai kuolleet - ovat tavattoman kiinnostavia. Tutkin heidän töitään ja kirjoituksiaan, ja saatan oppiakin heidän ansiostaan paljon. Suurten arkkitehtien tai muusikoitten töitten tutkiminen nautittavaa - ja opinnollista. Keisari Hadrianus ja hänen rakennustyönsä ovat Rooman loistavinta aikaa melkein kaikissa asioissa, ja hupaisaa on moikata hänen tunnistettavaa päätään gallerioissa eri puolilla maailmaa.

Mutta kun aikoinaan luin kuvauksia Matti Nykäsen talon lähellä parkkeeraavista busseista, ikkunat täynnä toljottavia ihmisiä idolinsa mahdollista ilmestymistä odotellen, se oli minulle täysi käsittämättömyys. Ainahan suuret massat ovat pakahtuneet onnesta jos saavat koskettaa idolin vaatteenlievettä. Ja jopa minun kaltaiseni pikkutekijä on sellaista kokenut. Mutta en käsitä, en lainkaan ymmärrä tätä. Ovat psykologit ja muut varmaan tätäkin uskonnollista ja maagista omituisuutta tutkineet.

Koska itse kuulun pieneen vähemmistöön, siihen joka tutkii, lukee ja julkaisee (ja joutuu joskus näyttäytymään), tarpeeni ja tapani ovat myös vähemmistössä. Luin juuri paikkakuntani matkailuesitteen, ja huomasin että olisin kaltaiselleni kirjoittanut aivan toisista asioista. Olen mainoksille sokea, sillä en tarvitse sen innokkaasti suosittelemia "hyödykkeitä". Sama koskee matkailua.

Kun tulin ensi kertaa Roomaan, aistin tietysti ensin hajut, maut ja muut sellaiset olosuhteet. Mutta hetimiten alkoi muu hupaisasti täyttää mielen. "Tämän olen tenttinyt... ja tämän... ja tämän...". Kun pääopiskelusuuntani oli taidehistoria, olin oppinut vain teoriaa, katsellut vain paperia ja mustavalkokuvia. Nyt tajusin, miten eriaikaiset rakennukset liittyivät toisiinsa, miten Berninin, Bramanten tai Borrominin hallien sisätilat limittyivät toisiinsa, miten valo vaikutti näkymään, miten materiaalit toimivat keskenään, miten eri marmorilaadut elivät ja rinnastuivat. Tämä kaikki oli tietysti oppineen kokemusta, josta tavallinen turisti ei pääse nauttimaan. Mutta se vaikuttaa myös siihen, miten matkailu on erilaisilla ihmisillä hyvin erilaista.

Koska elämme enemmistöjen maailmassa, julkisuus ja tavat tulevat siltä enemmistöltä. Pienen vähemmistön näkökulma löytyy vain satunnaisesti, ja se vähemmistö on luultavasti vielä toinen kuin minun vähemmistöni. Pieni vähemmistö on kuin kupla virtaavassa purossa, eikä se tohdi pitää älämölöä itsestään, ei uhriutua, ei korostaa merkitystään. Tämän juttuni lukee samanlainen vähemmistö, joten säästynen pahimmilta sakinhivutuksilta.

[Ilona Lindh: Lukemisen harrastajat kirjallisina matkailijoina. Kulttuurintutkimus 42 (2025):2] 

Leif Eriksson oli rasisti ja kolonialisti ja Quislingin ja persujen kaveri!

Tässä kuvassa on noin vuonna 1000 Grönlandista lähtenyt viikinkialus hädässä. Mutta sen päällikkö Leif Eriksson huomaa viime hetkellä maata horisontissa. 1880-luvun lopulla Christian Krohg maalasi tapauksesta suuren teoksen, josta tuli kansallinen ikoni. Maalauksen nimi on "Leif Eriksson löytää Amerikan". Se on riippunut Oslon Kansallismuseon hallissa kauan, kunnes vuonna 2023...

...niin, museon osastopäällikkö Stina Högkvist huomasi, että teoksessa romantisoidaan norjalaisten Amerikanmatkaa, ja se on kolonialistinen maalaus. Ja se vietiin kellarivarastoon. Högkvist lisää, että museon näyttelyihin sijoitetaan enemmän naisten, saamelaisten ja ei-valkoisten maalamia teoksia.

Högkvistiä tuki toimittaja Mariann Enge, jonka artikkelin alku näkyy kuvassa. Hän mainitsee tulleensa museoon, koska siellä oli näyttely aiheesta "Queer Islamic Art", mutta ilkesi kuitenkin vilkaisemaan myös tätä kuvottavaa kolonialistista maalausta. Hänen mukaansa teos on eurosentrinen ja myös rasistinen, sillä se oli esillä Chicagon maailmannäyttelyssä 1893, ja siellä ei annettu mitään arvoa Amerikan alkuperäiselle väestölle, eikä saamelaisille(!). Enge muistuttaa, että maalaus oli arvossaan saksalaismiehityksen aikana, ja sitä ihailevat nykyiset oikeistolaiset. Hänen demokraattinen käsityksensä aukenee, kun hän kirjoittaa aivan häpeilemättä:

"The National Museum cannot simply be a place where people are left to make up their own minds; it must also be a place where people can get the knowledge they need to ensure that their opinions are actually informed".

Kaikki tietävät miten alkuperäisille kansoille kävi. Mutta se miten niiden kävi, tapahtui 1700-, 1800- ja 1900-luvuilla, ja aivan toisten toimesta. Norjalaisilla ei ollut minkäänlaista kolonialistista päämäärää. He eivät tienneet minne tulivat, eikä aavistustakaan mahdollisista asukkaista. Tietenkin he tutkivat, voisiko uudessa maassa elää. Ei onnistunut. Mutta kaikki kolonialismi ja rasismi on tullut joidenkin ihmisten mieleen aivan muista yhteyksistä, anakronististen kytkentöjen kautta. - Mitä mieltä intiaanit olivat vallankumouksen aikana? Ilmeisesti enemmistö aktiiveista oli kuninkaan puolella. He aavistivat mitä patrioottien voitto heille ennustaisi...

Miten Ateneumin käy tämän woken, canceloinnin ja sensuuri-ilmaston vallitessa? Kyllähän Aino-triptyykkiä on vaadittu poistettavaksi, viimeksi rodun, uskonnon ja naisasian vuoksi. Miten käy myöhemmin? Uljas Uusi Maailma uhkaa meitä yhä?

"Tannerilaiset demarit ja sivistysporvarit"?

Aarno "Loka"-Laitinen sanoi joskus, että hän kaipaa politiikassa kahta asiaa: tannerilaiset demarit ja sivistysporvarit. Hän käytti usein ilmaisua "kauppakamarinulikat" puhuessaan nykyporvaristosta.

Olen siteerannut Laitisen lausetta usein. Olen samaa mieltä, niinkuin itse asian miellän. Mitä oheismielteitä Laitisella oli, sitä en tietenkään pysty sanomaan. 

Tannerin merkitys sosialidemokratialle oli tietysti valtava. Hän tajusi että punakapina oli järjetön, että osuustoiminnallinen talous vahvisti työläisten toimeentuloa, hän pystyi palauttamaan sosialidemokratian takaisin yhteiskunnan hallintoon, ja oli talvisodan aikaisen "tammikuun kihlauksen" toimijana. Hän ymmärsi, että käytännössä oli toimivinta yhteistyö, ja äärimmäisyyksien kaihtaminen.

Sen sijaan käsite "sivistysporvari" on ongelmallinen. Timo Vihavainen kirjoittaa 14.7.26 Jack Londonin romaanista "Martin Eden", miten päähenkilö oli pyrkinyt kehittymään "villistä vaisto-olennosta ihmiskunnan parhaiden henkisten aikaansaannosten omaksumista tavoittelevaksi yksilöksi", ja oli pettynyt. Vihavainen kirjoittaa:

"Sigmund Freudin suuriin oivalluksiin kuuluu ajatus siitä, että ihminen pohjimmiltaan oli kulttuurissa sen asettamien rajoitusten vanki, joka vaisto-olentonsa puolesta ei viihtynyt vankilassaan (Unbehagen in der Kultur). Ihmisen sisäinen elukka oli joutunut häkkiin ja sinne kuuluikin. - Toki ihmisessä oli myös se valoisa puolensa, joka pyrki yhä korkeammalle ja hienostuneemmalle tasolle, kohti totuuden, hyvyyden ja kauneuden huippuja. Ne tarjosivat inhimilliselle hengelle huumaavan mahdollisuuden nousta pois eläimellisyydestä, joka vallitsi slummeissa ja raakalaisuuden täyttämissä satamakortteleissa".

Freud arveli, että kulttuurin vahvin este on aggressiovietti ja syyllisyydentuntoisuus, ja että kulttuurin edistysaskeleiden hintana on syyllisyydentuntojen kasvaminen ja näin onnen elämysten vähentyminen. Tässä mielessä voisi esittää, niinkuin usein esitetäänkin, että "sivistysporvaristo" on katoamassa, ja muuttumassa enemmän tai vähemmän vasemmistolaiseksi.

Vihavaisen kirjoituksessa "sivistysporvari" on jopa hiukan pejoratiivinen ilmaus. Se muistuttaa enemmän jo 1900-luvun alusta asti kirjoitettuja karrikatyyrejä nousukkaista, jotka yrittävät matkia sivistyneistön tapoja, ymmärtämättä kuitenkaan sivistyneen mielen syitä näihin tapoihin.

Sivistynyt kulttuuri edellyttää kehittyessään jatkuvia korjausliikkeitä. Orjuuden kieltäminen oli yksi niistä. Naisten tasa-arvo oli toinen. Yhteiskunnan eri kerrosten integroiminen yhteistyöhön oli kolmas. Näissä ja monissa muissa asioissa korjausliikkeillä on taipumus mennä liiallisuuksiin, kuten autoilijalla on taipumus vaaran uhatessa tehdä liiallisia korjausliikkeitä.

"Me saimme mitä halusimme! Miksi meidän täytyisi tyytyä tähän?".

Ja sitten yhteiskunnan kaikki osat ryhtyvät tappelemaan keskenään, tiristelemään viimeisiäkin hyvinvoinnin murusia itselleen. Ja kun todellisia tai kuviteltuja epäoikeuksia helkytetään, Freudin syyllisyydentuntoisuus kuumenee. Mutta kun niiden korjaaminen tai epäadekvaateiksi osoittaminen on vaikeaa, väelle riittävät hokematkin. Woke ja identiteettipoliitiikka heikentävät tosiallisesti niiden perimmäistä tarkoitusta. 

Jotain tämän kaltaista itse siis tarkoitan "sivistysporvarillisuudella". Siinä kuin rahan ja etuuksien raaka metsästäminen mädättää kapitalismin ja vapaan talouden reunoja, siinä sivistysporvari pyrkii hillitsemään näitä pyrkimyksiä. Ja tannerilainen demari puolestaan hillitsee vasemmiston kuumakalleja. 

Onko heitä tässä nykyajan tulentuiskussa enää?

Futista - ja oheispöhinää

Sattuneesta syystä on luovempi työskentely ollut muutaman viikon ajan lepotilassa. Kun tämä kaikki on ohi, ne viikot jäävät kuihtumaan hämäriksi muistoiksi, joita toistelevat korkeintaan lyyrikoista surkeimmat, nimittäin urheilurunoilijat.

Niin, itse otteluissa tapahtuu monen laista. Joku halveksittava pikkumaa, jolla ei edes ole kuuluisia ja isopalkkaisia pelaajia, menestyy päiväkaupalla hypetettyjä yli-inhimillisiä suuruuksia vastaan. Joku aivan varma mestari-suurmaa miljonääripelaajia täynnään joutuu hirvittävään häpeätilaan. Joku superkuuluisa elämää suurempi poppari saa maalin, tai ei saa maalia. Ja aamulla lounasseurue vaihtaa aiheesta jonkun harvan sanan.

Yhtä paljon kuin näitä "kaikkien aikojen" pelejä seuraakin, yhtä paljon seuraa muutakin ns. pöhinää niiden ympärillä. Ihmettelee joukkoa iltalehtiskribenttejä, joilta heltiää eksaltoinuneita, pöyristyneitä, raivostuneita tai halveksivia kirjoituksia joka päiväksi. Pari supertähteä ohittaa tilastoissa maalimäärillään edellisen kärkinimen. Tämä jo lopettanut maalinlaukoja ei ole mikään supertähti, ja tuskin kukaan häntä muistaakaan, sillä hän oli saksalainen, joku Klose. Ei, supertähdet ovat aina latinoja! Joskus muistetaan muukalaisiakin, joitakin englantilaisia, hollantilaisia, jopa afrikkalaisia, kuten Roger Millaa - aina vähän hymähtäen. Niin kauan kuin jaksoi juosta, Milla teki maaleja...

Paljon väitellään siitä, onko menestyksessä tärkeintä joukkue vai supertähdet. Saksan 'Die Mannschaft' oli vuonna 2014 epäilemättä loistelias joukkue, mutta sen pelaajatkin olivat virtuoseja. Supertähti-vetoiselle joukkueelle petaillaan maalipaikkoja, joskus se onnistuu, joskus ei. Supertähdille heidän asemansa tekee usein mentaalisia rasitteita. Jatkuva julkisuus ja järjettömän paljon rahaa, se on kohtalokas haaste.

Olen näiden viikkojen aikana joutunut katselemaan poikkeuksellisen paljon mainoksia. Ne kertovat paljon ihmisten enemmistön, tai ainakin vähän vauraampien kerrostumien ajattelutavasta. Siellä missä rahaa liikkuu, siellä ovat mainostajat. Ihmisten unelmien ja mainosväen suhde on molempia hyödyttävä. Tietysti mainokset saavat aikaan haluja, mutta mainostajat haistelevat myös tarkoin ihmisten salaisiakin ajatuksia ja toiveita. Kun näitä mainoksia katselee, käy vähitellen selväksi se ajatusmaailma joka enemmistöllä on. Ja minun kaltaiselleni ihmiselle se maailma on tympeä ja melko typeräkin. 

Ja huvittavaa on huomata, että ne tuhannet jotka lähettelevät pätemistään julistavia omia kuvia somen alustoille, ovat tarkoin kopioineet kuvansa esikuvien mukaan. He tietävät miten pitää grillata, ja he muistavat aina elegantisti heitellä pöperön päälle sen pienen vihreän lehvänriekaleen. Olennaista on, että kaikki kilpailevat keskenään siitä, kuka on tavanomaisin.

Luojan kiitos tuo mestaruushype on muutaman viikon perästä ohi. Enää ei tarvitse kuunnella selostajien henkensä edestä kiljuvaa huutoa, eikä tarvitse kärsiä "kaikkien aikojen" hurjimmista tapauksista hokevien hölmöjen uhoa. Selostajat tietysti tietävät, että kuulijoiden historiankäsitys on lyhyt ja hatara, mutta he saavat palkkansa siitä, että puhuvat pötyä.

Voisiko joskus joku selostaja kokeeksi selittää asiansa rauhallisesti ja analysoiden? Ei varmaankaan onnistuisi. Ihmiset haluavat saada kiksinsä heti, sillä muutaman hetken kuluttua he ovat jo unohtaneet kaiken. Kanan aivoilla kun toimii, kaikki on nyt, heti, aika hurjaa. Ai jumpe!

 

Ideologista koulutusta laulukuoroille

(Kuva: Gerard Hoffnung)

Suomen Säveltäjien Kompositio-lehdessä julkaistiin tutkija Sakari Ylivuoren artikkeli, jossa todetaan, että "Säveltäjä ei ainoastaan kirjoita musiikkia, vaan tulee samalla määrittäneeksi, millaisia äänellisiä rooleja kuorolaulajille ylipäätään on tarjolla". Ja niitä pulmia ja suorastaan vääryyksiä näköjään riittää, ainakin edistyshenkisen kirjoittajan mukaan.

Ja kauhistus: Kuorotoiminnassa on jopa 1800-luvun painolastia, kuorotoiminta on sukupuolittunutta, se ei tue erilaisia identiteettejä, ja laulajat joutuvat teksteissä kohtaamaan vääränlaista arvomaailmaa. Oikeaoppinen identiteettihakuinen sensuurihenki hiipii siis jo säveltäjienkin työhuoneisiin.

Onhan se nyt kauheaa, että laulajien äänialat, siis sopraano, altto, tenori ja basso, ovat niin sukupuolittuneita, ja että naisporukoissa usein laulellaan "naisjuttuja", miesporukoissa "miesjuttuja". Miksei mies 'saa' laulaa sopraano-osia, ja nainen basso-osia? Missä ovat LGBTQjne-näkemykset?

Ylivuori korostaa valtakysymystä aivan samoilla sanoilla kuin valtaosa nk. kulttuurintutkijoista. Väliotsikko on: KUKA SAA LAULAA JA MISTÄ? Ikäänkuin jossain patriarkaatin pimeissä luolissa viihtyvä sienirihmasto olisi mädättänyt koko kuoromusiikin? Samalla tämä kysymys sisältää myös päinvastaisen piiloviestin: Tähänastinen (kuviteltu) valta on kumottava, ja korvattava jollain toisella.

Myönnän kyllä, että kuorolaulun syvissä vesissä on epäilemättä samantoisteisuutta ja tavanomaisuutta. Mutta nyt on kysymys ammattisäveltäjistä. Heille tässä ryhdytään sommittelemaan rajoituksia ja ohjeita. 

Itse olen tällainen ammattisäveltäjä, ja olen johtanut päätyökseni erilaisia kuoroja kymmeniä vuosia. Ja kyllä: olen käyttänyt miehiä alttostemmoissa ja naisia tenorityössä. Harrastelijakuoroissa olen käyttänyt varsin yllättäviä henkilöitä soolo- tai muissa hommissa. Kun oli keskitytty soinnin tasaisuuteen, se saavutettiin yhdellä tavalla, toisella tavalla kun etsittiin erikoistehoja tai rouheaa sointia.

Mutta kaikki on tehty puhtaasti musiikista lähtien. Laulajien "identeeteistä" en ollut edes tietoinen, eikä sillä ollut mitään tekemistä itse musiikin kanssa. Uskon, että muut kollegat lähtevät samasta, ainakin jos lähtevät musiikista ja sen laadusta.

Mutta kyllähän kaikenlaista tuolla isossa maailmassa tapahtuu. Jossakin brittiläisessä yliopistossa lakkautettiin mieskuoro, kun se ei ottanut naisia mukaan. Uskoisin, että harvat naiskuorot suostuisivat ottamaan miehiä joukkoonsa. Olisihan se useimpien mielestä vähän kiusallista. Siellä kun puuhaillaan muutakin kuin lauletaan. 

Vielä kerran helkavirsistä: miten niitä tutkittiin 1800-luvulla

Sunnuntaina 24.5.26 oli taas helkajuhla. Kun helkavirsien sävelmä ja sanat ovat luonnollisesti aikojen myötä hiukan muuttuneet, kuten muistinvarainen perinne aina muuttuu, leikin C.A.Gottlundia, ja laulatin joitakin kulkueen keskivaiheen tyttöjä - he ovat suurin piirtein yläasteella tai sinne tulevia. Ja kas, hiukan ovat heidän muistissaan sävelmän muutamat yksityiskohdat muuttuneet, hiukan yksinkertaistuneet, verrattuna joidenkien vuosikymmenten takaisiin esityksiin.

Näin tapahtuu luonnollisella tavalla. Nuoret neidot eivät välttämättä ole musiikkiluokkien oppilaita, eivätkä välttämättä lue nuotteja. Kun Jyväskylän seminaarissa vuosituhanten vaihteessa opetettiin helkasävelmää, ja juuri valmistunut opettaja Armiida Manner 1903-94 palautti sen Ritvalaan, sävelmä oli oppitekoinen. Sen "oikeata" vanhaa muotoa voi vain arvata, ja sekin on saattanut aikojen vieriessä muuttua.

Siitäpä sitten listaan lyhyesti miten helkajuhlaa ja sen virsiä muinoin tutkittiin. Nykysilmin kaikki tapahtui hiukan puolinaisesti:

1824    Carl Axel Gottlund oli saanut kuulla Ritvalan helasta jo 1814. Vuonna 1824 hän lopulta saapui itse paikalle. Hän tuli Lammin ja Tuuloksen suunnalta Ritvalaan perjantaina 16.7.1824 aamupäivällä, ja kirjoitti tuolloin muistiin helkavirsiä ja helanhuutotapoja. Iltapäivästä aina sunnuntain iltapäivään 18.7. Gottlund vietti Lotilan kartanossa tuomari Gustaf Adolf Blåfieldin vieraana. Illaksi hän jälleen saapui Ritvalaan, jossa hänelle järjestettiin pienimuotoinen helkakulkuenäytös. Yötä myöten Gottlund sitten matkusti Hämeenlinnaan. Gottlund mainitsee nimeltä muutamia laulajia. "Ne Soriammat ja hilpiämmät neijot joukossa suattovat lauluillansa kuin peämiehet niitä toisia, joista oli mainittavat: Kaisa Mikkola [21], Hedda Yrjöntytär [Kaisti, 16], Kerttu Juhanantytär [Iso-Eerola, 18], Tiina Eerikkintytär [Anna Kristiina Moijanen, 14] ja Maija Nikkilä [32]".

1825   6.11. Gottlund kirjoittaa tuomari Blåfieldille kysyen tarkempia tietoja Forselius tai Forsselius -nimisen papista, jonka kerrottiin kannelleen helkajuhlista.

1826   16.6. Blåfield vastaa, ettei ole saanut tarkempia tietoja. 1.7. Turun tuomiokapitulin notaari Carl Hällfors vastaa Gottlundin kirjeeseen, ettei tuomiokapitulin papereissa ole mitään Ritvalan helkaa koskevaa, mutta että Sääksmäellä kyllä oli vv. 1735-41 toiminut pappina John.Joh.Fonselius.

Gottlundin "Otavan" toisen niteen ne arkit, joihin sisältyi Ritvalan helkakuvaus, painettiin elokuussa.

1929   22.9. Voipaalan Odert Gripenberg vastaa Gottlundille, että hän on tavannut Maija Nikkilän ja kirjoittanut tältä muistiin helkasävelmän.

1830   Adolf Ivar Arwidsson kiittää kirjeessä Gottlundia "Helasta", johon lupaa tutustua.

1831   Huittulan kylän koleratapauksia tutkinut Elias Lönnrot kävi 20.11. Ritvalassa, ja kirjoitti muistiin helkavirret.

1832    Lönnrotin kirjoitus Ritvalan helasta julkaistaan Helsingfors Morgonbladissa 1.6. ja 4.6.

Gottlundin "Otavan" 2. osa ilmestyy elokuussa.

1833    25.7. Lönnrot kirjoittaa K.N.Keckmanille, ja lähettää tälle helkavirsien sävelmän Gottlundille annettavaksi. Lönnrot ei kirjoittanut sävelmää muistiin Ritvalassa, vaan pani sen paperille muistinsa mukaan.

1845    August Fredrik Reinhold Blåfield Jutikkalasta (19-vuotias), Gustaf Blåfieldin veljenpoika, ryhtyy kirjoittamaan helkavirsiä muistiin. Tarkoituksena oli, että Hämäläis-Osakunta kustantaisi vihkosen, ja sitä jaettaisiin kansalle vanhan kauniin tavan vireillä pitämiseksi. 22-sivuinen vihkonen julkaistiin kuitenkin Blåfieldin omakustanteena 1846 yhdessä ylioppilas, sittemmin rovasti Antero Wareliuksen kanssa. Tutkimus on osoittanut, että tekstit ovat lähes identtiset Gottlundin ja Lönnrotin versioiden kanssa.

1862   H.A.Reinholm käy Ritvalassa helkakauden päätyttyä. Hän kertoo kuulleensa, että väkeä oli ollut paikalla niin paljon, että "tanhuan aita väkijoukolta oli rikottu".

1864    heinäkuussa Reinholm käy uudestaan Ritvalassa.

1879-80   A.A.Borenius käy Ritvalassa kesäkuussa -79 ja syyskuussa -80. Hänen muistiinpanonsa ovat tarkat ja huolelliset. Hänen tiedonantajiaan olivat jo vanhaan polveen kuuluneet Vekan Riika, Vähän-Eerolan vaari, Ison-Eerolan emäntä, Hirkmanska, Topon Anni ja Ranta-Rikiina. Vuosina 1879-80 ei helkaa huudettu, eikä hänkään siis -79 nähnyt juhlaa omin silmin.

1881     

A.O.Heikel oli tutkijoista ensimmäinen, joka vieraili Ritvalassa helluntaina. Hän julkaisi Uudessa Suomettaressa 26.7. artikkelin, josta on peräisin kuuluisa ja murheellinen kuvaus helanhuudon rappiosta. Muuten Heikel pani Huittulan puolella muistiin suuren määrän tansseja ja leikkejä, ja sai siellä kokea myös helkatulet. Gottlundin jälkeen siis kului 57 vuotta, ennenkuin asiantunteva tutkija oli paikalla helluntaina - ja helkajuhla oli silloin jo kuollut! Gottlundin valtava ansio oli tämän ilmiön löytäminen ja julkistus, Lönnrotin ansio oli tekstin tarkka tallentaminen ja "lopullinen" julkaisu. Nykyajattelun mukaan tämä on kuitenkin melkoisen haparoivaa tutkimukseksi. Vuoden 1880 tienoilla juhla oli jo "kuuluisa", ja seminaareissa opetettiin sävelmää Boreniuksen nuotinnuksen mukaan viimeistään pari kymmentä vuotta myöhemmin. Jyväskylässä P.J.Hannikainen harjoitutti virsiä, ja niitä esitettiin ainakin 1903. Kun Ritvalaan perustettiin kansakoulu 1903, sinne tuli opettajaksi 22-vuotias, Hattulan Mervestä kotoisin ollut ja Jyväskylästä opettajaksi juuri valmistunut Armiida Manner. Hänen intonsa tarttui kylään, ja Ritvalassa laulettiin taas helkavirsiä 1904. Vaikka opettaja Manner sitten hetimiten muutti pois, perinne pysyi hengissä, ja jatkuu. Vuonna 1989 lausui Päivölän Helkajuhlaseminaarissa Hannu Antila: "Kun englantilaiset ja ranskalaiset sotivat satavuotista sotaansa, Ritvalassa lienee huudettu helkaa. Kun tutkimusmatkailijat löysivät uusia mantereita, Ritvalassa laulettiin. Oli isot ja pikkuvihat, oli sodat ja melskeet - Helkajuhlaa vietettiin. Amerikkalaiset menivät Kuuhun, Ritvalasta ei ehditty; oli Helkajuhla. Tältä pohjalta ei ole vaikea ennustaa, mitä Ritvalassa tehdään yhdentyneessä Euroopassa vuonna 2000." Näin toivon tapahtuvan myös tämänhetkisen sodan ja pelon jälkeen.

Troia ja sen jumalat olivat Suomesta! Eikä siellä mitään sotaa ollut!

Kun olen tässä kertoillut muinaisista asioista, jatkanpa vähän vielä muinaisemmilla. Nimittäin muuan italialainen tutkija on paljastanut, että muinainen Troia ei ollenkaan ollut Kreikassa, vaan Suomessa, tarkemmin ottaen Salon tienoilla. Tästä syystä muualla kerrotut tarinat joistakin Zeus- tai Afrodite-nimisistä jumalista, tai Troian hurjista tappeluksista eivät pidä paikkaansa.

Arkeologit eivät ole löytäneet mitään todisteita siitä että Salon, Halikon tai Toijan kylässä olisi ollut joitakin sotia. Se johtuu siitä, ettei Troiassa tapeltukaan. Kerron kohta minkä vuoksi näin kävi.

Mutta ensin kerron, mistä johtuu se että suomalaisia sitkeästi syytetään maailman onnellisimmaksi kansaksi. Nimittäin ylijumala Äijä (kuvassa) ilmoitti ensimmäisille suomalaisille tähän tapaan: "Älkää luulko, suomalaiset / että teille kävis hyvin! / Huonosti käy tänäpänä, / surkeammin sunnuntaina!". Joten oli siis syytä iloita ankarasti ettei vielä ollut suntaki-päivä. Sen vuoksi suomalaiset ovat yhä ihan tyytyväisiä marraskuun loskasta ja kesän hallaöistä, sillä he tietävät että voisi mennä huonomminkin. Ja tässä on syy miksi suomalaisia yhä pilkataan maailman onnellisimmaksi kansaksi.

No, sitten etelämaissa valehdeltiin miten jumalten pidoissa unohdettiin kutsua mukaan epäsovun jumalatar Eris. Tämä kosti, ja heitti väen keskuuteen kultaisen omenan, johon oli kirjoitettu "Kauneimmalle!". Sitten muut jumalattaret alkoivat vaatia omenaa itselleen, ja onnettoman Paris-kunkun raktaisu johti sitten Troian sotaan.

Ei se mennyt ollenkaan niin.  Toki epäsovun jumalatarta Erinaista ei kutsuttu, ja toki hän heitti sen omenankin. Mutta jumalattaret Emma, Kaisa ja Maija eivät olleet ollenkaan innostuneita. Prinssi Aapo ehdotti että Emma voisi sen ottaa. "Tää on kyllä sulle", sanoi Aapo Emmalle, kun oli vähän siihen ihastunut. "Mitä sää höpötät, toi Kaisa on kyllä paljon kauniimpi!". Kaisa kauhistui: "Älä ny hullujas puhu, annetaan se vaikka Maijalle!". "Hei, en varmana ota sitä, mä oon vaan tämmönen...", Maija huusi. Kukaan jumalattarista ei siis omenaa ottanut, eikä Troiassa (tai Toijassa) sitten tapeltukaan.

Miten kävi kultaisen omenan? No, niinkuin kaikille aarteille Suomessa käy. Paikalla oli tietysti myös paikallinen viranomainen, joka takavarikoi omenan valtiolle maksamattomien ylellisyysverojen vuoksi.

Muinaissuomalaisia jumalattaria koolla.

"Samassa kuului höyrylaivan vihellys"... ja helkaneitoja vietiin!

Vuonna 1881 Ritvalan klassinen helkajuhla oli henkitoreissaan, mutta samaan aikaan sivistyneistö oli siitä innostunut. Merkillistä kuitenkin on, että varsinaiset tutkijat ja kirjoittajat eivät juuri koskaan kokeneet tätä kuuluisaa juhlaa itse helluntaina. Itse asiassa en tunne näistä aikalaiskirjoituksista muita kuin kansatieteilijä A.O.Heikelin kirjoituksen Uudessa Suomettaressa 26.7.1881, mutta sepä onkin poikkeuksellisen elävä ja usein siteerattu.

Heikel oli varsin merkittävä tutkija, mikä käy ilmi Wikipedian artikkelista:

Tässä on kuva lehden etusivulta, ja sen voi lukea kokonaan tästä:

Tässä on tekstistä lyhennelmä, ja hakasuluissa ovat lyhennykset ja lisäykset:

[...]

Vielä viimeisinäkin vuosina kerrottiin, viime helluntaina Sääksmäelle tultuani, helkalauluja lauletun Gottlundin kertomassa järjestyksessä. Sentähden mentiin muutamien kumppanien kanssa kirkon tienoilta kolmen lyhyen virstan päässä olevaan Ritvalan kylään melkein siinä toivossa, että näkisimme tuon vanhan kumman vielä elossa, saatikka kun oli tänä vuonna ollut erittäin kylmä talvi ja kuiva kevät, sillä paitsi sitä ennustettiin ennen aina huonoa vuotta jos ei "helkaa huudettu".

Ritvala on suuri kylä, jossa on monta kymmentä taloa, ja sen keskellä kulkee ristitie. Tämän varrelle s.o. kylän raitille on nuorisoa kaukaa ja läheltä vuosisatojen kuluessa tulvannut helkajuhlaa aloittaessa. Niin nytkin oli laita. Tuossa teitten kulmassa seisoi miehiä, toisessa näkyi vaimoväkeä ja lapsia, mutta tuolla muutaman portin vieressä olivat kylän tytöt yhdessä joukossa. Noin tuli ollakin vanhanaikaisen tavan mukaan, sillä yksinomaisesti tyttöjen asia oli laulaminen. Alku olikin lupaava, mutta siinä olikin kaikki, sillä vähäisen mietittyä ja syyttäen etteivät enää osanneet laulaa ja ettei heillä myöskään ollut "arkkia", läksivät tytöt, pahoillaan siitäkin, että miehet muka olivat päästäneet "pelimannin" pois heidän kylästä toiseen, hiljaan astumaan pitkin yhtä raittia Sääksmäen veden rannalle päin. Samassa kuului höyrylaivan vihellys; sen laiturille riennettiin ja laulaminen jäi sikseen. Höyryn kieli voitti laulun mielen, nykyajan huvitukset puhalsivat pois viimeisetkin vivahdukset entisyydestä!

Muu kansajoukko hajosi pian myöskin, mikä minnekin. Osa nuorisosta läksi toiseen kylään, jossa muutamassa talossa pidettiin tanssiaista; ja helkavalkeakin jäi siis helluntai-iltana polttamatta Ritvalassa. Viimein mainittuun seikkaan oli kuitenkin pääsyynä sateinen ilma.

Mekin läksimme tanssitaloon Huittulan kylään liki kirkkoa. Väen paljous oli suuri, tuskin pääsimme pirttiin; viulu vinkui ja tanssi oli täydessä vauhdissa: "nelistä" astuttiin par'aikaa. Muualla esim. Janakkalassa tämä tanssi sanotaan "fyrkantiksi", ja näyttää uudenaikuiselta. Paitsi tätä ei tanssattu muuta, kuin noita ijankaikkisia kadrilleja ja purpureja. Enkä saanut millään natkua tanssatuksi, sillä pelimanni, joka istui unisen näköisenä päänurkassa pienellä pöydällä, vastasi kehoitukseeni, että soittaisi tätä ja muuta, jota hänen nuoruudessaan tanssattiin, aina vaan lyhyesti: "he eivät tykkää niistä". [...] Vihdoin lupasi kaksi nuorta miestä, jotka olivat tanssien johtajia, suorittaa "Martin Wappua", joka tunnetaan myös Länsi-Suomessa ja on vielä yleisesti suosittu tanssi ainakin Hämeenlinnan seuduilla. Martin Wapussa tanssii 2 tahi 4 erikseen kukin "täydellä jalalla suutapäin ristiin" s.o. astutaan aina väliin askele edestakaisin, sivutse ja takaisin samaan paikkaan, mistä alkaa. Sen nuotin sanat ovat hyvin lyhyet ja kuuluvat näin: "Oletteko nähnyt Martin Wappua tämän kylän lai'alla? Sill' oli valkea alushame ja hopeakääjy kaulalla!" Saalis tässä paikassa ja sinä päivänä ei ollut tämän runsaampi.

Lähdimme paikasta pois, kun hra Carlstedt oli seuraavaksi päiväksi luvannut puhutella muutamaa vanhaa naista, joka oli taitava niissä taidoissa, joita tiedustelin. Niin tapahtuikin; eikä silloin kansan paljous estänyt vanhanaikuisia asioita jälleen panemasta kuntoon, sillä kaikki toimitettiin vähäisessä joukossa ainoastaan tutkimustemme hyödyksi. Paikalle saapui myös hra E.Genetz, joka sattui olemaan näinä päivinä Sääksmäellä; hän pani paperille useampain seuraavien laulujen ja tanssien nuotit. Täten saatiin nähdä ja kuulla toisena helluntaipäivänä parissa tunnissa paljon uusia, ja ainakin osaksi vanhan-aikuisia iloja, joista joitakuita vieläkin harjoitettaneen helkavalkean ympärillä, niinkuin vast'edes saamme nähdä.

[Seuraa kuvaus seuraavista tansseista ja leikeistä: Myllytanssi, Ankeliisi, Wanha piika, Tilkutanssi, Wanha loikko, Rensseli, Helkku, Kolmen hengen engelska, Humppilaisten polska, sekä valssit Lihapuppu ja Rummakko.]

Toisena helluntaipäivänä oli kaunis ilma; sen vuoksi poltettiin sen iltana monessa paikassa helkaa. Kävin myös Kelhin vuorelle Huittulassa tätä iloa likemmin katsomaan. Arveltiin, ettei Ritvalan Helkavuori ollut tätä paikkaa parempi. Illan kuluessa siellä tanssattiin ja leikiteltiin useampia leikkejä, [joista mainittakoon: Muorin tanssi, Kumppanuksen leikki, Hampurin polska, Nurkkasilla ja Tuulimylly.]

Oltiin myös kuninkaisilla, jossa kukin laskee kätensä toisen käden päälle; alimmaisin muutetaan muitten päälle j.n.e. samassa kuin lasketaan kahteentoista. Joka viimeisen numeron saa, tulee kuninkaaksi, jonka on määräminen kullekin työtä. Tavallisesti työksi määrättiin tyttöjen t. poikien halaaminen, ja rakkautta kantaminen, joka jälkeenmainittu tehtiin sillä tapaa, että työlle käsketty laski polvilleen; kuningas kysyy "mitä teet", johon vastaa: "kannan rakkautta". "Ketä kohtaan?" Silloin nimitti hän jonkun, jonka tulee samoin laskemaan polville häntä vastaan; jossa asennossa toisiansa halaavat ristiin. Myöskin käski kuningas rakentaa siltaa kaivosta y.m.

Mutta olemmeko kaikillä näillä nyk. kaikkialla yleisillä leikkitempuilla oppineet tuntemaan mitään Ritvalan vanhoista omituisista helkaleikeistä, on epätietoista. - Tiedettiin tässä tilassa mainita vielä kaksi uutta tanssia, jotka kuuluivat entisinä aikoina helka-iloihin, ja joita en ennen ole kuullut, nimittäin: kopponen ja härsy, jossa edellisessä "seisotaan rivissä, kallistetaan kahen puolen ja pujotetaan toisen rivin välissä". Jälkimmäinen tanssataan parittain; ja koska tässä käydään paljon ristissä, lienee se tuskin sama "härsytys", jonka Lönnrot sanakirjassaan kääntää "polka-mazurka'ksi".

A.O.H.

Ritvalan alkuperäinen helkajuhla

Helkakulkue ja helkatulien polttaminen kuuluu ikivanhaan, jopa kristinuskon takaiseen perinteeseen. Sen maagisena tarkoituksena oli maan kasvun ja hedelmällisyyden varmistaminen; hyvin yleisesti tähän on lähes kaikkialla maailmassa liittynyt nimenomaan naimaikää lähestyvien neitojen kulkueet.

Ritvalan helkajuhlan iästä on esitetty monia toisistaan jyrkästikin eroavia arvauksia. Vanhimmat kirjalliset lähteet ovat vasta 1800-luvun alusta (K.A.Gottlund ja E.Lönnrot), ja niiden avulla perinnettä voidaan seurata aina 1780-luvulle asti. Mutta helkavirsien aiheisto heijastaa paljon vanhempia aikoja, renessanssiin ja keskiaikaan asti.

Ikivanha tapa jatkui aina 1880-luvun alun tienoille asti. Se loppui uusien asenteitten paineessa, ironista kylläkin juuri samaan aikaan, jolloin akateemisten piirien innostus Helkajuhlaa kohtaan saavutti huippunsa.

Seuraavassa esityksessä on käytetty pääasiallisena lähteenä Elsa Enäjärvi-Haavion teosta Ritvalan Helkajuhla (1953)

Helatorstaista juhannukseen tai Pietarinpäivään Ritvalan neidot kokoontuivat 1800-luvun alussa pyhäisin Raittinristille. Kulkueena he vaelsivat neljään ilmansuuntaan laulaen vanhoja runoja ("virsiä"). Lopulta he päätyivät Helkavuorelle, jossa piiriin asetuttuaan lauloivat laulunsa loppuun, ja palasivat sitten kylään. Taloissa leikittiin ja tanssittiin illemmalla. Helluntaisin Ritvalaan kerääntyi suurikin määrä väkeä naapurikylistä ja -pitäjistä, ja myös säätyläisiä oli paikalla.

Seuraavassa v. 1817 mitatussa kartassa ovat Yliskylän talot: [W]Moijanen, [A]Toppola, [R]Mikkola, [T]Vilonen, [U]Kaisti, [G]Vanhala, [E]Lumiala ja [D]Yrjölä. Aliskylässä olivat: [P]Oikonen, [F]Hinkka, [H]Laurila, [B]Jutila, [L]Nikkilä, [O]Ikonen, [Q]Karppi, [K]Oitti, [J]Ollila, [M]Sipilä, [N]Iso-Eerola, [Na]Vähä-Eerola, [S]Vekka] ja [C]Paavola.

Helkakulkueen reitti kulki 1800-luvun alkupuolella seuraavaan tapaan [kartta]:
Raittinristiltä (1) kulkue vaelsi kirkolle menevää tietä aina Hakalan maiden rajalle ja tiellä olevalle portille asti (2). Sieltä palattiin takaisin, ja jatkettiin kohti Yliskylää aina sen maita rajoittavalle Kurjenojalle asti (3), joskus aina Yliskylän ristille asti, jos väkeä oli paljon. Seuraavaksi kuljettiin jokunen matka kohti Nuutalaa (4), ja lopulta Oitin suuntaan ohi Paavolan ylös Helkavuorelle (5). Nykyinen helkakulkue vaeltaa kauemmas aina "Isonhauranmäelle" eli nykyiselle nuorisoseuran talolle asti (6). Tuo paikka oli kylän yhteistä maata; siellä sijaitsi paja, "sepän huoneet", tiili- ja tervahauta sekä sorakuopat, ja siellä on kertomusten mukaan myös poltettu Aliskylän helkatulia. Yliskylän tulet poltettiin ilmeisesti kylän lähellä sijaitsevalla Karjuveräjänmäellä.

Suomen Muinaismuistoyhdistyksen taidehistoriallisen retken yhteydessä 1887 piirsi nuori Selim Lindqvist, sittemmin tunnettu arkkitehti, näköalan Paavolan talolta "Helka-juhla kentälle". Sitä mukaa kuin aluetta rakennettiin, juhlakenttä hiukan siirtyi, mutta ilmeisesti se oli hyvin lähellä kuvan kaivoa.

Takana vasemmalla nykyisen Nuorisoseurantalon kumpu?

Papit vastustivat...

Sääksmäen kirkkoherrat katsoivat 1700-luvulla, että helanlaulamista ei tarvitse kokonaan kieltää, kunhan Jumalan nimi jätettiin kertosäkeestä pois. Tuolloin oli vielä laulettu "Jumala on joukos" tms., mutta se piti muuttaa muotoon "Kauniissa joukos". Tällaisia päätöksiä tekivät ainakin rovasti Johannes Fonselius (1733-41) ja kirkkoherra Erik Gyllensten (1779-91).
1800-luvulla asenteet kovenivat. Vuosisadan alussa nimismies kielsi juhlat kokonaan, mutta kun seurauksena oli katovuosi, kansa raivostui ja helanhuuto jatkui. Sotarovasti Salomon Hellstedt (Sääksmäessä 1841-58) oli ankara helkavirsien vihaaja, ja suuttui Jutikkalan August Blåfieldille joka oli jakanut painattamaansa Helka-arkkia seurakunnan alueella. Myöhemmätkin kirkkoherrat suhtautuivat kielteisesti Helkajuhlaan, ja Gustaf Dahlberg (1873-91) kielsi sen kokonaan.

...mutta säätyläistö kannatti

Sen sijaan suuri osa säätyläistöstä suhtautui Helkajuhlaan myönteisesti. Hyvä esimerkki heistä oli edellä mainittu ylioppilas August Blåfield Jutikkalasta (1826-1901), joka huonosta suomenkielentaidostaan huolimatta vuonna 1845 kirjoitti muistiin helkavirret, ja julkaisi ne seuraavana vuonna 22-sivuisena vihkosena. Sääksmäen tuomiokunnan tuomari (1846-67) Kustaa Arckenholz piti helanhuutoa viattomana vanhana tapana, ja nimismies Renfors oli esimiehensä kannalla.

Vanhan helanhuudon murheellinen rappio

A.O.Heikelin artikkelista Uudessa Suomettaressa 26.7.1881:

Ritvala on suuri kylä, jossa on monta kymmentä taloa, ja sen keskellä kulkee ristitie. Tämän varrelle s.o. kylän raitille on nuorisoa kaukaa ja läheltä vuosisatojen kuluessa tulvannut helkajuhlaa aloittaessa. Niin nytkin oli laita. Tuossa teitten kulmassa seisoi miehiä, toisessa näkyi vaimoväkeä ja lapsia, mutta tuolla muutaman portin vieressä olivat kylän tytöt yhdessä joukossa. Noin tuli ollakin vanhanaikaisen tavan mukaan, sillä yksinomaisesti tyttöjen asia oli laulaminen. Alku olikin lupaava, mutta siinä olikin kaikki, sillä vähäisen mietittyä ja syyttäen etteivät enää osanneet laulaa ja ettei heillä myöskään ollut "arkkia", läksivät tytöt, pahoillaan siitäkin, että miehet muka olivat päästäneet "pelimannin" pois heidän kylästä toiseen, hiljaan astumaan pitkin yhtä raittia Sääksmäen veden rannalle päin. Samassa kuului höyrylaivan vihellys; sen laiturille riennettiin ja laulaminen jäi sikseen. Höyryn kieli voitti laulun mielen, nykyajan huvitukset puhalsivat pois viimeisetkin vivahdukset entisyydestä!

Vuonna 1904 helkajuhla herätettiin henkiin, kun seminaarissa aiheeseen perehtynyt nuori opettajatar Armida Manner innosti kylän jatkamaan kuuluisaa perinnettä.

Helkavirret 6: Mikä oli helkavirsien alkuperäinen sävelmä?

Ritvalan helkavirsien sävelmä muistiin merkittynä (KR 2004)

Helkavirsien sävelmä (tai sävelmät?) sellaisena kuin se on esiintynyt 1800-luvun alkupuolella on meiltä kadonnut. Yksikään melodiaa muistiin merkinnyt tutkija ei ole ollut läsnä itse kulkueen aikana. Vain tutkijoista ensimmäiselle, K.A.Gottlundille, järjestettiin jonkinlainen lyhyt näytös - mutta hän ei kertomansa mukaan muistanut sävelmästä mitään.

Meille on vain säilynyt joukko muistiinpanoja, jotka ovat keskenään ristiriitaisia, mutta joissa on myös merkittäviä yhteisiä piirteitä. Alla olevassa yhdistelmässä ovat kaikki merkittävät toisinnot:

Lönnrot1 = Alkuvirsi, 1840 Kanteletar, RS II 746. Ulkomuistista.

Lönnrot2 = Alkuvirsi, Mehiläinen X/XI 1836. Ulkomuistista.

Reinholm = Alkuvirsi, Reinholmin käsikirjoituskokoelma, Kansallismuseo. Lähde tuntematon.

Borenius1 = Alkuvirsi, Borenius-Lähteenkorva Ritvalassa 1879, kaksi versiota hiukan erilaisella lausutuksella, RS II 742/743. Tähän versioon pohjautuu nykyään käytössä oleva melodia.

Borenius2 = Mataleenan virsi, Borenius-Lähteenkorva Ritvalassa 1879, kaksi versiota, RS II 748

Borenius3 = Mataleenan virsi, Borenius-Lähteenkorva Ritvalassa 1879, kaksi versiota, RS II 745 (RS II = Suomen kansan sävelmiä, neljäs jakso: Runosävelmiä, II Karjalan runosävelmät. SKS, Helsinki 1930)

- - - - - -

Merkillepantavaa on, että niin Lönnrot kuin tarkka Boreniuskin ovat olleet epävarmoja jopa tahtiluvusta; se tarkoittaa että heillä ei ole ollut tarkkaa käsitystä pääsäkeen ja kertosäkeen keskinäisestä pituussuhteesta. Niinpä heillä on molemmilla sekä 2 (tai 4) -tahtinen, että 3 (tai 6) -tahtinen versionsa. Asiaa selittää se, ettei kumpikaan ole kuullut sävelmää käytännössä tyttöjen kulkueen laulamana.

Mitä itse melodian säveliin tulee, Lönnrotin yksinkertainen versio (Lönnrot1) on selvästi melodian runko, kolmisoinnun sävelet ylös-alas-ylös (1-3-5-3-1-(3)-5), jota seuraa kertosäkeen "dominanttisävyinen" välike (4-2). Lönnrot päättää kertosäkeen perussäveleen (1), mikä varmaankin on virhe. Kaikilla muilla kertosäe päättyy luontevasti säveleen 2.

Pulmana ovat runkosävelten välillä olevat välisävelet. Kuinka paljon niitä, melismoja tai "niekkuja" oli?

Asiaa voi tarkastella kahdelta suunnalta. Jos sävelmää laulettiin marssittaessa joka askelella runkosäveltä vaihtaen, eli suhteellisen nopeasti, niekkujen määrä oli varmasti pieni tai olematon. Jos taas laulajat eivät lainkaan askeltaneet tahdissa, tai laulu muuten vain leijaili askelia hitaammin joukon yllä (kuten nykyään), niekkuja saattoi olla enemmän. Runkosävelten 1-3-5 väliin saattoi alussa tulla välisäveliä useampiakin (jopa 1-12-34-56), ja varsinkin sävel 6 nuottiesimerkin ensimmäisen tahdin lopussa tuntuu melko varmalta - se kun esiintyy useimmissa versioissa, joskus viivästyneenä toisen tahdin alussa.

Toinen näkökulma on laulajan ja muistiinmerkitsijän välinen tilanne. Laulaja on saattanut laulaa käypää tempoa hitaammin, ehkäpä muistiinmerkitsijän nuottikynän vitkan vuoksi. Tai laulaja on saattanut muunnella sävelmää tekstin edetessä ylimääräisillä niekuilla, liukumilla sävelestä toiseen, tilanteen mukaan improvisoiden. Tähän viitannee Borenius-Lähteenkorvan versioiden lukuisuus. Jos näin on ollut, Boreniuksen omaan aikakauteensa nähden tarkka nuotitus oudonsävyisine trioleineen (Borenius1) on saanut melkoisen oppitekoisen luonteen, joka yhä vain korostuu nykyisen nuottitarkan opetuskäytännön mukana - se kun on nykyisen sävelmän pohjana.

Koska lauletut tekstit ovat sisällöltään hyvin erilaisia, on hyvin mahdollista että esilaulajat ovat koristelleet lauluaan niekuilla. Itse asiassa tuntuisi kovin tylsältä laulaa tällaista tekstimassaa jatkuvasti samalla lailla.

Aivan varmaa on, että suuren neitojoukon laulaessa suuri osa nuoteille merkityistä yksityiskohdista on ollut käytännössä mahdoton. Moni laulaja on toki saattanut esimerkiksi epävarmuuttaan tavoitella säveliä liukumalla, niekkuillen, mutta suuren laulajamassan kävellen laulaman sävelmän on kuitenkin täytynyt olla laadultaan yksinkertaisempi kuin esimerkiksi nykyinen.

Oma arvaukseni on, että Borenius2 (ylempi versio) voisi olla suhteellisen lähellä alkuperäistä käytäntöä.

Mahdollinen helkasävelmä 1800-luvun alkupuolella (Rydman).

(Pelastettu hävitetyiltä kotisivuilta, 29.1.2004)

Helkavirret 5: Annikkainen, ja Kesti joka jatkoi matkaansa

"Kolmas ja viimeinen Helka-juhlassa esitetyistä kertomarunoista, Annikaisen virsi, vie meidät ritarilinnojen elämästä kaupunkilaisten porvarien piiriin. Se kuvaa tapausta niiltä ajoin, jolloin saksalaisten Hansa-kauppiasten laivoja yhtenään majaili, yli talvenkin, Suomenniemen rannikolla. Sillä välin ennättivät nämät kauppamiehet tehdä läheisimpiäkin kuin asioimistuttavuuksia. Hansakaupunkien asetukset kuitenkin ankarasti kielsivät heitä menemästä lailliseen avioliittoon sen maan tyttärien kanssa, jossa he kauppaansa pitivät, etteivät he siihen maahan ja kansaan pysyväisesti kiintyisi. Seurauksena olivat monet onnettomat suhteet, joista paikkakunnan väestö sai niin paljon kärsiä, että niiden muiston on runon muodossakin jälkimaailmalle säilyttänyt". (Julius Krohn)

Kauppalaivureita kutsuttiin Suomessa nimellä 'kesti'. Sana tulee ruotsin sanasta 'gäst', 'vieras'. Samansukuinen on novgorodinvenäjäksi sana 'gost'. Kestien ja Turun naisten välillä tapahtui asioita, jotka herättivät tarpeen runoilla opetus- ja varotusvirren. Sellainen syntyikin, ja se levisi Inkeriin ja Karjalaan asti kymmeninä erilaisina muistinvaraisina versiona. Länsi-Suomessa niiden muisto kuitenkin oli jo hiipumassa modernimpien kiinnostuksenkohteitten paineessa.

1800-luvun alussa jopa Ritvalassa Annikaisen varotus- ja kostovirsi oli jäämässä unohduksiin. Siitä saatiin kokoonkerättynä vain sirpaleita. Mutta Inkerin suunnalla muistiin oli jäänyt enemmän. Niinpä rohkenen tässä koota palasista jonkinlaisen kokonaisuuden, jossa värillä merkitsen Ritvalan naisilta säilyneitä jaksoja.

Annikkainen siis neuvoi Turun neitoja varomaan kestien houkutuksia, ja kertoi miten hänen innostuksensa ulkomaisia ylellisyystavaroita kohtaan johti suureen pettymykseen. Niinpä hän katkerana sitten anoi myrskytuulen upottamaan mokoman miehenkuvatuksen laivoineen.

Annikaisen virsi - vapaa mukaelma

Annikkainen neito nuori istui Turun sillan päässä,

neuvoi Turun neitosia, kaitsi kaupungin kanoja:

Älköön tehkö tyttö toinen, kuin tein minä poloinen.

Kesän Kestiä lepytin, talven miestä taivuttelin.

Jo mun kerran Kesti petti, houkutteli huoran poika,
Söi mun syötetyt sikani, joi mun joulutynnyrini.

Minun pieni pellopaitan tahtoi verkaista hametta,
Minun verkainen hamehen tahtoi vyötä kullatuista;
Minun vyöni kullatuinen tahtoi raskaita rahoja;
Minun raskahat rahani tahtoi nuorta kauppamiestä.

Minun nuori kauppamiehen tahtoi mennä muille maille, muille maille vierahille.

Puhui purjehen sijahan, kantoi haahtehen kalunsa.

Tuo, Jumala, suuri tuuli, rakenna rajuinen ilma,

nosta pilvi luotehesta, toinen lännestä lähetä,

kaada laiva kallellensa, sysäele syrjällensä!

Kutti, kutti, Kestin kelmi, ei ole aina Annin vaipat, eikä Annin päänalaiset,

meren vaahto vaippanasi, meren tyrsky tyynynäsi, meren aalto pääsi alla!

Tämä railakas raivonpurkaus olisi tänäänkin otollinen lavan päältä lausuttuna!

(Kuvassa Hansa-kauppiaitten suosikkilaiva 1200-1300-luvuilta. Wikipedia).

Helkavirret 4: Uskollinen Inkeri, ja viime hetken pelastus?

Inkerin virsi, joka nykyisin on ainoa balladi jota Ritvalassa lauletaan, on alun perin Skandinaviassa levinnyt tanssilaulu. Tunnetuimmassa ruotsalaisessa versiossa se on nimeltään Lagmansvisan, ja siitä tuli Lalmanti, Ingasta tuli Inkeri. Mutta tarinan ainekset ovat yleisemmätkin.

1. Rakastunut neito, tai kuten tässä jo lapsena ritarille kihlattu tyttö joutuu odottamaan häitään, sillä mies joutuu lähtemään sotaan. Hän saattaa viipyä kauankin, mutta neito lupaa odottaa.

2. Kilpakosija uskottelee ritarin kuolleen, tai neito viedään väkisin toisen miehen vaimoksi. Häitä vietetään, mutta neito kieltäytyy viimeiseen saakka. - Yleisesti levinneissä balladeissa toki neito jopa suostuukin, mutta häiden aikana se kuollut ritari saapuu yllättäen, kauheine seuraamuksineen.

3. Neito siis odottaa viimeiseen saakka, ja näkee purjeen merellä. Hän tuntee purjeen, ja tietää että mies on palannut.

Tämä laivan tulo (usein viimeisellä hetkellä), ja tutun purjeen huomaaminen on tavattoman suosittu aihe monissa tarinoissa. Se on löytänyt tiensä jopa Wagnerin oopperaan Tristan ja Isolde.

Monissa balladeissa rakastettu siis saapuu viime hetkellä, ja "he saavat toisensa". Mutta Ritvalan kertomuksessa tarinan loppu jää auki. Tutkijatkin ovat erimielisiä lopputuloksesta. Mutta oletan että muinaiset neidot ovat mielellään tulkinneet lopun myönteisesti.

Inkerin virsi

Inkerin, ihanan neidon Lalmanti, iso ritari varasi vakuhun naida,
antoi kättä kätkyelle, isoin kimpuin kihlaeli, suurin sormuksin lunasti.
"Kokotteles vuotta viisi, vuotta viisi, vuotta kuusi, sekä seitsemän kevättä,
kanssa kaheksan keseä, ynnä syksyä yheksän, talvikausi kymmenettä.

Kun sa kuulet kuolleheni, kaiketi kadonneheni, ottaos uros parempi,
älkös sä pahempatani, älkös sä parempatani; ota muutoin muotohises."

Eerikki, vähä ritari, valhekirjat kannatteli, valhekirjat kiiruhulta:
"Lalmanti on sodissa voittu, pantu maahan paineluissa."

Inkeri ihana neito vietihin vihintupahan.
Väen kihlat annettihin, väen ei vihille saatu
eikä miehin eikä miekoin eikä uljasten urosten
eikä vaimoin valittuin eikä neitten kaunokaisten.

Inkeri, ihana neito, istui se lutin solassa, sekä istu että itki,
katsoi itään, katsoi länteen, katsoi poikki pohjoisehen.
Näki kykkärän merellä: "Jos sä lienet lintuparvi, niin sä lähdet lentämähän;
jos sä lienet kalaparvi, niin sä vaipunet vetehen,
jos sa lienet Lalmantini, laske purtes valkamahan."

"Mistäs tunnet Lalmantikses?"

"Tulennasta tunnen purren, tulennasta, laskennasta,
toisen puolen purjehesta: uusi on toinen purjepuoli,

toinen silkkiä sinistä, silkki Inkerin kutoma, kauan neidon kaiehtima."

"Minun nuori veljyeni, ota ohrilta orihis, iduilta ikälihanen,
maatajalka maltahilta; aja vastaan Lalmantia!"

"Terve, nuori näälämiehen', kuinka Inkeri elävi?"
"Hyvin Inkeri elävi: viikkokausi häitä juotu,
toinen lahjoja ladeltu, kolmas anttu antimia!"

(Kuva Manessen koodeksista 1300-luvun alusta: Ritari ja hänen rakastettunsa haukkametsästyksen jälkeen).

Helkavirret (3): Mahtava legenda ja kaksi balladia

Helkavirsien kolme legendaa tai balladia kertovat naisten elämästä, niinkuin ennenvanhaan, keskiajalla, asiaa ajateltiin, ja niissä on ehkä hiukan opetuksellinenkin piirre.

Mataleenan virsi on eräs version evankeliumien Magdalan Marian tarinasta. Hänestä ryhdyttiin varsin pian kertomaan laajempia ja varsin mielikuvituksellisia legendoja, ja jo keskiajalla sellaisia tunnettiin kaikkialla Euroopassa niin kertomuksina kuin kansanlauluinakin. Suomalaisena Ritvalan versiona se sai muista hiukan erilaisen sävyn: syntisen elämän muuttuminen katumukseksi ja nöyryydeksi on esitetty harvinaisen voimakkaasti, hämmästyttävällä syvyydellä ja vaikuttavuudella. Alempana esittelen tämän mestariteoksen tarkemmin. (Edelfelt: Mataleena) 

Inkerin virsi on kaikkialla tunnettu aihe: kertomus uskollisuudesta ja odotuksesta. (Kuvassa ritari Konrad von Altstetten lepäämässä rakastettunsa  kanssa haukkametsästyksen jälkeen. Manessen koodeksi, Zürich, 1300-luvun alku).

Annikkaisen virsi on suomalainen runokertomus keskiajan kauppamiesten ja Turun naisten kohtaamisesta - ja kostosta.

* * * *

Tänä päivänä voimme ihmetellä sitä, kuinka muinaiset nuoret naiset saattoivat muistaa ulkoa näin valtavan pitkiä runotekstejä. Tämän päivän helkatytöt laulavat enää vain yhtä balladia, Inkerin virttä, ja siitäkin vain noin puolet. Mutta nämä vanhat runokertomukset eivät olleet mitään kirjallisuutta, vaan suullista perinnettä. Sukupolvesta toiseen Ritvalankin naiset keskittyivät muistamaan runoja, sillä lukemista heillä oli vähän, jos ollenkaan. Meiltä tämä taito on suurelta osalta kadonnut, ja suorastaan ihmetyksen aihe.

Tässä käyn läpi ensimmäisen näistä legendoista, joka on

Mataleenan virsi

Mataleena on vauras, komeilunhaluinen ja kopea nainen, korkokengissään ja loistoesineillään. Ne mukanaan hän menee lähteelle "kultakiuluineen". Kuvajaisessaan hän näkee kulahtaneensa pahoin. Tulee Jeesus paimenen hahmossa ja pyytää vettä. Mataleenalla ei muka ole astiaa. Hän halveksii vanhaa miestä, isänsä palkollista. Jeesus paljastaa tietävänsä että Mataleenalla on kolme tapettua lehtolasta, tapettuina tuleen, veteen ja maahan. Heistä olisi tullut menestyneitä miehiä. Mataleena murtuu, ja alistuu rangaistukseen komean ja kuulun monologinsa sanoin.

Mataleena, neito nuori, kauan se kotona kasvoi,

kauan kasvoi, kauas kuului, tykönä hyvän isänsä, kanssa armahan emonsa.
Palkin polki permannosta hänen korkokengillänsä,
hirren kynnystä kulutti hänen hienohelmallansa,
toisen hirren päänsä päältä hänen kultakruunullansa;
rautaisen rahin kulutti astioita pestessänsä,
kulman pöyästä kulutti hopiapäällä veitsellänsä.

Mataleena, neito nuori, meni vettä lähteheltä
kultakiulunen kädessä, kultakorva kiulusessa.
Katseli kuvan sijoa: "Ohoh minua, neito parka!
Pois on muoto muuttununna, kaunis karvani kadonnut:
eipä kiillä rintakisko eikä hohda päähopia,
niin kuin kiilsi toiskesänä, vielä hohti mennä vuonna."

Jeesus paimenna pajussa, karjalaisna kaskimaissa,
anoi vettä juodaksensa:"Annas vettä juodakseni!"

"Ei oo mulla astiata, eik' oo kannuni kotona."
Pikarit pinona vierit, kannut halkoina kalisit.

"Pistäspä pivosi täysi, kahmalossa kanniskele!"

"Mitäs puhut, Suomen sulha, Suomen sulha, maitten orja,
isäni ikäinen paimen, ruotiruodoilla elänyt,
kalanpäillä kasvaellut karjalaisna kaskimaissa!"

"Siis mä lienen Suomen sulha, Suomen sulha, maiden orja,
isäsi ikäinen paimen, ruotiruo'oilla elänyt,
kalanpäillä kasvaellut karjalaisna kaskimaissa,
ellen elkiäs sanele."

"Sano kaikki, mitäs tiedät!"

"Kussas kolme poikalastas? - Yhden tuiskasit tulehen,
toisen vetkaisit vetehen, kolmannen kaivoit karkeesen.
Sen kuin tuiskasit tulehen, siit' ois Ruotsissa ritari;
sen kuin vetkaisit vetehen,siit' ois herra täällä maalla;

sen kuin kaivoit karkeehesen, siit' ols pappi paras tullut."

Mataleena, neito nuori, rupes vasta itkemähän, itki vettä kiulun täyden,
Jeesuksen jalat pesevi, hiuksillansa kuivaeli:

"Itsepäs lienet Herra Jeesus, kun mun elkeni sanelit!
Pane minua, Herra Jeesus, pane minua, minkäs tahdot,
soihin, maihin portahiksi, porttojen polettavaksi, jaloin päällä käytäväksi!
Pane minua, Herra Jeesus, pane minua, minkäs tahdot,
silloiksi meren selälle, lahopuiksi lainehille,
joka tuulen turjotella, joka lainehen ladella!
Pane minua, Herra Jeesus, pane minua, minkäs tahdot,
tunge hiiliksi tulehen, kekäleiksi valkiahan,
joka tulen tuikutella, valkiaisen vaikutella!"

(Loput tekstit seuraavissa blogiteksteissä).